Löydä itsesi ennen burnoutia

Olen pikkuisen kyllästynyt sankaritarinoihin lehdessä, jossa kerrotaan, miten uraohjus löytää itsensä joogan ja syvähengityksen kautta ja elää nyt puutalossa pikku kilejä tuttipullolla ruokkien ja leipäjuurta hoivaillen. (Ei mitään hajua, miten laskut tulee maksetuksi.)

Sen sijaan näkisin enemmän tarinoita ihmisistä, jotka elää mukavaa ja tasapainoista elämää ilman, että pitää ensin polttaa itsensä loppuun, masentua, uupua, erota, sairastua, parantua, muuttaa ja löytää uusi ammatti ja puoliso.

Siksi pidän Helsingin Sanomien henkilökuvista (joihin jostain ihme syystä olen itsekin päätynyt), koska niissä on hienolla tyylillä kerrottu mielenkiintoisista ihmisistä, mutta ilman ylimääräistä hönkimistä suurista aallonpohjista ja nousuista. Näissä jutuissa on paljon ajateltavaa ja opittavaa!

Draama on mielenkiintoista kirjoissa, sarjoissa ja leffoissa, mutta vähemmän kiinnostavaa tosielämässä. Isoksi osaksi draama syntyy, kun epävarmat ja -kypsät ihmiset eivät tiedä, mitä haluavat tai luulevat olevansa maailman napa  – tai sitten niin vähäpätöisiä, että vähättelevät tarpeitaan.

Itse masennuksen läpikäyneenä ja burnoutin rajapinnalla pyörineenä voin todeta, että paljon voi tehdä itsekin. Omalla kohdallani helpottaa se, että olen masennuksen kautta oppinut melko hyvin, missä menee rajat. En siis jää tuleen makaamaan, jos alan voida huonosti ja vaaran merkit on ilmassa. En odottele, että uppova laiva joutuu veden varaan, vaan hyppään kyydistä jo ennen sitä. Vähitellen olen oppinut sanomaan ei ja tajuan, että en ole todellakaan korvaamaton, vaikka olenkin ainutlaatuinen.

Liika kiltteys, liika perfektionismi, venytetty stressinsietokyky ja tosiaan tuo ajatus siitä, että on korvaamaton. Kaikki aikamoista myrkkyä hektisessä maailmassa. Tätä on toitotettu jokaisen työterveyspsykologin haastattelussa, mutta kerta kiellon päälle… Tulevaisuuden selviytyjä on se, joka osaa jarruttaa, ei kiihdyttää.

Siksi, ihminen hyvä, löydä itsesi ennen burnoutia.

Paras duunipaikka ikinä!

Äitiyslomani loppui viime viikolla. Jos olisi työpaikka, mihin palata, olisi sinne jo pitänyt palata. Onneksi ei ole, koska tämä nykyinen duuni kahden lapsen kotiäitinä on oikeestaan tosi jees. Okei, onhan tässä omat huonotkin puolensa, mitä tulee vaikka työaikoihin tai palkkaan, mutta koska itsepähän jätin pillerit nielemättä ja kumit käyttämättä, en aio valittaa. Ja koska oikeasti, tsekatkaapa nämä työsuhde-edut:

1. Ruoka. Työnkuvaan kuuluu työnjohdon säännölinen ravitseminen järkevällä, monipuolisella ja maistuvalla sapuskalla. Toisin sanoen, ruokaa pitää tavalla tai toisella loihtia pöytään tasaisin väliajoin ja mikä parasta, sitä samaa sapuskaa saa ja oikeastaan on jopa suotavaa itsekin syödä. Jes!

2. Ruuanlaittotaito. Tässä hommassa kehittyy ihan päteväksi kotikokiksi, koska ks. ed. kohta. Ruuanlaitto ei ikinä ole ollut mulle (toisin kuin monille muille meidän alan ihmisille) mikään varsinainen intohimo tai luovuuden leikkikenttä, enkä edelleenkään lähde mihinkään aikaavieviin näpertelyihin ruuanlaiton suhteen, mutta olen oppinut olemaan rohkea, soveltava ja välillä jopa innostunut ruuanlaittaja. Taannoisella käynnillä jopa masterchef-bestsellerkirjailija-Putkonen antoi varsin kiittävää palautetta loihtimastani quorn-soosista! (Oli mulle sellanen Harvey kehuu Louisia -moment. Jos et tiedä mistä puhun, mene Netflixiin, etsi ja katso Suits. Pari ekaa tuotantokautta riittänee.)

