Suolaa, suolaa… Vähemmän suolaa, please!

Rakkaat ravintoloitsijat, on tullut aika avata sanainen arkkuni teidän suolan käytöstä. Lisäksi puran kitinäni blogiin, sillä ystäväni eivät enää kestä ruokailla kanssani, koska joka kerta alan paasata tästä lounastaessamme. Varoitus, että nyt märisen sieluni kyllyydestä ja repostelen asian auki just niin kärkkäästi kuin olen aina halunnut, mutta en ole ikinä kehdannut. Silläkin uhalla, että kukaan ei halua enää minua asiakkaakseen.

Käydäänpäs ensin vähän läpi kokemuksiani… Tässä luonnollisesti vain muutama paikka ja lähinnä omat lähilounaspaikat. Runsassuolaiset ruoat ovat vitsaus oikeastaan KAIKISSA ravintoloissa.

Tämän urputusosion jälkeen sitten perustelut, MIKSI sitä suolaa pitäisi vähentää ruoanlaitossa ja ruokavaliossa.

Suolakaivokselta päivää

Deli Cafe Maya

Olen lukuisat kerrat manaillut (tyhmästi vain itsekseni) ruoan suolaisuutta, mutta viimeinen niitti oli se kasvisburgeri, jonka palautin keittiöön, sillä en kerta kaikkiaan KYENNYT syömään sitä. Sillä kerralla kommentoin myös yleisesti suolapitoisuuksia. Sen jälkeen en ole edes ulkaltanut salaattipöydästä nautiskelemaan.

Sis.Deli ja Latva

Parempia kuin moni muu, mutta toivoisin näissäkin paikoissa tasaisempaa (vähä-)suolaisuuslinjaa.

Block by Dylan

Herkullista ja hyvää salaattipöydässä, mutta vielä kun sitä suolaa saisi vähemmälle… Keitot hc-suolaisia (olen ottanut vaan maistinannoksia, koska en suolaisuuden takia oikein enää keittoaterioitakaan viitsi syödä).

Pompier

Aterioinnit jääneet pariin kertaan parissa eri paikassa, koska en kestä übersuolaista ruokaa. Muuten ois varmaan ihan hyvää, mutta on pilattu liialla suolalla annokset. Onhan se sääli.

Mat

Tässä paikassa olisi ollut tosi hyvä lounas, mutta sekä salaatit että lohi oli aivan jäätävän suolaisia. Kokemus ei parantunut, kun tarjoilija alkoi selittää, että niin, no, se feta nyt on mitä on. Se ei kuitenkaan ollut ainut suolainen osa ateriaa, että eipä se sekään tätä selitä.

Pari yleistä juttua

Ensinnäkin: SUOLAA VOI AINA LISÄTÄ, MUTTA SITÄ EI SAA POIS! Milloin, oi, milloin tämä menee perille?!

Vakioreseptit auttaisi asiaa, sillä yhdenkään kokin makuhermoihin ei näköjään voi luottaa. Lisäksi aistimiseen vaikuttaa se, tupakoiko, onko nenä tukossa, onko allergia-aika ja nenä siitä syystä tukossa jne. jne.

Toisekseen: FETA LIOTETAAN ENNEN TARJOILUA! Tätä nyt ei tajua mikään ravintola. Uskomatonta.

Kolmanneksi: Suola korostaa kyllä makuja, mutta nyt sitä on niin paljon, että se peittää ruoan omia makuja. Nyt lähes kaikki maistuu pelkästään suolakivelle. Tänks. Jos minä amatööri-kokkailijana osaan tehdä mausta vähäsuolaista ruokaa, niin on se kumma, että sitä ei ammattilaiset meinaa millään osata.

Hiljainen tappaja

Se on kuulkaa niin, että suolan liikasaanti on siitä demokraattinen terveysongelma, että se koskettaa niin rikasta kuin köyhää, hipsteriä kuin duunia, vegaania kuin lihaania. (Moni vegaani-erikoistuote ei muuten läpäise suolaseulaani.) Sama juttu on siten verenpaineen kanssa, sillä sen isoin selittävä tekijä on nimenomaan liiallinen suolan saanti. Suolan saannin rajaaminen alle 5 g/päivä merkitsee matalampaa verenpainetta, mikä taas tarkoittaa pienempää riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin tai saada aivo- tai sydäninfarkti. Jos teitä, rakkaat ravintoloitsijat ei kiinnosta nämä asiat, niin odottakaa vaan sitä ensimmäistä sydäninfarktia. Jännästi alkaa kiinnostaa. T: sydänosastollakin työskennellyt ravitsemusterapeutti

Ennen kuin kommentit ”suolaa tarvitaan” tukkivat tämän postauksen, niin kerrottakoon, että ruokasuolaa (natriumkloridi) ei fysiologisesti tarvita. Sen sijaan natriumia kyllä tarvitaan. Sitä kuitenkin saadaan ruokavaliosta ilman lisättyä suolaa.

Kyllä: lisättyä suolaa ei tarvita. Se, että suolalisäys vedessä kesäkuumalla tuntuu helpottavan oloa ei vielä ole todiste siitä, että se oli välttämätön lisäys. Todennäköisesti kyse on enemmänkin adaptaation puutteesta kyseisessä tilanteessa. (Viisaammat saavat selittää tämän tieteellisemmin, jos on parempi selitys tarjolla.)

Suolan päälähteitä lisätyn suolan lisäksi ovat leivät, leikkeleet, juustot, maustekastikkeet sekä einesruoat. Niin, lisäaineet eivät suinkaan einesten ongelma – liikasuolaisuus, kasvisten vähyys ja huono rasvan laatu kyllä ovat.

Omassa keittiössäni nämä jutut on mleko hyvin hallinnassa, mutta omalla kohdallani tuo lounasravintoloissa syöminen on osoittautunut varsinaiseksi arkiseksi murheeksi.

Natriumista ei oikein voi puhua ilman kaliumin mainitsemista, sillä reilu kaliumin saanti taas auttaa alentamaan verenpainetta. Verenpaineen hoitona on siis niin suolan saannin vähentäminen kuin kaliumpitoisen ruoan ja juoman lisääminen. Erityisen hyviä kaliumin lähteitä ovat kasvikset, hedelmät, marjat ja pavut, jotka sisältävät moni tärkeitä ravintoaineita muutenkin.

WHO:n mukan ruokavaliosta olisi tärkeä saada natriumia alle 2 g/pv ja kaliumia vähintään 3,5 g/pv. Finravinto 2012 tutkimuksessa käy ilmi, että saanti on epätasapainossa: natriumia saadaan liikaa ja kaliumia nipinnapin riittävästi.

Hyvä muuten huomioida, että nykyään suolan saanti suositus on 5 g/päivä. Tuossa verrattiin aiempiin ravitsemussuosituksiin, jolloin oli vielä raja-arvot 6-7 g/päivä käytössä.

