Body Pride -hengessä: ”I became my own role model”

Kehopositiivisuus-päiviä ei voi olla koskaan liikaa. Ai, miksi ei? Koska sellainen pitäisi tietenkin olla joka päivä ja ilman, että siitä tarvitsee muistuttaa. Huomenna Helsingissä kutienkin vietetään Body Pride -tapahtumaa, jossa juhlistetaan #lupanäkyä -hengessä kaikenlaisia kehoja.

Ehkä joku päivä voidaan iloita samaa asiaa ilman, että tarvitsee alkaa käymään sitä iänikuista keskustelua ylipainon riskeistä ja esteettisistä arvotuksista… Odotan, että saan kohtaa taas kirjoittaa blogiin vastineita, kuten JOKA VUOSI Älä laihduta -päivän jälkeen. Mutta not to worry, kyllä minä kirjoitan. Niin kauan kuin on tarvetta. T: kehoaktivisti.

Minulle kehopositiivisuus ei ole todellakaan pelkkää ulkokuoren hyväksyntää, vaan se on vahvasti sitä, että kelpaa KOKONAISENA – ei pelkästään ajatusteni vuoksi, ei pelkästään ulkonäöni takia, vaan sekä että.

Eräs mies selitti joskus, kuinka ”menestyn” (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ulkonäköni takia (jatkokouluttautumisella, kovalla työllä ja aktiivisuudella saattaa olla osuutta asiassa…). Samaan aikaan hän kuitenkin halveksui feministisiä ajatuksiani ja sitä, että en ole ”riittävän” timmissä kunnossa. Se oli taas näitä, kun mikään eri riitä ja tämän takia tätä tyyppiä ei kauaa mukana roikotettu.

Mainittakoon kuitenkin, että olen tosi vähällä päässyt huonojen kokemusten suhteen. Varmaan 95 % elämäni miehistä – kavereista ja seuralaisista – on valtavan hienoja tyyppejä, joille olen ihan kokonainen tapaus.

Ystävien tuki on tärkeää, mutta siltikin ainut varma tapa selvitä tästä ristiriitaisten viestien viidakossa selväjärkisenä on olla välittämättä ja olla itsensä paras ystävä ja roolimalli. Kelvata itselleen KOKONAISENA.

Tässä ihanan idolini Ashley Grahamin inspiroiva puhe Body Pride -päivään!

Mainokset

Hyvinvointihämäys

Olen räyhännyt aiheesta jo useammalle ystävälle ja nyt on aika avautua blogin puolelle. Tiedättekö ilmiön, joka englanniksi kulkee nimellä gaslighting?  Itse käytän puhekielessä siitä termiä sumutus tai hämäys, mutta periaatteessa sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa uhri tai kohde saadaan uskomaan, että hänen kokemansa tai näkemänsä todellisuus on jotenkin hänen omassa päässään. Laajemmin ajateltuna se voisi olla myös semmoinen keisarin uudet vaatteet – ilmiö, jossa tosiasiat kyllä ovat nenän alla, mutta suuri joukko mölisee tyytyväisenä, että onpa hienoa. (Tämä nyt on taas meikän omaa tulkintaa, että feel free to disagree.)

Meillä on meneillään paraikaa varsin massiivinen sumutusoperaatio niin sanotulla hyvinvointi-alalla, joka on hyvin irvokas nimitys alasta, jonka pääasiallinen tarkoitus on lähinnä tuottaa tulosta isoille lisäravinto- tai valmennusfirmoille. Ala tunnettiin ennen nimellä laihdutusbisnes. Nythän on niin, että Jutta Gustavbergin vanavedessä lukuisat muutkin ”hyvinvointivalmentajat” ovat lisänneet ohjelmistoonsa henkistä valmennusta, puhuvat mindfulnessistä ja itsensä hyväksymisestä.

Samat ihmiset, jotka toisella kädellä myyvät persetreeniä ja pikalaihdutusta sössöttäävät mediassa henkisestä kasvusta ja itsensä hyväkysymisestä. Yes, Fitfarmin tyypit, looking at you. Samaa kuraa on tarjolla sivustolla kuin aina ennenkin, mutta nyt siellä lukee siitä henkisyydestä joka kurssilla.

Aloin jo miettiä, että muistanko nämä asiat jotenkin väärin – että oliko ne ennen muka niin ikäviä ja raakalaismaisia kurinalaisuuteen pyrkijöitä? Kunnes muistin, että onneksi Katri on dokumentoinut Jutta Gustavsbergin Superdieetti-formaatin sanoman upeaan Puolen vuoden supersankarit – blogipostaukseen. Oli ne.

”Ruokavalion ehdottomuutta korostetaan joka välissä. Lipsumisia ei sallita. Keittiövaa-alla punnitut määrät minuuttiaikataululla. Jäävuoren huippu saavutettiin, kun valmennettava lähti sukukekkereistä (rippijuhlista tms.) välillä kotiin syömään. Koska oli ruoka-aika. Koska tätähän säännöllinen ateriarytmi tarkoittaa. Koska koko puoli vuottahan menee toki yhdestä kakunpalasta pilalle. Koska maailmassa ei ole muita värejä kuin musta ja valkoinen.”

