Saako sokeriövereitä vetää?

Sokeri on ollut ainakin parin vuoden ajan superpahis ja sokerihysteria on mennyt naurettavuuksiin asti. Ketsuppeja syynätään ja kauhistellaan, lapsille vaaditaan täysin mauttomia kiisseliannoksia (kiiselifanin mielestä tämä on pyhäinhäväistykseen verrattava teko).

New Yorkiin on avattu huikea liike. Se myy erilaisia keksitaikinoita ja niistä tehtyjä herkkuja, kuten pirtelöä, jäätelökioskin tapaan. Jauhot ja kanamunat tosin on kuumakäsitelty, että kukaan syöjistä ei saa pakkia sekaisin salmonellan tai muiden bakteerien takia. Tötteröön pyöräytetään taikinapallo aivan kuin jäätelökiskallakin. Värikästä, hauskaa ja ihan varmasti hillittömästi sokeria sisältävää!

Eräästä keskusteluketjusta huomasin kauhistelua, että jessus, ihan törkeästi sokeria ja nyt kaikki sairastuvat ja sitten lääketeollisuus rikastuu. Tässä on suuri ajatusvirhe.

Ensinnäkin, kukaan ei pakota syömään megasuuria sokeriannoksia. Tosin itse pidän sokerin paniikinomaista karttelua yhtä epäterveellisenä syömiskäyttäytymisenä kuin sokeriövereitäkin.

Toisekseen, New Yorkissa on arviolta 19,9 miljoonaa ihmistä ja siellä vierailee vuosittain 50 miljoonaa ihmistä. Kun jakaa 50 miljoonaa 365:llä, on turisteja ainakin 136 986 per päivä. Näin ollen asiakaskunta jäätelöbaarilla on reilut 20 miljoonaa. Porukkaa on niin paljon, että övereimmätkin liikeideat eivät yksistään sairastuta ketään.

Helsingissä visiteeraaville vinkkaan myös makoisan kohteen, eli Roobertin Herkun, joka on vanhanajan karkkikauppa. Sillä on liikeeet Viiskulmassa ja  Eerikinkadulla.

Sokeriövereitä saa vetää. Hyvällä omatunnolla silloin tällöin. Suosittelen näihin tilanteisiin kuitenkin kokonaisvaltaista elämystä, kuten kivassa karkkikaupassa tai vaikka sitten keksitaikinabaarissa visiittiä, kuin päätöntä karkin nassuttelua tai jäätelön lappamista ilman, että muut aistit edes ehtivät mukaan. Tuoksut, värit, hajut ja tunnelma on erikoisputiikeissa aivan omanlaisensa.

Voi, kunpa ihmiset tajuaisivat elämän tarkoituksen. Uskoisin, että se helpottaisi suunnattomasti nykyihmisten määrittelemättömään ahdistukseen, uupumukseen ja eksyneenä vaeltamiseen. Tykkään sanonnasta ”Love and kindness, there is nothing else.” Täysin samaa mieltä en kuitenkaan ole, sillä listasta puuttuu yksi olennainen tekijä hyvää elämään.

Nautinto.

Mainokset

Makuelämyksien karsiminen tuntuu ankealta

Olen aloittamassa mökillä parin viikon kirjoituslomaa, joten olen jo mökkeytynyt ja tuntuu kuin viime viikon debatista olisi aikaa jo vaikka kuinka. Ajattelin, että poimin keskustelusta muutaman pointin. Ihan jokaiseen kommenttiin en ehtinyt enkä pystynyt vastailemaan mökiltä. Risusavotta, vesurin käytön opettelu ja aika perheen parissa meni edelle.

Kirjoitimme Katrin kanssa myös vastineen Hanna Partasen Helsingin Sanomien juttuun.  Varsinaista keskustelua käytiin ennen kaikkea SEFBin Facebook-sivulla.

Halusin, ja haluan, vain painottaa, että en yhtään allekirjoita sitä, että apua painonhallintaan saisi siitä, että yrittää tekemällä tehdä ja syömällä syödä ei-niin hyvää ruokaa. Katri on samoissa mietteissä, vaikkei some-keskusteluun ehdikään osallistua.

Miten voi aina syödä hyvää ruokaa?

Valitsemalla hyviä raaka-aineita satokauden mukaan. Omassa keittiössäni ja vastaanotoilla painotan satokausien mukaan syömistä. Olen tehnyt niin aikoja ennen kuin edes hokasin Satokausikalenterin olemassaoloa (mikä ei poista sitä tosiasiaaa, että se on nerokas keksintö).

Sillä uskon vahvasti, että ihminen tulee aina valitsemaan maku edellä ja satokauden mukaan valitut ruoat nyt vaan maistuvat herkullisimmilta.

Lisäksi erittäin keskeinen juttu omassa ajattelussa on, että ruoanlaittoa kannattaa muuttaa siten, että ruoanlaitto (ja kauppareissu, ja kauppalistan suunnitellu) alkaa aina kasviksista. Suoraan sanottuna, ns. vastarintaa tulee kyllä verrattaen harvoin ja usein seurantakertaan mennessä on uudet ajatuksetkin kypsynyt niin, että voidaan alkaa pohtia reseptejä tai muuten miettiä, mitä kannattaisi laittaa ruoaksi.

Jos taas ongelma on se, että on tottunut (ja sittemmin turtunut) hyvin suppeaan makumaailmaan, aletaan juttelemaan uusien makujen opettelusta ja miten sen tekisi helpoiten. Harvoissa asioissa olen jämäkkä, mutta tämän seikan ilmaisen kyllä suoraan, että ilman kasviksia, hedelmiä ja marjoja on mahdotonta syödä terveellisesti. Suurin osa TIETÄÄ tämän, joten sitten pitää alkaa pehmittämään vaan maaperää kokeiluja varten.

Moni muuten on turtunut semmoiseen mietoon, kapeaan makumaailman eineksiä syömällä, mikä on minusta surullista ja harmillista. Etenkin lapset, jotka ovat tottuneet todella pliisuun makumaailmaan, voivat hyvinkin säikähtää kouluruokaa tai kasvisten karvaita makuja. Lasten ruokailussa keskiössä on monesti myös vuorovaikutussuhteet ja perhe-tilanteet. Monen aikuisen ruokahaasteet taas kumpuavat näistä samoista syistä tai tilanteista.

Pitääkö ei-hyvä ruoka jättää syömättä?

Ei tietenkään. Jos joskus saa eteensä vähemmän hyvää sapuskaa tai vaikka mautonta kasvisruokaa tai liian suolaista muonaa, niin siinä voi puntaroida, että nakkaanko tämän keittiöön takaisin vai lapioinko menemään. Joskus palautan keittiöön, joskus syön. Kyläpaikassa tietysti syödään kohteliaasti annos loppuun.

Omista kokkauksistani arviolta joka kymmenes tai kaksi kymmenestä on sinnepäin. Syynä on useimmiten vähemmän hyvä raaka-aine (karvas nauris, mauton tomaatti tms.) tai kiireessä huonosti valittu kombinaatio.

Tavoitteena on kuitenkin syödä rakkaudella  ja tehdä ruokaa raaka-aineita kunnioittaen.

Kriitiikin pointtina ei missään vaiheessa ollut, että ala kermapyllyilemään ruoan kanssa, vaan se, että minusta on hullua ohjeistaa ihmisiä syömään ei-niin hyvää ruokaa, jotta ei syö ”liikaa”.

Se tuntuu keinotekoiselta ja pakoteltulta. Ja erittäin ahdistavalta. Ikään kuin rankaisisi itseään siitä arjesta ja elämästä, jota elää.

received_10154394850789739

Esimerkki, kun ruoanlaitto ei mennyt nappiin. Tavoittelin herkullista beer can cabbagea grillissä. Sain kitkerää varhaiskaalia apealla kaljan aromilla.

Mikä on realistista?

Kyllä, on alueellisia eroja siinä mitä lähikaupasta löytyy. Kyllä, kokkaustaidoissa on eroja.