Screen Shot 2016-03-23 at 20.14.39

Lähde: Finravinto 2012

Mikä eniten ärsyttää?

Minua tässä ärsyttää erityisen paljon se, että terveyteni on muiden käsissä. Totta on, että myös teollisuudessa pitäisi vähentää suolan käyttöä roimasti, mutta kaupanhyllyllä sentään voin valita tuoteiden välillä, ravintolassa käytännössä en, varsinkaan lounaalla.

Toivoisin keittiöhenkilökunnalta ja  listojen suunnittelijoilta vähän freesimpää asennetta ruoanlaittoon: rasva ja suola – so last season.

Olen aika neuvoton tällä hetkellä tilanteen kanssa. 2,5 vuotta tilannetta tässä Helsingin keskustassa seuranneena alan olla aika väsynyt siihen, että lähden kettuuntuneena lounaalta.

Haluaisin syödä lounaani ulkona, koska se on helppoa, annokset olisi ilman suolaa/vähäsuolaisina herkullisia ja terveellisiä. Olen helposti valmis satsaamaan ulkona lounailuun. Mutta ei sitten.

Suolanatsi kuittaa (tyytymättömänä).

P.S. Muista: ainut hyvä suola on jodiotu suola.

Lisälukemista:

WHO: http://www.who.int/mediacentre/factsheets/fs393/en/

Suomalaiset ravitsemussuositukset: http://www.ravitsemusneuvottelukunta.fi/files/attachments/fi/vrn/ravitsemussuositukset_2014_fi_web.3.pdf

http://syohyvaa.fi/vahemman-suolaa/

http://syohyvaa.fi/sairautta-liiasta-suolasta/

Mainokset

Onko pakko punnita?

Olen perin kyllästynyt siihen syyllistävään ja avoimen inhoavaan ilmapiiriin, joka leijuu ylimääräisen rasvakudoksen ympärillä. Oli kyse sitten monesta kymmenestä ylipainokilosta tai siitä, että on vähän ”ylimääräistä” tai ”tutisevaa” vyötäröllä. Olen kyllästynyt siihen, miten jokaisella terveydenhuollossa tai liikunta-alalla työskentelevällä tuntuu olevan oikeus ja velvollisuus yrittää hävittää jokikinen ympärillä tallustelevasta ylipainokilo. Jos ei ylipainokilojen kantaja vielä itse sitä halua, pistetään haluamaan. Olen kyllästynyt siihen, miten terveet, elinvoimaiset, normaalipainoiset ihmiset haluavat ”kiristellä” kuntoa, nipistää jostain pois ja saada johonkin lisää.

Olen kyllästynyt kauhukuvien luomiseen siitä, miten lihavuus tappaa, miten lihavuus on riskitekijä oikeastaan mihin tahansa sairauteen, johon saatat ikinä sairastua ja miten lapset eivät liiku vaan kasvattavat jo 8-vuotiaana miestissejä eikä heistä voi lihavina aikuisina tulla ikinä mitään muuta kuin yhteiskunnan pohjasakkaa.

Olen kyllästynyt siihen, että lihavuus nähdään kansanterveydellisenä ongelmana, että jokaista lihavaa syytetään ja syyllistetään omasta lihavuudestaan ja että jokainen osaa laskea ja tulkita oman painoindeksinsä. Olen kyllästynyt siihen, että ihmiset tuhlaavat aikaansa syötyjä ja kulutettuja kaloreita kytäten tai laskien. Olen kyllästynyt siihen, että vastaanotolle tuleva ylipainoinen ihminen pistetään ensimmäisenä puntarille ja määritetään tavoitepaino.

Olen kyllästynyt tähän kaikkeen, koska se mielestäni ylläpitää läskivihapuhetta. Sitä, että lähes pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, on lihoa tai olla lihava. Sitä, että vaaka tai mittanauha kertoo, kuinka arvokas olet ihmisenä. Sitä, että voidakseen hyvin, pitäisi olla tietynkokoinen tai tietynmallinen. Sitä, että näyttääkseen hyvältä, pitäisi olla tietynkokoinen tai tietynmallinen.

Ei näin…

(Kuva napattu täältä.)

Otetaanpa ajatusleikki. Vastaanotolle, oli se sitten terveydenhoitaja, lääkäri, ravitsemusterapeutti, personal trainer, tulee ylipainoinen ihminen, joka joko itse tuo esiin huolen omasta painostaan tai koostaan tai asia tulee esille jonkin sairauden tai muun ongelman yhteydessä. Ihminen toteaa, että joo, kyllähän minä tiedän, miten pitäisi syödä ja miten pitäisi liikkua ja kymmenen kiloa pitäisi ainakin pudottaa, mutta kun työ ja perhe ja kiire ja laiskuus ja huono ihminenhän minä olen.

Vastaanottaja kuuntelee myötätuntoisesti, yrittää löytää, mitä kaikkea hyvää ruokailu- ja liikuntatottumuksissa on, tsemppaa ja kannustaa muutosten tekemiseen. Ottaa huomioon ihmisen kokonaisvaltaisesti. Kaikki hyvin so far. Mutta. Sitten se vastaanotolle tullut ihminen isketään vaa-alle. Jotta voidaan selvittää lähtötilanne. Jotta nähdään, kuinka paljon muutosta tulee. Jotta ihminen saa elämäntapamuutoksiinsa konkreettisen motivaattorin, kun voi seurata vaa-an väheneviä lukemia. Jotta voidaan määrittää, kuinka paljon niitä kiloja pitäisi pudottaa. Jotta homma ei leviä käsiin, kun vaaka kertoo kylmän totuuden.

Siinä menee minun mielestäni pieleen.

Koska minun mielestäni on tuhannesti tärkeämpää, että se ihminen löytää itsellensä mukavia ja mielellään muutamia erilaisia tapoja liikkua. Että liikkumaan saa lähteä ja pääsee, eikä kertaakaan pitäisi. Tuhannesti tärkeämpää on löytää sen verran ruuanvalmistustaitoa ja etenkin ruuanvalmistusiloa, että järkevä arkiruokailu ei kaadu niiden puutteeseen. Tuhannesti tärkeämpää on opetella tankkaamaan riittävän usein ja riittävän paljon, että jaksaa seuraavaan ruokailuun asti ja siten myös oppia kuuntelemaan kehonsa nälkä- ja kylläisyysviestejä ja etenkin oppia vastaamaan niihin. Tuhannesti tärkeämpää on ymmärtää, että voi olla terve ja voi voida hyvin, vaikka olisikin ylipainoinen. Tuhannesti tärkeämpää on ymmärtää, että on kaunis ja upea ja ihana, vaikka olisikin ylipainoinen tai vaikka ei painaisikaan juuri niin vähää kuin itse toivoisi painavansa. Tai ehkä juuri siksi, kun uskaltaa olla kuka on ja on sitä ylpeästi.

...vaan näin.

