Laihdutuksen loppu

kaizen_logo_pinkkimusta

Tässä se nyt on. Tie pois ikuisista laihdutuskuureista. Kohti tervejärkisiä ja tervehenkisiä syömis- ja liikuntatottumuksia.

Ei kituuttamista, ei tiukkaa kuria eikä siten kurinpalautuksia. Itseään kiusaamalla ja negatiivisten ajatusten voimalla ei saa aikaiseksi muutoksia, jotka tuovat iloa ja terveyttä elämääsi. Niitä sen sijaan saat lausumalla koodinimen kaizen.

Kaizen tarkoittaa hyviä muutoksia. Niitä lähdetään hakemaan ja opettelemaan positiivisen ajattelun kautta 1.3.2015 alkavalla Koodinimi: Kaizen – liikunta- ja ravitsemuskurssilla. Ammattilaisten avulla, ryhmän tuella.

Koossa on Suomen ammattitaitoisin apujoukko. Kurssin asiantuntijoina toimivat personal trainer Juhani Pitkänen, ravitsemusterapeutti Leena Putkonen (eli allekirjoittanut) ja psykologi Anna Riihimäki. Vierailevana asiantuntijana on ravitsemusasiantuntija, Pöperöproffana tunnettu, Patrik Borg.

Syksyn pilottiryhmä sai paljon apua syömisen hallintaan, liikunnallisen elämäntavan omaksumiseen ja ennen kaikkea positiiviseen ajatteluun itsestään ja elämästään. Tässä joitain otteita palautteista:

“Olen saanut läjän erittäin käyttökelpoisia työkaluja, joilla syömisestä ja syömisen ajattelemisesta on tullut mielekkäämpää ja stressittömämpää. Olen tykännyt kovasti kaikkien valmentamiseen osallistuneiden asennoitumisesta: yksinkertaisesti, ystävällisesti, painostamatta ja syyllistämättä.”

“Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla tässä mukana! Kaikkien asiantuntijoiden ammattitaito on ihailtavaa. Mielestäni tämä oli loistavasti onnistunut kokonaisuus ja hyvä konsepti.”

“Olen tehnyt merkittäviä oivalluksia ruokasuhteestani ja sen syistä. Paino on kääntynyt kuin huomaamatta laskusuuntaan. On ylipäätään helpompi hengittää, myös ruoan äärellä. Lisäksi olen saanut uusia ystäviä, vaikka en ajatellut sellaisia kaipaavani. Hämmentävän hieno kokemus! En kyllä keksi, miten tätä voisi vielä parantaa. Nautin!”

“Olen ymmärtänyt mitä on normaali suhde ruokaan, vaikken sitä osaakaan vielä täysin toteuttaa mutta ainakin tiedän etten lähde mihinkään pikadieetteihin enää mukaan. Hienointa on, että tässä ollaan jalat maassa eikä hötkyillä, ja oikeasti yritetään muuttaa ajattelutapaa, mikä on tärkeintä. Lisäksi tämä oli tosi kokonaisvaltainen kurssi vaikka ensin mietin miten mahtaa jaksaa mukana. Kenties hommaan vaikutti hyvä ja aktiivinen porukka. Ja tietysti se että opitaan siihen ettei syyllistytä syömisestä. Se on ehkä mulle ollut se paras oppi, koska dieettiajattelu syyllistää ja siihen on saanut itsensä jumiin. Ja kun koko ajan on saanut kaikkea kysellä, uskon että sillä tavalla on saanut kaiken irti. Niin ja hienoa oli että oli vierailijoitakin kuten Patrik! Vau!”

“Perustervettä ajattelua, syyllisyyden lieventymistä. Hyviä oppeja, myös oppia itsestäni. Paras painonhallintakurssi!”

Kolahtiko? Tule mukaan ja vapauta ajatuksesi irti syömisen tarkkailusta, liikunnasta stressaamisesta ja huonosta omatunnosta! Lisätietoja 1.3.2015 alkavasta kurssista ja koodinimi: Kaizenista saat liittymällä sähköpostilistalle osoitteessa kaizen.fi.

***

Tykkäätkö Se erilainen fitness – blogin jutuista ja aiheista? Sitten tykkäät Koodinimi: Kaizenin annista. Tai onko lähipiirissäsi tai työpaikalla ikuisia dieettaajia ja ruoasta stressajia? Sitten kannattaa vinkata kurssista heille. Kiitos, että välität tietoa eteenpäin! Can’t wait to get started! 🙂 – Leena

Sydännälkä – Miksi en tule kylläiseksi?

Joskus tuntuu, että  moni muu on onnekkaampi rakkaudessa kuin minä. Minä otan ja rakastun ja sitten järkytyn sydänjuuria myöten, kun homma ei menekään putkeen.  Äitini on saanut kestää vuosien mittaan tasaisin väliajoin huutoitkua (lue: ulvontaa) sisältävät puheluni, jotka luonnollisesti ajoittuvat lähinnä yöaikaan.  Jep, my mom and me are like this * fingers crossed *. Yösoitteluista huolimatta. 😉

Ei silti, itsekseen on myös kivaa ja ainakin paljon kivempaa kuin olla väkinäisesti parisuhteessa, jossa kanssakäyminen on jatkuvaa väärinkäsitysten sarjaa. Mukavatkin hetket tuntuu kuin eläisi jonkun muun elämää. Ei tunnu omalta, ei oikealta.