3. Ulkoilu. Koska on vaan niin siistiä, kun on käytännössä pakko lähteä päivittäin ulkoilmastoon. Kelistä riippumatta. Ennen ulkona viettämäni aika oli lähinnä välimatkojen taittoa tai lenkkeilyä, toisin sanoen puskin aina menemään vauhdilla eteenpäin. Toki tuota samaa saa tässäkin duunissa tehdä, mutta nykyään eteenpäin puskemisen lisäksi myös hengaan ulkona. Ilman paineita vauhdista, perillepääsystä tai oikeastaan mistään (paitsi toki työnjohdon hengissä säilymisestä). Ei ehkä varsinaisesti mitään mindfulnessia, mutta kyllä siinä jotain rauhoittavaa on.

4. Luonnollisen liikunnan lisääntyminen. Olen aina kaivannut fyysistä työtä. Nyt minulla on sellainen. Työpäivä sisältää mm. kumartelua, kyykistelyä, nostamista, kantamista, työntämistä, vetämistä, kiinni juoksemista, retuuttamista ja, mikä parasta, välillä myös konttaamista, karhunkävelyä, kiipeämistä, liukumäkilaskua, keinumista, kuperkeikkoja, lätäköissä hyppelyä jne. Varsinainen liikunnan harrastamiseni on nykyään minimaalista, mutta epäilenpä, etten ole koskaan ollut liikkeellä vuorokauden aikana yhtä paljon kuin nykyään. Tai istunut niin vähän paikallani mitä nykyään.

Siittä mallia lapset, tehkää perässä!

5. Innostuva ja innostava yleisö. Ihan sama, millä tyylillä tanssii/laulaa/soittaa ilmakitaraa ja minkä biisin tahtiin, yleisö on haltioissaan. Spontaaneja aplodejakin on kuultu (no okei, on myös kuultu nöyrä pyyntö, että äiti, älä tanssi puistossa, mutta jätän sen omaan arvoonsa).

Mites teidän töissä?

-Katri

P.S. Äitiysloman loppumisen kunniaksi yritän ryhdistäytyä tämän blogihomman kanssa. Ettei ihan mene pyllyn pyyhkimiseksi tämä elämä. Vähintään yksi teksti viikossa. Rima on nostettu.

Mun elämä. Milloin siitä tuli näin 2015.

Ei ollut turha vuosi tämä. Blogi oli kyllä käytännössä kokonaan Leenan vastuulla, mutta vähemmän virtuaalisessa elämässä ehti tapahtua. Katsotaanpas.

Tammikuu: Ipana täytti vuoden. Tahtoo sanoa, että vapauduin tissibaarina toimimisesta. Kehoni, kokonaan itselläni. Viimeksi elin tällaisessa tilanteessa toukokuussa 2013. Eli ikuisuus sitten.

Helmikuu: Reilun vuoden kotiäitiyden jälkeen paluu ”työelämään”. Fyssariopintojen roikkumaan jäänyt syventävä harjoittelu käsittelyyn ja viideksi viikoksi yleissairaalapsykiatrian osastolle (ei potilaaksi vaan suorittamaan sitä harjoittelua, toim. huom.). Pääsin pois kotoa. Muiden (aikuisten!) ihmisten pariin. Samalla koin sanoinkuvaamatonta jälleennäkemisen riemua itseni kanssa. Kehoni, ajatukseni ja tunteeni, koko minuuteni ilman raskauden tai imetyksen tuomia muutoksia. Ihanaa olla taas minä!

Maaliskuu: Harjoittelu loppui, kotiäitiys jatkui. Tulevaisuus näyttäytyi yhtenä isona kysymysmerkkinä. Oppari kummitteli takaraivossa. Kävin työhaastattelussa, joka ei oikeastaan ollut yhtään omaa alaani. En saanut paikkaa, mutta se joka sai, tarjosi minulle omaa entistä työtään. Joka oli paljon enemmän omaa alaani. Win-win! Eli voitto-voitto på finska eller hur?