…vaan näin.

(Tämä kuva puolestaan napattu täältä.)

Tämä kaikki on tuhannesti tärkeämpää kuin kytätä epätoivoisena painolukeman muutosta ja määritellä oma onnistumisensa ja arvonsa ihmisenä sen yhden, mitättömän lukeman vuoksi. Puhumattakaan siitä, että joku muu kyttää sitä samaa painolukemaa ja muistaa syyllistää sinua siitä vielä lisää, jos muutosta ei tapahdu.

Niin se ajatusleikki. Jos sinä olisit se vastaanotolla työskentelevä ihminen, uskaltaisitko sinä haudata työhuoneen nurkassa olevan vaakasi niin syvälle arkistojen perukoille, ettet vahingossakaan kaivaisi sitä sieltä esiin ainakaan seuraavan vuoden aikana? Tai uskaltaisitko kokeilla, kuinka lujasti vaakaan pitäisi iskeä vasaralla, että saisit siitä käyttökelvottoman? Uskaltaisitko kohdata ihmisen, rehellisesti, piiloutumatta tai piilottamatta ihmistä painolukeman taakse? Uskaltaisitko nähdä hyvinvoinnin ja onnistumisen mahdollisuuden ilman ensimmäistäkään painolukemaa? Uskaltaisitko olla pioneerijoukoissa?

Koska kyllä tähän nyt saatana* pitää saada muutos.

-K

*Nöyrimmät pahoitteluni voimasanan käytöstä. Tarvitsin sitä kuvaamaan mielentilaani. Lupaan, etten ota tavaksi.

Mistä on pienet interventiotutkimukset tehty?

Vihdoin vähän ravitsemusasiaa tähän blogiin. 😉

Screen Shot 2015-03-12 at 13.12.02

Tänään to 12.2.2015 on uutisoitu laajasti siitä, miten suositusten mukainen ruokavalio voi suojata muistia. Näin kertoo laaja, suomalainen interventiotutkimus FINGER, jonka tuloksia julkaistiin maineikkaassa The Lancet – lehdessä.

Olen tästä uutisesta enemmän kuin iloinen, sillä olen itse ollut kyseisen tutkimuksen ravitsemusasiantuntija Seinäjoen pisteessä. Muita tutkimusyksikköjä oli Oulussa, Kuopiossa, Turussa, Vantaalla ja Helsingissä. Tuntuu vilpittömästi hienolta tietää, että on ollut osana näin hienoa tutkimusta.

Interventiotutkimuksen tekemiseen, ainakin FINGERin tapauksessa, tarvitaan ohjaajia. Motivoivia ja innostavia, asiantuntevia ammattilaisia, jotka saavat tutkittavat innostumaan elämäntapamuutoksista. Seinäjoella interventioporukka koostui kahdesta laboratoriotyöntekijästä, kahdesta psykologista sekä fysioterapeutista (yhdestä, jos oikein muistan).

Mutta tietääkö tätä kukaan? Ei.

Pronutritionist-blogista bongasin uutisoinnin yhteydessä myös kalvosarjan, joka muistuttaa sitä, jonka näin Ravitsemusterapeuttien yhdistyksen Valtakunnallisilla ravitsemuspäivillä viime syksynä. Jo tuolloin minua vaivasi, että kiitos-kalvolla ei ole mitään mainintaa kenttätyöntekijöistä. Kommenttipuheenvuorossani kerroin yleisölle lyhyesti, mitä tutkimuksen teko oli siellä tutkittavien kanssa toimiessa ja miten kivaa työskentely tutkittavien kanssa oli.

Jokaisen toimijan nimeä ei kalvolle olis tarvinnut tikistää, mutta lyhyt ”kiitos kaikille kenttätyöntekijöille sekä TUTKITTAVILLE hitonmoisesta panostuksesta” (tästä kohta lisää) olisi ollut paikallaan.

Vaikka virallisilta toimijoilta ei kiitosta tulisikaan, haluan minä nostaa hattua kaikille kenttätyöntekijöille, eli laboranteille, ravitsemusasiantuntijoille, psykologeille ja fyssareille, kaikissa FINGER-tutkimuskeskuksissa. Ilman meitä noin hienoa tutkimusta ei olisi koskaan tehty. Mahtavaa, iloitaan siitä!

Tutkimuksia tehdään ihmisiä ja yhteiskuntaa varten, ei siksi, että tutkijat saavat nimensä julkaisuun. Siksi toivoisin, että myös uutisoinnissa ja kiittelyssä muistettaisiin käytännön työntekijöitä. Tämä näin yleisenä huomautuksena, ei mitenkään tähän tutkimukseen vain kohdistettuna.

Otan nyt riskin ja avaan suuni. (Ei tule varmaan kellekään ystävälleni ja blogia seuraavalle yllätyksenä, että tykkään puhua vaikeista asioista.)

Tarkoitukseni ei ole vähätellä tutkijoiden panosta, ei missään nimessä. He ovat ansaitteet tulla arvostetuiksi ja kiitellyksi hyvästä työstä. Ei sitä The Lancetiin ihan joka päivä pääse! Tutkimusasetelma on erinomainen ja tulokset uraa-uurtavia – onnea tutkimustiimille!

Mutta. Kliinikkojen työtä arvostetaan aivan liian vähän ravitsemusalalla. Väitän, että maassa on akatemiamafia ja ilman akateemisia suorituksia olet vähän semmoinen B-luokan alan tekijä. There, I said it. Tältä se minun näkövinkkelistä on näyttänyt. Saa olla eri mieltä, etenkin, jos vielä ilmaisee sen kommentti-osioon. 😉 (Tästä aiheesta tulossa ihan oma postaus pian.)

Millaista oli tehdä FINGER-tutkimusta?

Haluan päättää postauksen iloisiin tunnelmiin ja muistella FINGER-työstentelyä. Olen kiitollinen, että PÄÄSIN työskentelemään tässä tutkimuksessa (kiitos, THL ja Hjelt-instituutti, että palkkasitte minut!). FINGER on ehdottomasti ollut yksi ihanimmista työtehtävistäni ikinä.

Ennen kaikkea haluan muistella tutkittavien panosta. Pohjanmaalla oli hillittömät välimatkat, mutta niin vaan tulivat tutkittavat useiden kymmenien kilometrien päästä useita kertoja viikossa milloin jumpalle, milloin aivoja harjoittamaan tehtävien parissa ja milloin ravitsemusryhmään tai -yksilökäynnille. He tulivat, koska tykkäsivät tulla. Totta kai välillä joku sanoi, että huh, huh, pitääpäs täällä rampata, mutta toisaalta he viihtyivät hirmu hyvin jumpparyhmissä ja olivat selvästi innoissaan ravitsemusryhmistä.