Nyt tulee tämmöistä vuodatusta. 😉 Ajattelin vain, että en halua asettua tässä miksikään ”opettajaksi” näissä tietoisen syömisen asioissa, vaan lähinnä havainnollistaa sitä, että ihan jokainen meistä hyötyy siitä, että tunnistaa eri nälkätyypit – siitä voi olla apua tasapainon löytymiseen muutenkin. Voin kertoa myös potilastarinoita, mutta liian tarkkaan en edes halua niistä avautua, koska tämän aihepiirin tarinat ovat helposti liian henkilökohtaisia jonkun toisen jaettavaksi.

Miten minä tajusin, että kyllä, sydännälkä koskettaa minuakin? Olin tutustunut tietoisen syömisen ajatteluun, mutta en vielä kunnolla pohtinut ja sulatellut asiaa, saati, että olisin siitä juurikaan potilaille puhunut. Tunteisiin syömisestä tietysti olin jutellut, mutta  sydännälkä on ehkä vielä jotain intiimimpää. Nälkää, joka riuduttaa sielua ja jonka sammuttaminen tuntuu mahdottomalta. Etenkään, jos sitä ei edes tunnista. Kirjoitin viimeksi mielen nälän kohdalla, että tietoisuus on kuin äänenvoimakkuus. Kokemukseni sydännälkän kanssa oli kuin joku olisi korvan juuressa heittänyt ghettoblasterin täysille. Tajusin jotain, tunsin sitäkin enemmän.

Painoni oli alkanut nousta (joo, ei paljoa, mutta se ei ole pointti).  Hyötyliikuntaa kyllä harrastin ihan mukavasti. Toisaalta nukuin liian vähän, jonka takia olin varmaan välillä kuin aineissa kävelevä living-dead (opiskelukaverit tästä jo huomauttelivatkin). Työt hoidin, kai hyvinkin. Opiskelut hoidin, en ihan niin hyvin. Tai ihan ok. Vielä kun jotain nyt muistaisin. Kävin kotona joko nukkumassa tai istuin koneella nakuttamassa jotain raporttia ja lukemassa artikkeleita.

Yritin myös olla etäsuhteessa. Jokainen Skype-puhelu oli tappelua, joko alkoi sillä tai päättyi siihen. Jostain käsittämättömästä syystä sinnittelin kuukausitolkulla. Välillä sanoin, että nyt riitti. Päädyin kuitenkin jatkamaan aika monta kertaa ennen kamelin selän napsahtamista. Toivon entiselle kumppanilleni kaikkea hyvää, mutta näin on vaan paljon, paljon parempi.

Söin lämpimät ateriat kyllä, tai ainakin yliopiston ruokalassa  kerran päivässä, yleensä kyllä tein jotain kotonakin. Mutta se muu. Normaalisti kaikki suklaa, naposteltavat pähkinät ja raksut säilyy kaapeissa hyvinkin pitkään, mutta ei tuolloin.  Mikään määrä ei tuntunut riittävän, ei tuovan kylläisyyttä. Suolaista, makeaa, vähän kuin jouluna.

Väsymys varmasti vaikutti tähän lisääntyneeseen napostelun tarpeeseen. En silti usko, että se selittäisi tilannetta täysin. Sen sijaan se, että hoidin suhteen pois päiväjärjestyksestän ja aloin paikata rikkinäistä itsetuntoani, alkoi auttaa. Aina ei tarvitse joustaa. Syy ei aina VOI olla minussa. Taisinpa siinä samalla vähän järkeistää elämäntahtia muutenkin. Tämä auttoi laittamaan tulpan pohjattomalle ruokahalulleni. Sydännälkäni ei ollut fyysistä. Sen saisi sammumaan käsittelemällä asioita eikä laannuttamalla sitä ruoalla. Tai tainnuttamalla itseään ruoalla, ettei tarvitse käsitellä asioita.

relaxation1

Joskus kandee vaan relata ja mietiskellä asioita.

En muuten avaudu (ihan) näin antaumuksella luennoillani aiheesta. 😉 Silloin puhutaan yleistyksin ja keksityin esimerkein. Yleistyksenä voidaan sanoa, että mielestäni sydännälän taustalla on usein esimerkiksi  itsetuntopulmia, parisuhdedraamaa, kiusaamista, ongelmallisia perhesuhteita (näitä juttuja tuli puitua yllättävän usein työterveyshuollossa) ja vastaavia sanoisiko suurempia pulmia.

Toisaalta olen miettinyt, että  sydämen nälkää voisi olla myös se, kun tuputtaa rakkaileen ruokaa, vaikka vähempikin riittäisi. Tai potee huonoa omatuntua pitkistä päivistä ja lahjoo lapsiaan tuomalla kotiin pussillisen munkkejä. Munkit on ok välillä, mutta ei silloin, kun ne on tunteiden ilmaisun muoto.

Summa summarum, syy, miksi koen, että tietoinen syöminen (check out käytännönläheinen vinkkilistaus, klikkaa suurennos)  on oleellisen tärkeää tasapainoisessa syömisen opettelussa on se, että kuurit ja dieetit eivät toimi. Enkä tätä touhua katsellessani oikein usko, että niiden tarkoitus on todella edistää yhtään kenenkään hyvinvointia. Laihduttamisen historia on tuhansia vuosia vanha. Ihminen on nyt lihavimmillaan kuin koskaan. Olisiko vihdoin aika vaihtaa taktiikkaa?

Oravakuva täältä.

Mielen nälkä – tieto lisää tuskaa?

