Kadonneiden lihasten jäljillä

14940179_10153877979795800_5880203972737241372_o

Eräs liikuntaihminen sanoi leirillä, että käsilläseisonnan opetteluun menee yhtä kauan kuin lapsella kävelyn opettelu, että 9 kk päästä pitäisi pystyä tähän ilman seinän tukea. Katellaan, pitääkö omalla kohdalla paikkaansa…

Kaksi kirjaa kahteen vuoteen ja ryhti ja lihaskunto on sen mukainen. Elämänhallinta on ollut vähän niin ja näin koko 2016 – enkä ole siitä pätkääkään ylpeä. (Jossain vaiheessa kun tuntui, että jos sanoo olevansa stressaantunut se on synonyymi sille, että on tärkeä ja haluttu.) Okei, vähän ehkä nyt liioiteltua. Ruokailut sujuu autopilotilla hyvin ja en kauheasti ole unestakaan suostunut nipistämään. Pääkin on kaiken maailman henkisten vuoristoratojen jälkeen ihan vielä tolkuissaan. Ehkä se vaan tuntuu siltä, kun liikunta kuitenkin on vuosikausia ollut tosi tärkeää itselle ja jos se jää pois, tuntuu, että elämänhallinta todella olisi kadoksissa.

Liikuntana on toiminut hyötykävely, osittain senkin takia, että aivot eivät yksinkertaisesti ole jaksaneet ylimääräisiä miettiä – kuten sitä, mitä harrastaisi, milloin ja monelta. Kyllä, niinkin naurettavan helppo asia, kuin harrastusten järjestäminen tuntui totaalisen ylivoimaiselta vielä puoli vuotta sitten. Osittain tästä syystä blogia ei juurikaan ole päivitetty, koska kaikki kirjoittaminen tuntui vaikealta. (Kyllä, myönnän rehellisesti, että uusin eepos on kirjoitettu siten, että jokainen lause on ollut tuskaa ja kamalan työn takana.)

Joulukuun alusta olen siirtynyt leppoisampiin meininkeihin toipumaan vuodesta (tai ehkä useammasta vuodesta, jos rehellisiä ollaan), mitä nyt välillä töissä pyörähtänyt välissä. Tammikuussa on luvassa useampi viikko muuta kuin töitä, mikä tulee tarpeeseen, vaikka olo onkin jo kuukaudessa kohentunut. Ennen kaikkea tuntuu vihdoin siltä, että aivokapasiteetti riittää puntaroimaan omaa elämää syvällisemmin. Ja miettimään myös, että mitähän harrastuksia sitä keksisi. Aloitin operaatio ”Liikunta takaisin elämään” sillä, että ilmoittauduin pariakrobatialeirille Jyväskylään. Jolla myös kävin. Osan tästä postauksesta kirjoitin kokovartalosäryssä Mikkilän ja hänen avopuolison sohvalla. Lihassäryn lisäksi kehoani komistaa mustelmat, naarmut ja tatamin aiheuttamat nahan kuoriutumiset. Pääni olen vähän liian räväköissä kuperkeikka-kiepeissä kolautellut ties monta kertaa kanveesiin. Hyvä tekemisen meininki ollut selvästi! 😀

Jännittää!

Raahustin Tanner – luovan liikunnan keskukseen kauhuissani ja vatsa sekaisin. Miten aikuista ihmistä, joka pystyy helposti vetämään luentoja isoille ryhmille, VOI jännittää näin kamalasti? Varmaan sen takia, että edellisistä pariakrobatiatreeneistä on vuosia aikaa. Osaanko vielä mitään? Taivunko mihinkään? Kuolenko rankkoihin oheistreeneihin? Reippaasti lantustin kuitenkin Seppälään Parkourakatemian tiloihin.

Ensimmäisen päivän ekat tunnit keskittyi siihen, että opittiin turvallisesti tömähtämään tantereeseen ja huomioimaan kaveri. Tokat tunnit keskittyivät taas enemmän kunnon lämmittelyyn ja käsillä ja päällä seisontaharjoitteluun.

Päivän saldo: Oli hauskaa pitkästä aikaa ylittää itsensä esim. kahden tolpassa (seisoa kaverin hartioilla tikkusuorana – ja toisinpäin). Hauskat lämmittelyt meni leikkimisestä ja pelailusta ja huomaamatta oli varmasti keholle oikein hyvästä. Päälläseisontaan pääsin jo yhden kerran hyvin itse. Sitten loppui usko ja luulenpa, että väsymys alkoi ottaa vallan puoli kasilta illalla.

Ranteet kovilla

Treenit eivät kehosta unohtuneetkaan yön ajaksi, sillä heräsin jossain vaiheessa hirveään käsien jomotukseen. Kipu tuntui ranteen ja kyynervarren välillä. Jomotusta on vaikea kuvailla, mutta naiset voi samaistua, jos sanon, että se tuntui samalta kuin helvetin kova kuukautiskipu alaselällä. Sellainen juiliva kipu, että ei voi olla paikallaan. En todellakaan voinut nukkua kipuineni, vaan könysin pimeässä etsimään panadolia. Gramma naamaan ja unen sain sillä, että nukuin mahallani kädet koko kropan alla. Jostain syystä tämä oli ainut asento, jossa kipu oli panadolin kera jotenkin ignoorattavissa. Aamulla lotrailin käsivarsiin Voltarenia isot määrät ja nappasin lisää kipulääkettä. Ihan hiton tervettä tämä liikunta! 😀 Katri fyssarina lohdutti, että kipu johtuu vaan siitä, että ranteet ja kädet eivät ole tottuneet käsilläseisonta-treenien aiheuttamaan venytykseen – näin niinku äkilliseen sellaiseen.

Käsilläseisontaa ja apinaleikkejä

Toiseen päivään lähdin kankeana ja kädet särkien. Onneksi käsilläseisonta-harkan lämppärit oli niin hyvät, että kankeus unohtui ensimmäisen kymmenen minuutin sisään. Tunnin piti sirkusammattilainen brittlläinen Nathan, joka selvästi handlasi myös opetuspuolen, sillä tunti oli todella hyvin suunniteltu ja sopivan rankka. Hirveä hiki, hirveä ähellys ja opettelu, mutta koko ajan tosi hyvällä hengellä. Uskon puutetta kyllä oli pahasti havaittavissa, joten käsilläseisontaharkat pitää kyllä aloittaa kunnolla kaikessa rauhassa. Tunnilla selitettiin hyvin, mitä oheistreenejä kannattaa tehdä ja toisaalta, miten keho ja aivot käsittää käsilläseisonnan. Se auttoi ymmärtämään paremmin, miksi jokin tuntuu oudolta, hankalalta ja milloin kannattaa vaan puskea rohkeudella itsensä ylös ja milloin taas oikeasti esim. venyttää ja treenata kehon eri osia, jotta liike onnistuu. Tammikuun haaste onkin hakea käsivarsiin lisää jämäkkyyttä, jotta joskus se käsilläseisonta oikeasti onnistuu.

Lounaan jälkeen apinoitiin hauskoja ja erittäin fyysisisiä leikkejä, kannettiin kavereita oudoissa asennoissa ja treenailtiin lennokkeja. Päivän päätteeksi oli kehonhuoltotunti, joka sekin oli erinomainen, koska pelkän venyttelyn sisään opeteltiin anatomiaa, testailtiin konkreettisesti lonkan liikkuvuutta ja pohdittiin, miten olkapään kiertäjäkalvosinta voi todellisuudessa treenata kunnolla. Sen hyvää toimintaa, kun tarvitaan, kun kannatellaan kaveria ilmoissa.