Huhtikuu: Kävin pääsiäisenä juomassa päiväkaljat Kööpenhaminassa. Reissusta palauduttuani ihmettelin, miten vatsani oli aamulla aina sekaisin, oli yhtä aikaa nälkä ja silti ajatus syömisestä etoi. Miten lounasaikaa odottaessa nälän tunne alkoi olla minulle epätyypillisen sietämätön. Pistin kaiken uuden työn aiheuttaman jännityksen piikkiin, kunnes puolivälissä kuuta ajattelin, ihan vaan varmuuden vuoksi, poissulkea raskauden mahdollisuuden. Ja päädyin tuijottamaan epäuskoisena kahta viivaa testitikussa. Ei. Ei vielä. Älkää viekö kehoani! Älkää viekö mahdollisuutta päiväkaljoihin Kööpenhaminassa. Älkää viekö sitä minua, jonka vasta sain takaisin. Ei. Ihan. Vielä. Ei. Loppukuusta avopuolison kummallinen patti kainalossa osoittautui laskimoveritulpaksi. Vähän pelkokerrointa lisää tilanteeseen.

Toukokuu: Ei muistikuvia. Kalenterimerkintöjen mukaan tein töitä. Lisäksi varmaan yritin sopeutua ajatukseen siitä, että maha kasvaa, tissit turpoaa enkä tänäkään kesänä pääse nauttimaan festareista täysillä. Enkä seuraavana, koska imetän.

Kesäkuu: ”Tänä kesänä ehkä just voin sietää tän onnettoman kesäkelin. Kivampi sonnustautua kesäkuteita laajempiin vaateratkasuihin. Ja kun ei sinne terassillekaan oo poltteita.”

Heinäkuu: Ruisrock. Pakkohan sinne oli mennä kun tiesin, että ens vuonna on taas joku tissiriippuvainen, joka estää kolmen päivän urheiluloman Ruissalossa. Ruisrock 2017, mä niin lupaan, että en ole raskaana enkä imetä. Maltahan vain. Ja pahoittelut jo valmiiksi kaikille kanssafestaroijille. (Jostain syystä tää biisi alkoi soida päässä. En käsitä miksi.)

Elokuu: Kelit koheni, työt lisääntyi. Buukkasin itselleni syksyksi töitä kolmelle eri taholle ja lisäksi kävin sopimassa opparini ohjaajien kanssa deadlinen parin kuukauden päähän valmistumisenkiilto silmissä. ”Eihän tässä enää paljon oo hommaa.” (Eipä.)

Syyskuu: Aloitin kahden kuukauden pituisen koeajokierroksen ruuhkavuosibussin kyydissä. Herätys klo 6, omat aamutoimet, ipana hereille, potalle, vaatteet päälle, pyörän kyytiin ja hoitoon ja töiden kimppuun. Kun teki töitä yrittäjähenkisesti monelle eri taholle ja vähän myös itselleen (se oppari), kahdeksan tuntia alkoi jännästi tuntua aika lyhyeltä työpäivältä.

Lokakuu: Koeajo kiihtyi ja loppusuora läheni. Rakastin arkea, sen haasteita ja rutiineja, mutta olin samalla hyvin tietoinen, kuinka monta viikkoa ja päivää tätä settiä on enää jäljellä. Mietin, kauankohan jaksaisin, jos en tietäisi, että kohta tämä loppuu.  Loppukuusta jätin opparin arvioitavaksi.

Marraskuu: Äitiysloma alkoi. Ipana lopetti hoidossa. Kävin säännöllisesti ipanan kanssa Gaggatygeissä eli Jyväskylän voimistelijoiden telinesalin vapaalla/avoimella perhevuorolla, tsekkaa tarkemmin täältä, mistä on kyse (näitä lisää muillekin paikkakunnille, ellei ole jo!). Täytin 30 vuotta. Loppukuusta tuli odotettu tuomio opparista (erittäin hyvä muttei täydellinen). Kävin jättämässä tutkintotodistushakemuksen. Valmistumispäivämääräksi kirjattiin 25.11.2015.