Mitä ravitsemusryhmissä tehtiin? Keksittiin yhdessä keinoja, miten syödä hyvin. Jaettiin ruokamuistoja. Vaalittiin hyvää ruokahenkeä ja iloa syömisestä.  Maisteltiin, erottaako suolan näkkäreistä ja kokeiltiinpa sitä, miltä linssit maistuu (maistui kaikille, santsikierros oli suosittu myös).

Itselleni oli todella mielenkiintoista päästä seuraamaan noin 80 henkilön ravitsemustilaa noin 1,5 vuoden ajan. Ja konkreettisesti nähdä, miten kolesterolitasot laskevat ja verenpainetasot ovat terveellisimmällä tasoilla. Moni hoikistui ja innoistui liikunnasta.

Tein töitä päivätyöni päälle ja kun raahustin naapuritaloon tutkimuskeskukseen neljän maissa olin aina vähän, että apua, kun väsyttää. Poistuessani seiskan kasin maissa uhkuin kuitenkin intoa: Miten voi olla näin mahtava ammatti ja miten voi tutkittavat olla noin huippuja! (Huom. en suinkaan tehnyt jatkuvasti tämmöisiä työpäiviä, vaan tutkimusviikot menivät ryppäinä.)

Liikuttavimmat muistamiset olen saanut FINGER-tutkittavilta. Isännät ojensivat Jussi-paidoissaan paketit itsekaadettua hirveä pakasteena joululahjaksi ja toinen herra toi ämpärillisen omenoita.

Oma osuuteni tutkimusta loppui viimeiseen yhteiseen ravitsemuskertauskertaan. Muistelen lämmöllä  – ja liikuttuneena – kun Mediwestin luentosali on viimeistä paikkaa myöten täynnä eri ryhmien (yhteensä 8, jos muistan oikein) tutkittavia. Vaikka itsestä tuntui, että jaksaako ne enää tätä ravitsemusasiaa, mutta voi pojat, kyllä he vaan jaksoivat ja osallistuivat aktiivisesti sillä viimeiselläkin luennolla.

Mistä on pienet  – tai vähän suuremmatkin – interventiotutkimukset  tehty?

Hyvän suunnittelutyön, riittävän budjetin ja taitavan tutkijatyön lisäksi kenttätyöläisten tiimityöstä ja hyvästä hengestä sekä ennen kaikkea tutkittavien omistautumisesta tutkimukselle.

 

Jälkikirjoitus:
Mietin koko aamupäivän, viitsinkö lykästä tätä postausta tänään ja tähän ilouutisen perään.  Juttelin ennen jutun kirjoittamista tutkijaystäväni kanssa ja kysyin, mitä mieltä hän on. Halusin nimenomaan tutkijan kommentit näkemykseeni. Hän totesi, että ajattelussani on vinha perä ja hän kannusti herättäämään tästä keskustelua. 

Älä laihduta – osa II: mitä sitten pitäisi tehdä?

Sain palautetta avopuolisoltani, etten ole ilmaissut itseäni tarpeeksi selvästi. Maanantaina (14.7.) Yle TV1:llä klo 20 esitetty Vaarallista laihdutusta -dokumentti osasi kuulemma kertoa viestin paljon ymmärrettävämmin kuin minä, vaikka samasta aiheesta tässä on tullut jo tovi jauhettua. Ja vaikka dokumentti kesti 27 minuuttia, onnistui se tiivistämään tärkeimmän viestin muutamaan lauseeseen. Katsotaanpa, osaisinko poimia ne teille tähän (alla olevat ovat siis suoria tai oikolukutaidosta riippuen lähes suoria poimintoja edellä mainitusta dokumentista).

”Jos keskitymme painoon, aiheutamme haittaa kaikille. Valtava määrä ihmisiä on huolestuneita painostaan. Sekä lihavat että laihat ovat tyytymättömiä painoonsa. Toiminta haittaa myös hoikkia sillä viestimme heille on se, että terveyden ylläpito on turhaa, kunhan pysyy hoikkana.”

”Pitäisikin miettiä, miten suhtaudumme ylipainoisiin. Onko tähtäin siinä, että heidän on laihduttava hinnalla millä hyvänsä vai saisivatko he levätä itsessään, keskittyä terveisiin elintapoihin ja noudattaa niitä lopun elämäänsä?”

”Keskiössä pitää olla terveet elintavat, joihin kuuluu terveellinen ruokavalio ja paljon liikuntaa. Niihin on keskityttävä ja tulokset on haettava niistä. On toisarvoista, johtavatko ne laihtumiseen. Moni 120-kiloinen on varmaan yrittänyt laihtua 20 kertaa ja lihonut taas. On turha usuttaa heitä laihduttamaan vielä kerran lupaamalla suurta ja pysyvää painonlaskua. Ylipainon suhteen olisi järkevää viestittää, että terveet elintavat ja liikunta tekevät hyvää, mikä ei ole sama asia kuin laihduttaminen. Ne parantavat elämänlaatua muutenkin.”

Samalla palautetta tuli myös siitä, että aina sitä vaan kitistään, mitä ei saa tehdä. Miksei ikinä sanota suoraan, mitä sitten pitäisi tehdä, jos esim. laihduttaminen on kiellettyä. Pilkka osui kohteeseen, joten nilkutetaanpa tähän jatkoksi sitten vielä korjaus tähänkin epäkohtaan. Älä laihduta eli:

1. Piilota/tuhoa/hävitä/hajota vaaka.

2. Syö hyvin (eli pääasiassa hyvänmakuista, hyvälaatuista, monipuolista ruokaa, riittävästi).

3. Ujuta mahdollisimman paljon aktiivisuutta arkeesi, ja etsi liikuntalaji, jonka harrastaminen on mielestäsi kivaa.

Olin jo monisanaisempi, kuin oli aikomukseni, joten jätän tämän nyt tähän. Paitsi että tässä vielä linkki siihen dokkariin, jossa oli edellisten lisäksi paljon muitakin hyviä pointteja. Niin ja mitä sanoo suuri yleisö, menikö viesti nyt paremmin perille?

-K

Liikkeelle kuin lapsi

Elämä on epäreilu peli. Lapsilla ja nuorilla on paljon kivammat liikuntasuositukset kuin aikuisilla. Ja etenkin paljon kivammat liikuntaan liittyvät kysymykset fysioterapeutin vastaanotolla. Kuulkaas vaikka.

Lapsilta udellaan: Tykkäätkö liikkua? Onko koulun liikuntatunnit kivoja? Kuinka paljon tulee ruutuaikaa päivässä? Oletko joka päivä koulun jälkeen pihalla?

Aikuisilta sen sijaan: Onko liikuntaharrastuksia? Tuleeko hyötyliikuntaa, esim. työmatkaliikunta, pihatyöt?