”Tavoite määritetään kilogrammoina. Onnistuminen määritetään kilogrammojen perusteella. Dieetin eteneminen arvioidaan puolivälissä kilogrammojen perusteella. Koska laihtuminen puksuttaa eteenpäin tasaista tahtia, puolessa välissä on siten loogista olla pudotettuna puolet tavoitteesta. Kilogrammoista puhutaan yhden desimaalin tarkkuudella. Onhan se nyt oleellista, onko massa vähentynyt 12,2 vai 12,3 kilogrammaa. Niin. Eihän tämä kansa vielä ihan liikaa tuijottanutkaan sitä vaakaa.”

Mikkilä, Puolen vuoden supersankarit

Sami Sundvik on entisen räksyttämisen sijaan alkanut Suomen David Avocado Wolfiksi jakaen täysin merkityksettömiä PeaceWarrior-meemejä ja koristaen kaikki sarkastiset kommenttinsa sydämillä.  Tosin vähän huono vertaus, kun Sami ei kuulemma syö hedelmiä ja sellaiseksi kai se avokado kuitenkin lasketaan? 😉

Miten tämä liittyy mihinkään? Syvällistä sanomaa voi kukin nyt syvällä sisimmässään hakea.

Lempipäiväni, eli Älä laihduta – päivän, yhteydessä törmäsin myös bikinifitness-harrastajan Linda Paldaniuksen postaukseen aiheesta. ”Päivän tarkoituksena on, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.” Hän myös mainitsee (trendin mukaisesti)… ”Hyvinvointi lähtee sisältäpäin.”

Kaksi asiaa, ensimmäinen…

Linda, Älä laihduta – päivässä EI ole kyse, että hyväksyy itsensä EDES yhtenä päivänä vuodessa. Siinä ei myöskään ole kyse siitä, että voi muokata itsestään sellaisen kuin itse  haluaa. Älä laihduta – päivä on anarkian ja feminismin päivä. Se on sitä, että hyväksyy itsensä joka päivä enemmän kuin eilen (kiitos tästä ajatuksta, Nora Yrjölä!). Että ei yritetä sopia mihinkään ulkopuolelta annettuun malliin. Esimerkiksi sellaiseen malliin, johon bikinifitness perustuu. Seksistiseen, miehen katseeseen, perustuvaan malliin.

Olen pahoillani, mutta ei ole ok,  että otat tästä propsit kotiin, koska nyt on niin trendikästä hyväksyä itsensä ja puhua siitä, että hyvinvointi lähtee sisältä päin. Katsoin tätä postausta varten juuri Yleltä Muodonmuutoksia-dokumentin, joka kuvaa muun muassa Lindan bikinifitness-harrastusta.

Jos itse luo epätervettä ulkonäkökulttuuria, ei ole oikein, että sen jälkeen puhuu siitä, että hyväksykää te muut itsenne, minä tässä jatkan tämän toisen sanoman levittämistä, että on ”ihan normaalia” oksentaa kuntosalin roskikseen rankan treenin päälle ja punnita ruokaa. (Dokkarista teenkin vielä ihan oman postauksen.)

AdBlock oli hetken pois päältä ja tämä ilmestyi hienosti Lindan blogin yhteyteen. Ehkä lievästi irvokasta, että kaksi kirjoista käsittelee syömishäiriöitä, kolmas ahdistusta ja neljäs tietoista syömistä. Minulle tuttuja kirjoja, ehkä Lindankin kannattaisi niihin tutustua?

Toinen asia…

Hyvät ”hyvinvointivalmentajat”, luulitteko tosiaan, että kukaan ei huomaa, kun tuuli kääntyy ja sanoma vaihtuu? Guess what? I’ve been watching. Ja mä en jaksa olla hiljaa.

Enkä mä jaksa olla tämän korrektimpi:

This is utter bullshit.

On ok kasvaa ihmisenä ja oppia virheistä. Ei ole ok vaivihkaa vaihtaa sanomaa ja sitten omia hyvinvointi-viestit omaksi, mutta tehdä sitä ihan samaa kurjuuteen, kontrolliin ja tyytymättömyyteen perustuvaa dieettaamista ja kurittamista. Tämä on nyt sitä hyvinvointihämäystä.

Tiedän, että kassakone siellä taas kilisee, mutta sitä vaan haluaisin kysyä, että miltä tuntuu repiä oma menestys toisten pahoinvoinnista ja epävarmuudesta? Miltä tuntuu tietää, että kaikki tämä vaikuttaa todella negatiivisesti nuoriin ja pahimmillaan lapsiin?

Kanssakuluttajat, kansalaiset, katsokaapas te tämä hieno tiivistys siitä, millainen laihdutus- aka tänä päivänä hyvinvointi-ala teitä kusettaa. Vastustakaa sen houkutuksia ja viestiä. (MIELEN-)TERVEYDEN  – ei hyvinvoinnin –  nimissä.

Kaikki kehot ovat kauniita, siksi… #älälaihduta

Kuudes toukokuuta. Vuoden paras päivä, koska se on Älä laihduta – päivä. Enkä nyt (tavoistani poiketen) liioittele yhtään. Tämä on minulle aidosti tärkein päivä vuodesta.