Joulukuu: Supistukset alkoivat laskettuna päivänä, heti pian sen jälkeen kun olin käynyt noutamassa tutkintotodistukseni. Seuraavana aamuna puskin onnistuneesti ipana nro 2:n vatsanahan väljemmälle puolelle. Sanoinkuvaamaton voittajafiilis, kun tajuaa, että enää ei tarvitse ponnistaa! Sittemmin olen mm. nukkunut mahallani ja juonut yhden oluen. Todettakoon vielä, että pissa-kakka-puklu-tissimaitoarki on ollut aika erilaista, kun seurana on yksi taapero, mutta toistaiseksi olen pysynyt järjissäni.

Entä mitä mietin nyt, 1.1.2016 n. klo 0.13? Että tämän alkavan vuoden aikana saavutetaan (toivottavasti) taas tammi- ja helmikuun kohdalla kuvailemani ”kehoni, kokonaan itselläni” -tilanne. Ei paha. Ja että olisi tuolla jossain varmaan jotain kuvia, mitä voisin lisäillä tätä tekstiä elävöittämään, mutta menen ennemmin nukkumaan.

Hyvää yötä. Ja vuotta 2016.

-Katri

 

Minä, minä, mutta entä me?

Miten se mitä minä teen heijastuu muihin?

Televisiotähtiä. Turhia julkkiksia. Fitnessbeibejä. Dopingia käyttäviä urheilijoita. Sekoilevia teinejä. Tai henkilöitä, joissa yhdistyy nämä kaikki piirteet. Kaikki janoavat kapeaa valokeilaa, sellaista, joka kohdistuu vain yksilöön. 

Yksilö valokeilassa on esimerkki, malli, osoitus siitä, että on tehnyt jotain niin, että muut ihailevat tai kadehtivat – eikä aina ihan järkevistä syistä. Yksilön takana, siellä minne valokeila ei yletä, löytyy kuitenkin joukko muita. Yksilö ei olisi erikoinen ilman joukkoa. 

Todellisuus löytyy joukosta ja joukon muodostamien ihmisten välisistä kontakteista – fyysisistä ja henkisistä. Voimme tuntea henkistä yhteenkuuluvaisuutta Internetin, TV:n tai aikakauslehden välityksellä johonkin, joka ei välttämättä edes tunne meitä. Valokeilassa pällistelevä laulaja voi tuntua meistä sieluntoveriltamme, vaikka emme ole häntä koskaan tavanneet. 

Yksilö on yhteisöjensä peili. Hän heijastaa yhteisiä ajatuksia, haluaa erottua, mutta toisaalta huomaa kaipaavansa sulautumista joukkoon – ei aina jaksa olla yksin, olkoonkin, että on ihailtuna valokeilassa.

Teinit, nuo brutaalilla tavalla rehelliset ja avoimet esiaikuiset ovat hyvä joukko tutkailla ihmisten kaipuuta joukkoon ja vaikeutta vetää rajaa yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välille. Lähtökohtaisesti kukaan teini ei halua olla yksin, kaikilla pitäisi olla luotettavia ystäviä muutama ja lisäksi bonusta olisi, jos hänellä olisi löyhempi verkosto kavereita, joukko.

Teinille on tärkeää olla yksilö, minuus kehittyy ja rakentuu, haluaa tulla huomatuksi. Ennen ehkä (?) enemmän tekojen takia, nykyään tuntuu riittävän ulkoinen habitus. Tosiaalta teinin kauhistus on erottuminen joukosta, sitä, että joutuu silmätikuksi ilman lämpöä säteileviä spot-valoja.

Aikuiset toimivat aivan samoin, mutta ajelehtivat turhan kauas joukosta. Aikuinen pärjää, vaikka töissä olisi huonompikin työyhteistö: Elantoahan sitä vain tehdään. Aikuinen pärjää sinkkuna: Kyllä nykyihmisen pitää osata tulla toimeen omillaan ja osata kaikkea remontoinnista kukkamaan laittoon. Tietenkin. Olisihan se hullua ajatella, että kotitaloudessa olisi kaksi aikuista, jotka toisivat omat erikoistaitonsa pottiin ja täten arki – ja elämä yleensä – olisi hieman jouhevampaa.