Hehehetkinen. Jos minä olisin fysioterapeutin vastaanotolla oleva aikuinen, haluaisin kyllä kuulla edellä esitetyistä kysymyksistä ensimmäiset. Jotakuinkin tähän tapaan:

Ensinnäkin. ”Tykkäätkö liikkua?” Aika oleellinen asia. Onko liikunta kivaa? Tämän pitäisi olla ensimmäinen kysymys, mitä kysytään kaikilta, ikään katsomatta. Jos liikunta ei ole kivaa, siitä pitäisi ensin tehdä kivaa. Löytää lajeja, joiden pariin voi innostua. Huomata, että liikkua voi monella tavalla, ja valita sieltä se kiva tapa. Minä en ainakaan usko, että kenelläkään on niin hyvin niskasta otteen saavat sormet, että pelkästään niiden puristusvoimalla jaksaa liikkua riittävästi. Mutta kun se on kivaa, sitä tulee tehtyä. Tehokkain laji on kuitenkin se, mitä jaksaa harrastaa säännöllisesti. Ja vuosikausia.

Toiseksi. ”Onko koulun liikuntatunnit kivoja?” Tai kun aikuisilta kysytään, pitäisi kai kysyä menneessä aikamuodossa: olivatko. No niin, päästään ikuisuusaiheeseen siitä, miten koulun liikuntatunnit ovat traumatisoineet suhtautumisen liikuntaan. Maailman paskin tekosyy. En jää pidemmäksi aikaa ruotimaan aihetta, vaikka ruodittavaa varmasti riittäisi, vaan tyydyn toteamaan, että enpä minäkään niistä jokaisesta koulun liikuntatunnista nauttinut. Siinä vaiheessa, kun koululiikunta oli osaltani ohi, muistan mielessä tuuletelleeni, että jes, nyt saan liikkua loppuelämäni ihan just sillä tavalla millä haluan. Ja niin olen tehnytkin.

Mutta tämän aiheen voisi kääntää toiseen näkökulmaan. Mitäpä jos aikuisiltakin voitaisiin kysyä liikuntatunneista jotain, ihan nykyisessä aikamuodossa. Koulun liikuntatuntien henkisiä, ”kaikkia lajeja on pakko kokeilla” -viikkotunteja en lähtisi rakentamaan työpaikoille, mutta mielestäni jokaisella työntekijällä, alasta riippumatta, pitäisi olla oikeus käyttää työajasta vähintään tunti tai kaksi viikossa liikkumiseen. Haluamallaan tavalla. Liikuntailtapäivät, tyky-päivät ja muut ovat jo ihan hyvä alku. Viikoittain toistuvina niillä voisi jo olla merkitystä hyvinvointiinkin. (Tämän idean kehittelyssä on toki vielä pari muuttujaa, kuten miten asiaa valvottaisiin, että ne duunarit ihan oikeasti käyttävät annetun ajan liikkumiseen, miten järjestettäisiin liikuntamahdollisuuksia niin, että jokainen löytäisi mieleisensä tavan liikkua, kuka tämän lystin maksaisi jne, mutta eihän kukaan meistä ole seppä syntyessään – joten eipä vaadita ideoiltakaan liikoja.)

Sitten se pahin: ”Kuinka paljon tulee ruutuaikaa päivässä?” Juniorit yleensä vastaavat korkeintaan kaksi tuntia, ja äiti nyökyttelee usein vieressä, että vähän sitä kyllä joutuu rajoittamaan. Korkeintaan kaksi tuntia päivässä on ilmeisen hyvin juurtunut pelisääntö nykynaperoilla (tiedä sitten ketä tästä on kiittäminen, epäilen vahvasti koulumaailmaa). Mutta kukahan rajoittaisi meidän aikuisten ruutuaikaa? Varsinkin niiden, jotka ovat työnkuvansa takia pakotettuja nököttämään valtaosan työpäivästään ruudun takana? Aloitettaisiinko vaikka sillä, että sellaisia työnkuvia ei saisi olla? Vähintään puolet päivästä pitää olla jotain muuta kuin ruutuaikaa? Työkoneen ruutu pimenee automaattisesti, kun sallittu aikamäärä koneella kirjautuneena täyttyy? (Villi idea taas, raakileasteella, saa käyttää / ottaa kehittelyyn!)

Kotona kahden tunnin pelisäännön pitäisi koskea ihan yhtälailla aikuisia kuin lapsiakin, sekä lapsellisissa että lapsettomissa talouksissa. Ruutuajasta pitäisi puhua samalla lailla aikuisten kuin lastenkin kanssa. Ruutuajan pitäisi olla termi, josta jokainen aikuinenkin tietää, mitä sillä tarkoitetaan. Ja hei, kun siellä koneella/television ääressä ei saisi roikkua kahta tuntia pidempään päivässä, aikaa voisi yllättäen jäädä vaikka ruuanlaittoon ja liikkumiseen, jotka tunnetusti ja helposti syrjäytetään ajanpuutteeseen vetoamalla!

Viimeiseksi: ”Oletko joka päivä koulun (tai aikuisilla töiden) jälkeen pihalla?” Perskannikkaat ylös penkistä/sohvalta ja nenänpää raittiiseen ulkoilmaan (parveketta ei lasketa). Tekemään jotain, vaikka puolen tunnin kävelylenkki, jos ei muuta. Oisko aika hyvä sääntö tämäkin, täh?

-K

Uusi kauppa-idea

Moni kauppa on suunniteltu pirulliseksi ansaksi ja houkuttelevan roskan loppusijoituspaikaksi – ennen siis kotitalouksien hyllyyn (tai pyllyyn) päätymistä. Pitää kiertää sieltä ja täältä, koukerrella jos minkämoisen kauppatavaran ohi. Mitä isompi kauppa, sitä enemmän pitää  kierrellä ja kaarrella. Houkutukset vyöryvät päälle. Minä olen ollut liian laiska ottamaan kaupassa kuvia, mutta onneksi joku muu on tehnyt sen omassa lähiputiikissaan. Tämän postauksen nähtyäni sain vihdoin kirjoitettua tämän oman postauksen, joka ideana on siis muhinut mielessäni pitkään. Ilman kuvia tuntui vaan hölmöltä. Onneksi on Internet. 😛

Minun uudessa kauppaideassani olisi arkiruoat ja juhlaruoat erikseen. Ja tiedoksi: arki olis niinku viis päivää viikossa ja juhlapäiviä kaksi. Ei niin, että perjantaina aloitetaan mässytys ja sunnuntaina lopetetaan. Sitten aloitetaan maanantai-iltana uudestaan, koska yritettiin ”tasata” tilannetta paastoamalla koko maanantai aamupäivä. Asiaan…

Arkiruoat olisi tietysti kasvisvoittoisia, eli hevi-osasto olisi valtava. Koska ihmiset marisee, että kasvisruoka ei maistu, olisi kasvisten laadun oltava kunnossa. Ei mauttomaksi jalostetusta paprikasta nyt vaan irtoa sen enempää makua, vaikka sitä miten voissa paistaisi. (Voi on yksi yliarvostetuimmista raaka-aineista maun puolesta – luomuvoita tässä muutaman päivän syöneenä en taas tajua, miten se muka maistuu kakussa paremmalta. Ehkä mun voireseptorit on surkastunut.)