Se on minulle kapinallinen päivä. Se viestii jotain ihan muuta kuin yhteiskunnassa on totuttu viestimään.

Lihavuus on vaarallista.

Huono lihaskunto tappaa.

Ollaksesi seksuaalisesti haluttava, sinun tulee olla tietyn mallinen, tarakka tiukkana, tukka pitkänä ja tissit timakkana. Miehenä tulisi pullistella lihaksia kuin urosgorilla konsanaan ja pitää tukka tyylikkäänä.

I say fuck it.

Älä laihduta tarkoittaa itselleni juurikin sitä. Olen ravitsemusterapeutti, joka ei suosittele laihduttamista siinä muodossa kuin sen yleisesti tunnemme. Ei dieettejä, ei itseinhoa, ei kalorilaskentaa, ei överiliikuntaa. Elämäntapojen terveyttäminen omista lähtökohdista, itsestä huolehtiminen ja välittäminen ja hyvää oloa tuovat syömis- ja liikuntatottumukset ovat jotain ihan muuta kuin ”laihduttamista”.

Älä laihduta – päivää elävöittää tänä vuonna suuresti ihailemieni valokuvaajien Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin Ihana Elämys Oy:n hyväntekeväisyyskamppis Älä mahdu muottiin. Mirkku ja Niina pyörittävät suosittua Ihana Nainen – elämyskuvauksia.

Minusta #älämahdumuottiin-viesti on simppeli: Riko rajoja, ole oma itsesi, älä yritä ähtää itseäsi kauneusihanteisiin. Ole sinä. Ole oma itsesi. 

Siispä tein niin. Marssin hikisenä, ehkä vähän likaisissa reissuvaatteissa lähes suoraan Lapin lennolta saapuneena olemaan oma itseni ja pöllistelemään kameralle. (Mustavalkoisessa kuvassa ei muuten näy kunnolla upea laskettelurusketus! XD #goggles)  Ei jännittänyt, kun tiesin, että ammattilaiset antaa kyllä ohjeet, miten olla ja mitä tehdä.

Ja voi jumankekka, miten hyvältä näytän! Jos jotain elämästäni kadun, niin niitä teini-iän ja kakskymppisten alkuvuosien itseinhoa ja mietintää, kenelle kelpaan ja kelpaanko. Joudun nyt kyllä  julkisesti kiittämään entistä poikaystävääni Villeä siitä, että hänen suhtautumisensa kehooni muutti pysyvästi kaiken. Hän katsoi minua, kuin olisin parasta maailmassa. Villen ansiosta opin rakastamaan itsekin kehoani aidosti ja rehellisesti. Sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen kuuluisi olla. Toivon, että jokainen  saa kokea elämässään jotain niin eheyttävää.  Ehkä tämä kuvaus ja kampanja toimii joillekin samanlaisena kokemuksena.

Suurkiitos Niinalle ja Mirkulle! ❤ Ja Villelle. 😉

 

Ihastelemaasa upeita kuvia!

Tyypit, miten oottekin noin kauniita kaikki!

Feminismiä pojille

Helsingin Sanomissa ilmestyi juttu ”kevyellä” otsikolla  ”4 tapaa, joilla miehet sairastuvat syömishäiriöön: suomalaistutkija selvitti, miten eri tavoin sairaus voi alkaa – ja miksi siitä pitää puhua”. Uutisessa kerrotaan Henri Hyvösen pro gradu -työn löydöksiin. Hyvösen mukaan kyseessä on vaiettu ja piiloteltu ongelma. Jokaisen graduun haastateltavan miehen tarina on erilainen, mutta yhdistävä tekijäkin löyty.

”He olivat tyytymättömiä omaan sosiaaliseen asemaansa ja heillä oli vakaa uskomus, että muovaamalla omaa ruumista johonkiin suuntaan, muiden ihmisten asenne heihin alkaisi muuttua.”

Olen jo ainakin vuoden päivät jauhanut useammassa keskustelussa siitä, että olen huolissani pojista. Koska olen feministi, olen tällä hetkellä erityisen huolissani pojista. Siitä, tulevatko he varmasti kuulluiksi. Saavatko he varmasti olla kaikkea, mitä haluavat.

Uskallan tehdä jonkinmoisia yleistyksiä nyt sen perusteella, mitä ympärilläni näen. Tytöistä ja naisista on vuosien saatossa tullut yhä paremmin pärjääviä – niin työssä kuin elämän muilla saroilla. Kiltin tytön syndrooma saattaa kyllä vaivata ja sen takia tytöt ovat (osittain omien) paineiden alla ja uuvahtavat.

He voivat kuitenkin olla kaikkea mahdollista: tyttömäinen hupsuttelija, sporttinen verkkarihoppari, dramaattinen älykkö tai herkkä taiteilijasielu. He ottavaat ja lähtevät  parikymppisinä toiselle puolelle maailmaa seikkailemaan pienistä kotikylistään, jossa ei tapahdu mitään. (Olin aivan koukussa Au pairit -sarjaan :D). No biggie.