Yksilöllisyyden jankuttaminen on ajanut ihmiset syviin poteroihin. Joskus tuntuu, että vihamielinen joukko, yhteisö, on heittänyt yksilön poteroon. Suorita, ole kaunis, treenaa, syö juuri prikuulleen näin. Poterossa murjottaa syömishäiriöinen ahdistunut ihminen, jonka lihassyyt erottuvat turhankin hyvin.

Poteroa tuskin pääsis syntymään, jos yhteisön viesti olisi jotain sinne päin, että ole kiitollinen terveydestäsi ja vaali sitä, muista, että ehdottomuus on hölmöä ja että syö niin, että voit hyvin.

Siksi se, miten sinä ajattelet ja mitä sinä teet, vaikuttaa siihen, miten kaikki muut reagoivat ja toimivat. Rohkeita joukkuepelaajia tässä maailmassa ovat ne, jotka hyppäävät oravanpyörästä, kääntyvät ympäri ja ojentavat käden ja huikkaavat muillekin, että tulkaa tekin sieltä pois. Muuten pyörän pyöriminen ei lopu koskaan.

***
Näiden sanojen alkuperä on täysi mysteeri. Löysin tämän koneeltani päiväkirjojen ja kaiken maailman omaterapiapohdintojeni kansiosta. En muista yhtään milloin tämän olen luonut, enkä muista, missä tilanteessa. Dementian alkua ehkä, mutta toistaalta allekirjoitan ajatukset edelleen. Hassua kyllä, tänään luin Hyvejohtajuus.fi (yksi lempiblogeistani) samanhenkisen (mutta toki paljon syvällisemmän) jutun yksilön ja yhteisön dynamiikasta. 

En aio nauttia kesästä

Voi pahus, tänään on lämmin päivä. Ja aurinkokin paistaa. Miksi juuri tänään, kun olin ajatellut käydä aamupäivällä salilla ja illalla on vauvauinti. Sisähommia molemmat. Voiko sitä tällaista kaunista päivää haaskata moiseen sisällä touhuamiseen? Ei näitä päiviä Suomen kesässä liikaa ole, pitäisikö sitä siirtää salihommat huomiselle ja vauvauinnit sadepäiville ja lähteä nauttimaan kesästä?

Ei. Tänä kesänä en aio nauttia kesästä. Koska:

Omat ehdottomasti parhaat kesämuistoni ovat niiltä kesiltä, jolloin asuin Turussa ja olin kesätöissä margariinitehtaalla Raisiossa (juu, ei täällä). Työ oli kolmivuorotyötä ja työmatkaa jotain toistakymmentä kilometriä. Paria hassua yksittäistä matkaa lukuunottamatta pyöräilin tuon matkan aina. Viihdyin margariinitehtaalla käsittämättömän hyvin, työkavereita siellä on edelleen ikävä, mutta yksi suurimmista syistä, miksi margariinitehtaasta tuli minulle niin rakas, oli juuri työmatkat.

Sain pyöräillä aamuseitsemäksi töihin, kesäaamujen ihanassa kirpeyden, kosteuden ja lämmön sekamelskassa. Aamun lisäksi lemppareitani olivat ehdottomasti matka iltavuorosta kotiin yhdentoista jälkeen ja matka yövuoroon, yhdeksitoista. Hiljentyneet kadut, tyyntynyt tuuli, vähän viilentynyt ilma, mutta asvaltti edelleen päivän lämpöä hehkuen. Seurata, miten ensin koululaisliikenne häipyy katukuvasta toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi, kurkkia keskikesällä yövuorossa, miten pienen hetken ulkona on enää pimeää, seurata miten alkukesän lyhyt vihreä sänki työmatkan varren pellolla kasvaa, saa tähkänsä, kunnes alkaa taittua, sekä väriltään että varreltaan elokuuta kohti mentäessä, miten iltavuorosta kotiin lähtiessä alkaakin jo vähän hämärtää, miten koululaisliikenne taas palaa katukuvaan. Minun on ikävä sinne. Matkalle töihin ja matkalle kotiin. On melkein liian pakahduttavaa muistella niitä maisemia ja tunnelmia, sitä rauhaa, joka eteenpäivän rullaavassa pyöräilevässä kehossani silloin tunsin.