Mutta Suomi on vauras hyvinvointivaltio, jonka lähikauppohinkin saadaan kyllä hyvää ja terveellistä ruokaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia kokkaamaan. Vaikkapa sitä pastaa. Minä en oikein edes tajua, miksi ihmeessä sitä pitäisi rajoittaa vain satunnaisesti syötäväksi? Helppoa, nopeaa ja hyvää.

Kävin juuri Leppävirralla kaupassa mökkireissua varten. Ostin kilotolkulla kasviksia, hedelmiä, papuja, linssejä ja tofua, näkkäriä, maapähkinävoita, mitä nyt voi parin viikon ajalle tarvita. Lisää fillaroin hakemaan kyläkauppaan tarvittaessa. (Sijaitsee vain tunnin pyöräreissun päässä! Tajuan, että maalla ihmisillä on autot.) Perässäni tuli nuori kundi, joka osti metripizzan. Jutusteli siinä savolaisen letkeällä otteella kassarouvan kanssa, että kun ei jaksa tehä ruokaa ja tämähän on halvempaakin kuin grillillä.

Tästä voisi masentua. Että yhyy, työmaa ei lopu ikinä. Mutta tosiasia on, että siitä samasta kaupasta saa näitä kaikkia ruokia. En oikein usko, että tällaisten nuorten miesten ylipaino asettuisi sillä, että kehottaisin heitä syömään vähemmän hyvää, vaan sillä, että hän saisi kokemuksia siitä, miten hyvää se kasvisvoittoinen perusruoka voi olla. Joo, olen ikuinen optimisti ja naiivi, mutta hey, that’s just me.

DSC_0946

Näihin Suomen parhaimpia mansikoita tuottavassa kunnassa onneksi satsataan! Muistakaa kysyä ”onko leppävirtalaisia mansikoita?” 😉 Eilen hain lisää lähitilalta.

In mindful eating I trust

En todellakaan ikuna rajoita ruokailuani laskeskelemalla, että onko nyt jo pizzapäivä tai kannattaako tänään ottaa kakkua. Olen näemmä sisäistänyt tietoisen syömisen käsitteen niin hyvin, että meinaan välillä unohtaa, että aika iso osa muuta maailmaa kontrollointia vielä harrastaa. Siinä mielessä tämä keskustelu on ollut silmiäavaavaa ja sehän on siten hyvä vaan.

Katrin kanssa ihmeteltiin  tuossa puhelimessa myös sitä, että kumpikaan ei tietoisen syömisen taidon opittuani edes osaa syödä ähkyyn. Lopetan syömisen ilman mitään tunnelatausta, että voi ei, en voi syödä tätä enää. Jos olen ravintolassa, pyydän lopun ruoasta mukaan, jos kotona, nakkaan loput ruoat jääkaappiin myöhäisempää ajankohtaa odottamaan. (Tämä ei tarkoita, etten tajuaisi, mistä ahmintahäiriöissä on kyse.)

SIksi se, että painottaa hyvään ruokaan ei tarkoita, etteikö voisi joskus syödä vain tankkausmielessä. Tietoiseen syömiseen kuuluu myös se, että ruoasta kyllä nautitaan, mutta se ei ohjaa elämää ja tekemistä. Tietty neutraalius on tärkeä osa ajatteluani. Sillä haluan tehdä elämässä paljon muutakin kuin elää makuelämyksestä toiseen.

Tämän keskustelun jälkeen alan myös entistä selvemmin painottaa, että oma ravitsemusterapia-työskentely perustuu tietoiseen syömiseen. En itse ajattele ruokaa kaloreina, vaikka osaankin niitä laskea. Annosmäärät ja ateriasuunnitelmat on käytössä vain erittäin perustelluista syistä ja vain alussa.

Mottoni tässä on, että ateriasuunnitelmat ovat kuin kipsi, joka auttaa paranemiseen alussa, mutta jota ei voi jättää ikuisiksi ajoiksi, sillä muuten se rampauttaa ja rajoittaa turhaan.

Välillä tuntuu, että olen syntynyt väärään ruokakulttuurimaahan. Iloitsen ruoasta monta kertaa päivässä ja nimenomaan mauista. Olen oppinut pienestä pitäen monenlaisiin makuihin. Siitä, että rakastan ruokaa, on kiittäminen nimenomaan vanhempiani ja kasvuympäristöäni eikä suinkaan alan koulutusta. Itse asiassa alan koulutus on suurin uhka, joka minulla on koskaan ollut ruokasuhteeseeni. (Ehkä siitäkään syystä en koe, että minun tarvitsisi jumittaa dogmeissa, jotka eivät minusta toimi tai joita en allekirjoita.)

Minulle lapsuuden makumaailma on puutarhaletkun alla huuhdeltuja retiisejä, maalta napsittuja ruohosipulin kukkia, kirpeitä karviaisia, mutta myös äidin pullat, kakut, raparperikiisseli kermavaahdolla ja rosmariini-possuvuoka sekä punajuuri-jauhelihavuoka.

Tässä muutama otos viikon varrelta. (Kuvaanko oikeasti näin paljon ruokaani? Huolestuttavaa! 😀 )

DSC_0878 (1)

Maanantain pikalounas: järkisärki-salaattia. Joukossa kasvisten lisäksi hampunsiemeniä ja oluthiivaa. To die for. Järjettömän hyvää. Valmistusaika 4 minuuttia.

DSC_0917

Töissä basilika-tofua, leipää, avomaankurkkua, porkkanoita, hummusta ja mansikoita. Brunbergin pusun nappasin vielä illlalla ennen kotiin lähtöä.

DSC_0924 (1)

ResQ Clubista saa edullisesti lounasruokien ylijäämiä. Nämä tuli Modern Asian Dinerista ja olivat niin hyviä, että laitoin ystävälleni Marille tekstarin, että tekisi mieli itkeä. 😀

IMG-20160630-WA0005

Tällä viikolla oli myös sukulaistytön synttärikakkua!

Suomessa on ihanaa ruokaa ja ihania makuja. Iso osa näistä ruoista on terveellisiä ja hyviä kaikilla mittareilla. Kotimaiset raaka-aineet myös taipuvat monen ruokakulttuurin ruoiksi. Kyllä, minun toiveeni on, että suomalaiset heräisivät tajuamaan tämän. Hintapolitiikasta voidaan vääntää kättä, mutta se on eri keskustelu — tärkeä sellainen.

Miksi riistää itseltään jokapäiväinen elämysmatka ruoan parissa, kun ei tarvitse?

IMG-20160625-WA0001

Taivaallista pizzaa ja juomaa.

13490644_10154397196114739_7549637369568388580_o

Mutta parasta tässä pizzahetkessä oli ystävien seura! Kiitos Marille kuvasta!

P.S. Niistä toimivista painonpudotustaktiikoista sitten myöhemmin taas lisää. 😉

Syö stressi pois!

Yleisön pyynnöstä laitan myös blogiin juttua aiheesta stressi ja syöminen. Pidin saman otsikon mukaisen miniluennon Tiedekulma Aleksilla Helsingissä marraskuun alussa. Tilaisuuden järjesti Unisport. Pahoittelut viivästyksestä, mutta koska stressitasojen hallinnan opettelu on paraikaa käynnissä ja en halunnut hötkyillä kirjoituksen kanssa. Yritän elää, niin kuin opetan. 😉

Kirjoitan tämän nyt todella vapaamuotoisesti, sillä en näköjään osaa lähteä purkamaan suht viihdyttävällä (se oli ainakin tavoite) otteella tehtyä tiivistä esitystä tekstiksi! Laitan kyllä pdf:n tähän kylkeen, vaikka se ei ehkä ihan hirveästi kellekään sano mitään, kun harrastan luennoilla ennen kaikkea kuvia enkä niinkään tekstiä.

Huomaattehan, että tämä on yksinkertaistettu karvalakki- ja mutkat-suoriksi – malli aiheesta, sillä en ole stressiasiantuntija ja siten olen avoin tarkennuksille ja lisäkommentteille, joita voi esittää kommentti-osiossa. 🙂

Akuutti stressi on hyvästä

Akuutti stressi on hyvä reaktio: Se pelastaa meidät monelta tapahtumasarjalta, jotka voisivat vahingoittaa meitä vakavasti tai jopa tappaa.