Vaan pojat. Minulla on vähän semmoinen fiilis nyt, että pojat ovat jääneet huomiotta. Juttelin tästä aiheesta noin vuosi sitten ystäväni ja hänen ruotsalaisen työkaverin kanssa. Ruotsalainen nainen oli sitä mieltä, että feminismiltä on unohtunut ottaa huomioon miehet. Ilmiö näkyy heillä siinä, että maassa on kyllä hyvä boss-lady -meininki, mutta boss ladyt eivät oikein innostu pariutumaan niiden hieman reppanoiden miesten kanssa, jotka ovat pudonneet ”minä osaan ja olen hyvä” -kärryiltä.  Kuten hän ilmaisi: Ruotsissa on keskitytty vuosia vahvistamaan tyttöjä, mutta siinä sivussa unohtuivat pojat. Tämä ei ole missään määrin hyväksyttävää tai toivottavaa. Kaikki hyötyvät feminismin sanomasta, siitä, että hyvässä yhteiskunnassa on todellinen tasa-arvo ja vapaus. Feminism is unisex (teksti paidassa, jota en ostanut Riikasta ja nyt harmittaa).

Toinen vähän eri henkinen merkki epätasa-arvosta ovat pienet, arkiset asiat. Mies ei noin vain voi vetäistä hametta päälle ja lakata kynsiä. Luin itsekin vähän yllättyneenä nettiartikkelin, jossa purettiin miesten netissä käymää keskustelua siitä, mitä tekisivät, jos stereotypiat eivät heitä rajoittaisi. Ompelisivat. Käyttäisivät kukkaishajuvesia. Käyttäisivät meikkiä silmäpussien peittämiseen. Itkisivät. Eräs toteaa: : “I’d knit so hard, bro.” 

Seuraan sukulaispoikien käsityksiä ruoasta ja jako on aika selkeä: kasvikset eivät ole heitä varten. Näin typerät mielikuvat haittaavat poikin terveyttä dramaattisella tavalla. Se ei haittaa, että he eivät syö kasviksia teini-iässä, mutta jos heillä on yleisesti käsitys, että liha on miehistä ja kasvikset ei, ei siitä seuraa hyvää. (Ääripäitä välttääkseni mainittakoon vielä, että en toivo myöskään, että kukaan syö pelkkää salaattia ja kuvittelee sen olevan terveellistä. Tarvitaan monipuolisuutta – lihalla tai ilman. Mielellään ilman.)

Kitisin muuten niin hienolle ympäristönsuojeluhankkeelle 1MillionWomenille Facebookissa, että minkä ihmeen takia tässä ei huomioida miehiä? Kai heitäkin kiinnostaa maapallon ja jälkikasvun tulevaisuus siinä missä naisiakin. Tällaista keinotekoista jakoa miehiin ja naisiin en vaan voi tajuta. Minusta se ei myöskään ole feminismin hengen mukaista. Omaan näkemykseen voi tietysti vaikuttaa se, että olen luontevasti ollut sekä tyttö- ja poikaporukoissa sekä nyt myöhemmällä iällä nais- ja miesporukoissa ja lähimmät ystävät ovat niin miehiä kuin naisiakin.

Olen sitä mieltä, että jos tahallamme saarramme pojat hyvien juttujen ulkopuolelle – oli se sitten maailman pelastaminen tai itsensä kehittäminen ja itseilmaisu – se tulee kostautumaan ikävällä tavalla. Olen tässä maahanmuuttokriittisten digiritarien esiintuloa seurannut ja miettinyt, että onko tässä siitä kyse, että heillä ei ole muutakaan keinoa tulla huomatuksi? Kokevatko hekin, että heidän sosiaalinen asema on niin heikko, että hakevat vahvistusta – syömishäiriöiden sijaan – ulkopuolisesta vihan kohteesta?

-Leena

Fitness-kanastelua

14570493_10154551713522930_3275484957878300463_n

”Pakko mennä salille. Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” 

Öööö, ei kyllä oo ja kyllä pärjää. Eiks lihaskuntoa voi harjoittaa aika monella muullakin tavalla?

”Joka ihon puhdistusopas.”

Ei rakettitiedettä. Osta pesuaineet ja pese.

(ISOLLA FONTILLA) ”Laihdutin 62 kg.” 

Kerrotko vielä, miten muutuit iloisemmaksi, onnellisemmaksi, baarissa alkoi käymään flaksi ja löysit sisäisen rauhan? Laihtumisessa ei ole mitään vikaa, mutta se, että se on lehden kannessa kissankokoisin kirjaimin vähän niinko on.

”Eija-Riitta Korhola, 57. Tähtään painonnoston SM-kisoihin.”

Tässä maassa ei ole kovin montaa poliitikkoa, joka aiheuttaisi itsessä suurempaa ärsytystä kuin hän. En ole vieläkään päässyt yli siitä lässyttävästä ja holhoavasta asenteesta Greenpeace-aktivisteja kohtaan. (Kyllä, tässä maassa on ihan itsenäisesti ajattelevia naisia, jotka valitsevat aktivismin ja laivoihin kiipeilyn paritalo-idyllin sijaan.) Olen siis täysin kykenemätön kommentoimaan tätä asiallisesti. Ja myönnän, että jos tässä olisi Marja Meikäläinen suhtautuisin tähän vähän eri tavalla.

”Kävelijästä maratoonariksi.”