Aikamme pandemia – mielen nälkä (yhteenkirjoitettu vai erikseen?!). Jos lasketaan opiskeluaika mukaan, olen ruoka- ja ravitsemusaiheita pyöritellyt sen kymmenen vuotta. Jo näinkin lyhyessä ajassa trendidieetit vaihtunut huimaa vauhtia. Perusseikat ravitsemuksesta on jo pääpiirteittäin tiedossa, mutta koska se, että ihmiset syö kohtuudella kasvisvoittoista ruokaa ei ole erityisen kannattavaa taloudellisesti, on kehitetty erilaisia ”oppeja” mitä saa tai pitää syödä – niin varjolla voidaankin helposti myydä mitä tahansa terveen järjen vastaista.

kuvakkaat höynähtää

Kun alotin opiskelut oli 4 laihdutus”lääkettä”. Nyt niitä on yksi ja se aiheuttaa rasvaripulin ja vatsavaivoja. Woop, woop! Long live medicine…

Tietoisuus ja mieli on vähän eri asioita minun mielessäni. Tietoisuus on asioiden hiljaista tunnistamista. Tietoisuus on kuin äänenvoimakkuus-nappula. Se on joko kovalla tai hiljaisella, välillä se on ihan äänettömällä.  Mieli sen sijaan on kanavanvaihtaja. Ennen tätä mieltä, mutta nyt se ei enää tunnukaan sopivan omaan ajatteluun.

Mitä mielen nälkä sitten on? Mielen nälkä on sitä, että on jostain lukenut, että jos syö yli 10 energiaprosenttia sokeria päivässä piru perii. Tai että heraa pitää syödä, mutta välttää maitoa. Love the logic. Mielen nälkää on vaikea sammuttaa, sillä kuten äsken tuossa mainitsin, mieli muuttuu. Oma mieli, muiden mieli. Se on sitä, että ottaa kirjaimellisesti kaiken ravitsemustiedon, joka vastaan tulee.

Eräs lääkäri soitteli ja kysyi mielipidettäni siihen, että kannattaako junnujoukkueen pelaajille tosiaan tehdä omega-3 : omega-6 – tasapainon selvittävää analyysia, kuten joukkueen valmentaja oli toivonut? Repesin aika totaalisesti puhelimessa keskellä puistoa. Jep, olennaisempaa mittausta saa hakea…. Mitähän ne meinas sillä tiedolla tehdä? Tiedetään kyllä, että omegat sais olla kolmosia enemmän kuin kutosia, mutta korjautuskohan ne ilman mittauksiakin vaikka ihan vaan sillä, että suositaan kasvirasvoja, kalaa, pähkinöitä ja siemeniä Oivariinin, kevytmaidon ja transrasvaisten teollisten leivonnaisten sijaan, joita puputetaan välkällä ja kentän laidalla? Ihan villi veikkaus tähän.

Niin, kyllä meiltä saa kysyä, jos on epäselvää. Jotain sieltä viiden kuuden yliopistouralta ja jatkuvalla itsensä sivistämisellä jää päänuppiinkin. Onneksi kysytäänkin. Työterveydessä kävi montakin sellaista henkilöä, jotka asteli sisään ja sanoi, että auta, en tajua enää, mitä pitää syödä, kun joka paikasta tulee tietoa, mutta mistään ei saa mitään tolkkua. Aikamme pandemia on vahvasti vallannut Suomen.

Kesän aikana olen lukenut blogimaailmaa ja jo aiemminkin yrittänyt tajuta useamman superruokailijan mielenmaisemaa. Ihan tosi, kyllä minä yritän tajuta, mutta aaltopituutemme – tai tietoisuuden äänenvoimakkuus – on vaan eri volalla. Vaikka aika usein tuntuu, että myös kanava on totaalisen eri, vaikka samoista asioista puhutaan: terverys, ruoka, ravitsemus, ravintoaineet. Käytän  tahallani termiä blogimaailma. Alan jo harkita blogiplaneetta – termiä. Usein jutut nimittäin ovat eri todellisuudesta kuin esimerkiksi se, johon törmään potilas- ja asiakasvastaanotoilla.

Aiheeseen mitä syödä ja saako syödä ja jos syö, miten pääsee eroon syömisellä kartutetuista kiloista… Pakko jakaa myös yksi parhaista true life story, jonka olen hetkeen kuullut. Ravitsemustieteilijä-ystäväni oli junamatkalla, kun vieressä istunut herrashenkilö alkoi tehdä tuttavuutta, taka-ajatuksiakin saattoi olla. Yritti siinä jututtaa ja kyseli kovasti, että mitä teet työksesi (koska ystäväni yritti epätoivoisesti lukea jotain Pubmed-printtipumaskaa äijän joristessa). Minä julistan aina ylpeästi, että minäpä olen ravitsemusterapeutti, mutta ymmärrän kyllä, että se johtaa AINA keskusteluun siitä, mitä nyt pitäisi syödä ja ”osaatko sanoa”-lauseenaloituksiin. Ystävääni tämä keskustelu ei aamujunassa innostanut. No, ei sitä kärttämistäkään kestänyt ja tuli sitten kerrottua mitä tekee (eli tutkii ravitsemusasioita).

”Nyt sä kyllä tapat mut.” Häkellys. Äijä avaa koneen ja näyttää nettisivustoa, jolla myydään laihdutuspillereitä. ”En mä näihin ite usko, mutta nää myy kuin häkä. Pitää laskut maksaa.” Afrikkalainen mango, tuo mirakeleeihin pystyvä maaginen aine (hyvää se kyllä on, oon syönyt aika paljon Tansaniassa asuessa). Jostain tää heppu näitä osti ja myi eteenpäin. Jos oikein muistan, ei kyllä käyttänyt itse, kun ”niissä voi olla mitä vaan”. Kerran vastaanotollani potilas sanoi laihdutustuotteesta, että ”sahanpuruahan ne sitten oli”.  En ole varma, oliko tämä kuvainnollinen ilmaisu vai fakta. Pikkasen olin ehkä vahingoniloinen, kun tämän tarinan kuulin, myönnän rehellisesti. (”Mä niin tiesin!!!”)