Käden aistima kuumuus saa meidät nykäisemään käden tajuamattamme pois tulen tai hellan läheisuudestä ja näin selviämme vain pienellä palovammalla sormen päässä. Joku heittää sinua kivellä ja refleksinomaisesti väistät ilmassa sinua kohti kaartavaa murikkaa. Ennen jakaessamme elinympäristömme villieläinten kanssa, stressireaktio sai meidät joko pakenemaan tai puolustautumaan teräviltä kynsiltä ja hampailta.

Positiivinen, väliaikainen stressi voi nykypäivänäkin olla hyvä juttu, sillä aika moni työtehtävä jäisi tekemättä tai tulisi tehtyä huonommin ilman pientä stressiä ja huolta suoriutumisesta hyvin.

Pitkäaikainen stressi on pahasta

Ongelmaksi stressi muodostuu, jos se jatkuu pitkään ja siitä ei palaudu. Tähän elimistöämme ei ole luotu. Kroonisen stressin taustalla voi olla niin työelämän murheet, työttömyys kuin ikävät kotiasiat tai koulun ja opiskelujen aiheuttamat paineet. Ihmissuhteet ystävien tai puolisoiden kanssa voivat aiheuttaa stressiä. Tunnetusti ja tutkitusti myös lasten saaminen ja etenkin vauva-aika voi olla olla hyvin stressaavaa. Jälkimmäistä ajanjaksoa värittää lisäksi unettomuus tai pätkittäinen uni.  Uni on muutenkin yksi taustatekijä stressin taustalla.

Pitkäaikainen stressi tuntuu elimistössä ja aiheuttaa monia terveyshaittoja. Stressihormonit sekoittavat elimistön toimintoja muun muassa sokeri- ja rasva-aineenvaihdunnan kautta ja nostamalla verenpainetta. Stressihormonit vaikuttavat myös syömiseen, sillä kortisoli ja greliini lisäävät syömistä ja greliini myös siitä saatavaa mielihyvää. Stressi voi siis vaikeuttaa painonhallintaa ja tervettä suhdetta ruokaan, sillä fysiologia on meitä vastaan. Itsehillintä ja itsekuri ovat erittäin huonoja hoitokeinoja painonhallintaan stressin vallitsessa. Siksi niin moni epäonnistuu laihduttamisessa ruuhkavuosina ja kun mielen päällä on muutakin.

Stressin takia mieliala laskee ja kyky rentoutua ja rauhoittua huononee. Muita tyypillisiä oireita ovat päänsärky, lihaskivut, vatsavaivat, narskuttelu, unettomuus, väsymys ja ruokahaluttomuutena – tai päinvaistoin – ruokahalu kasvaa.

Mielenkiintoista on, että tutkimuksissa on huomattu, että ne jotka ovat niin sanottuja ”ikuisia laihduttajia” lihovat stressin seurauksena, kun taas ne, jotka suhtautuvat joustavasti syömiseen ja painoonsa, eivät koe samaa ruoan houkutusta stressissä, vaan päinvastoin vähentävät syömistään.

Stressi vaikuttaa myös ruokavalintoihin, sillä välipalatyyppinen syöminen lisääntyy ja aterioiminen vähenee. Tämä yleisesti tarkoittaa sitä, että ruokavalio yksipuolistuu, muuuttuu paljon energiaa, mutta vähän ravintoaineita sisältäväksi, eli suomeksi sanottuna lautamasmallin mukainen ateria vaihtuu suklaapatukkaan, sokeroituun proteiinipatukkaan, sokeripommi-smoothieen, voileipään (ilman kasviksia). Nämä erot ovat selkeimpiä erityisesti naisilla.

Uni, uni ja vielä kerran uni

Maailma pelastuisi, jos ihmiset nukkuisivat riittävästi. Siinä se, elämäni viisaus. Onhan tämä aikamoinen yksinkertaistus, mutta on se kiistämättä hyvä lähtökohta terveyden tiellä. Stressiin uni vaikuttaa selvästi ja toisaalta stressi vaikuttaa negatiivisesti uneen.

Unen puute vähentää ruokahalua säätelevän leptiinin pitoisuutta elimistössä ja kuten mainittu, lisää ruokahalua ruokkivan greliinin määrää elimistössä. Lisäksi unen puute vaikeuttaa insuliinin toimintaa elimistössä. Insuliini on haimasta erittyvä hormoni, joka toimii portinvartijan lailla,  sillä se ”päästää” glukoosin lihaksiin. Stressi siis pahentaa insuliiniresistenssiä, joka on tuttu muun muassa ylipainoisille diabeetikoille. Tässä tilassa elimistössä erittyy kyllä insuliinia, mutta se ei toimi kuten se pitäisi ja verensokeri nousee ja toisaalta insuliini varastohormonina alkaa kerätä rasvavarastoja keskivartalolle sisäelinten ympärille. Unen puute saa myös tekemään huonoja ruokavalintoja. Aikamoinen sisäelinsirkushan tuosta unen puutteesta seuraa, eikö vain?

Terveellisyys-stressi

Tätä termiä olen alkanut viljellä, mitä kauemmin tätä kaupallista dieettimaailmaa seuraa. Superruokaa kaupataan miljoonilla, kalliita gluteenittomia tuotteita tuputetaan pseudo-tieteellisin perustein ja ihmiset tehdään vainoharhaiseksi mikroravintoaineiden saannin suhteen pelottelemalla kilpirauhasen vajaatoiminnalla, lihomisella, aivojen terveyen rapautumisella ja tietysti syövällä.

Ei ihme, että herkät ja terveydestä kiinnostuneet ihmiset ottavat stressiä myös siitä, miten pysyä mahdollisimman terveinä. Paradoksaalista kyllä, eikö niin? Uskoisinpa, että jättämällä ääriuutiset lukematta saattaa myös lisätä pari elinvuotta elämäänsä, kun stressitasot laskevat.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö saisi olla kiinnostunut terveydestään, terveellisistä ravintoaineista ja ruokavalioista, mutta jos se muodostuu stressin aiheeksi, ohjaa syömistä, ja erityisesti sosiaalista elämää, on hyvä muistaa, että elämässä on muitakin osa-aluita kuin terveys ja sekään ei ole pelkästään syömisestä ja liikunnasta kiinni. Lepo, rentoutuminen ja stressin tietoinen hallinta pitäisikin nostaa tällä terveyden arvoasteikolla ylemmäs.

Täydellistä ja ”optimaalista” (inhokki-sanani numero yksi) ruokavaliota ei ole. SIksi sen tavoitteluun ei kannata laittaa niin paljon paukkuja eikä ainakaan stressata siitä liikaa.

Muistathan myös, että ärhäkät kaikki-kilot-heti-pois – kuurit (joiden aika taas lähestyy vuoden vaihteeseen tullessa) ovat nekin eräänlaisia stressireaktioita elimistölle ja jos niitä harrastaa asiakseen, ne kyllä satavarmasti kääntyvät itsään vastaan. Lainaankin tässä erästä potilasta pitkän ajan takaa: ”Olisinpa ollut laihduttamatta silloin, kun minulla ei ollut siihen mitään syytä.” Amen.

Ruoka on ihanaa!

Make peace with food, eli tee ruoan kanssa aselepo. Se on ehkä vähän kummallisen kuuloinen vinkki, mutta tällä tarkoitan, että moni on – tietoisesti tai tiedostamattaan – jonkinlaisessa sotatilassa ruoan kanssa. Ruokaa pelätään: se lihottaa, se sisältää lisäaineita, se sisältää kemikaaleja, se sisältää liikaa sokeria, se ei ole luomua. Nämä kaikki ovat osin ihan relevantteja pelkoja, mutta monella huolestuminen menee hysterian puolelle.