Päivän saldo: Käsilläseisontakärpäsen purema. Erinomaisia treenivinkkejä, joita voi tehdä salilla tai vaikka taitoliikuntakeskuksessa itsekin. Kirjoitin jopa muistiinpanona ylös ne. Valopäänä tajusin myös, että edellisen päivän rannekivut oli osittain sen syytä, että käsivarsissa ei ollut kunnollista lukkoa (da-haa….). Synninpäästö, että lonkkieni liikkuvuus anatomisesti on mikä on ja se ei tule venyttämisellä paranemaan, koska se ei vaan ole luiden puolesta mahdollista. Toki lisävenyvyyttä voi aina hakea, mutta minusta nyt vaan ei ikinä tule mitään spagettitaipuilijaa. Eikä tarvitsekaan.

Otsikon tavoite kuitenkin tuli helposti saavutettua: Illalla suihkussa totesin, että onhan tässä kropassa vielä jotain lihasta jäljellä! Sen verran timmimpi olo tulee tämmöisestä intensiivi tohelluksesta.

Opittua

Leiri oli itselle motivoiva, koska tämän perusteella tiedän, missä mennään. Lihaskunto on heikentynyt kirjaprojektien aikana melkoisesti, se nyt vaan on fakta. Toisaalta minua tämä enemmänkin vaan motivoi lihaskunto- ja kehonhuoltotreenien pariin, ei suinkaan lannista. Pariakro olisi kivaa, mutta en ehkä ole ihan varma, onko se tälle ruholle ideaali harrastus. Tarvitsisin joko kevyemmän parin, jota lennätellä tai selvästi lihaksikkaan tyypin, joka jaksaa nostella seitkytkiloista kroppaani – toistuvasti. Ehkä siinä on myös kyse siitä, että luottaa ja tuntee kaverin. Ja sitähän ei ikinä pääse syntymään, jos ei ole tuttuja treenikavereita. Sen sijaan kehonpainoharjoittelun idiksen luulen tajunneeni paremmin. Enkä enää ihmettele, mikä siinä käsilläseisonnassa kiehtoo. Mutta onhan se nyt mahtava laji! Hauska ja yllättävä ja erittäin kokonaisvaltainen (harvassa lajissa kai saa ihan kaikki lihakset kipeäksi…) .

Olkapäät vaativat aikamoista treenaamista. Jatkossa se outo tyyppi, joka kannattelee kahvakuulaa väärinpäin Albertinkadun kaksneljäseiskassa, olen minä. Samainen outo tyyppi tekee myös pupuhyppyjä ja päälläseisontaharjoituksia itsekseen omalle toheluudelleen naureskellen. 🙂 Mu

Leirin aiheuttamaa kankeutta yritän poistaa tämän illan Alman keikalla Tavastialla. Saattaa muuvssit olla vähän jyrkkiä ja arvaamattomia. Oli nimittäin aika tuskainen sähellys saada itseni junaan painavan rinkan ja kassin kanssa. 😀

-Leena

P.S. Postauksen otsikko on (huono) intertekstuallinen viittaus uuteen kirjaani Ruokamysteerit – Viisaiden valintojen jäljillä, joka on kirjoitettu yhdessä kuluttaja-aktiivi Mari Koistisen  kanssa.

Mainokset

Hei, ei olekaan pakko mennä salille!

Leena on minulle jo pitkään kitissyt, kun ei ole intoa/halua/motivaatiota/järkeä käydä salilla. Kun tuntuu, että salillakäymisestä on tehty jonkunsortin kansalaisvelvollisuus, kun kaikki käy salilla, kapinahenki nostaa päätään: jos kaikki muutkin niin sitten en minä ainakaan. Ja mitä tulee kaupallisiin jäsenyyssaleihin, miksi käydä paikassa, joka sotii omaa arvomaailmaa vastaan? Olen tavallaan ymmärtänyt Leenan pointin, mutta kuitenkin itse sinnikkäästi tuupannut itseäni sinne salille, kun se nyt on tässä viime vuosina ollut se, mitä olen tottunut ja vaihtelevissa tiineysolosuhteissa myös pystynyt tekemään. Miettinyt, että kun niiltä kehonmuokkausintoilijoilta ja laihdutusmainoksilta vaan sulkee silmänsä niin ihan kiva paikkahan se on.

Eikä siinä mitään, kävisin varmaan edelleen rimpuilemassa leuanveto-, punnertamis- ja yhden jalan kyykky -haaveideni parissa, jos olisi aikaa. Mutta kun aurinkoisena ja lämpimänä lokakuun sunnuntaina ensimmäistä kertaa koko viikkona olisi ollut aikaa, toisena vaihtoehtona oli lähteä koko perheen kanssa ulos. En keksinyt yhtään hyvää syytä valita salia.

Seuraavana päivänä Leena avautui ensin privana ja sittemmin julkisesti täällä blogissakin Kauneus ja terveys -lehden kannesta, joka huusi: ”Pakko mennä salille! Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” Minulla on jo pitkään ollut periaatteena, että jos on pakko mennä salille tai jos on sellainen olo, että pitäisi mennä salille, on parempi jättää treeni väliin. Liikuntaharrastuksen on syytä olla sellainen, että sitä lähtee tekemään siksi, kun intoa ja halua on niin mahdottomasti, ettei vaan malta pysyä poissa tekemisen parista. Ei siksi, että on pakko tai pitäisi.

Totesin, että syksyisen arjen alettua salilla ei ole juuri tullut käytyä. Oikeastaan ollenkaan. Ei ole ollut aikaa, mutta ei myöskään tahtoa raivata sille aikaa. Eikä kyse ole nyt siitä uhrautuvasta äidistä, jolla ei ole tervettä itsekkyyttä ja joka tinkii omasta hyvinvoinnistaan, vaan siitä, että minulla ihan oikeasti tässä elämäntilanteessa on parempaakin tekemistä. Tekemistä, joka edistää hyvinvointiani taatusti salireissua kokonaisvaltaisemmin. Eikä sen silti tarvitse tarkoittaa että liikkuisin tippaakaan vähempää. Itse asiassa, tein pari päivää sitten lähipuistossa ihan tutun oloisen rimpuilutreenin.

Rimpuiluteline. Yksi niistä.

Rimpuiluteline. Yksi niistä.

Se siitä salijäsenyydestä.

-K

 

Ja alussa oli pullea mato

Mato ahmii salaa
liikaa välipalaa.

Se tunneliinsa juuttuu,
suivaantuu ja suuttuu.

Voi mato-poloa,
tosi noloa!

Ei auta tässä muu,
kuin oottaa että laihtuu
ja olla ilman ruokaa,
mato-rukka huokaa.

Oli aika, jolloin tämä rallatus olisi ollut vain lastenlaulu muiden joukossa.

Ne ajat ovat menneet. Tilanne voi eskaloitua mato-laulusta melkoisen.