Koska juoksuhan toki sopiikin ihan kaikkien keholle ja kävely ei yksistään riitä. Onhan se tehotonta ja kummalisen näköistä haahuilua, jos sitä verrataan kireisiin trikoisiin ja virtaviivaiseen juoksuun.

”Personal trainer Linda Manuella taltutti anoreksian.”

Nyt ei oo yhtään skitsofreeninen olo kannen luettua. Ensin pakotetaan salille, kerrotaan huimista laihdutuksista, siitä, että kyllä 60-kymppisenäkin kannattaa tavoitteellisesti teuhtaroida painojen kanssa ja kävely kannattaa vaihtaa maraton-juoksuun ja loppuun tämä. Noin niinko syömishäiriöiden parissa työskentelevänä totean, että KAIKKI aiemmat asiat liittyy siihen, missä paineaallossa nuoret – ja vanhemmat! – tyypit elävät ja mitkä altistavat syömis- ja liikuntasekoiluun, joka äityessään voi johtaa anoreksiaan. (Kyllä, monia muitakin syitä on, mutta nämä ulkonäköpaineet ovat vahvana osatekijänä.)  Voi perkeleen perkele näitä naistenlehtiä.

Tälla angstilla jatkan makaamista puumajassa ties monetta päivää ja kirjoitan Ruokamysteerit-kirjan kässäriä, johon yritän ähdätä myös yhden luvun ikuisesta laihduttamisesta. 😉 Eli siinä mielessä nää aamukierrokset tulee tehokkaaseen käyttöön!  Liikunta on ihanaa, mutta joka päivä siihen ei oikeasti ole aikaa. Ja sekin on ihan fine.

P.S. Hheeeheh, ei hitto, ens kesänä pitää tehdä maraton-kävely ihan vaan huvikseen. 😀 Tänä kesänä meni jo se 31 km Lapissa, niin heleposti menee maraton-matka! Ja kaikessa rauhassa ja luontoa ihaillen. Lyhyet juosulenkit on itsellä lähinnä sykkeen ja kunnon nostamista varten.

14324660_10153728787910800_2794622900049130786_o

Siellä huiskuttavat 71- ja 74-vuotiaat vanhempani 30 km kävelyn jälkeen. Itselleni on tavoitteena olla siinä kunnossa 70-vuotiaana, että pystyn lampismaan reippaat 100 km viikon aikana ilman pulmia ja mukavalla mielellä.

P.P.S. Lehden kuva levinnyt somessa – sori, otin käyttöön ilman lupaa, kun en oikein tiedä, keneltä lupaa pyytää!

Muka-läskimaha ja muita muistoja 15 vuoden takaa

Järjestin yläasteen luokkatovereilleni luokkakokouksen viikko sitten lauantaina. Loin fb-tapahtuman, kyselin aika- ja paikkaehdotuksia, otin nopeat kopit ensimmäisistä ehdotuksista, varasin kabinettitilan ehdotetusta ravintolasta ja kutsuin paikalle myös ne loput, jotka eivät tuhlaa aikaansa facebookissa hillumiseen. Sain saaliiksi 13 luokkakaveria 19 mahdollisesta + luokanvalvojan .

Ja voi jehna miten mahtavan illan! Olemme napanneet peruskoulun päättötodistukset käpäliimme kunnioitettavat 15 vuotta sitten ja silti juttu jatkui niin kuin ei oltaisi hetkeä oltu erossa (hmm, vai voikohan tästä päätellä, että juttujen taso ei ole viidessätoista vuodessa juuri kohentunut…). Olen fiilistellyt onnistunutta luokkakokoustamme koko viikon. Mahtavia ihmisiä, upeita kohtaamisia, kovaäänistä naurua. Ihan niin kuin silloin ennen.

Nää tyypit! <3

Nää tyypit! ❤

Tosiaan. Illan aikana toistui useasti, että et se ole sinäkään mihinkään muuttunut. Kenenkään elämäntarina ei päässyt yllättämään. Kaikki olivat ihan niin kuin silloin ennen.

Ai oikeastiko? Ai minäkinkö?

Teki mieli huutaa, että hei, ihanko tosissanne väitätte, etten ole muuttunut mihinkään. Ettekö te muista sitä epävarmaa, itseään rumana ja lihavana pitävää Katria, joka piiloutui telttapaitojen syvyyksiin, ettei kukaan näkisi minkäkokoinen ja -näköinen olen siellä sisällä? Joka pörrötti tukkansa mahdollisimman pöyhkeäksi, jotteivät kasvot näyttäisi pyöreiltä? Joka vihasi aknen runtelemia poskiaan niin syvästi, että lintsasi liikuntatuntien uimahallikerralta, kun ei halunnut näyttäytyä kenenkään edessä ilman tasoittavaa kosmetiikkaa? Sekö minä olen edelleen?

Tavallaan lohdullista. En ole muiden silmissä ollut se surkimus, joka olin itselleni. Muut näkivät minut kaiken sen ulkonäköepävarmuuden ja -tuskan takaa. Mutta silti surullista. Koska kaiken saatavilla olevan faktatiedon valossa tiedän, etten ole voinut olla niin iso ja ruma kuin kuvittelin.