Todellisuudessa ruoka on ihanaa. Se pitää meidät hengissä, mahdollistaa kaiken hienon kokemisen, näkemisen, elämisen. Pitää huolta, että tunnemme tunteita, sydämemme hakkaa, kun kiipeämme kukkulalle ihailemaan maailmaa ja antaa energiaa ajatella ja pohtia.

Lisäksi ruoka maistuu mahtavalle! Kirpeälle, suolaiselle, happamalle, makealle, napakalle, vetiselle (mutta kivalla tavalla!), raikkaalle, kukkaiselle, hedelmäiselle. Lisäksi se rouskuu, poksuu, narskuu ja sulaa suussa. Ateriointi itsessään on keino purkaa stressiä: Keskity ja rauhoitu ruokaan ja nauti siitä kaikilla aisteilla. Monesti jo se, että miettii, että ”onpa ihana syödä”, saa rauhoittumaan ja tuntemaan mielihyvää.

Syötkö tunteisiin?

Kirjoitin tästä aiheesta jo aiemmin. Kiva pystyä hyödyntämään näitä blogin ajatuksia välillä ihan työssäkin! 🙂

Tiiviisti vielä tämä taulukko, jossa on vähän vinkkiä siihen, että tunteita voi ”hoitaa” muillakin keinoin kuin syömällä. Apua ja tukea tunnesyömiseen saat niin asiansa osaavalta ravitsemusterapeutilta kuin psykologiltakin.

Minä syön stressiin – hyvällä tavalla

Toisaalta: Joskus on ok syödä stressi pois. Minun stressitasot kyllä laskevat, kun rauhoitun syömään tai kahville. Joskus yksin, joskus seurassa. Kasvisvoittoinen, hyväätekevä (eli terveellinen 😉 ) ateria tuo minulle suunnattomasti mielihyvää. Joskus taas on sellainen päivä, että mielihyvää tuon viskin siemailu hyvän teevee-sarjan parissa tai iso kakkupala.

Kaikki ovat hyviä keinoja silloin, kun pitää myös huolen, että käytössä on muitakin stressinhallintakeinoja, eli puhumista luotetuille läheisille, liikuntaa, riittävästi unta ja mielekästä työtä ja tekemistä. Screen Shot 2015-12-28 at 13.14.49

Tässä vielä pdf: Syö stressi pois

(Ethän käytä esitystä omiin tarkoituksiin juttelematta asiasta ensin minun kanssani.)
Kuva: freedigitalphotos.net

Koska kroppani on – kirjoitushaaste

…hyvä, toimiva, kiva katsella, sitkeä, kestävä ja joustava.

On se hyvä, että muut bloggarit patistelevat kirjoittamaan, koska SEFB-tiimi on aika hissukseen ollut. Toinen venailee, millon ipana numero kaksi tulee maailmaan ja toinen on koodaillut elämäänsä ja ajankäyttöään kuosiin. Vaan kyllä näitä kirjoituksia on luvassa jatkossa ihan varmasti. 🙂

Heftytrainingin Anna on ennenkin haasteita heittänyt kehiin ja tottahan näihin hyviin idiksiin haluaa mukaan lähteä. Tällä kertaa ideana oli kehaista itseään – tarkemmin sanottuna kehoaan ja sitä, mihin se pystyy. Jotain vastaavaa on tullut naputeltua tuossa viime Älä laihduta – viikon aikoihin,  mutta ehkä on syytä päivittää tilanne, sillä edellisen Oodi keholle jutun jälkeen on nimittäin tullut ihan erilainen fyysisen aktiivisuuden ajanjakso.

Eli sitä ei oman mittapuun mukaan ole kauheasti ollut. Kyllä, kävelen edelleen kilometritolkulla viikottain ja tällä viikolla järkytin Herttoniemen hyvinvointikaupan myyjää toteamalla, että tietysti kävelen kotiin, eihän matkaan mene kuin 1,5 h. (Tässä kohti tuli vähän täti- ja maalais-fiilis myyjää kohtaan. ”Darling, et sä tartte näitä superruokia, jos sä hoidat kehoa tälleen tosi, tosi vanhanaikaisesti.” )

Mutta jos alan juosta, hengästyn noin kymmenen askeleen jälkeen, koska kunto ei todellakaan ole kummoinen. Punttiksella näyttäisi ihan jees tilanne olevan viime käynnin perusteella, vaikka keskivartalo onkin selvästi laiminlyöty. (Tähän isäni sanoi, että miksi et vaan tee joka aamu vatsalihaksia ennen kuin nouset sängystä – hän saa sen kuulostamaan maailman luonnollisimmalta vaihtoehdolta. :D)

Silti olen vannonut, että näinäkin hetkinä rakastan kehoani. Ja pidän tästä itselleni antamasta lupauksestani kiinni. Aina. Tahdon. 😉

Sillä kehoni sisältää aivot ja sormet, jotka ovat taikoneet esikoiseni eikä odotusaikakaan ollut edes yhdeksää kuukautta. Kyllä, suhtaudun kirjaani kuin lapseeni – näytän kansivedoksia kaikille (halusivat he katsoa niitä tai eivät) ja puhun jatkuvasti kirjaprojektista (koska mistäpähän muusta sitä puhuisi). Kehoni kesti istumismaratonit ja keittiöpäivinä seisomismaratonit.

Tämän lisäksi kehoni sisältää sydämen, jonka uskon herkistyvän vuosi vuodelta kokemaan syvemmin ja ymmärtämään enemmän.Kai ne aivotkin tähän prosessiin jotenkin osallistuu. Korvat, jotka toivottavasti oppivat kuulemaan entistäkin herkemmin avunpyynnöt ja suun, joka toivottavasti oppii pyytämään apua vähän herkemmin.

Silmät, joiden itkuisuus taitaa olla Facebookin puolella SEFBin juttuja lukeville ihan tuttua asiaa. Mutta tämä on ominaisuus, josta olen ylpeä. Uskallan näyttää tunteita – välillä isosti (huutoitkua, kädet vispaa ja jalka polkee lattiaa) ja välillä pienesti (silitys, hymy tai tippa linssissä).

Kehoni sisältää myös mahtavan mekanismin, eli sen, että osaan hallita painoani aidosti ilman mitään laskemista, mittaamista, punnitsemista tai säätelyä. Luotan kehoni viesteihin (yhdistettynä tietysti tietoon) ja siksi meillä on mahtava suhde: Minä ravitsen ja huollan konkreettisin teoin, kehoni kestää ajoittaiset laiminlyönnit ja toisaalta auttaa kertomalla, mihin suuntaan ja miten paljon kutakin huoltotoimenpidettä pitää säätää.

I’m at peace with my body. We are one. Minulla ei ole mitään taistelua käytäväksi kehoni kanssa – se on täydellisen kaunis ja upean toimiva sellaisena kuin on. Niin liikunnallisissa ylä- kuin alamäissä.

Miksi syön?

Kuka ei tiedä, että kasviksia tulee syödä paljon?
Kuka ei tiedä, että tummempi leipä on parempi kuin vaalea?
Kuka ei tiedä, että karkkeja ei kannata syödä usein?
Kuka ei tiedä, että alkoholin nauttimisessa olisi hyvä pysyä kohtuudessa?

Onko tässä maassa yhtäkään ihmistä, joka ei TIETÄISI miten syödä terveellisesti ja hyvin?

Olin entisessä duunissani mukana yhden viikon Ruokatiedon Ruoka-aika – työpajoissa, joihin kokoontui Helsingin kaupungin ala- ja yläkoulujen ravintolatoimikuntien lapsia. Jutustelin siinä terveellisestä ja hyvästä syömisestä. Näytin kuvia tai itse ruokia ja sitten lapset saivat kertoa mielipiteensä kuinka usein kyseistä ruokaa kannattaa syödä. Voin luvata, että vääriä vastauksia ei tullut. Jokainen 7-15 v. penska osasi sanoa, kuinka usein on fiksua syödä karkkia, energiajuomaa, kasviksia, leipää jne. Tietoa on ja sitä kertyy jo elämämme ensimmäisinä vuosina.

Selvä. Klaaraamme jo vaiheen ”MITÄ syödä” oikein hyvin.