Mielen nälkää on vaikea sammuttaa. Siksi tarvitaan… yes, you guessed. Kaikkia muita nälkätyyppejä. 😉 Jäljellä vielä lemppari keskusteluaiheeni tietoiseen syömiseen liittyen: sydännälkä (yhteen vai erikseen?!).

2013-06-22 23.43.18

Uusin dieettitrendi, Project Putkonen ™ aka UpsideD.O.W.N_Underground, suositaan syömään ruoan ylösalaisin. Vaikuttaa ruokahalua hillitsevästi. Osta kirja, paljon kuvamateriaalia. Tilaa luentokiertue, paljon havainnollisia kokemuksia ja kertomuksia.

Mahanälkä

tumblr_m4egovnwvY1qmkzpp

”Möyr.”

Kuulikohan kukaan?

”MÖYR!!!”

No, nyt ainakin kuuli.

***

Mahankurina on varmasti kaikille tuttu ilmiö. Suomalaisilla taitaa maha kurnahtaa viimeistään klo 11 aikoihin. Ei aina siksi, että elimistö olisi kauheassa energiavajeessa vaan ehkä enemmänkin sen takia, että silloin on totuttu syömään. Suomalainen ipana oppii viimeistään ekalla siihen, että pötsiin putoaa muonaa klo 11 maissa. Mahanälkä onkin enemmän opittua kuin fysiologinen seikka.

Mahanälkä tavallaan pitää sisällään molemmat puolet: sekä tyhjän mahan tunnun (nälkä) sekä täyden mahan tunnun (kylläisyys, pinkeä fiilis, ähky). Painonhallinnan ja tietoisen syömisen kannalta väittäisin, että oleellisempaa nimenomaan mahan täyden olon tunnistaminen.

Suu söisi, mutta vatsa ei vedä. Tosin minä kyllä väitän, että myös suuta voi treenata tulemaan ”kylläiseksi” tai ehkä paremmin, tyytyväiseksi. Aika monella on ruokapöydässä sen verran kiirus, että ennen kylläisyyden tunnetta on ehditty lappaa ruokaa kaksin käsin napaan. Sitten iskee ähky, ikävimmillään paha olo.

Jarrujen laittaminen päälle on oleellista tietoisessa syömisessä ja se on yksi Slow Food – liikkeen konkreettisista sanomista (tosin Slow Food on paljon muutakin; ekologiaa, ravitsemusta, maatalouspolitiikkaa, sosiologiaa jne.) . Väitän, että kokoon katsomatta tätä jarrutten vaikutusta oloon voi tarkastella ihan jokainen välillä. Itse syön lähinnä yksikseni ja välillä huomaan, että en todellakaan keskity ruokaan , mutta yleensä kyllä jossain vaiheessa ateriaa tajuan, että hei, pahvi, keskity! Sillä nimittäin on oleellinen vaikutus siihen, miltä kuvussa tuntuu lautasen tyhjennettyä. Jarrutuksen opetteluun olen niin luennoilla, ryhmissä kuin yksityisvastaanotollakin ehdotellut syömäpuikkoja, vasemmalla kädellä syömistä tai vain sitä, että syö seurassa ja pysyy poissa ruudun äärestä. Kaikki vinkit löytyy myös netistä ja kirjallisuudesta, ei mitään kovin omaperäistä tässä. Ruoan lappaminen suuhun on myös ikävän näköistä (veljeni näytti teininä ihan possulta syödessään; en paljasta kumpi, niin ei tule paha mieli kellekään 😉 ).

Mutta yksi harjoitus on, jota olen viljellyt asiakkailleni/potilaille, koska pakko yrittää konkretiaa heittää peliin, kun kerta jotain näin haasteellista yrittää ”opettaa”. Kuulostaa ehkä hölmöltä ja keinotekoiselta, mutta minä annan usein viikkotehtävän (hah, kuulostaa ihan joltain karseelta tositv-jaksolta…) , eli munakello (vedettävä tai kännykän) avulla treenaa viikon sisällä ateria-ajan 20 minuuttiin. Pöydän äärestä ei ”saa” poistua ennen kuin kello pirisee. Loppuviikosta tavoite on, että lautasella on vielä ruokaa tässä vaiheessa. En tiedä, kuinka moni tätä oikeasti kokeilee (olen vaihtanut työkohdetta niin useasti, että seurannat ovat vähän niin ja näin), mutta ainakin tämä on jotain kättä pidempää, jos ei millään meinaa jarrut iskeä päälle. Tarkoitus ei tietenkään syödä kellon kanssa loppuelämään, vaan tämä on vain alkuun. Viikko kaksi riittänee. Jep, tässä taas katsaus ravitsemusterapeutin arkeen. Näin glamouria touhua…

Mahanälän tunnistaminen on tärkeää, mutta jälleen kerran: se on vain yksi seitsemästä nälkätyypistä. Muista voit lukea vaikka tästä blogista ja lähteä liikkeelle tästä linkistä.

mahanälkä treenaus

Tässä treenataan porsastelua. (Kuva ei liity titetoiseen syömiseen.)

Mahalaukun kuva: http://campusfit.tumblr.com/post/23513797366/imsohungry

Oppia lihavuudesta

Sokea ohjaa kuuroa. Siltä tämä meininki välillä tuntuu. Lihavuutta hoitavat ihmiset, jotka eivät sitä kerta kaikkiaan osaa hoitaa. Missä muussa terveydelle vaarallisessa sairaudessa voidaan sanoa, että on ihan ok, että sulla ei ole mitään hajua, miten teoria ja käytäntö tämän sairauden hoidossa menee. Että poraa nyt vaikka reikä siihen. Tai pitäsköhän ton käden paikkaa vaan vaihtaa elimistössä, jos se siitä. Jos nenän tukkis, niin meniskö nuha pois. Lihavuuden hoito terveydenhuollossa on just näin mielipuolista välillä.