Asenteet niin syvällä, että niitä on vaikea tajuta

Joitain vuosia sitten veljentyttö rallatteli  ”hölkkää, hölkkää, liika läski pois” juostessaan ympäri taloa, johon minä yritin hyvin diplomaattisesti sanoa, että hei, tuo on ihan höpöhöpö-juttuja. Yritin olla tekemättä isoa numeroa, mutta valitettavasti siitä tuli sellainen. Veljeni alkoi sanoa, että mitä nyt tuommoisesta lasten jutusta sanomaan mitään. Flippasin aika totaalisesti tästä veljelleni ja luulen, että hän ei vieläkään tajua, miten haitallista tuollainen puhe on.

Enkä nyt syyllistä veljeäni mistään. Hän, kuten suurin osa meistä ihmisistä, ei edes hahmota, mikä ajatteluamme ohjaa. Hänen on todennäköisesti vaikea ymmärtää, että laihdutuspuhe, kaikenlainen sellainen, on minun perspektiivistäni äärettömän haitallista ja sillä voi olla vakavat ja sieluakalvavat seuraukset.

Omien mielipiteiden lisäksi päätin, että tutustunpa aiheeseen vähän syvällisemmin. Tätä postausta varten tutkailin Body Image -tiedejulkaisun juttua ja löysinkin sieltä mielenkiintoisen tutkimuksen (n=1126), jossa selvitettiin 4—6 -vuotiaiden asenteita mm. ylipainoisuutta kohtaan.

Tutkimus tehtiin niin, että lapsille oli erilaisia tarinoita, joissa seikkaili normaalipainoinen sankari, pyörätuolissa oleva ja ylipainoinen. Versioita oli sekä poika- että tyttösankarista. Toinen tutkimus tutki myös sitä, että miten lapset kokivat sankarin ominaisuudet, kun kaverijoukko oli normaalipainoista ja ylipainoista. Tarina sinällään ei liittynyt mitenkään näihin asioihin, vaan keskittyi kissan pelastamiseen puusta.

Tulokset tukevat sitä, mitä aiemmatkin tutkimukset ovat viestineet: lapset arvottavat pyörätuolisssa istuvan tai peruspainoisen lapsen monella mittarilla ylipainoista kyvykkäämmäksi.

Eikä tässä kaikki. Alle kouluikäiset muksut liittivät ylipainoisuuteen negatiivisia ominaisuuksia, kuten heikommin koulussa suoriutumisen.  Suurin osa ei olisi halunnut ystävystyä ylipainoisen lapsen kanssa ja suurin osa ajatteli, että heillä ei ole paljon kavereita. Ylipainoisten ajateltiin myös olevan erityisen tyytymättömiä ulkonäköönsä.

Tämä on pysäyttävää ja hyvin, hyvin vakavaa.

Miten on mahdollista, että neljävuotias lapsi jo osaa syrjiä toisia näin selvästi ylipainon perusteella?

Ei ihme, että veljeni ei hahmota, että pienessä hölkkärallattelussa on mitään vikaa — läski ei saa olla, joten sehän on hyvä hölkätä pois.

Aiheuttaako media syömishäiriöitä?

Seuraavaksi sukelsin keskustelupalstojen uuvuttavaan maailmaan perehtymään, mitä mieltä maailma on median roolista syömishäiriöihin vaikuttavana seikkana. Sanon uuvuttaa sen takia, että olen tämän surffailusession jälkeen peloissani, että maailmasta ei ikinä lopu ”pelastettavat” naiset ja miehet, vaikka miten itse jankkaisi kehopositiivisuus-asioita.

Koska missionihan tietysti on, että jokainen maailman kansalainen olisi tyytyväinen kehoonsa ja rakastaisi itseään sellaisena kuin on (#nuorijanaiivi ). Teen mahdottomilta tuntuvia asioita, koska takaraivossa on ajatus ainakin yritin.

Eräät ovat sitä mieltä, että ei, media ei selitä ilmiötä. Kyllä taustalla on psyykkiset ongelmat, onhan kyseessä psyykkinen sairaus eikä mikään laihduttelu-taipumus (yleensä myös ahmintahäiriöihin liittyy laihduttamista). Jotkut korostivat vanhemmuuden merkitystä. Että kyllä vanhempien pitäisi päättää, mille medialle lapsi altistuu ja rajat ja rakkaus suojaa kyllä lasta.

Kun se olisikin näin yksinkertaista. Joko tai -selitys. Yleensä kuitenkin sekä että. Vaikka väitän, että syömishäiriöissä on aina vahva, erittäin vahva, psyykkinen puoli, se ei välttämättä ole ollut siellä sairastumisen alkuvaiheilla.

Tiedän lukuisia tapauksia, joissa syömishäiriö on aidosti oikeasti lähtenyt liikkeelle a) lisääntyneestä terveysajattelusta (joka on ollut viime vuosiin asti enemmänkin ihaltavaa kuin huolestuttavaa) b) laihduttamisesta. Joskus taustalla on perheen sisäisiä ongelmia, kuten avioerotilanteita, vuorovaikutussuhteen pulmia tai vastaavaa, mutta ei suinkaan aina. Eihän kaikista avioerolapsista tule psyykkisesti oireilevia.

Lisäksi on mahdotonta tässä tietotulvassa ja kommunikaatiovälineiden ristitulessa yrittää suojata lapsia ja nuoria median laihdutus-, treenaus tai syömispuheelta. Joista 99 % on olemassa siksi, että joku rikastuu ihmisten tyytymättömyydellä itseensä.

The multi-billion dollar beauty industry depends on a strong emphasis on the value of beauty and appearances for women, because this supports a consumption-based culture in which the answer for any problem can be achieved by purchasing advertised products for improving one’s appearance (Wolf 1990; Kilbourne 1994; Thomsen, McCoy, & Williams, 2001).

It also supports the theory that the mass media promotes and maintains the “normative discontent” that females experience about their bodies.

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Median viestiä muokkamalla ei estetä täysin syömishäiriöihin sairastumisia, mutta ainakaan maaperä niiden synnylle ei ole niin otollinen kuin mitä se on nyt.

Tupakoimattomuus ei estä keuhkosyöpää, mutta se ennaltaehkäisee sitä kuitenkin varsin tehokkaasti. Realistisemman ja suvaitsevamman kehokuvan viestiminen ei estä kaikkia syömishäiriöitä, mutta todennäköisesti puskuroi viestiä ja luo realistisempia vertailukohtia.

”Koska syömishäiriöiden syntyyn vaikuttavat myös sosiokulttuuriset tekijät, yhteiskunnan tasolla vallitseviin laihuutta suosiviin kauneusihanteisiin sekä lasten liian varhaisiin suoriutumis- ja menestymispaineisiin on syytä suhtautua kriittisesti.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kehotyytymättömyys alkaa varhain

”Laihdutusyritykset ja tyytymättömyys ulkonäköön alkavat olla murrosikää lähestyvien lasten, erityisesti tyttöjen, keskuudessa niin yleisiä, että niitä pidetään melko normaaleina ilmiöinä.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kuten postauksen alussa esitellystä tutkimuksesta voimme lukea, lasten ajatukset muokkautuvat hyvin varhaisesta iästä alkaen. Siltä on mahdotonta välttyä.

Lapsista kasvaa nuoria, joiden suurimpana toiveena on laihtua ja pysyä hoikkana.

In one survey, the number one wish of girls aged 11-17 who were given three magic wishes for anything they wanted was “to lose weight and keep it off”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Näistä nuorista tulee aikanaan naisia, joista puolet haluavat muuttaa painonsa, jos jotain saavat elämässään muuttaa. (Samainen artikkeli kuin edellisessä lainauksessa.)