Maito-, soija-, kaura- ja riisijuomat sekä näistä valmistetut muut nestemäiset valmisteet (”uutisista hyvää päivää”) olisi vähäsokerisia ja maitopuolella se rasvan määräkin merkkaisi, että pääseekö arkiruoaksi vai ei. Jogurttihylly tosin lyhenisi melkoisesti, koska maustettuja ei tarvitsisi arkihyllyyn laittaa. Jos joku haluaa tehdä kaupan mustikkajogurttia kotona, niin se on varsin helppoa. Maustamaton jogurtti + laskennallisesti 2 % marjaa + reipas loraus sokeria perään = voila!

2013-02-24 07.30.16

Kaikki reiluusmerkit mitä vaan löytyy tähän kamaan.

Ruoanlaittorasvat olisi mallia ruokakerma tai vastaavat vegaaniversiot. Ja ilman näitä kermojakin pärjää. Öljyt, pähkinät, pähkinätahnat ja majoneesi olisi ihan hyviä ”täysrasvaisia” vaihtoehtoja kermoille. Ja saisivat oikein ison alan arkiruoka-osastolta. Saostaa voi muuten jauhoillakin (onko joku muka unohtanut, miten maitokastike köksän tunnilla tehtiin?).

nuts

Musta tuntuu tosi usein just tältä. Kuva: Facebookin postaus vuodelta x. Saa korjata ja ilmottaa.

Pakastepuolelta (energiaystävälliset suljettavat ovet!) löytyisi vinopino kasvissekoituksia arki-iltojen kokkausta nopeuttamaan. Pitäisipä ne hyllyt sisällään myös pakastettua kalaa, lihaa, riistaa, marjoja, hedelmäpaloja pirtelöön… Tiiliskivikeitot on mielestäni myös aika hyvää arkiruokaa. Jos siis suolan määrä on järkevä.

Jauhohyllyistä en kyllä kauheasti muuttaisi. Paitsi osuudet. Hienoja jauhoja vain pikkupusseissa, täysjyväisiä isoissa. Mahavammaisena tietty haluaisin, että pienemmissäkin kaupoissa olisi kauraa ja quinoaa jne. enemmän. Sokeriakaan ei laitettaisi tarjolla valtavaa lavallista vaan jokunen pussi. Mielellään ruskeaa tai muscovado-sokeria tms. Ei vitamiinipitoisuuden takia (heaven forbid, että sokeri on jonkun ruokavaliossa keskeinen ravintoaineiden lähde), vaan se takia, että niitä tarvitsee vähemmän, koska ne maistuvat voimakkammilta ja aromaattisimmilta. Hunaja voisi hyvin olla arkihyllyssä. Aika kiva lisä iltateehen tai vaikka maustamattoman jogurtin kera.

Leipäosasto on osittain ok, mutta suolapoliisina kyllä vaatisin vähäsuolaisia TAI ainakin jodi-suolalla maustettuja leipiä. Kuitua, rakennetta, tiiviyttä, vaihtoehtoja. Kaikkea tätä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näitä ois eväshyllyssä arki-osastolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näitä samoin…

Tässä nyt pääpiirteittäin ideani arki-osasto.  Ihan jokaista tuoteryhmää en tässä ala luettelemaan, tulloo muuten tylysä postaus (ellei jo ole). 🙂 Juhla-osastolla olisi sitten ne rasvaisemmat ja sokerisimmat versiot, vaikka luulenpa, että aika moni nykykaupan tuote karsiutuisi pois myös tästä osastosta. Kuten suurin osa mehuista ja mehujuomista. Minä nyt satun olemaan sitä mieltä, että mehujen juominen ei ole kovin fysiologista ravintoa meidän ruhoillemme. Hirveä määrä sokeria helposti imeytyvässä muodossa, ei se vaan jotenkin sovi tähän yhtälöön. Mehuista tosin on hyötyä joskus, kuten hiilhydraattitankkausta tehdessä. Itselläni vaan on fruktoosin imeytymishäiriö ja mehut ei suurina määrin muutenkaan sovi. Monashin harjoittelussa oli hauska tehdä testejä, joita meillä ei edes ole. Tämä heman selittikin sitten miksi minulle tulee huono olo ja vatsavaivoja kovasti satsista fruktoosipitoisia ruokia. Sori, nyt meni taas vatsavaivasten piipertelyksi!

Karkki- ja sipsivalikoima kapenisi melkoisesti ja sinne hyllyyn ei kyllä edes otettaisi ihan mitä tahansa elintarviketeollisuuden tuotosta. Ei tarkoita, etteikö niitä ”herkkuja” saisi syödä, mutta siellä juhla-osastollakin nämä olisi maltillisemmin edustettuiina kuin nykykaupoissa. Onkohan kukaan tehnyt selvitystä, kuinka monta neliömetriä kaupan tarjonnasta on ravintoköyhää kuraa?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En oo vielä päättänyt, mille osastolle nää menis. Saatoin vähän innostua 30-vuotispäiville ostamaan makutestiin oluita…

Mutta edistystä nykyisissä kaupoissa on jo tapahtunut. Olen monesti halunnut kassalla vielä purkkaa tai jonkun tikkarin, mutta eipä niitä enää olekaan niin vain tarjolla. No, ehkä ihan hyvä. Ei se elämä ole muutamasta ekstraminuutista kiinni, jos haluan pakittaa karkkihyllylle purkka- tai tikkariostoksille. Samoin on hyvä, että ostostelu alkaa yleensä hevi-osastolta. Tai ainakin tämä mahdollisuus annettaan aika selkeästi. Aika moni tosin taitaa lähinnä juosta tämän eksoottisen puutarhaosaston ohi muille hyllyille. Silti: kauppaan on kiva mennä, kun ekana korin tai kärryn pohjan saa täytettyä rouskuvilla kasviksilla, aromaattisilla hedelmillä ja parhaassa tapauskessa vielä makoisilla marjoilla! Vielä kun meillä olisi isot plakaatit, että ota 4 maksa 3 – banaania.

2013-03-30 15.49.28

Tämä ei olisi antiikkia-antiikkia-osastolla vaan siinä somasti kassan vieressä.

Money makes the world go around. Your waistline.

Suosittelen muuten lukemaan edellisten postauksen kommentti-osion. Hoitopolkuja ja ryhmiä löytyy, mutta sitten ei löydy osallistujia. Tässä kohtaa sitten kuuluttaisin tavistallaajan vastuuta omasta terveydestä: mene hoitoon ja osallistu ryhmään, jos kerta sellainen on tarjolla. Sitten tämän päivän ajatuksia…

***

Tein viime kesänä Australiassa Melbournessa tutkimuskeskuksessa harjoittelua. Sitten tein review-artikkelia yhdessä Aussi-tiimin kanssa tammikuussa. Oli ihan kivaa. Niin kivaa, että tiedän, että työkseni en kyllä tutkija halua olla, mutta arvostan todella korkealle  lehmänhermoilla varustettuja alan kuin alan tutkijoita.