Kuka sitä hoitoa sitten antaa? Hoitajan ja lääkärin pakeille kai se tie ensisijaisesti vie. Vaikka tämä lihavuus tuntuu melkoinen mysteeri olevan, sen verran tiedetään, että lihavuuden hoitoon liittyy aika olennaisena osana ruokavalio. Ravitsemuksesta lääkäreillä on oppia maksimissaan 2 opintopisteen verran tunteja (hyvä Kuopio!), suurimmalla osalla ei lainkaan. Kuinka moni on valmis istumaan pilotin koneeseen, joka on käynyt 52 tuntia teoriaa? Tai haluaisitko lastasi opettavan ihmisen, jonka pätevyys perustuu 52 tuntiin pedagogisia opintoja? Jaa, et vai? No, ei ehkä kannata sitten ihmetellä, miksi apua on vaikea saada ja taso on mallia suullinen ohjeistus, että pitää laihduttaa. Näin äärettömän usein tuntuu olevan.

Toivoisin siis ihan tosi yksinkertaista asiaa. Että joku kommentoi tuonne kommenttiosioon, että olen ihan väärässä ja oikeasti terveydenhuollossa osataan antaa hyvää ohjausta ja että hoitajilla ja lääkäreillä on kokonaisvaltainen kuva lihavuuden syistä, seurauksista ja vaikuttavasta hoidosta. Realistinen käsitys siitä, mitä on lihavuuden konservatiivinen hoito ja mitkä ovat hyviä mittapuita edistykselle (se mittapuu ei pitäisi olla vaa’an lukemat). Halua panostaa siihen potilaan yksilölliseen hoitoon ohjaukseen. Toivoisin myös, että olisi ymmärrys siitä, että yhteiskunnalle julmetun kallis lihavuusleikkaus ei tee autuaaksi. Hoitohenkilökunta, kuinka moni olisi itse valmis nippasemaan toimivan elimen itsestään ja elävän loppuelämän pilleripurkkien ja tarkan ruokasuunnitelman kanssa? Sillä jos et elä, tulee puutostauteja. Nähty on. Tällä hetkellä olen itse sitä mieltä, että kokeilisin kyllä mitä tahansa muuta mielummin. Tiedän, että siitä on paljon apua ja hyötyä monelle, ja se heille suotakoon, mutta lihavuusleikauttuja nyt neljä vuotta tavaneena olen alkanut suhtautua tähän touhuun varsin kriittisesti. Se vaatii paljon. Ja se pitäisi ymmärtää ENNEN leikkausta.

Luulen, että lihavuusleikkaus myös nähdään monesti ainoana järkevänä vaihtoehtona, koska muutakaan hoitomuotoa ei oikein ole tarjolla.

Eikä tämä lääkärit ja lihavuuden hoitopulma ole yksilötason ongelma. Haluan uskoa, että suurin osa lääkäreistä haluaa potilaan parasta ja tarkoittavat kannustaa potilasta painonpudotukseen. Aika on vaan tässä systeemissä kortilla ja ei ne keskustelut siitä painonpudottamisesta ja ravinnosta taida mahtua vastaanottoajalle, vaikka niistä tietoa olisikin. Yritän taas vetää luuppia vähän kauemmaksi ongelman ytimestä. Siitä, että terveydenhuollolla ei nyt ole kyllä pallot hallussa tätä peliä varten. Ei se lihavuus sillä poistu, että lääkäri, hoitaja tai ravitsemusterapeutti (tms.) kehottaa laihtumaan. Vähän sama kuin, että ota lääke, mutta ei kirjoita reseptiä. Tosin tähän pulmaanhan ei myöskään lääkereseptiä voi kirjoittaa. Toivoisin siis, että kaikki jotka hoitavat lihavia ihmisiä ymmärtäisivät lihavuutta syvällisemmin.

Sori, nyt tää kitinä, mutta olen vain niin turhautunut, kun minulla ei ole edes mahdollisuutta ohjata ihmisiä painonhallintaryhmiin tai perusterveydenhuoltoon ravitsemusterapeutille jatkohoitoon sairaalasta. Olen kyllästynyt kuuntelemaan, että ylipainosia ihmisiä kehotetaan laihtumaan vuodesta toiseen ilman konkreettista apua. Onko työterveydessä painonhallintaryhmä tai joukossa ravitsemusterapeutti? Onko jonot lyhyemmät kuin puoli vuotta? Saako seuranta-aikoja? Onko mahdollisesti tarvetta psykoterapeutille tai fysioterapeutille? Liikunta- ja/tai painonhallintaryhmää? Mites perusterveydenhuolto? Mitä teillä on tarjota Pauli 53 veelle, joka on työkyvyttömyyseläkkeellä, kroonisia sairauksia kolme(toista) ja mieliala nollassa? Viekö joku Paulin lenkille, jotta saataisiin sokeritasapaino paremmaksi ja mieliala buustattua? Luulisi, että tällaisessa hyvinvointivaltiossa osattaisiin handlata näin perustavanlaatuinen pulma edes vähän fiksummin.

Ja huom.! en todellakaan ole yksioikoisesti tarjoamassa tässä ratkaisuksi pelkästään oman ammattikunnan edustajien työpanosta, vaan toivon tiimityötä, hoitopolkuja, varasuunnitelmia. Kuten sanoin, uskon, että yksilöiden tarkoitusperät ovat hyvät, mutta tämä pitäisi saada näkymään myös työn eli hoidon jäljessä ja laadussa. Toivon, että tajuttaisiin myös vihdoin, mistä ne säästöt syntyy. Ennaltaehkäisystä.