No, aika ei suinkaan ole kullannut kaikkia muistoja. Aamuvuorosta kotiin pyöräilyä väsyneenä, nälkäisenä ja iltapäiväruuhkan ääniä kuunnellen tai varsinkaan yövuorosta kotiin pyöräilyä vähän enemmän tai ainakin erilaisesti väsyneenä, nälkäisenä ja aamuruuhkan ääniä kuunnellen ei niinkään ole ikävä.

Mutta ne työmatkat olivat kesää parhaimmillaan, kesästä nauttimista parhaimmillaan. Nauttiminen sujui nauttimatta, ihan siinä arjen ohella. Ei tarvinnut erikseen lähteä nauttimaan. Ei rannalle, ei lomamatkalle, ei terassille. Eikä pyörälenkille. Nauttimiseen ei tarvittu lomaa eikä edes vapaapäivää. Aina ei paistanut aurinko eikä ollut lämmin. Joskus jopa satoi. Mutta sitähän se kesä on. Ihanan arvoituksellista.

Siksi minä lähdin tänään salille. Kävelin ihanan lämpimässä, aurinkoisessa säässä salille. Nautin siitä, että ulkona tarkeni yhtä vähissä (tai jopa vähemmissä) vaatteissa kuin salillakin, pukuhuoneen kaappiin ei tarvinnut viskata muuta kuin arvotavarat. Kävelin opiskelijalounaalle ja sieltä kotiin. Edelleen lämmöstä ja auringosta nauttien. Kipaisin nopeasti kaupassa ostamassa täydennystä ehtyviin ruokavaraston osiin. Matka ei ollut pitkä, mutta se oli ulkona, auringonpaisteessa ja lämmössä. Matka vauvauintiin taittui autottomalta perheeltä tuttuun tapaan vaunuja työntäen. Sisällä altaassa oltiin puoli tuntia. Matkoihin meni tuplaten. Tuplasti alkuillan aurinkoa ja lämpöä.

Parasta kesästä nauttimista on olla tekemättä kesän nauttimisesta projektia. Olla nauttimatta kesästä. Ottaa kesä osaksi arkea ja nauttia niistä siivuista, mitkä kohdalle sattuu. Kuten esimerkiksi aamuviideltä terassille, johon ei pitänyt koskaan paistaa aurinko, paistavasta auringosta, josta olisi autuaan tietämätön ilman vaipanvaihtoa vaativaa unikaveria.

Eiköhän niiden työmatkojenkin aika vielä tule.

-K

P.S. Hoi margariinitehdaslaiset, onko kukaan kuulolla? Velvoitan jokaisen tämän lukeneen kommentoimalla ilmiantamaan itsensä. Vaikkei olisikaan  yhtään ikävä. 🙂

Ei työt tekemällä lopu

…tokaisi entinen työkaverini joulu-/kesätyöpaikallani Kivikylän kotipalvaamolla ja patisti minut kahvitauolle. Oma ajatukseni oli, että jos vielä nää ulkofileet tästä pistän pakettiin ja sitten meen pitämään tauon. Niinpä niin, eihän ne ulkofileet siihen olisi loppuneet. Todennäköisesti ennen tauolle ehtimistäni joku olisi läiskäissyt seuraavat ulkofileenjötkäleet pilkottavaksi ja pakattavaksi. Hanskat (hetkeksi) tiskiin ja tauolle.

Olen aina ollut työntekijänä tunnollinen. Olen huono huutelemaan omien työntekijän oikeuksieni perään työpaikalla. Töihinhän mennään tekemään töitä! Ilmeisen täydellistä ainesta siis terveydenhuoltoalalle?

Olen tämän syksyn viettänyt harjoittelemalla tulevaa ammattiani julkisen terveydenhuollon ruohonjuuritason näköalapaikalla eli perusterveydenhuollossa eli suomeksi sanottuna terveyskeskusmaailmassa. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan toteavani työtovereiden työmoraalista, että hei, himmatkaa vähän! Tyypit kun on silleen, että ”ehdinhän mä sen asiakkaan nopeesti tossa ruokiksella/puhelinajalla kattoa”, ”olin taas ottanut neljä asiakasta aamupäivään, että mikä kahvitauko?”, ”on kaikki eilisen asiakkaat kirjaamatta ku oli vähän kiire aikataulu” ja ”no oon tullu omalla ajalla jo seittemäksi töihin, että ehdin mukaan potilaiden aamutoimiin”. Ja kun ylitöitä ei saa tehdä, niitä tehdään pimeästi. Toisin sanoen jäädään työpaikalle työajan jälkeen ja tehdään hommat valmiiksi, eikä kirjata niitä ylimääräisiä työpaikalla vietettyjä tunteja mihinkään ylös. Kun esimies on lomalla, voi hyvin tulla tekemään rästitöitä jo ennen työajan alkua, kun siitä ei ”jää kiinni”. Kylläpä kuulkaa on tätä seuratessa tullut liukuhihnahommia ja kellokorttia ikävä.