Mutta oli siitä harjoittelusta ja tutkimushommasta hyötyäkin. Tammikuussa tuntui, että aivokapasiteetti kasvoi kuin lihaksia treenatessa. 😀 Se oli jo vähän friikkiä suorastaan, kun alkoi ymmärtää asioita. Lähinnä sen, miten vähän tiedetään ja miten vähän itse tiedän. Tutkijakaverini on lohduttanut, että tähän tunteeseen kulminoituu koko tutkijuus.

Harjoittelusta oli myös iloa. Eli se, että nyt ehkä jo jotenkin kykenen analyyttisesti lukemaan tieteellisiä artikkeita ja pystyn SUHTEUTTAMAAN lukemaani. Eihän niistä opintojen alusta olekaan kuin kymmenen vuotta. 😀 Nyt siis luen tutkimuksia huvikseni, koska saan niistä myös enemmän irti. Don’t feel sorry for me. Mä olen ihan sinut tän nörttiyden kanssa.

Hirveä sopotus ennen aiheeseen pääsyä… sori. Eli törmäsin tässä sellaseen revariin (eli review- /katsausartikkeliin), jonka otsikko oli niin raflaava, että oli pakko lukea: ”Does wheat make us fat and sick?”. Revarissa ruodittiin jonkun minulle tuntemattoman rahatpois-kirjan väitteitä. Amerikkalaisittain kirjan otsikko on pitkä ja tyhjentävä: Lose the Wheat, Lose the Weight, and Find Your Path Back to Health. (Sitäkään en tajua, miksi otsikkoon sotketaan isoja alkukirjaimia.) On se hienoa. Vehnästä eroon ja löydän ”polun”, joka vie minut takaisin kohti jotain paljon parempaa. Aika taika-aine tuo vehnä.

Näitä kirjojahan on maailman ääret täynnä. Milloin ei saa yhdistää kananmunaa ketsuppiin, pistää suu suppuun tietyn kellon ajan jälkeen, milloin pitää syödä kuin luolamies (mikä sinällään on vähän vaikeaa, koska maailman luolamiehet eivät ole syöneet samaa kamaa). Huvittavinta julkisessa keskustelussa  on ollut se, että kansanterveystieteilijöitä ja tutkijoita on syytetty puoskareiksi ja ruoka- ja lääketeollisuuden rengeiksi, mutta kukaan ei tunnu käyvän keskustelua sillä, että on iso joukko itseoppineita ruokaguruja, jotka messiaan laittaa saarnaavat luentokiertueilla perien vissiin aikamoisia luentopalkkioita ja joiden kirjojen tuotto yksistään saattaa osaa elättää. Yhdistettynä mahdollisesti droppeihin ja lisätuotteisiin. Ilman mitään vastuuta kellekään sanomisistaan. Se tässä eniten pännii. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö silti kannata olla (itse-)kriittinen kansanterveystieteilijä. En yritä mitään sädekehää tässä kenenkään pään päälle visioida.

Keltä ne rahat sitten revitään? Ylipainoisilta polunetsijöiltä. Ylipaino luo tyytymättömyyttä. Jojoilija tarvitsee kaikenkokoisia vaatteita. Eikä oikeasti edes tarvitse olla ylipainoinen, riittää, että on tavallinen nainen tai mies. Koska meissä taviksissakin on ongelmia: karvoja kasvaa väärissä paikoissa tai sitten niitä ei kasva riittävästi toisessa kohtaa, selluliittiä voi olla hoikallakin, nenän muoto on väärä tai suora – huono se on joka tapauksessa. Itsensä trimmaaminen on villiintynyt ihan kummallisiin mittasuhteisiin. Samalla, kun halutaan olla ainutlaatuisia ja erottua (työ- ja naimamarkkinoilla), päädytäänkin siihen, että yritetään yhdenmukaistaa kaikkia samaan malliin. Loogista. Not.

Ensin syötetään kansalle kakkaa ja sitten purnataan, että pitäkää nyt itsestänne huolta, hölmöt! Oikeasti, markkinatalous, haista sinä *piip*.

Olin teininä ihan onneton haksahtelija näihin mainoksiin. Milloin luvattiin pitkiä ripsiä, milloin parempaa ihoa. Harmittaa nyt, miten paljon aikaa ja rahaa käytin siihen, että yritin epätoivoisesti ”parantaa” itseäni. Ripseni ovat lyhyet ja melko näkymättömät. Piste. Olen kokeillut miljoonaa ”volume” -ripsiväriä. Harkitsin ripsien tuuhennusta ja pidennystä. Kunnes tajusin, että en halua kestoliimaa silmiini, jotka valmiiksi ovat herkät. Silmien terveys on aika tärkeä, kun on linssien miinukset alkavat ysillä ja kympillä. Likinäön, hajataitteisuuden ja karsastuksen (jep, aika myyrä) lisäksi en ajatellut enää herkistyä ylimääräisille kemikaaleille. Jos viehättävyyteni on ripsistä kiinni kanssaihmisten mielestä, niin voi kääntää katseensa rauhassa muualle. Ihoni parani iän myötä. Se alkoi muuten parantua siinä vaiheessa, kun lopetin ruokahössötyksen ja aloin syödä enemmän hyviä rasvoja ja yleisesti vaan enemmän.

Tyytymättömyys ja arvottomuuden tunne saa helposti ajattelemaan, että jos ostan jotain uutta ja kivaa, saa helpotuksen. Itselläni on takana muutama masennuskausi, joka alkaa sillä, että alan ostella uusia vaatteita kiihtyvä tahtia. Sitähän ne markkinamiehet haluaa, että kulutan lisää, enemmän, useammin. Tässä kohti onneksi olen sittemmin havahtunut, että mitäs hittoa, eikä tilanne ole päässyt yhtä pahaksi kuin männä vuosina. Harkitsematon kulutus on itselläni oire pahoinvoinnista tai jostain vajaavaisuuden tunteesta.