Sisäinen kansalaismarisija hiljenee tältä päivältä. 😛

Solunälkä – herkkuna rautanaulat

Tietoisen syömisen asiaa välillä…  Aiemmat postaukset tietoisesta syömisestä löytyvät:

Ystävämme Nälkä

Näkönälkä – estetiikkaa energiaksi

Nenänälkä – Houkuttelevia tuoksuja

Makunälkä – haaste vai mahdollisuus?

Nyt siis solunälän maailmaan!

***

Itse pidän tätä solunälän hallintaa yhdessä sydännälän kanssa sellaisena pro levelinä tietoisessa syömisessä. Että on niin virittynyt elimistön tarpeisiin, että tajuaa, mitä ravintoaineita elimistö kaipaa. Ihan huuhaata ja onko se Putkonen nyt ihan sekaisin?

Mielenterveyteni voidaan muista syistä ehkä kyseenalaistaa, mutta tämä taitaa kyllä olla ihan suht kansantajuista, kun alkaa sitä tarkemmin pohtia. Ei tässä nyt niin kauan aikaa sitten olla puusta laskeuduttu, etteikö meitä nisäkkäiksi tunnistaisi. Eiköhän nuo muutkin eläimet taida ihan intuitiolla osata valita sopivat ruoat ja sopivat määrät sopivaa ruokaa. Efelantit osaa mussutella mineraalipitoista maa-ainesta turvatakseen kivennäisaineiden saannin ja tarvitseepa ne kesälampaatkin suolakiven nurtsin lisäksi. Eteläisen Afrikan efelantit tosin myös tykkää syödä käyneitä marula-hedelmiä ja tulla känniin. Eikö ne tilhetkin rähise syksyisin pihlajanmarjabileiden jälkeen? Tutulta käytökseltä kuulostaa.

Klassinen esimerkki tällaisesta solunälästä on se, kun entisaikaan raskaana olevat naiset kuulemma rapsutteli tuvan uunin muurista paloja kalkin himoissansa. Jan Chozen Bays kuvaa kirjassaa Tietoinen syöminen tilannetta, jossa kasvissyöjänä joutui lihan himon riivaamaksi – siis syömismielessä. Hänelle oli tehty iso leikkaus, jonka myötä menettänyt luonnollisesti tietysti verta. Rautapitoisen lihan himoitseminen siis varsin loogista. Viimeisimmän esimerkin, rautanaulojen imeskely, kuulin potilaalta jokunen viikko sitten.

Kaikkia ruokahimot eivät suinkaan kuulu kategoriaan ”must have”. Moni sanoo, että kärsii suklaahimosta tai makeanhimosta. Tai suolan. Minkä milloinkin. Suklaan- ja makeanhimo on meikän asiakkailla ollut kyllä 99 % pölhästä ateriarytmistä ja ravintoköyhästä ruokavaliosta johtuvaa. Suolanhimon taustalla voi olla ainakin teoriassa syynä kaliumin puute, joka tulkitaan natriumin puutteena. Nämä kaksi suolaa säätelevät elimistön nestetasapainoa. Eli silloin kun tekee mieli suolaista, voi itse asiassa ollakin järkevämpää laittaa banaania, kahvia ja reilu satsi kasviksia ääntä kohti. Surulliseksi vetää ne asiakkaat, jotka ovat tottuneet teollisen ruoan teolliseen samankaltaiseen aromivahvenne-makumaailmaan ja sen perässä juoksevat. Etenkin lapsissa on tullut tällaisia tapauksia vastaan.

Sain kerran Seinäjoella työskennellessä mielenkiintoisen puhelun osastolta, joka alkoi suoraan kysymyksellä: ”Mikä potilasta vaivaa, kun hän himoitsee aanelosia?” Olin aika pitkän aikaa hiljaa, kun kelasin, että kuulinko oikein. Tarkensin, että niitä monistuspapereitako? Niitäpä juuri. On suorastaan julmaa heittää kylmiltään tämmöinen kysymys kierolle savolaiselle ja odottaa asiallista vastausta. Ei se voi vastata muuta kuin että ”oisko kuitua”.

Silloin kun ihminen himoitsee syödäkseen jotain ihan muuta kuin tavisruokaa, puhutaan pica-syömisestä. Tämä on nyt sitten eri asia kuin solunälkä. Solunälkä kun kohdistuu pääosin kuitenkin ihan ruoka-aineisiin ja nämä rautanaulat ja kalkkimuurit on poikkeusesimerkkejä. Solunälkä, kuten mikään muukaan seitsemästä nälkätyypistä ei yksistään saisi ”hallita”.

***

Jäljellä vielä mahanälkä,  mielennälkä ja sydännälkä. Näistä tulee postaukset elokuun aikana. Ehkä ei kuitenkaan ensi viikolla, koska se on ainut lomaviikkoni. Luvassa fillarointia. 🙂 Suunnitelmat ovat muuttuneet käytännön syistä, eli Savonlinnasta ei poljeta, vaan pyörät liikkuvat jossain päin Uusimaata. Katri taisi huolestuneena kysellä, että meneekö tässä meidän fillarointi-idea kokonaan. Mielestäni päinvastoin. Pointtihan oli pyöräillä ”jossain”, lähtöpisteellä tai määränpäällä ei ole niinkään väliä. Flow-festareille on jo lippu, joten oletan, että viikonlopun jälkeen pohjeet ovat ainakin saaneet hyvän tanssitreenin. 🙂

Olen fiilistellyt Flow-esiintyjien musiikilla tässä kesän aikana. Nick Cave & Bad Seedsin Breathless  on ikuisesti ja aina yksi lempikappaleistani. Veikkaisin, että hengästymistä on luvassa ensi viikolla. Jee, konttorielämälle kunnon tauko!!! :)))

FB_IMG_13524679248025122

Ohrapirtelönälkä ei taida sekään päästä solunälkä-kategoriaan. Se kuuluu nautintonälkään.