This pervasive body dissatisfaction and preoccupation with weight has become part of the female experience in North America; so much so that “psychologists have coined the term ‘normative discontent’ to explain the idea that it is normal if you are a female to be unhappy with your weight”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

”From underweight and anatomically impossible Barbies, to jokes at the expense of normal-weight female characters on television, women are trained to hate their own bodies from birth until death – and pointed toward starvation diets as the only way to be loved and appreciated.” 

EI! Naisen määritelmä ei ole olla tyytymätön painoonsa. It’s bullshit. Niin minäkin joskus luulin, kunnes tajusin, että on sulaa hulluutta laittaa itsensä vankilaan. Sillä sellaisena minä näen kehotyytymättömyyden. Vankilana, joka asettaa ahtaat rajat, joiden sisällä on pysyttävä. Ja sellainen ajattelu nyt vaan ei ole edes luontaista itselleni.

(Tässä nyt taas naisesimerkki, mutta ihan yhtä huolissani olen poikien ja miesten kehokäsityksistä ja toisaalta miehuuden käsitteestä yleensäkin. )

Median teemat ja toimet eivät välttämättä selitä syömishäiriöitä, mutta väitän vahvasti kyllä, että sillä oma roolinsa on. Jos nuori vertaa itseään jatkuvasti stereotyyppisiin tyttöihin ja naisiin (tiedätte, mitä tarkoitan: pitkä tukka, hoikka, mielellään valkoihoinen, isot silmät ja huulet, ei silmälaseja, ”hyvät” rinnat, pylly, mutta ei liian iso pylly, kapea vyötärö), ei siitä voi seurata mitään muuta kuin mielipahaa — ja todennäköisesti jotain sekoilua painonhallinnan kanssa. Aika hiton vahva lapsi ja teini pitää olla, että kykenee herkät teinivuodet ohittamaan nämä vaatimukset täysin.

Niin, ja nykyäänhän tätä vertailua tehdään sosiaalisessa mediassa, eikä pelkästään ammaatimediatoimistojen tuottamana. Kuva- ja asennepommituksen määrä on valtava.

Itse en teininä pystynyt olemaan välittämättä. Vihasin kehoani niin paljon, että vaan hyvitelläkseni noita vuosia, olen luvannut rakastaa kehoani niin myötä- kuin vastamäessä. Vain koska olin sille niin kauhean ilkeä monta vuotta. Liikaa lenkkiä, nälkiinnyttämistä, raivoitkuista mahani raapimista ja reisieni puristelua. Syömishäiriöiltä vältyin todennäköisesti vain kahdesta syystä: rakastin ruokaa ja koska äitini oli aina näyttänyt tolkun mallia kehoasioissa ja puhunut kehostaan kauniisti.

Oma tarinani menee siis niin, että kotijutut eivät altistaneet painosekoilulle, mutta ympäröivä maailma kyllä (sen aikakauden Sugar- ja Seventeen-lehdet herättivät lähinnä epätoivoa ja hillitöntä vertailua). Tämä on kuitenkin vain yksi tarina.

Kehopositiivisuutta tilalle

Syömishäiriöiden etiologia eli synty on monimutkainen prosessi. En pidä joko tai -jaottelusta. Vastakkain EIVÄT ole yhteiskunnan vaikuttimet, kuten ulkonäkökeskeisyys ja hoikkuuden ihannointi, versus psyykkiset ja geneettiset vaikuttimet. Jankkaaminen siitä, onko medialla roolia vai onko syy kasvatuksellisissa tekijöissä ja roolimalleissa, on typerää, sillä se ei voi johtaa mihinkään lopputulokseen. Mitä merkitystä sillä on, että saataisiin tietää vaikkapa se prosentuaalinen osuus sairastuneista, joiden laukaiseva tekijä oli media ja se, jonka syyt olivat esimerkiksi kodin asenne laihdutukseen?

Jokaisen syömishäiriöön sairastuvan tarina on yksilöllinen. Hoidon pitäisi joka tapauksessa olla räätälöityä ja huomioida kaikki mahdolliset seikat, jotka selittävät ja ylläpitävät sairauden ajatuksia.

Ennemmän on kyse siitä, että kaikki kokisivat iloa kehostaan kuin siitä, että paniikissa suojellaan syömishäiriöiltä. Se, että matomatonen syö liikaa ja alkaa laihduttaa, on vaan kuvausta ihmisten ääliömäisestä käytöksestä ja vanhoillisista ajatuksista. Siksi sen sanomaa ei tarvitse tuleville sukupolville siirtää. Matomatonen on hyvä pulleana (joka todennäköisesti johtui vaan välipalasta ja sen aiheuttamasta turvotuksesta!).

Kieltäydyn elämässä maailmassa, jossa lasten laihduttaminen on normaalia ja puoliksi hyväksyttyä, koska lihavuus ja läski on kammoksuttavimpia asioita, mitä muka on. Herranjestas nyt sentään, nämä hullut ajatukset johtavat syrjintään. SYRJINTÄÄN! Ylipainoisia pidetään huonompina ihmisinä kaikilla mittareilla — pääosin tiedotamattomalla tasolla. Luojan kiitos, kehopositiivisuus -aatteen kautta tämä on vähitellen muuttumassa. Esimerkkinä nyt vaikka pluskoon mallit Ashley Graham ja Tess Holiday, jotka ovat antaneet kasvot ja kehon kauniille ja seksikkäille, mutta myös hauskoille ja kyvyikkäille ylipainoisille naisille.

Että jatkossakin tulen puuttumaan typeriin rallatteluihin ja lastenlaulujen sanoituksiin, vaikka miten osa ihmisistä pitäisi minua tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana. Jos haluaa asioiden muuttuvan, pitää sentään pystyä näkemään, mikä on pielessä.

Ehdottaisinkin lopuksi seuraavia suojakeinoja kehotyytymättömyyttä vastaan:

  1. Jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetuntemus.
  2. Jokainen lapsi ansaitsee tulla arvostetuksi ja kuunnelluksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetunto.
  3. Aikuisen pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä lapsille. Oman kehon rakastaminen voi olla vaikeaa, jos on itse kasvanut kelpaamattomuuden kulttuurissa. Apua ja tukea on kuitenkin tänä päivänä saatavilla.
  4. Aikuisten pitäisi pitää enemmän älämölöä hölmöistä jutuista, joita media meille syöltää.  Sanoa jyrkkä ”ei” anorektisille malleille, epäterveille syömis- ja treenikäsityksille ja television ääliömäisille ja vaarallisille laihdutusohjelmille ja -trendeille. OLLA MENEMÄTTÄ NIIHIN MUKAAN. Lakata ihannoimasta stereotyyppisiä, yhdenmallin käsityksiä ulkonäöstä.

P.S. Kiitos mato-lauluvinkistä Petralle, joka oli pudistellut päätään lasten kevätjuhlassa, kun lapset olivat laulun esittäneet. Itse en voi käsittää, että jonkun mielestä on täysin ok pistää lauma penskoja moista veisaamaan.

Onks pakko juoda palkkarii?