Miksi ihmisillä on sitten vaikeuksia saada syöminen hallintaan?

Koska syömiseen liittyvät myös kysymykset MILLOIN, MITEN ja MIKSI.

Milloin syön?

Ateriarytmi. Kuulostaa tylsälle – lähes militanttiselle. Ruoka marssii kohti mahalaukkua tasaiseen tahtiin ja säännöllisesti. Onpa luonnollista ja nautinnollista. Yhteen tahtiin ja ilman vaihtelua?

Ei sentään. Ei ateriarytmillä ja säännöllisellä syömisellä tarkoiteta mitään muuta kuin sitä, että nälkä ei kasva niin mahdottomaksi, että sitä on vaikea hallita. Jos taas ei ole ongelmia syömisen hallinnassa, voi syödä hyvinkin joustavan aikataulun mukaan ja kehoa kuunnellen.

Toisaalta jotain kertoo sekin, että syö iltaisin ja öisin. Olisiko jäänyt turhan vähäiseksi päivän ruokailut, jos on illalla jatkuva ”pikkunälkä”?

Minulle tapahtui jotain outoa reilu vuosi sitten. Aamupala lakkasi maistumasta ja koko on pienentynyt jatkuvasti. Aamukahvin toki tarvitsen, mutta tarvittaessa pääsen liikkeelle ilman aamupalaa tai vain pienen aamupalan avulla. Opiskeluaikaan minulla oli tapana syödä puuroannos härpäkkeillä JA 1-2 reilua voileipää. Plus kahvi. Plus ehkä hedelmä tai vihannesta. Mutta mennään nyt kehoa kuunnellen. Ehkä joku piävä taas syön tuollaisia vähän reilumpia aamupaloja. Tilanteet muuttuvat. 🙂

Miten syön?

Hotkaistu sämpylälounas. Ennen lapsen harrastuksia lapettu makaronilaatikkoannos. Viikonlopun perhetapahtumassa grillattua makkaraa seisaaltaan naapurin kanssa samalla jutustellen. Tai kuten minä nyt tätä kirjoittaessani: Aamukahvi mukissa ja juuri söin puuron päälle marjapiirakan palasen tässä ruudun ääressä.

Ei varmasti niitä parhaimpia ja nautinnollisimpia tapoja syödä (tosin olen kyllä sitä mietlä, että tämä kahvin ryystäminen koneella on oikeasti IHANAA!).

Kiire. Huonosti pureskeltu ruoka. Ajatukset harhailevat kaikissa muissa asioissa kuin syömisessä ja siinä mitä syö. Haarukalla tai lusikalla ruoan ohjailu suuhun huulet kulhon reunoilla (hieman koiramaisesti). Kaikkea muuta kuin tietoista syömistä (kirjoitukset aiheesta löytyy SEFBistä aivoituspilvestä tuolta oikealta).

Ei ruoasta voi nauttia eikä sen määriä oikein voi hallita, jos ei keskity syömiseen.

Itselleni syömisen tekniikan aatelia edustaa pitkät ateriahetket rauhallisessa ympäristössä sopivan suurella ihmisjoukolla. Ilman kiirettä, ilman, että kukaan vilkuilee kelloa. Semmosta ajanpysäyttämistä ja hetkessä elämistä. Jokainen ateriahetki ei tietenkään voi olla tällainen, mutta hienoa olisi, jos viikossa olisi ainakin yksi tällainen hetki ja useita muita, jolloin sentään muistaa hengittää kun syö ja katsoa, mitä syö.

Miksi syön?

Jäljellä se tärkein. Eräs ystäväni tässä taannoin oli hyvin tuskastunut painonpudottamiseen ja koki, että vaikka yrittää ottaa rennosti homma ei suju. Minä siinä terapeuttimaiseen tyyliini kyselemään, että huomaako hän, ohjaako syömistä tunteet ja fiilikset. Sain vastaukseksi, että nyt tarvitaan ateriasuunnitelmia, kalorilaskentaa, ei tämä tunteiden pohdinnalla muutu!

Kyllä. Joskus voi olla hyötyä laskea ja aikataulutttaa. Mutta harvoin. Vain harvoin. Silloin kun ei oikeasti yhtään tajua, onko makkarassa paljon energiaa tai miten suuri merkitys turhalla sokeripitoisten harkkien nassuttelulla voi olla.

Kommentoin Kauneus ja terveys – lehteen justiinsa kolmea laihdutustarinaa (juttu ulkona elokuussa – mielenkiintoisia tarinoita, kandee lukea). Niitä lukiessa – ja Kaizenin kevään kurssilla – tuli taas vahvistusta sille, että kyllä tämä MIKSI syön on se oleellisin kysymys, kun haluaa päästä pisteeseen, jossa syöminen on stressitöntä ja paino pysyy hallinnassa.

Jos ohittaa tämän kysymyksen, on se vähän sama kuin yrittäisi eheyttää itseään, ilman, että puuttuu siihen, mikä trauman tai särön sieluun on aiheuttanut. Siinähän ei ole mitään järkeä. Joten ei ole siinäkään, että ohittaa kysymyksen siitä, MIKSI syö.

Olen potilastyössä törmännyt kerta toisensa jälkeen, että kun ihmiset alkavat vähitellen tajuamaan, mistä syömisessä on kyse, tulee pintaan mitä erikoisempia syitä syödä. Kuusikymppinen asiakas pohti sitä, miten lapsena oli aina pula ruoasta ja kuinka nämä syvään juurtuneet muistot ohjaavat tankkaamaan aina vähän ekstraa. Tunteiden käsittelyyn on monella työkalupakissa ahmintaa, bulimista oireilua tai itsensä näännyttämistä liian vähällä ruoalla ja liiallisella liikunnalla.

Millä sitten hoitaa tunteita ja helliä itseään, kun maailma jurppii ja käsi hamuaa keksipakettia tai viinipulloa? Jokaisen on hyvä pohtia tämä lista jo ennen kuin paha päivä sattuu kohdalle. Olen kuullut huhuja, että joillain vanhemmilla on lasipurkissa lappusia, joihin on kirjoitettu, mitä kivaa tekemistä lapset voivat tehdä, kun tylsyys iskee. Ehkä samanlainen lasipurkki olisi käytännöllinen myös aikuisille, jotka opettelevat syömisen hallintaa.

Miten olisi….

ärtymykseen puolikkaan (?) viinipullon sijaan fyysistä puhisemista ja puuskuttamista mäkilenkillä, halonhakkuuta tai kunnon salitreeni, jossa tekee kunnon painoilla mielummin vähän ja äkäisesti kuin pajlon ja heppoisesti?

väsymykseen mättökarkkipussin sijaan lämmin sauna tai kylpy ja käpertyminen vällyn alle yöunille hyvissä ajoin?

turvattomuuteen suklaalevyn sijaan puhelu parhaalle ystävälle tai puolison kainaloon kiepsahtaminen?

työstressiin cokiksen ja kahvin lipittelyn sijaan omien rajojen asettaminen ja toisaalta irtiotot viikonloppuisin vaikka lähimpään luonnonsuojelualueelle suunnatun retken muodossa koko perheen kera?

masentavaan fiilikseen (en tarkoita masennusta tällä) illan syöminkien sijaan hassuttelu lasten tai ystävien kanssa, komedian katsominen tai kävelylenkki niin, että tarkastelee mitä kaunista ja ihmeellistä luonnossa tapahtuu ja ihmisiä katsastellen?

stressiin tissutteluun sijaan kiireetöntä ja nautinnollista… yes, you guessed it… seksiä. (Tahallani tungen tätä aihetta vähän joka juttuun, jotta ainakin omalta osaltani teen työtä sen eteen, että madalletaan kynnystä puhua seksistä osana terveyttä. Ja joku päivä ilmapiiri olisi muuttunut sen verran, että asiakkaanikin uskaltaisivat tästä aiheesta puhua.)