Synkät pilvet päivällispöydässä

Morkkis. Huono omatunto. Syyllisyys. Jos nämä kolme KOSKAAN yhdistyvät ruokaan, jossain on vikaa.

Harvassa asiassa olen jyrkkä. Tässä olen. Yleensä ajattelen, että asiat ovat moniulotteisia ja asioilla on monta puolta. Tällä ei ole. Maailma ja ihmiset siinä olisivat paljon onnellisempia ja tasapainoisempia, jos ihminen söisi hyvällä ruokahalulla nauttien.

Olit sitten painokäyrien ylä- tai alapäässä, jokaisella on oikeus nauttia ruoasta. Joskus minusta tuntuu, että moni ei syö aterioita, koska jotenkin kokee, että ne pitää ansaita. Ansaita liikkumalla ensin. Ansaita ne olemalla vähän vielä ahkerampi ja täydellisempi. Fysiologinen nälkä ohjaa sitten valitsemaan ihan hölmöjä vaihtoehtoja ja sellaista ruokaa, jotka eivät ravitse. Ilta-ajan voileivät ja makkaranpalatkin syödään ikään kuin itseltään ohi. Tässä teen voileivän ”itseltä salaa”, ihan kuin en söisi ollenkaan. Suomalaisten yleisin iltaruoka on ”jotain”.

Siksi suosittelen ihan kaikille ruoasta nauttimista. Ajatusta mukaan. Tämä on taas sitä tietoista syömistä. Mielelään nautinnon kohde on tietysti värikästä ja ravintoainerikasta ruokaa itse tehtynä, mutta vaikka se olisi mikä tahansa teollinen suklaapatukka tai einesloota ja et laita siihen ajatusta, on se suoranainen vääryys. Oli se perunasuikale siinä lootassa nyt sitten miten pitkälle jalostettua vaan, maasta se on tullut ja on epäkunnioittavaa itseäsi, viljelijää, tuottajaa ja vaikka luontoa kohtaan halveksia ateriaa tai olla suomatta sille ajatusta. Olen nähnyt nälkäisiä lapsia ja tunnen ihmisiä, joille ruoka ei ole itsestäänselvyys. Siksi harmittaa, kun ruokaan liitetään niin paljon sääntöjä ja pingotusta.  Lataat itsesi täyteen negatiivista energiaa, jos jokainen haarukallinen on lastattu ruoan lisäksi syyllisyydellä. Sen verran ekohippihörhö olen, että uskon, että ruoka on muutakin kuin ravintoaineita ja kemiaa.

En myöskään usko, että syyllisyydellä saa aikaan sitä, mitä monesti tavoitellaan: kieltäytymistä herkuista ja sitä kautta laihtumista. Ravitsemusasioita olen pyöritellyt opiskelu- ja ammattimielessä kymmenen vuotta ja siitä asiakas-/potilastyössä on tullut oltua joku nelisen vuotta. En ole nähnyt yhtään onnistunutta painonpudotusta, jota maustaisi aimo annos syyllisyyttä.

Ruosta nautin niinäkin päivinä, kun muut asiat ottavat päähän.  Riittävän paljon itsekin tullut syyllistyttyä teinivuosina ruokailuista.  En lohtusyö, mutta ruokahetkistä olen tehnyt sellaisen oasiksen arjen ahdistusten keskelle, että silloin ei ajatella ikäviä. En haluan käyttää tätä ainutlaatuista elämääni ruoasta syyllistymiseen, sillä onhan syöminen ja ruosta nauttiminen yksi elämäni suurimmista iloista ja noh, edellytys elämälleni. Niinä huonoinakin päivinä.

2013-06-05 19.05.32

La dolce vita @ Tintå, Turku

Nourish yourself, don’t punish. Tämä ajatus on pyörinyt mielessäni jo pitkään. Suomenksi taipuisi kenties muotoon: Ravitse ja rakasta, älä rankaise.

Kalorikone ja muita väärinkäsityksiä

Hiljaista ollut. Lähinnä töissä ja blogissa. Ihan ymmärrettävää. Kuka sitä haluaa roikkua netissä keskellä kesää? Öööh, minä. Vedän henkeä. Tänä viikonloppuna en matkusta, en muuta. Tämä taitaakin olla tämän kesän ainut paussi-viikonloppu.

***

Viime viikon mökkireissulla oli lomalukemisena eräs naistenlehti (sori, TAAS tulee TÄSTÄ aiheesta juttua) ja sen sisältämä artikkeli, jossa ystäväni Jatta oli ravitsemusasiantuntijana. Positiivista: Oli otettu pätevä ravitsemusammattilainen analysoimaan pikaruokien ja ravintoloiden tarjontaa. Vähemmän positiivista: Sisältö ihan kaikkea muuta kuin, mistä oli haastiksessa ja jälkipuinnissa puhuttu. Huvittavinta on, että kun tuntee ihmisen ja hänen ammattitaidon, jutun kommentit on ihan absurdeja – ei Jatta KOSKAAN sanoisi noin! 😀 Siten on vaikea tajuta logiikkaa, millä näitä juttuja välillä väännetään.