Avopuolisoni vaihtoi maanisen Jyväsjärveä kiertävän jolkottelun ja päämäärättömän salilla rimpuilun johdonmukaisempaan salitreeniin noin vuosi sitten. Oppia ja mallia tekemiseensä hän etsi (ja etsii edelleen) jopa kadehdittavalla omistautuneisuudella erilaisilta treenisivustoilta. Eikä kestänyt kauaa, kun edessä jo oli väistämätön, parisuhdettamme koetteleva keskustelu, jossa avopuolisoni haki hyväksyntääni palautusjuomajauhepurkin ostamiselle. (Niin tosiaan. Toisilla pariskunnilla keskustelua herättänevät jotkin ihan muunsorttiset juomat. Meillä näin.)

Perustelut ja näkökulmat palautusjuoman käytölle olivat puolisolla kieltämättä kohdillaan. ”Tavallisen ruuan lisäksi, en aio korvata sillä oikeaa ruokaa. Ja onhan palautusjuoman hyödyistä ihan näyttöäkin.” Niinpä niin. Olenhan minäkin lihastohtorini lukenut. Mutta.

Niin. Mikä on se mutta? Miksi suhtautumiseni palautusjuoman tarpeellisuuteen on lähtökohtaisesti vähättelevä ja kielteinen, vaikka tiedän, että palautusjuoman avulla on mahdollista saada lisäpotkua treeniin? Miksi en itse ole edes harkinnut palautusjuomasheikkerin kiikuttamista salille, vaikka treenaamiseni voidaan kai nykyään luokitella jossain määrin jopa tavoitteelliseksi (kiitos pt:n tavoitehakuisuuden)?

Koska rakastan ja arvostan rehellistä ruokaa. Syön mieluummin esimerkiksi jogurttia, mustikoita, mysliä, pähkinöitä, leipää, levitettä, juustoa, paprikaa, lapsen aamu- ja iltapuuron jämiä, raejuustoa, perunaa, pastaa, riisiä, lihaa, kalaa, kanaa, tofua, papuja, kananmunaa, maitoa, salaattia, kaikenlaisia kasviksia sellaisenaan, salaatteina, lämpiminä lisäkkeinä, ruuan joukossa ja leivän päällä, suklaata, jäätelöä, banaania, omenoita, mandariineja, rahkaa, taas pähkinöitä, niin ja siemeniäkin joskus, punaviinimarjoja, mustaviinimarjoja, mansikoita, joulutorttuja ja maksalaatikkoa kuin ”optimaalisen verran protskuu ja hiilarii palautumisen ja kehittymisen kannalta tässä mitallisessa palautusjuomajauhetta”. Haluan annostella lautaselleni ruokaa, en ravintoaineita.

Koska olen vihdoin oppinut syömään näläntunteideni ja kehoni viestien mukaan. En halua sotkea tätä ainutlaatuisen upeaa järjestelmää kiskaisemalla pukkarissa naamariini pulverilitkua vain siksi, että kuvittelen tietäväni kehoani paremmin.

Koska haluan katsoa, mihin pystyn, salilla ja sen ulkopuolella, ilman supervoimia tuovaa taikajuomaa. Enkä oikeastaan tiedä, haluanko tai tarvitseeko minun pystyä yhtään sen enempään.

IMG_1341

Niin tykkään mennä tää paita päällä treenaamaan Fitnesstukku-mainospaitajamppojen ja Fast nutrition -juomapullojen sekaan! Terveisiä vaan Kuluttajaliitolle ja Syö hyvää -hankkeelle (www.syohyvaa.fi)!

Siksi. Mutta en silti tehnyt palkkaripurkista parisuhteen kynnyskysymystä. Kunhan vain kevyesti kyseenalaistin.

-K

Päiväni arjen anarkistina

Kaikki alkoi siitä, kun ostin juoksukengät, joilla en aio juosta metriäkään. Mutta kun ne olivat mukavat, kevyet, jalkaan ja ennenkaikkea tyyliini sopivat. Ja kivan väriset. Myyjän kanssa yhdessä tuumailtiin, että ei niiden kanssa varmaan ole pakko juosta, vaikka ovatkin juoksukengät. Helpottava tieto, varsinkin kun ottaa huomioon, että aion pitää niitä päivittäin, kunnes taas tarkenen paljasjalkapopojeni kanssa.

Tämmöset! (Kuvaushetkellä olin jo yökkärit päällä joten tämän todellisempaan käyttötilanteeseen en pystynyt venymään.)

Tämmöset! (Kuvaushetkellä olin jo yökkärit päällä joten tämän todellisempaan käyttötilanteeseen en pystynyt venymään.)

Naureskelin kassalla myyjälle, että muuten täydelliset, mutta eivät kyllä nyt yhtään sovi tähän takin väriin. ”Tuolla niitä takkeja on uusia”, myyjä totesi ja viittasi epämääräisesti myymälän toiseen päähän. Hehheh, ajattelin, mutta päätin säästää myyjäparan narinalta siitä, miten kaikissa kivoissa takeissa on aina liian lyhyet hihat minulle. Kävelin kuitenkin myymälän toiseen päähän, ihan vain törmätäkseni täydelliseen takkiin. Täydellisen väriseen, jossa on täydellisen pitkät hihat ja joka istuu muutenkin paremmin kuin mikään takki pitkään aikaan. Kaiken lisäksi vielä täydellisesti yli puoleen alennettu hinta.

Ja täydellisesti miesten osastolta.

Onneksi olen ennenkin ostanut miesten vaatteita, joten en hätkähtänyt tätä. Myyjä mainosti naisten versioita kyseisestä takista. ”Kyllä tässä naistenkin mallissa on hihoissa hyvin mittaa, ja nämä istuu naisille vyötäröltä paremmin.” Olin oikeastaan jo ostopäätökseni tehnyt, mutta mielenkiinnoista vedin naisten (rumanvärisen) takin niskaani. Ei ollut huonon mallinen sekään, mutta sekä hihat, hartiat että vyötärö olivat mielestäni miesten takissa istuvammat (tiedä sitten, kertooko tämä enemmän minun vai tekstiiliteollisuuden käsityksestä miesten kehonrakenteesta). Onneksi se miesten malli tosiaan oli paremman värinenkin.

Kotiin päästyäni totesin, että lounaaltahan tässä vasta ollaan tulossa, mutta nälkä on taas ja salillekin ajattelin vielä jaksaa. Tavanomaiseen ruokarytmiini olisi tässä vaiheessa kuulunut kahvin tahdittama välipalahenkinen ratkaisu, mutta vatsani lähettämässä  nälkäviestissä luki aika selvästi, että älä yritä, ei riitä! Yleensä kaksi lämmintä ruokaa päivässä riittää. Tänään ei riittänyt. Onneksi oli eilisillan ruuanjämät jääkaapissa, jotka saatoin kiskoa napaani sen välipalahengen ja kahvin (ja suklaan) lisäksi. Enemmän onneksi kukaan ei pakota syömään joka päivä samalla kaavalla.

Kun olin ravinnut itseni, aloin tehdä lähtöä salille. Kauhistelin ääneen, että ai niin, tänään pitäisi kyykätä enemmän kuin ennen. Mitähän siitä tulee, en kyllä varmaan jaksa, varsinkin kun on eilinen mave-treeni alla, enkä yleensä käy tälleen kahtena päivänä peräkkäin salilla, vähän väsyttääkin. ”Hah. No et varmasti jaksakaan, jos lähdet yrittämään tuolla asenteella”, lällättelin itselleni.