Revarin viesti muuten on aika selvä: Kohukirjan väitteille ei ole tieteellistä perustaa. (Tosin en kyllä ole samaa mieltä revarin kaikista näkemyksistä ja johtopäätöksistäkään. ) Useinhan näissä kirjoissa ravitsemusväitteet on sitä luokkaa, että omalla koulutustaustalla pystyy kriittisesti suhtautumaan siihen, kuinka luotettaviin tutkimuksiin viitataan. Jos haluaa perstuntumaan luottaa, siitä vaan. Sitten  on varmaan muitakin, joita kiinnostaa tiede, tiedon karttuminen ja totuuden etsintä. Eri asia on, löytyykö totuutta ja selvyyttä. Ainakaan ihan hetkeen. Yhtenä toiveenani on puolueeton tutkimuskenttä, eikä niin, että sitä mitä rahoitetaan, tutkitaan. Ja kelläpä sitä massia olisikaan enemmän kuin suuryhtiöillä ja markkinamiehillä. Hieman saattaa olla värittynyttä tuo tulosten pureskelu ja viestintä heidän tekemistään tutkimuksista. Pässi ja naru – vertauksen voisin TAAS tähän lisätä (löytyy joka toisesta postauksesta…). 😉

Oppia lihavuudesta

Sokea ohjaa kuuroa. Siltä tämä meininki välillä tuntuu. Lihavuutta hoitavat ihmiset, jotka eivät sitä kerta kaikkiaan osaa hoitaa. Missä muussa terveydelle vaarallisessa sairaudessa voidaan sanoa, että on ihan ok, että sulla ei ole mitään hajua, miten teoria ja käytäntö tämän sairauden hoidossa menee. Että poraa nyt vaikka reikä siihen. Tai pitäsköhän ton käden paikkaa vaan vaihtaa elimistössä, jos se siitä. Jos nenän tukkis, niin meniskö nuha pois. Lihavuuden hoito terveydenhuollossa on just näin mielipuolista välillä.

Kuka sitä hoitoa sitten antaa? Hoitajan ja lääkärin pakeille kai se tie ensisijaisesti vie. Vaikka tämä lihavuus tuntuu melkoinen mysteeri olevan, sen verran tiedetään, että lihavuuden hoitoon liittyy aika olennaisena osana ruokavalio. Ravitsemuksesta lääkäreillä on oppia maksimissaan 2 opintopisteen verran tunteja (hyvä Kuopio!), suurimmalla osalla ei lainkaan. Kuinka moni on valmis istumaan pilotin koneeseen, joka on käynyt 52 tuntia teoriaa? Tai haluaisitko lastasi opettavan ihmisen, jonka pätevyys perustuu 52 tuntiin pedagogisia opintoja? Jaa, et vai? No, ei ehkä kannata sitten ihmetellä, miksi apua on vaikea saada ja taso on mallia suullinen ohjeistus, että pitää laihduttaa. Näin äärettömän usein tuntuu olevan.

Toivoisin siis ihan tosi yksinkertaista asiaa. Että joku kommentoi tuonne kommenttiosioon, että olen ihan väärässä ja oikeasti terveydenhuollossa osataan antaa hyvää ohjausta ja että hoitajilla ja lääkäreillä on kokonaisvaltainen kuva lihavuuden syistä, seurauksista ja vaikuttavasta hoidosta. Realistinen käsitys siitä, mitä on lihavuuden konservatiivinen hoito ja mitkä ovat hyviä mittapuita edistykselle (se mittapuu ei pitäisi olla vaa’an lukemat). Halua panostaa siihen potilaan yksilölliseen hoitoon ohjaukseen. Toivoisin myös, että olisi ymmärrys siitä, että yhteiskunnalle julmetun kallis lihavuusleikkaus ei tee autuaaksi. Hoitohenkilökunta, kuinka moni olisi itse valmis nippasemaan toimivan elimen itsestään ja elävän loppuelämän pilleripurkkien ja tarkan ruokasuunnitelman kanssa? Sillä jos et elä, tulee puutostauteja. Nähty on. Tällä hetkellä olen itse sitä mieltä, että kokeilisin kyllä mitä tahansa muuta mielummin. Tiedän, että siitä on paljon apua ja hyötyä monelle, ja se heille suotakoon, mutta lihavuusleikauttuja nyt neljä vuotta tavaneena olen alkanut suhtautua tähän touhuun varsin kriittisesti. Se vaatii paljon. Ja se pitäisi ymmärtää ENNEN leikkausta.

Luulen, että lihavuusleikkaus myös nähdään monesti ainoana järkevänä vaihtoehtona, koska muutakaan hoitomuotoa ei oikein ole tarjolla.

Eikä tämä lääkärit ja lihavuuden hoitopulma ole yksilötason ongelma. Haluan uskoa, että suurin osa lääkäreistä haluaa potilaan parasta ja tarkoittavat kannustaa potilasta painonpudotukseen. Aika on vaan tässä systeemissä kortilla ja ei ne keskustelut siitä painonpudottamisesta ja ravinnosta taida mahtua vastaanottoajalle, vaikka niistä tietoa olisikin. Yritän taas vetää luuppia vähän kauemmaksi ongelman ytimestä. Siitä, että terveydenhuollolla ei nyt ole kyllä pallot hallussa tätä peliä varten. Ei se lihavuus sillä poistu, että lääkäri, hoitaja tai ravitsemusterapeutti (tms.) kehottaa laihtumaan. Vähän sama kuin, että ota lääke, mutta ei kirjoita reseptiä. Tosin tähän pulmaanhan ei myöskään lääkereseptiä voi kirjoittaa. Toivoisin siis, että kaikki jotka hoitavat lihavia ihmisiä ymmärtäisivät lihavuutta syvällisemmin.

Sori, nyt tää kitinä, mutta olen vain niin turhautunut, kun minulla ei ole edes mahdollisuutta ohjata ihmisiä painonhallintaryhmiin tai perusterveydenhuoltoon ravitsemusterapeutille jatkohoitoon sairaalasta. Olen kyllästynyt kuuntelemaan, että ylipainosia ihmisiä kehotetaan laihtumaan vuodesta toiseen ilman konkreettista apua. Onko työterveydessä painonhallintaryhmä tai joukossa ravitsemusterapeutti? Onko jonot lyhyemmät kuin puoli vuotta? Saako seuranta-aikoja? Onko mahdollisesti tarvetta psykoterapeutille tai fysioterapeutille? Liikunta- ja/tai painonhallintaryhmää? Mites perusterveydenhuolto? Mitä teillä on tarjota Pauli 53 veelle, joka on työkyvyttömyyseläkkeellä, kroonisia sairauksia kolme(toista) ja mieliala nollassa? Viekö joku Paulin lenkille, jotta saataisiin sokeritasapaino paremmaksi ja mieliala buustattua? Luulisi, että tällaisessa hyvinvointivaltiossa osattaisiin handlata näin perustavanlaatuinen pulma edes vähän fiksummin.

Ja huom.! en todellakaan ole yksioikoisesti tarjoamassa tässä ratkaisuksi pelkästään oman ammattikunnan edustajien työpanosta, vaan toivon tiimityötä, hoitopolkuja, varasuunnitelmia. Kuten sanoin, uskon, että yksilöiden tarkoitusperät ovat hyvät, mutta tämä pitäisi saada näkymään myös työn eli hoidon jäljessä ja laadussa. Toivon, että tajuttaisiin myös vihdoin, mistä ne säästöt syntyy. Ennaltaehkäisystä.

Sisäinen kansalaismarisija hiljenee tältä päivältä. 😛