Olen monesti miettinyt, että haluaisin kohdata yläasteikäisen itseni. Nähdä näillä silmillä ja tällä ymmärryksellä, kuinka ne reidet ei olleet ainakaan yhtään paksummat kuin nykyäänkään. Pistää sen katsomaan kokovartalopeiliin ilman telttasuojaa, ja nähdä, millanen se mukaläskimaha oli, koska sitä en koskaan silloin uskaltanut tehdä. Kertoa sille, että tuut 15 vuoden päästä painamaan monta kiloa enemmän kuin nyt (ja syömään täysrasvaista juustoa) ilman, että se ahdistaa sua yhtään. Ja etenkin näyttää sille, että hei, kato mua, sä oot kolmekymppisenä näin upea, vaikket muutu yhtään! Aika mageeta, eiksje?

– Katri (joka pukeutuu itsensä kokoisiin, istuviin vaatteisiin ja kantaa kehoaan ylpeydellä, joka kävi (taas) ajamassa hiuspinta-alastaan n. kolmasosaan kolmen millin siilin eikä kasvot näytä silti yhtään pyöreiltä ja joka on sittemmin käynyt uimahallin lisäksi täysin vapaaehtoisesti ja monesti jopa ilolla ilman peittävää kosmetiikkaa mm. kaupassa, koulussa, töissä, juhlissa ja yöelämässä.)

P.S. Yksi luokkatovereistani tuli paikalle grammantarkasti mitatut eväät muovirasiassa. Suhtauduin asiaan lähinnä olankohautuksella. En heti ajatellut, että vääräuskoinen pitää käännyttää vaan ennemmin että ”toi nyt ei vaan vielä oo tajunnut, miten sairasta toi on, sääli sille, ehkä sekin vielä joku päivä tajuaa” -meiningillä. Ei tullut enää sitä samaa angstia, joka olisi tullut muutama vuosi sitten (esim. tämän blogin synnyinhetkinä). Haittaakse?

Koska kroppani on – kirjoitushaaste

…hyvä, toimiva, kiva katsella, sitkeä, kestävä ja joustava.

On se hyvä, että muut bloggarit patistelevat kirjoittamaan, koska SEFB-tiimi on aika hissukseen ollut. Toinen venailee, millon ipana numero kaksi tulee maailmaan ja toinen on koodaillut elämäänsä ja ajankäyttöään kuosiin. Vaan kyllä näitä kirjoituksia on luvassa jatkossa ihan varmasti. 🙂

Heftytrainingin Anna on ennenkin haasteita heittänyt kehiin ja tottahan näihin hyviin idiksiin haluaa mukaan lähteä. Tällä kertaa ideana oli kehaista itseään – tarkemmin sanottuna kehoaan ja sitä, mihin se pystyy. Jotain vastaavaa on tullut naputeltua tuossa viime Älä laihduta – viikon aikoihin,  mutta ehkä on syytä päivittää tilanne, sillä edellisen Oodi keholle jutun jälkeen on nimittäin tullut ihan erilainen fyysisen aktiivisuuden ajanjakso.

Eli sitä ei oman mittapuun mukaan ole kauheasti ollut. Kyllä, kävelen edelleen kilometritolkulla viikottain ja tällä viikolla järkytin Herttoniemen hyvinvointikaupan myyjää toteamalla, että tietysti kävelen kotiin, eihän matkaan mene kuin 1,5 h. (Tässä kohti tuli vähän täti- ja maalais-fiilis myyjää kohtaan. ”Darling, et sä tartte näitä superruokia, jos sä hoidat kehoa tälleen tosi, tosi vanhanaikaisesti.” )

Mutta jos alan juosta, hengästyn noin kymmenen askeleen jälkeen, koska kunto ei todellakaan ole kummoinen. Punttiksella näyttäisi ihan jees tilanne olevan viime käynnin perusteella, vaikka keskivartalo onkin selvästi laiminlyöty. (Tähän isäni sanoi, että miksi et vaan tee joka aamu vatsalihaksia ennen kuin nouset sängystä – hän saa sen kuulostamaan maailman luonnollisimmalta vaihtoehdolta. :D)

Silti olen vannonut, että näinäkin hetkinä rakastan kehoani. Ja pidän tästä itselleni antamasta lupauksestani kiinni. Aina. Tahdon. 😉

Sillä kehoni sisältää aivot ja sormet, jotka ovat taikoneet esikoiseni eikä odotusaikakaan ollut edes yhdeksää kuukautta. Kyllä, suhtaudun kirjaani kuin lapseeni – näytän kansivedoksia kaikille (halusivat he katsoa niitä tai eivät) ja puhun jatkuvasti kirjaprojektista (koska mistäpähän muusta sitä puhuisi). Kehoni kesti istumismaratonit ja keittiöpäivinä seisomismaratonit.

Tämän lisäksi kehoni sisältää sydämen, jonka uskon herkistyvän vuosi vuodelta kokemaan syvemmin ja ymmärtämään enemmän.Kai ne aivotkin tähän prosessiin jotenkin osallistuu. Korvat, jotka toivottavasti oppivat kuulemaan entistäkin herkemmin avunpyynnöt ja suun, joka toivottavasti oppii pyytämään apua vähän herkemmin.