Jaksoin. (Itselleen) *ittuilun kasvattavaa vaikutusta ei käy kieltäminen.

-K

P.S. Olen hirveän huono anarkisti-tyylisten sivistys(?)sanojen kanssa. Kävin varmuuden vuoksi (taas) tarkistamassa urbaanista sanakirjasta, ettei otsikointi mene aivan metsään. Urbaani sanakirja viittasi Hikipediaan ja määritteli anarkistin näin: Anarkisti on sellainen henkilö, joka ei syö puuroaan vaan räjäyttää sen. Kuulosti sopivalta.

Kävin pt-konsultaatiossa. Koska halvalla (ilmaiseksi) sai.

Vakkarisalini yksi personal trainereistä jakoi eräänä perjantaina ilmaisia konsultaatiokuponkeja viattomille treenaajille. En tietenkään voinut olla tarttumatta tilaisuuteen, varsinkin, kun tämä pt sattui olemaan juuri se eniten luottamusta herättävä salini valikoimassa. Lisäksi olen sitä mieltä, että kuukausijäsenyyshintaa salille maksaville jäsenille jonkun sortin pt-palvelut, esim. tapaamiset muutaman kerran vuodessa tms, pitäisi kuulua pakettiin – ja tiedän, että joillain saleilla näin onkin. Että oikeastaan oli jo aikakin tulla tarjoamaan itseään ilmaiseksi!

Sanotaanpa heti kärkeen, että kyllähän kaveri hommansa osasi. Tapaamisesta ehkä viisitoista minuuttia vietettiin salin puolella, ja olin saanut ison kasan tehoa, tekniikkaa ja uskoa omaan tekemiseeni kahden perustavaa laatua olevan mutta minulle ongelmallisen liikkeen suhteen. Juuri sitä mitä hain ja tarvitsin. Ja juuri sitä mitä pt:ltä odotinkin. Jes.

Mutta. Ennen salille siirtymistä käytiin toimiston puolella juttelemassa. Minkä ikäinen olen, töitä vai opiskelua, minkälaista treeniä teen ja kuinka usein, onko mitään vaivoja. En tiedä, kumpi meistä ei osannut hommaansa, mutta risomaan jäi monikin asia.

Ensinnäkin arkiaktiivisuuden kuittaaminen joojoo, on tosi tärkeetä joo, mutta entä ne oikeat liikuntakerrat? -tyylillä. Ei jäänyt sellainen fiilis, että se arkiliikunta oikeasti olisi kovin tärkeää. Mokasit. No kuinka usein tulee sitten tehtyä näitä lenkkejä, pyörällä tai vaunuilla? Hmm, jos vastaan että kerran viikossa ni en ainakaan liiottele. Mokasin. Olisi pitänyt vastata, että joka päivä ja joskus jopa kahdesti. Tajuutko sä jätkä, että joka päivä kun lähden esim. opiskelijaravintolaan lounaalle, käyn samalla lenkillä. Ei se mun arkiaktiivisuus tarkota sitä, että lompsin tien toiselle puolelle lähikauppaan hakemaan karkkipussin!

Toiseksi, ai niin joo, sähän tosiaan oot lapsen kanssa kotona. Tulee varmaan aika paljon istumista? Täh? Juuri liikkumaan oppineen lapsen kanssahan tosiaan istutaan paikallaan tosi paljon. Tietokoneella on kamalan helppo nököttää, kun kukaan ei ainakaan pyri koko ajan nuolemaan näyttöä. Aamukahvia juodessa ei tarvitse nousta kuin kolmesta kolmeentoista kertaan nostamaan lapsi pois sähköjohtojen kimpusta, kerran tarkistamaan, että iskän kitaratelineessä ei ole kitaraa ja se on siten ihan sopiva lelu, kerran nostamaan kaatunut jalkalamppu, jota ei olisi voinut kuvitella, että seitsemänkuinen saa kumoon ja noin seitsemän kertaa tarkistamaan, että mitä se nyt tekee kun on niin hiljaista. Enkä kyllä oikeastaan muista, milloin viimeksi päivärutiineihin olisi kuulunut näin paljon kävelyä. Okei, tavallaan se olin minä, joka mokasi, kun varovaisesti vastasin, että no ehkä ennemmin sellasta lattialla möyrimistä tulee paljon kuin istumista, kun edellä oleva vastaus olisi ollut paljon parempi, mutta kyllä silti pistän tän mokan sun piikkiin.

Kolmanneksi minkä takia sä käyt salilla, mikä sua motivoi, mikä on sun tavoite? Hyvinvointi ja liikkumisen ilo ei kelvannut. Kannattaa olla joku konkreettinen tavoite, ettei kato sitte käy niin että jää käymättä. Tässä kohtaa en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Jos on suurimman osan aikuisiästään viettänyt liikkumisen suhteen jumppajumppapumppipamppi-enemmän-on-enemmän-elämää ja vasta viime vuosina oppinut järkevöittämään treeniä, kuulostelemaan kehoaan ja joskus jopa jättämään treenin väliin, ei todellakaan pelkää, että yhtäkkiä vahingossa jäisi kokonaan käymättä. Ennemmin pelkää, että ajautuu takaisin sinne enemmän/paremmin/kovemmin/korkeammalle-maailmaan. Ei vissiin tullut mieleen, että tällaisiakin ihmisiä voi olla olemassa?

Lopulta saatiin tiristettyä irti pt:llekin kelpaava tavoite (jonka tahallani jätän mainitsematta tässä). Täähän on ihan hyvä tavoite, ei kaikkien tartte juosta maratonia tai tähdätä fitness-kisoihin. Oho, ihanko totta? Millä aikataululla sä haluaisit tän tavoitteen saavuttaa? No katsos kun sillä nyt oikeastaan niin ole väliä. Pystyn kyllä elämään elämäni ihan onnellisena, vaikken ikinä saavuttaiskaan tätä tavoitetta. En halua tehdä itselleni tästä mitään elämää isompaa asiaa, kehoni on mulle ihan yhtä rakas, pystyy se siihen ikinä tai ei. Mutta kyllä mä lupaan iloita, jos sen joskus saavutan. Facebook-päivitystä tai blogitekstiä en kyllä aio tehdä aiheesta. Mutta niin, sinähän se tässä ammattilainen oot, en minä tiedä kuinka nopeasti se on edes mahdollista saavuttaa. Sulle tää tavoite taitaa muutenkin olla tärkeempi juttu. Että millä aikataululla sä haluaisit, että mä saavutan sen? Ai miten niin oon hankala asiakas?

Neljänneksi. Käydääs vielä vähän läpi tätä sun ruokavaliota, miten sä syöt? Hihii, jätkä unohti kysyä, millä alalla olen, kun oli vaan puhetta, että lapsen kanssa kotona. Aloin kertoa tunnollisesti, ja tässä kohtaa minä mokasin. Kerroin liian tunnollisesti. Sä taidat olla miettinyt näitä juttuja ennenkin? Vastaukseni tähän minä hölmö menin paljastamaan koulutukseni. Ruokavaliokeskustelut jäi siihen, henkselit piirtyivät lomakkeen ravitsemusosion ylle. Pahus. Olisin mielelläni kuullut, minkälaisen tuomion ruokavalioni saisi personal trainerilta. Jälkikäteen mietityttikin, oliko henkselien veto puhdas luottamuksen osoitus ravitsemusterapeutin osaamiselle vai miettikö kaveri vaan, että tuo ammattiryhmä on niin luupäinen, että turha sille on mitään edes yrittää.