Päätettiin juhannuksena sit Katrin ja Jatan kanssa tehdä tää juttu uudestaan. Jutussa oli siis tarkoitus arvioida raflan suosituimman annoksen sekä näennäisterveellisen annoksen eroja. Näennäisterveellisyys ei aina tarkoita, että ravitsemustutkija Puhkala olisi sen valinnut. Saati syönyt.

Aakkosravintola ABC

Vastakkain lohisalaatti ja wieninleike. Jatan sensuroimaton ja muokkaamaton arvio: ”Wieninleike maistui eltaantuneelta, ei mitään hyvää. Lohisalaatti oli kuiva, muuten maistui kyllä. Majoneesia oli annokseen laitettu mukaan oikeasti liikaa. Paitsi, että lohi oli niin kuivaa, että olisin sen itse syönyt.”

Jatta lehden mukaan suosittelee perunan vaihtoa paahdettuihin kasviksiin. I think not. Todistettiin Katrin kanssa, kun samainen tutkija pisteli uusia perunoita hyvällä ruokahalulla rantakalliolla napaansa.

Joka korttelin Kotipizza

Kana-cotzone vs. (the feared, the mighty) Lihamonsteri. Jatta: ”Cotzone oli helvetin pahanmakuista. Kuiva, ei muistuttanut pizzaa. Kun menee pizzalle, pitää ottaa pizzaa. Salaatti kuoren sisällä outoa. Lihamonsteri maistui vain suolalle. Annoksessa on huikeat 18 g suolaa. Järkyttävän suolaista. Jos oisin itse valinnut, olisin ottanut Salmionen (lohta). Siinäkin tosin on paljon suolaa.”

Ketjuravintoloiden ravintola, Rosso

Vastakkain lautasella broileria ja Rosson caponataa (Leenan kommentti: pitänee päivittää ruokasanasto) sekä Al Capone – pizza (kinkku, sinihomejuusto, ananas). Jatta: ”Ensinnäkään ravintolan annokset eivät ole mitään toimistonaisen annoksia. Kaikissa on yli 1000 kcal/laaki. Kaikki myös hirveän suolaista. Pizza oli maultaan hyvä, broiler ja caponata suolainen eikä mikään makuhermoja järistyttävä.”

Vegesalaatissa on ain 210 kcal eikä proteiinia, joten se ei lehden mukaan ole oikeaoppinen ateria. No, se ei ole sitä millään muullakaan mittarilla mitattuna.

Hesburger – makuelämysten ääripäät

Kerrosateria vs. kanawrapateria. Namnam. Tai sitten ei. Jatan kommentit: ”Kerrosateria oli maultaan oikein  hyvä, kun taas kanakääryle oli hirveän makuinen!” Katri kommentoi rantakalliolla maatessa tähän väliin, että hampurilaispaikassa voi OIKEASTI vaihtaa ne ranskikset ssalaattiin ja limun maitoon ja avot, alkaa olla ihan erinäköinen ateria. Täysipainoinen taisi olla termi, jota Katri tässä kohti käytti. Ja ei, kukaa meistä kolmesta ei väitä, että hampurilaisateria sinällään on kovin täyspainoinen, mutta Katrin ehdotuksilla se varmasti pitäisi ainakin nälkää paremmin.

Jattan ”arviossa” hän informoi, että pussillisessa caesarkastiketta on 106 kaloria. Uuu, pelottavaa. Tsissus, se kastike lienee terveellisin osa Hesen ”tuore”salaattia…

Sämpylää Subwayn tapaan

Grillattu kana vaiko Italian B.M.T. (salamia, kinkkua, pepperonia). Jatta: ”Toimittaja ehdottaa Subwayn tarjoiltavia ilman kastiketta – nehän on ihan hirveänmakuisia ilman sitä! Öljy kastikkeissa tuo tunnetusti maut esille. Jos pitäisi valita, ottaisin kanan tai kasvispihvin täytteeksi. Subwaylle erikoismaininta vähäsuolaisuudesta.” Leenan kommentti tähän suolaisuuteen: Jos laskennallisiin listoihin on uskominen.

Jatan arvio – kohdan alle on tullut tässä kohti juttua siitä, että vegesalaatissa on ilman juustoa ja kastiketta vain 52 kaloria. Tässä kohti ei tiedä, itksikö vai nauraisi… Päätettiin nauraa. 😀

Muutenkin ammattilainen repii juttua lukiessa pelihousuja: Tiesittekö, rakkaat lukijat, että Lihamonsterissa on kokonaiset 1731,30 kcal?! On muuten todella tärkeä muistaa pilkun jälkeen ilmoittaa kaksi desimaalia, ettei nyt kukaan vain aattele, että tämä olisi terveellistä ja kevyttä syötävää! Jatta muuten ei koskaan puhu kaloreista ja niiden perusteella ei kuunaan olla yhteisiä muonitushetkien ruokia valittu. Ja niitä hetkiä on  yhteiseloon jokunen kerta mahtunut.

Toimittajan pakonomainen tarve ”keventää” annoksia on suorastaan vanhanaikaista ja ahdasmielistä. Korjausehdotuket eivät mitä ilmeisemmin päätyneet painoon asti. Kuten Jatta lopuksi totesi, onpa hyvä, kun lounaan jälkeen tarvitsee hetken päästä korjata energiavajetta jollain Mars-patukalla. Kukaan meistä kolmesta ei muuten ole mikään kalorikone, syödään ruokaa ei ruoan energiaa.

Yhtä asiaa jäimme pohtimaan: Eikö tässä maassa ole YHTÄÄN niin kunnianhimoista keittiömestaria, että tekisi meille terveellistä ja herkullista ruokaa, jota voi syödä JOKA PÄIVÄ hyvällä ruokahalulla?

2013-01-17 13.01.48