Silmät, joiden itkuisuus taitaa olla Facebookin puolella SEFBin juttuja lukeville ihan tuttua asiaa. Mutta tämä on ominaisuus, josta olen ylpeä. Uskallan näyttää tunteita – välillä isosti (huutoitkua, kädet vispaa ja jalka polkee lattiaa) ja välillä pienesti (silitys, hymy tai tippa linssissä).

Kehoni sisältää myös mahtavan mekanismin, eli sen, että osaan hallita painoani aidosti ilman mitään laskemista, mittaamista, punnitsemista tai säätelyä. Luotan kehoni viesteihin (yhdistettynä tietysti tietoon) ja siksi meillä on mahtava suhde: Minä ravitsen ja huollan konkreettisin teoin, kehoni kestää ajoittaiset laiminlyönnit ja toisaalta auttaa kertomalla, mihin suuntaan ja miten paljon kutakin huoltotoimenpidettä pitää säätää.

I’m at peace with my body. We are one. Minulla ei ole mitään taistelua käytäväksi kehoni kanssa – se on täydellisen kaunis ja upean toimiva sellaisena kuin on. Niin liikunnallisissa ylä- kuin alamäissä.

Peili, ystäväni

Työpaikkani salille hankittiin pari kuukautta sitten peili, jotta asiakkaat voivat tsekata tekniikkaa ja oikeita liikeratoja salitreeniä tehdessään. Harva asiakas vieläkään käskemättä parkkeeraa peilin eteen treenaamaan. Enkä usko, että pääasiallisena syynä olisi se, että haluaisivat sulkea silmänsä vääriltä liikeradoilta tai etteivät olisi kiinnostuneita oikeasta tekniikasta. Peili nyt vain on niin ahdistava. Siitähän näkee oman kuvansa, hyvänen aika sentään. Itsensä hikisenä, punaisena, äheltävänä. Armottomissa treenivaatteissa, jotka eivät jätä yhtään ylimääräistä möhkyrää ja muhkuraa piiloon.

Alkuun hämmennyin tästä ”apua, peili!” -ilmapiiristä joka välittömästi valtasi työmaasalin. Varsinkin kun salilla kävijät eivät ole millään tavoin valikoitunut keho-ongelmainen otos ihmiskunnasta, vaan kyseessä on ihan tavallisia aikuisia ihmisiä. Tämä pisti kuitenkin miettimään omaa suhdettani peiliin. Aloin ymmärtää.

Pidin itseäni 14-vuotiaana maailman rumimpana ihmisenä. Aknen runtelemat kasvot, liian leveä vyötärö, ruma vatsa, liian isot reidet, liian isot jalat oikeastaan kokonaisuudessaan. En oikeastaan muista olleeni mihinkään kehoni kohtaan tyytyväinen. Vihasin katsoa itseäni peilistä ilman aknenäppyjä peittävää kosmetiikkaa tai ilman löysää, ylileveää paitaa, joka peittäisi keskivartalon inhottavuudet ja joka loisi illuusion kapeammista kintuista.

En tänä päivänäkään tiedä, miltä ihan oikeasti näytin tuolloin. En muista ikinä katsoneeni itseäni tuohon aikaan peilistä alasti, alusvaatteissa, uimapuvussa tai edes kesäisen vähissä vaatteissa (koska sortsien pukeminen oli mielestäni pahinta, mitä minulle ja niille maailman rumimmille jaloille olisi voinut sattua). Olin mielestäni ennenkaikkea iso. Ällöttävän iso.

Vaan mitä sanoo todellisuus? Olin kyllä silloin 14-vuotiaana jo kasvanut tähän täysipituiseen, reilusti yli 170-senttiseen varteeni. Peilin lisäksi vihasin katsoa omaa painolukemaani, enkä siksi ole aivan varma tarkasta strategisesta painomitastani tuohon aikaan. Muistelen kuitenkin, että painoni on siihen aikaan ollut, korkeimmillaankin, jotakuinkin 5 kiloa vähemmän, kuin mihin biologinen normaalipainoni nyt aikuisiällä on asettunut.

Toisin sanoen en siis oikeasti ollut ollenkaan iso. Ehkä ikäisekseni pitkä. Ja ylipäänsä naiseksikin aika pitkä. Mutta en muuten. Siksi minusta olisi äärettömän kiehtovaa päästä kohtamaan nyt, tällä järjellä ja tällä kehotyytyväisyydellä se peilikuva, jota niin syvästi silloin vihasin. Nähdä ne maailman rumimmat jalat, jotka nykyään pukisin enemmän kuin mielelläni vähän useamminkin kuin kerran kesässä sortseihin (tahtoo lisää sortsikelejäää!).

Okei, jatketaan aikamatkaa. Tuli laihtuminen ja jatkuvat body checkingit (onko tälle järkevää suomenkielistä termiä?) jokaisesta mahdollisesta peilistä, näyteikkunasta, autonikkunasta jne, kun piti tarkistaa, että onhan vatsa edelleen yhtä littana kuin kotoa lähtiessä. Olin yhtä riippuvainen peilistä kuin vaa-asta, jolta piti aina käydä tarkistamassa, ettenhän vain ainakaan ole yhtään lihonut. Koska sehän se sittenkin olisi pahinta mitä ihmiselle voisi sattua.