10379101_969367867037_848362054_n

Tässä minun yksi suurimmista unelmistani. En ole ikinä Toscanassa käynty, mutta silti haaveilen pidemmästä ajanjaksosta siellä. Ajattelin, jos kokkailis ja sitten söis päivät pitkät. Mielellään tietysti myös liikuntaa johonkin väliin. Kai tuolla viiniköynnösten välissä voi kävelläkin?

P.S. Jos tuntuu, että toistan itseäni, niin et ole väärässä. Olen sanonut nämä asiat varmaan useampaan otteeseen blogissa, mutta näyttäisi siltä, että uusia lukijoita on putkahdellut kiitettävästi kevään aikana (jee, kiitos!)  ja tuskinpa kahden vuoden SEFB-bloggaukset on kesälukemisena. 😉

Kuva: http://www.cestlagedor.com/2014/08/lunch-and-wine-tasting-in-tuscany.html

Kun syöminen ei täytäkään – Mitä tarkoittaa ahmintahäiriö?

Lupailin aikoja sitten varsin luetussa postauksessani, että kirjoittelisin ahmintahäiriöt aiheesta enemmän blogiin. Ajattelin, että Älä laihduta – päivän viikolle tämä aihe istuu hyvin.

Osallistuin helmikuussa Etelän SYLI:n tilaisuuteen, jossa psykologi Anna Grandlund kertoi ahmintahäiriöistä. Tein kiivaasti muistiinpanoja, joita pyrin hyödyntämään tässä jutussa. Lisäksi käytän poimintoja loistavasta kirjasta Irti ahminnasta – Kohti tasapainoista suhdetta ruokaan (Keski-Rahkonen A, Meskanen K, Nalbantoglu M. Duodecim 2013).

irti_ahminnasta-22539724-3930428043-frntl

Koska en ole ahmintahäiriötä kokenut, en luonnollisestikaan mitenkään pääse kovin henkilökohtaiselle tasolle, mutta yritän silti painottaa niitä yksilöiden tuntemuksia ja ajatuksia, joita sairauteen liittyy. Irti ahminnasta – kirjasta hyödynnän sairastuneiden lainauksia.

Lääketieteellistä lähestymistä ja diagnooseista syömishäiriöihin (sis. ahmintahäiriöt) saa joulukuussa uudistuneesta Käypä hoito – suosituksesta.

Ahmimishäiriöt – mistä on kyse?

Ahmimishäiriöiksi lasketaan bulimia ja ahmintahäiriö BED, Binge Eating Disorder (kyllä, suomenkieliset nimeämiset ei ole mennyt ihan nappiin tässä… itsekin menin aluksi ihan sekaisin, kun aloin tätä kirjoittaa) ja epätyypilliset ahmimishäiriöt. Käytännössä suurin osa sairastaa epätyypillistä, eli sellaista, jossa oireiden kirjo on hyvin moninainen. Tässä jutussa puhun nyt enimmäkseen BEDistä, vaikka varmasti monet näistä pointeista koskevat erilaisia ahmimishäiriöitä.

Määritelmät ovat muutenkin niin ja näin: Eiköhän pulmana ole ne ajatukset, jotka oireilevat ongelmallisena syömisenä eikä niinkään se, mitä syö ja millä tahdilla ja kompensoiko syömistä vai ei.

Ahmimisen tarve on usein epäselvä ja aina yksilöllinen. Siten myös hoidon on tärkeä olla yksilöllinen.

Ahminta pakoporttina

Ahminnan tarve ei ole mikään kevyt tuntemus. Anna Granlund hahmotti luennolla, että ahmimisen tarve ohittaa (terveys-)tiedon, tehdyt päätökset ja lupaukset. Ahminnalla turrutetaan tunteita, mikä vahvistaa negatiivista ajatusta itsestä. Nämä arvottomuuden ja huonommuuden tunteet fuusioituvat osaksi minuutta. Tämä on hyvin tyypillistä myös ihan peruslaihduttajille: ajatellaan, että koska nyt mokasin tämän dieetin, olen huono ja heikko ihminen. Eihän siitä ole kyse, vaan tapa käsitellä pettymyksiä on liian mustavalkoinen tai asetetut tavoitteet ovat epärealistisia. Harva tiedostaa tätä ajattelumallia – sen olen omassakin työssäni huomannut.

Ahmimiskohtaus saa aikaa hetkellisen jopa transsinomaisen hyvänolon tunteen, joka kuitenkin kestää vain hetken ja saa loppujen lopuksi aikaan itseinhon tunteita ja pettymystä, että tarvetta ei ole pystynyt kontrolloimaan.

Ahminta toimii pakoporttina ahdistukselle ja haastavien tilanteiden tai tunteiden kohtaamiselle. Tämä johtaa negatiiviseen kierteeseen, joka vaikeuttaa ahminnan lopettamista.

”Minulle ahminta on liittynyt patoutuneisiin tunteisiin, joita en jostain syystä ole kokenut voivani purkaa muuten. Tai oikeammin, en edellenkään ahminnalla purkanut tunteita, vaan lohdutin itseäni ja tein paremman mielen itselleni. Ehkä jopa peitin hyvänolontunteella oikeita tunteita.” 

”Ahmin, kunnes olen liian ähkyssä ja tunnen itseni iljettäväksi ja ihraiseksi palloksi. Mutta ahmiminen on kannattavaa, koska olen kuitenkin saanut makunautinnon, suuhuni jotain pureskeltavaa sekä ajatukset siirrettyä muualle. Eikä ruoka koskaan sano vastaan tai pahoita mieltäni: se tulee aina mielellään ostoskoriin ja ujuttautuu pala palalta luokseni.”

”Ongelmasyömisestä on vaikea päästä eroon, koska ihminen lähtökohdiltaan on varmasti ennemmin vaikeita asioita karttava kuin ne kohtaava. Jotta voisi päästä ongelmasyömisestä eroon, pitää ensin kohdata itsessään ne asiat, jotka ajavat siihen. Jos ongelma olisi pelkkä syöminen, se olisi helppo asia saada kuntoon. Kysessä on kuitenkin enemmän kuin vain kyltymätön rakkaus ruokaan, ja syyt ovat poikkeuksetta vaikeita asioita ja tunteita, usein monimutkaisia ja monisyisiäkin, joiden käsittelyä ennemmin välttelee kuin tarttuu niihin ja selvittää ne.” 

Lainaukset Irti ahminnasta – kirjasta

Negaatiokierteen seuraukset

Monella ahmintahäiriöstä kärsivällä on takana useita laihdutuskuureja ja painon kanssa jojoilua. Nämä tiedetään tehottomiksi painonpudotustavoiksi, mutta ne myös altistavat ahminnalle. Tällaisten kierteiden seuraukset voivat olla melkoisen dramattisia. Monen ahmintahäiriötä sairastavan tunne-elämä voi olla epävakaa ja ajattelu on passiivis-aggressiivista. Tällöin on myös vaikea uskoa muiden myötätuntoon ja moni on armoton itseään kohtaan. Kuulostaa kovin vaikealle ja rajoittuneelle elämälle.

”Koen olevani jotenkin huono, väärässä ja surullinen ja ahmin, jotta tuntisin oloni paremmaksi. Jos en kuitenkaan jostain syystä pysty käsittelemään asiaa, joka mielenkuohahduksen on aiheuttanut, niin en tavallaan pääse lainkaan irti ahdistuksesta ja sama paha mieli vain pyörii mielessäni ja siten jatkan ahmimista.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta

Ylipaino = heikko itsekuri, kun ei osaa edes syömisiään hallita.

Anna Granlund puhui luennollaan siitä, että helposti anoreksiaan sairautena liitetään jonkinasteinen itsekuri-gloria. Päivitellään, miten kova itsekuri sairastuneella on, kun pystyy kontrolloimaan liikuntaa ja syömistä niin rajusti.

Tosiasiassa moni ahmimishäiriötä sairastava rajoittaa itseään elämän kaikilla osa-alueilla, ei vain liikunnan ja ravitsemuksen suhteen. Tämä ei vain näy päälle yhtä selvästi. Ehkä sen takia, että ahmimishäiriötä sairastava vetäytyy sosiaalisista tilanteista ja ihmissuhteet voivat negaatiokierteen takia heiketä. Ehkä sen takia, että häpeää omaa ulkomuotoaan. Ehkä sen takia, että haluaa uppoutua syvämmälle ahmintaan ja lykätä negatiivisten tunteiden kohtaamista.