Viimeiseksi ja ehkä kaikkista eniten risoo kuitenkin se, että kaikista edellä mainituista hermon kiristymisistä huolimatta olin niin tyytyväinen salin puolella saamaani valmennukseen, siihen osioon henkilökohtaisesta valmennuksesta, johon tarvitsinkin apuja, että päätin maksaa kolmesta lisäkerrasta. Okei, asiaan saattoi vaikuttaa se, että tyyppi osasi myös myyntipuhepuolen älyttömän hyvin. Ei tyrkyttänyt, ei lirkuttanut, vaan piti itsestäänselvyytenä, että haluan sen saman tehon, tekniikan ja uskon muihinkin liikkeisiin kuin niihin kahteen ongelmakohtaan, jotka ilmaiskerralla ehdittiin käydä läpi.

Tietenkin halusin. Ja jos puhe vielä kääntyy arkiliikunnan tärkeyteen, kotiäitien laiskanlölleään elämään, tavoitteen saavuttamiseen tai ruokavalioon, minä osaan tällä kertaa hommani.

-K

Ei päivää, blogimaailma

Yritin olla  avarakatseinen tässä yksi päivä ja tutustuin erilaisiin ”ääri”ravitsemusblogeihin. Meinasi itku päästä. Ei oikeesti. Lähinnä otti päähän. Pumpattua kehoa esitellään puoliksi ilman paitaa ja sätitään virallisia ravitsemussuosituksia siitä jos tästä. Ja siinä sivussa ylipainoisia. Ja ravitsemusterapeutteja, kun kehottavat ihmisiä hölläämään. Kuulemma ei saa, koska ollaan niin läskiä ja sairasta kansaa. Ilmeisesti meitä pitää ruoskia syömään hormonitasapainottavammin ja mielellään proteiiniä tai kaukaa raahattuja eksoottisia juureksia, jos on ihan pakko niitä hiilareita jostain ottaa. Kärjistän, koska pystyn. Tajuan jotain ravitsemuksesta, ruoantuotannosta ja terveydestä.  Myös globaalilla tasolla. Siten osa jutuista on täysin absurdilla tasolla.

Tietysti joukossa on paljon hyviä periaatteita, kuten vaikkapa sitä, että laita itse ruokaa raaka-aineista lähtien. Liiku, aina hyvä. Treenaa tehokkaasti, ei hullumpi sekään. Tällä hetkellä tuntuu, että siihen ne nyt sitten jääkin. Päällimäisenä mieleen tulee yliampuvat teoriat, joihin on haettu tueksi muutama kirjallisuusviite. Ja ei, en ala käymään niitä kaikkia läpi, koska tekstistä paistaa ihan riittävästi läpi teorian pulmat ja johtopäätöksien keinotekoisuus.

Jos en handlaisi ravitsemustiedettä lainkaan, olisi päivän lukusaldo tiivitettynä jotain tähän suuntaan:

– Maito on luonnotonta ruokaa ja aiheuttaa autoimmuunisairauksia/maito on hyvä proteiinin lähde ja avuksi palautumiselle/kaseiini on paha, mutta hera hyvä/A2-maito miehen/naisen tiellä pitää.

– Viljoja ei saa syödä, luonnotonta nekin/ hiilihydraatteja ei tarvitse välttää, mutta ne pitää ottaa muodossa yucca/taaro/bataatti (eläköön rikas ruokakulttuurimme!)/hiilihydraatteja kaikissa muodoissa pitää ehdottomasti välttää/gluteeni on pahasta, kaikkien pitäisi karsia gluteeni ruokavaliosta (olkoonkin, ettet sairasta keliakiaa ja gluteenisensitiivisyys-ilmiönä on lähinnä teoriatasolla).

– Rasvan lähteenä on oltava kookosrasva ja oliiviöljy/liha ja voi/kehon pingotuskuurilla ei mikään edellä mainituista.

– Jostain syystä ihmiset ihannoivat täysin luonnotonta kehon rakennetta, joka muistuttaa anatomian oppikirjan hahmoa, siis sitä, jolta on kuorittu iho pois.  Iho myös värjätään niin punaruskeaksi, että yhtäläisyys ei varmasti jää huomaamatta.

– Ihminen on lihava, koska on laiska ja tyhmä. Viralliset ravitsemussuositukset ovat tähän syypäitä.

Nyt seuraa kysymyksiä, jotka mieleeni heräsi:

– Miten ihminen on evolutionäärisesti pystynyt asuttamaan lähes kaikki mantereet ja elämään maidottomalla ruokavaliolla, maidollisella ruokavaliolla, viljattomalla ruokavaliolla, viljallisella ruokavaliolla, bataatilla ja ilman, marjoilla ja hedelmillä, joissa on saatanallista fruktoosia ja eräät lähinnä hapatetulla maidolla ja verellä?

– Miten on mahdollista, että ihmiset tuhansia vuosia sitten söivät ihan eri tavalla eri puolilla maailmaa, mutta nyt yritetään yhdenmukaistaa tämä ”oppeiksi” siitä, miten luolamiehet söivät?

– Mitä yksilön ”optimaaliset” terveyspyrkimykset ja ”superterveys” (mitähän *piiip* sekin tarkoittaa?)  tekevät yhteisölle? Kulttuurimme on itsekeskeistä verrattuna aika moneen muuhun kulttuuriin, johon olen saanut tutustua. Miten merkityksellistä sosiaalinen elämäntyyli, yhteisöllisyys ja toisista välittäminen ovatkaan yksilön terveydelle?

– Milloin koskaan missään päin maapalloa on ihmisellä luonnollisesti ollut niin näkyvät lihakset, kuin mitä tietyissä lajeissa tavoitellaan? Mitä niillä tekee?

– Miksi  ruokailusta on tullut suoritus?

– Missä maailmassa elää ihminen, joka julistaa lähdeveden ylimaallista vaikutusta terveydelle? (Vastausehdotus: Liian hyvässä, että on aikaa pohtiä tällaisia asioita? Nim. mikä tahansa vesi, josta ei saa ripulia on hyvä.)

Kiitos ja anteeks, olihan iltapäivä.

Maasai-blood-Milk

Bon appetit the Maasai style.
Lähde: http://www.tucatravels.com

Terveet ajatukset terveessä ruumiissa

Väittäisinpä, että aika moni oman alan ammattilainen on elänyt läpi jonkinlaista ulkonäkö-, koko- tai syömiskriisiä. Itselläni on meinannut joskus lähteä liikunta vähän lapasesta. Pistäpä nyt pikkukylän kasvatti suureen Kuopion kaupunkiin kuntosalikeskuksen vuosikortin kanssa ja sitähän ei pidättele mikään! Siis tykkäsin liikkua niin paljon, että illat meni salilla ja 4  kilometrin kotimatkaa tarpoessa. Jostain syystä ajattelin, että tarvitsen lisäliikuntaa 1-2 tunnin sali- tai jumppatreenin lisäksi. Tein kyllä kunnon lämpimät ruoat iltaisin kotiin päästyäni, mutta haloo, ehkä vähän vähempikin olisi riittänyt.