Luulin peilin olevan ystävä, vaikka todellisuudessa se oli pahin vihollinen. Se joka aina kertoi, että kyllä sillä yhdellä kadun kulkijalla oli kapeampi vyötärö tai sirommat jalat. Aina oli jotain, johon ei voinut olla tyytyväinen. Sarjassamme tyytyväisyys tappaa kehityksen ja muita sairaita motivaatiolauseita.

Siitä alkoi pitkä tie, tai no, taistelu siihen, että peilistä todella tuli ystävä. Siinä matkan varrella ehdittiin kokea aika monet sisäiset itkupotkuraivarit, kun keho näytti kaikelta muulta kuin pitäisi. Tai siis, ”pitäisi”.  Kun päälle aiottu vaate ei näyttänytkään yhtään siltä, miltä oli ajatellut. Kun ryhmäliikuntatunnille mennessä piti valita treenivaatteet sen mukaan, että tietää joutuvansa katsomaan itseään peilistä koko tunnin ajan. Kun terve mieli yrittää pitää todellisuuden matkassa mukana ja todistaa, että olet ihan hyvänkokoinen, samaan aikaan kun sairas mieli osoittaa syyttävällä sormella jokaista epätäydellisyyden kohtaa peilikuvassasi.

Olen tämän kuvan napannut internetin ihmeellisestä maailmasta, mutta nyt en enää löydä alkuperäisille jäljille. Julkaisen sen silti. (Koska en jaksa itse alkaa nakertaa omenasta vastaavaa asetelmaa.) Tulkaa ja lyökää.

Päästään nykyhetkeen. Näen peilistä juuri sellaisen ihmisen, jollainen olen. Vaatteilla tai ilman. Ja olen tyytyväinen näkemääni. En haikaile enkä kaipaa mitään muuta. Näen peilistä, miten jokin vaate istuu päälläni erityisen hyvin, jokin toinen vaate huonommin. En enää koe, että vika olisi minussa tai että minun pitäisi muuttua, jotta vaate näyttäisi paremmalta. Jokseenkin järkevämpää suosia niitä hyvin istuvia vaatteita ja yksinkertaisesti olla ostamatta/käyttämättä niitä huonosti istuvia vaatteita. Näen peilistä myös, pysyykö lapatuki punnertaessa vasemmallakin puolella vai lähteekö olkapää karkaamaan kohti korvaa. En jää enää tuijottamaan, näyttääkö vatsani tässä treenipaidassa isolta tai näkyykö vatsamakkaroita kumartuessa.

Myönnän, että en edelleenkään nauti rintaliivien sovittamisesta räikeästi valaistussa sovituskopissa pms- (tai alkuraskaudesta johtuvien) turvotusten kanssa. Myönnän myös, että peilikuvat, joissa näytän mielestäni todellisuutta leveämmältä tai kapeammalta, hämmentävät minua. En kaipaa enää todellisuuden väärentäjiä, kun vihdoin olen päässyt eroon omasta päänsisäisestä väärentäjästä. Mutta enää nuo kokemukset eivät lannista minua. Saavat ennemmin vain hymähtämään. Ja jatkamaan elämää.

Peilittömyyttä pidetään jollain treenisaleilla merkkinä siitä, että hei, täällä ei olla ulkonäkökeskeisiä. Täällä ei pakoteta ketään katsomaan itseään peilistä. Täällä ei treenata siksi, että voidaan pullistella ja pyllistellä lihaksia peilin kautta. Täällä ei lisätä tuskaa ja ahdistusta siitä, miltä näyttää tänään päälle valitussa treenitopissa, onko naama punaisenlaikukas, valuuko ripsiväri tai onko tukka likainen, vaan täällä saa keskittyä tekemiseen.

Tavallaan tykkään tästä peilitön sali -ideologiasta. Mutta tavallaan tykkäisin myös siitä, että peili ei olisi kenenkään vihollinen. Että peilin välttelemisen sijaan kannustettaisiinkin rohkeasti peilin eteen. Kohtaamaan todellisuus ja hyväksymään se. Näkemään se upeus, mikä peilissä kurkistaa. Että peili ei tarkoittaisi ulkonäkökeskeisyyttä vaan sitä, että tietää ja tuntee kehonsa mutkat ja osaa katsoa niitä jokamiehen(janaisen)oikeuksiin kuuluvalla ylpeydellä.

Siinäpä minulle haastetta töihin.

Aiheeseen liittyen, pakko vielä kertoa tämä. Sanoin taannoin jyrkän ein avopuolisoni harmittomalle ja humoristiselle(?) tavalle jännitellä kotona peilin edessä lihaksiaan salitreenin jälkeen. En tiedä, oliko tämä hätävarjelun liioittelua, mutta halusin minimoida riskit, että ipanamme pitää peilin edessä pullistelua ihan normaalina toimintana tai ajattelee peilikuvan olevan hyväksyttävä vain silloin, kun se on käyty juuri pumppaamassa salilla. Eikä minua toisaalta itseänikään kiinnostanut seurata moista käyttäytymistä kodissani.

Ei tarvinnut toista kertaa huomauttaa asiasta.

-Katri