”Kun muutin yksin, syömiseni lähti käsistä. Haalin itselleni usein ison kasan kaikkea halpaa, makeaa ruokaa: illan kasa saattoi olla suklaalevy, karkkipussi, keksipaketti, jäätelöä. Söin ne kaikki. Tunsin pahaa oloa ja jäin joskus pois sosiaalisista menoista sen vuoksi, että halusin viettäää illan herkkujeni kanssa. Ahmimishetkessä en miettinyt ensimmäisen suklaapalan jälkeen makua enää. Tärkeintä oli saada mahdollisimman paljon suuhun kaikkea. Nopeasti. Enemmän. Olo oli välillä kauhea, mutta jotenkin päätin aina ahmimiskohtauksen jälkeen, että nyt sellaista ei tule hetkeen.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta.

Mikä avuksi?

Ahmintahäiriöistä on vaikea parantua, jos ei kohtaa niitä ongelmia, jotka siihen ajavat. Se ei vain voi olla vaikeaa, se aivan varmasti on sitä. Kuitenkin on hyvä ymmärtää, että vaikeudet on tehty voitettaviksi ja se kokemus taas vahvistaa ihmistä. Ilman eheää minuutta on vaikea tietää, kuka on ja mitä haluaa. Elämän mielekkyys voi olla vaakalaudalla.

Ahminnasta parantumisen tiellä on monien hyvien taitojen opettelu. Myötätunnon lisääminen, hyväksynnän opettelu (erityisesti itseä kohtaan) sekä tietoisuustaitojen vahvistaminen. Näistä on varmasti apua ja hyötyä myöhemmin elämässä. Toiveikkaasti voidaankin mielestäni ajatella, että vaikka parantuminen on kivuliasta, sen myötä saa sellaisia työkaluja elämään, joita tarvitaan monessa tilanteessa.

Olen huomannut, että monelle ammattilaiselle tämä aihe on vaikea. On vaikea hahmottaa, missä menevät omat ammattitaidon rajat. Uskoakseni kuitenkin se, että toivoo toiselle hyvää, osaa olla objektiivinen tilanteen suhteen ja ymmärtää sairauden perustat, vie jo pitkälle. Nähdäkseni ravitsemusterapeutin tonttia on täsmäsyömiseen kannustaminen, suunnitelmallinen ja konkreettinen apu, mitä syödä ja miten herkutella järkevästi ja tietoisempaan syömiseen harjaannuttaminen.  Tämän lisäksi koen, että ahmintahäiriöistä kärsivälle on tärkeä valaa uskoa, että muutos on mahdollista. Sillä mitä useammasta suusta tätä viestiä tulee, sitä parempi.

”Nykyisin haluan tosissaan unohtaa nuo kolmekymmentä vuotta, jolloin syöminen määriteli elämääni. Jäin monesta asiasta mielestäni paitsi. Nyt yritän kuroa kiinni noita asioita elämässäni. Toisaalta tiedän, että olen hirmuisen vahva. Olen taistellut jotain sellaista vastaan, mitä ei voi sanoin kuvailla. Tiedän selviytyväni mistä vain, koska olen pystynyt pysäyttämään ahmimiskierteeni. Rakastan sen verran itseäni ja elämääni, etten anna ahmimispeikon tulla enää luokseni.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta

Itsehoitovinkit ja -linkit

Irti ahminnasta – kirjan alkupuheessa todetaan: ”Kirjoitimme tämän oppaan, koska Suomessa suurin osa ahminnasta kärsivistä ei pääse minkäälaiseen hoitoon. Huolimatta ahminnan aiheuttamista terveysvaaroista ja kärsimyksestä apua on vaikea saada sen paremmin julkisen terveydenhuollon piiristä kuin yksityisestikään, pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta.”

Siksi ajattelin, että on hyvä laittaa tämän postauksen oheen tiedoksi niin tuo jo edellä mainittu kirja kuin Mielenterveyskirjaston nettisivusto Irti ahminnasta. Soisin tietysti, että jokainen saisi hyvää, henkilökohtaista hoitoa, mutta ainakin nämä lähteet ovat huolella laadittuja, kattavia ja niistä on varmasti hyvä lähteä liikkeelle. Ehkä henkilökohtaisen avun hakeminen ja saaminen tuntuu alun jälkeen myös helpommalta.

(Toivottavasti voitte olla ylianalysoimatta esiintymisiä toisin kuin meikä… Videoiden tekijöille huomio, että saa hymyillä! 😀 Suositus: Kuunnelkaa harjoituksia, älkää katsoko… Vaikka on vakava aihe, se ei siitä muutu paremmaksi, jos puhuja kuulostaa ja näyttää siltä kuin olisi itse itkuun purskahtamassa. T: entinen masistelija, että tiedän vähän mistä puhunkin. 😉 )

***

ala-laihduta-logo

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).

Rakkaus pelasti syömishäiriöltä

Voisi kuvitella, että ravitsemusterapeutin ammatin takia ”osaan” syödä terveellisesti ja hyvin.

Vaan kun minä opin tämän taidon ennen sitä. Ehkä sen taidon oppimisen takia halusin alaa opiskelemaan.

Minä, kuten tuhannet muut, jotka syövät terveellisesti, en tarvinnut taidon oppimiseen syvällistä ravitsemustietämystä. En tarvinnut kalorilaskentaa, en aamuaerobisia (pakko änkeä tämä klassikko joka tekstiin 😛 ). Tarvitsin aikaa, hyviä esimerkkejä ja paljon pohdintoja itseni kanssa. Ja rakkautta.

Luulin pienenä olleeni puntero (ajatus, joka on tullut nyt vesitettyä), joten stressasin syömisestä varsin paljon teini-ikäisenä. Sisäisesti, sillä en muista, että olisin aiheesta paljon puhellut.

Lukioiän asuin anoreksiaa sairastavan kämppiksen kanssa. Kaikki katastrofin ainekset oli kasassa: Kämppisasumista todella nuorena poissa perheen luota, erittäin rankka erikoislukio (kiitos vaan IB:n yliopisto on tuntunut välillä ihan pelleilyltä; en vaihtaisi kokemusta silti mihinkään), syömisen säätely läsnä jatkuvasti kotona ollessa, liian vähän liikuntaa deadlineja puurtaessa, itsetunto-ongemia, jatkuva rumuuden tunne. Ja kyllä, YRITIN kehittää itselleni jonkinasteista bulimiaa ja nipistää syömisestäni.

Vaan oli rakkaus.

Rakkaus ruokaan. Rakkaus nautintoihin.

Minusta ei tullut syömishäiriöistä, koska rakastan ruokaa. Rakastan tehdä sitä, rakastan lukea siitä, rakastan istua alas ihmisten kanssa syömään. Tykkään kokeilla uusia makuja. Tykkään kuulla, miten leipä leivotaan ja olut pannaan (sopivasti rakkaudellinen termi lempijuomani teossa).

Minusta ei tullut ylipainoista, koska tajusin, että ruoka myös rakastaa minua takaisin. Se ravitsee ja pitää minusta huolta. Se on ystäväni.

Harhapoluilla

Suhde ei ole ollut auvoisa. Hurahdin opiskeluaikana panikoimaan, että syön liikaa rasvaa (koska 6 tl/pv – joo, wtf?), liian vähän kuituja (vehnäleseitä salaattiin anyone? erityisen kiva lisä IBSiläisen ruokavalioon – ei yhtään tule vatsavaivoja) ja yleisesti vain liikaa (muistutin sauvasirkkaa ulkomuodoltani opintojen ensimmäisenä vuonna).

Tein syrjähypyn ruoasta mielen nälän kanssa. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi harhailuni, sillä opin kokemuksesta paljon ja väitän, että pystyn paremmin ymmärtämään potilaitani. Ikuna en enää kyllä riuhdo itseäni irti ruoan rakastavasta syleilystä.