No, niinhän siinä sitten kävi, että intokin vähän hiipui. Onneksi, sillä jälkikäteen kuvia katsellessa voi vain todeta, että oli vähän turhankin hoikassa kunnossa. Lääkärit tunki e-pillereitä minkä ehti, kun kuukautiset eivät pelittäneet. Laskivat BMI:tä, että kyllä sä oot normaalipainoinen. Niin, mutta en ollut omassa biologisessa painossani, se on varsin eri asia. Liikuntaintoilu maltillistui ja paino pääsi nousemaan muutaman kilon (siis söin kyllä, mutta enhän minä ehtinyt siltä kuntoilultani syömään riittävän usein). Kas kummaa, elimistö alkoi toimia.

Oppitunti oli vaivan väärtti. Osaan kuunnella elimistöäni paremmin, antaa sen levätä, kun on levon paikka. Hyvä olisi myös pitää liikuntamäärät sellaisena, että ehtii kotiin ruoka-aikoina. Luontainen liikkumisintoilu ei ole kadonnut mihinkään. Onhan kropalle vain luonnollista saada veri virtaamaan ja lihakset pumppaamaan. Ei sinne lenklle tarvitse erikseen itseään houkutella, jos kuuntelee, mitä kroppa kertoo. Tämä tietysti siis siinä tilanteessa, että kiireeltään ja stressiltään (eli ihan normaalilta nykyelämältään) ehtii sitä pysähtyä kuuntelemaan. Ihmistä nyt vaan ei ole luotu olemaan paikallaan.

Kuntoilu ja liikunta ei ole yhtä kuin kalorien kulutusta ja sitä, että jos liikuu saa syödä. Tai toisin päin, kun syö, pitää liikkua.  Tähän tematiikkaan pureudun tulevissa kirjoituksissa lisää. Tälle kerralle ajattelin kuitenkin esitellä eräänlaiset teesit siitä, millaisia  ovat normaalit ja epänormaalit syömistavat. Nämä ovat kirjasta Syömishäiriön ravitsemushoito (Viljanen R, Larjosto M, Palva-Alhola M. Duodecim, 2005), mutta ihan tavan pulliainenkin voi pohtia omaa suhtautumistaan ruokaan ja liikuntaan näiden kautta. Pidetään nämä mielessä myös Älä laihduta – päivän lähestyessä.

”Normaalia on

  • syödä ainakin neljä kertaa päivässä
  • järjestää ruokailunsa niin joustavaksi, ettei se häiritse työtä, opiskelua, perhe- tai sosiaalista elämää
  • syödä herkkuja ilman että muusta ruoasta täytyy vähentää
  • kokeilla uusia ruokia
  • syödä ruokia, joiden ravintosisältöä ei tiedä
  • syödä toisinaan pikaruokaa
  • juhlistaa juhlatilanteita myös ruoalla
  • syödä muiden seurassa
  • syödä joskus enemmän kuin tuntuu tarpeelliselta
  • syödä joskus vähemmän kuin tuntuu tarpeelliselta
  • valita joskus runsaasti niitä ruokia, joiden mausta pitää erityisesti
  • syödä sellaistakin ruokaa, joka ei ole kulinaarinen makuelämys
  • syödä toisinaan vain siksi, että tarvitsee energiaa (tankata)
  • syödä tai olla syömättä silloin, kun tuntee itsensä esim. surulliseksi, stressaantuneeksi tai tyytymättömäksi
  • syödä sekä paljon että vähän energiaa sisältäviä ruokia eli monipuolisesti kaikkea ilman syyllisyyttä
  • ajatella, ettei syöminen ole elämän tärkein asia, mutta kuitenkin merkittävä hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttava tekijä

 

Normaalia ei ole

  • laskea kaloreita tai punnita ruokia
  • päättää elimistönsä puolesta milloin on nälkäinen ja kylläinen
  • noudattaa tiukkaa, esimerkiksi rasvatonta tai sokeritonta ruokavaliota
  • tuntea syyllisyyttä ja itseinhoa poiketessaan tiukoista ruokasäännöistään
  • suunnitella tarkasti pitkälle etukäteen ruokailujaan ja pidättäytyä jäykästi suunnitelmissa
  • jättää itseään aterioilla nälkäiseksi
  • jättää joka aterialla lautaselle ruokaa syömättä
  • syödä yksinomaan kevyttuotteita, esimerkiksi kevytjuomia, keinotekoisesti makeutettuja tai rasvattomia ruoka-aineita
  • syödä vain kasviksia ja hedelmiä tai muita vähän energiaa sisältäviä ruoka-aineita
  • täyttää vatsaansa energiaa sisältämättömillä juomilla
  • käyttää ylettömästi ja joka aterialla keinotekoisia makeutusaineita, mausteita tai suolaa
  • syödä pelkästään yksin
  • jättää terveys- yms. syihin vedoten ruoka-aineita pois ruokavaliostaan, kun todellisuudessa poisjättämisen syynä on halu laihduttaa.”

 

Itselle viimeistään näiden lukeminen on auttanut hahmottamaan (siis vuosia sitten), mitä terveellinen (niin henkisesti kuin fyysisesti) syöminen oikeasti on. Valitettavan monessa syömistä, laihduttamista tai treenaamista sivuavassa blogissa nousee ainakin ammattilaisen silmin esiin se, että blogin pitäjällä ei ole hajuakaan, mitä tavalliseen hyvään syömiseen ja kuntoiluun kuuluu. Ammattini puolesta kun blogeja ja nettijuttuja selailen ja ruodin.

Joskus pienilläkin asioilla ja jutuilla on suuri merkitys. Itselleni tiellä oman kehon hyväksymiseen ja painontuijottelun lopettamiseen auttoi Helsingin Sanomien Kuukausiliiteen pikkuruinen juttu Umayya Abu-Hannasta ehkä kymmenisen vuotta sitten. Tiedätte varmaan sen minipalstan, jolla julkimot on stailisti alasti ja kertoo suhteestaan kroppaansa.  Siinä Umayya kertoi, että hänen painonsa heittelee useita kiloja sinne ja tänne, kyllä ne siitä sitten taas johonkin keskivaiheille asettuu. Joskus söi enemmän, joskus vähemmän. Jotenkin se lempeys ja pinnistelemättömyys kuulosti niin houkuttelevalta ja suorastaan eksoottiselta tässä meidän maailmassamme, että ehkä omatkin ajatukset vapautui taas asteen pari.

Näitä elämän oppitunteja itsensä kanssa tulee ja menee. Tasapainon löytäminen voi viedä aikaa – itse lasken ”opetelleeni” joustavaa ja rentoa syömistä ja liikuntaa palttiarallaa viitsen vuotta – mutta ihan tosi, mihin sillä opettelulla on kiire, jos palkinnoksi saa kymmeniä vuosia stressittömämpää ja väittäisin että myös onnellisempaa aikaa?

Näistä teemoista löytyy hyviä juttuja myös Patrik Borgin Pöperöproffa-blogissa, johon suosittelen tutustumaan. Taitaapa se rento ja hyvä syöminen – käsitteet olla pitkälti Patrikin viljelemiä. Jatkamme asian rummuttamista, jotta pauke on sitä kovempi mitä enemmän tästä puhutaan ja kirjoitetaan.

lihatehdas

Lapset on terveitä, kun ne leikkii. Normitreenit Gym Lihatehtaalla Leppävirralla. Ei Ankkalinnassa, vaikka niin nimestä päätellen voisi ajatella.