Julkisen terveydenhuollon puolella paineet kasvaa. Koko ajan pitäisi tehdä vähemmällä henkilöstömäärällä enemmän, tehokkaammin ja paremmin. Työntekijät sopeutuvat paineisiin edellä kuvaamallani tavalla: uhraavat omasta selkänahastaan. EI NÄIN!

Kaverit hei. Pari simppeliä käytännön esimerkkiä tähän kärkeen. Jos ylitöitä tehdään, ne merkitään ylös, ja niistä saadaan asianmukainen (tai edes jonkinlainen) korvaus. Jos niitä ei merkitä, ylempi taho kuvittelee, että työ on ehditty tehdä normaalin työajan aikana. Ja vaatii vähintään sitä samaa jatkossakin. Työ tehdään juuri niin hyvin kuin se on annetun työajan puitteissa mahdollista. Enempään ja parempaan tarvitaan lisää aikaa tai rahaa, mielellään molempia. Ja toinen. Jos puolen tunnin ruokatauko ei kuulu työaikaan, silloin ei kanneta mukana työpuhelinta (tai ei ainakaan vastata siihen), jutellaan työkavereiden kanssa kaikesta muusta paitsi työstä ja todellakin käytetään se koko palkaton puoli tuntia johonkin muuhun kuin työn tekemiseen, vaikka lounas olisikin kadonnut napaan 15 minuutissa.

Tulevana terveydenhuollon tupla-ammattilaisena alavalinta on alkanut viimeistään viime aikoina mietityttää. Harjoittelijan näkökulmasta on hyvä huudella, miten asiat pitäisi hoitaa, mutta entä sitten, jos joskus se sama ”enemmän, paremmin, korkeammalle” -naru kiristää omaa kaulaa? Riittääkö tätä samaa uhoa silloinkin? Onko tästä alalleni hyvin tyypillisen nöyrästä ja tunnollisesta työntekijästä iskemään tositilanteessakin nyrkkiä pöytään? Haluanko oikeasti tulevaisuudessa tätä alaa pyörittävän oravanpyörän kyytiin?

Kuluneen syksyn aikana karu todellisuus työssäkäyvän arjen aikatauluista on iskeytynyt tiskirätin lailla vasten kasvoja. Jos työpäivään menee matkoineen yhdeksästä kymmeneen tuntia vuorokaudesta, ei arki-iltoihin jää yhtään liikaa aikaa, jos ja kun haluaa ravita itsensä terveellisellä, suht kotikutoisella ruualla, harrastaa arkiliikunnan lisäksi jotain muutakin liikuntaa ja olla tinkimättä riittävistä yöunista. Ettäkö pitäisi vielä jotain ekstratyötunteja tehdä? Kiitos ei kiitos. Elämässäni on tärkeämpiäkin juttuja.

Kuten uni, ruoka ja liikunta. Olisikohan niitä liukuhihnakellokorttihommia vielä tarjolla?

-K

P.S. Kaksi 13 opintopisteen harjoittelua. Yksi opintopiste vastaa 27 tunnin työpanosta. Työtunneiksi muutettuna 2 x 13 op tarkoittaa siten 702 tuntia. Aikaa 2 x 8 viikkoa, yhteensä 16 viikkoa. Työtunteja jää siten viikkoa kohti mukavasti vähän vajaa 44. Käytännössä tarkoittaa, että täysituntisten työviikkojen jälkeen pitäisi omalla ajalla ehtiä pakertaa harjoittelukertomusta ja muita mukavia kirjallisia tehtäviä. Että onko se sitten kumma, jos tällä alalla selkänahka on kovilla, kun sitä näköjään jo opiskeluaikana vaaditaan?