Nautinto vs. terveyden edistäminen

Tuntuu, että usein puhutaan siitä, että ihan kauhea, jos sitä ruokaa rakastaa liiaksi – sitähän on heikkoluonteinen ihminen sitten koko ajan syömässä! Hirvein kommentti, jonka olen kollegan suusta kuullut on, että ruoka ei saa olla liian hyvää, jotta sitä ei syö liikaa. Sydämeni vuosi verta noiden sanojen jälkeen ja oli valehtelematta järkyttynyt.

Suomen ravitsemustieteen seuran juhlaseminaarissa oli luento tulevaisuuden näkymistä. Puheenvuorossa asettiin mielestäni vastakkain nautinnot ja terveyden edistäminen, ikään kuin ne eivät sovi samaan ajatusmalliin.

Minun mielestäni ongelma nimenomaan on se, että ne yritetään erottaa toisistaan. Tunteet, kuten rakkaus ja nautinnoista iloitseminen, tulisi liittää olennaiseksi osaksi terveyttä. Tietoa voidaan hyödyntään rakkaudellisissa ruokavalinnoissa, mutta se ei yksistään saisi ohjata syömistä, joka on paljon, paljon enemmän kuin ravintoaineita ja niiden imeytymistä ja terveysvaikutuksia.

Koska olet sen arvoinen  – ja koska kehosi on viisas

Samassa seminaarissa pohditiin teknologian mahdollisuuksia sopivien ruokien ja terveyttä edistävän syömisen löytämisessä. Eräs arvon panelisti intoili laseista, jotka voisi laittaa kauppaan mennessä ja sen näkökenttä sumenisi ”huonompien” valintojen kohdalla ja kirkastuisi, kun kohdistaa katseensa parsakaaliin.

Arvioin tässä männä päivänä teknologiaa myös Prisma Studiossa. Ravitsemusapplikaatioista voi hakea alkustarttia terveellisen ruokarytmin löytämiseksi ja hyvien valintojen tekemiseen, mutta en kyllä suosittelisi ulkoistamaan ruoan säätelyä ja syömisen ajoittamista teknologialle. Enkä innostu kauppalaseista. Miksi?

Koska kehomme osaa tehdä sen. Silloin kun sitä pystyy kuuntelemaan ja olemaan läsnä päätöksissämme.

Tämän taidon olen itse oppinut jo aikoja ennen ravitsemustieteen opintoja. Lukiossa muistan pohdiskelleeni, että hetkonen, aineenvaihdunta… Luulisi sen toimivan paremmin, jos elimistölle syöttää riittävästi polttoainetta ja monipuolista tavaraa. Ja vielä joustavalla mielin, sillä jos valitsen pääosin hyvää tavaraa, niin ei kai sillä voi olla kauheasti merkitystä, jos osa ruoista on epäterveellistä. And behold: tuo sama ajatus ohjaa syömistäni vielä tänäkin päivänä. Ja kas, se toimii kuin häkä. Ilman stressiä, ilman jäätäviä rajoituksia ja panikointeja.

Minua kiehtoo tietysti ruoan tiedepuolikin, mutta arjessani tärkein on intohimoinen rakkaus ruokaan ja ruokanautintoihin.

Olen treenannut lajia hyvin pienestä pitäen. Melkein mestari jo.

mustikkakulho

Laihdutuksen uusi aikakausi

”Syö vähemmän, kuin kulutat.” 

”Liiku enemmän.”

”Tarkkaile mitä syöt.”

Kuulostaako tutulta?

”Potilasta vaivaa energiatasapainon epätasapaino.”

Lääkäriä sen sijaan vaivasi joko vakava unenpuute tai pahaksi äitynyt lääketieteen kapulakielen tartunta.

***

Painonhallinta, painonpudotus, laihdutus. Nämä termit ovat minusta kovin latteita ja kankeita. Toisaalta niin on monesti suhtautuminen ja asennoituminen itse aiheeseen. Kukapa ei olisi kuullut edellä esitettyjä hokemia, että kun vaan tietoisesti tsemppaat ja otat itseäsi niskasta kiinni, niin kyllä se sillä sitten korjaantuu. Vaan kun se ei mene niin.

Olen itsekin ymmärtänyt vasta viime aikoina, miten väärinymmärretty tila ylipainoisuus on. Valitettavasti terveydenhuollossakaan ei tajuta, miten monisyisestä ongelmasta on kyse. En ole vielä tavannut sellaista potilasta, jonka ongelma olisi pelkästään energiatasapainon epätasapaino.

Ensinnäkin, painonpudottaminen ei ole kuuriluontoista. Se on uusien hyvien tapojen omaksumista sellaisten tilalle, jotka haittaavat terveyttä. Eikä vain fyysistä vaan myös henkistä terveyttä. Syömiseen liittyy hyvin usein negatiivisia mielikuvia, morkkista syömisestä ja sellaista ikuista mielen painia mitä saa ja mitä ei saa syödä. Tämä vie ilon niin ateriahetkiltä kuin elämästä yleensäkin. Minusta on kauhean surullista, miten moni ei nauti syömästään ruosta.

Toisekseen, kaikki painonpudottamisessa äkkiliikkeet ovat tuhoontuomittuja. Tarkat ateriamallit, sahanjauhonmakuiset sheikit (yhtään hyvänmakuista ei ole maisteluista huolimatta tullut vielä vastaan) ja tiukat treenisuunnitelmat eivät tuo pysyviä painonpudotustuloksia ja voivat pahimmillaan olla terveydelle haitallisia. Superdieetit voivat johtaa hetkelliseen ulkoiseen muutokseen, mutta sisäisesti ei tapahdu juurikaan. Painonpudottamisessa tärkein treenattava kehon osa sijaitsee korviesi välissä.

Kolmanneksi, positiiviset muutokset lähtevät positiivisista ajatuksista. Tämä ei yleensä ole se laihduttamisen lähtökohta. Ylipainoiset kokevat paljon syrjintää painonsa takia – useimmat jo lapsesta lähtien. Monilla on itsestään kaikkea muuta kuin mairitteleva kuva. Näinhän sen ei tietenkään pitäisi olla: keho ei ole yhtä kuin se persoona siellä sisällä. Terve ja positiivinen minäkuva on tärkeimpiä apuvälineitä laihduttamisen polulla.

Laihdutuksen uusi aikakausi on täällä!

Näistä ajatuksista ja halusta tarjota tilalle jotain paljon parempaa syntyi Koodinimi: Kaizen. Hassu nimi, mutta sillä on hieno merkitys. Kaizen tarkoittaa hyvää muutosta ja jatkuvaa kehittymistä. Olen mukana Kaizen – liikunta- ja ravitsemusryhmässä yhdessä personal trainer Juhani Pitkäsen (K3Fitness), syömisen psykologiaan erikoistuneen psykologi Anna Riihimäen (Luminous Mind) ja ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin (Pöperöproffa) kanssa.

Kurssin sisältö rakentuu kolmen tukirangan varaan: ravinto, liikunta ja psykologia. Valmennus, kurssi, ihan miksi haluat sitä kutsua, toimii netissä ja siten sille voi osallistua mistä päin maailmaa vain ja rauhassa itselle sopivaan vuorokauden aikaan. Kurssin kesto on kahdeksan viikkoa ja se on aika intensiivinen. Ruokailun puolesta lupaan paljon asiaa tietoisesta syömisestä, mutta myös hyviä käytännön vinkkejä ja ruoanlaittovinkkejä! Lisätietoja kurssin rakenteesta, sisällöstä, valmentajista ja aikataulusta löydät osoitteessa www.kaizen.fi (nettisivut pelittää n-y-t-nyt! 🙂 )

Tämä on siis avoimesti mainospostaus. Ennen kaikkea siksi, että toivomme kovasti, että Kaizen-kurssin löytävät kaikki ne, jotka tarvitsevat apua ruokarauhan löytämiseen ja saadakseen vaikuttavat apukeinot painonhallintaan ja siten painonpudottamiseen. Tervetuloa mukaan!

???????????????????????