Koska kroppani on – kirjoitushaaste

…hyvä, toimiva, kiva katsella, sitkeä, kestävä ja joustava.

On se hyvä, että muut bloggarit patistelevat kirjoittamaan, koska SEFB-tiimi on aika hissukseen ollut. Toinen venailee, millon ipana numero kaksi tulee maailmaan ja toinen on koodaillut elämäänsä ja ajankäyttöään kuosiin. Vaan kyllä näitä kirjoituksia on luvassa jatkossa ihan varmasti. 🙂

Heftytrainingin Anna on ennenkin haasteita heittänyt kehiin ja tottahan näihin hyviin idiksiin haluaa mukaan lähteä. Tällä kertaa ideana oli kehaista itseään – tarkemmin sanottuna kehoaan ja sitä, mihin se pystyy. Jotain vastaavaa on tullut naputeltua tuossa viime Älä laihduta – viikon aikoihin,  mutta ehkä on syytä päivittää tilanne, sillä edellisen Oodi keholle jutun jälkeen on nimittäin tullut ihan erilainen fyysisen aktiivisuuden ajanjakso.

Eli sitä ei oman mittapuun mukaan ole kauheasti ollut. Kyllä, kävelen edelleen kilometritolkulla viikottain ja tällä viikolla järkytin Herttoniemen hyvinvointikaupan myyjää toteamalla, että tietysti kävelen kotiin, eihän matkaan mene kuin 1,5 h. (Tässä kohti tuli vähän täti- ja maalais-fiilis myyjää kohtaan. ”Darling, et sä tartte näitä superruokia, jos sä hoidat kehoa tälleen tosi, tosi vanhanaikaisesti.” )

Mutta jos alan juosta, hengästyn noin kymmenen askeleen jälkeen, koska kunto ei todellakaan ole kummoinen. Punttiksella näyttäisi ihan jees tilanne olevan viime käynnin perusteella, vaikka keskivartalo onkin selvästi laiminlyöty. (Tähän isäni sanoi, että miksi et vaan tee joka aamu vatsalihaksia ennen kuin nouset sängystä – hän saa sen kuulostamaan maailman luonnollisimmalta vaihtoehdolta. :D)

Silti olen vannonut, että näinäkin hetkinä rakastan kehoani. Ja pidän tästä itselleni antamasta lupauksestani kiinni. Aina. Tahdon. 😉

Sillä kehoni sisältää aivot ja sormet, jotka ovat taikoneet esikoiseni eikä odotusaikakaan ollut edes yhdeksää kuukautta. Kyllä, suhtaudun kirjaani kuin lapseeni – näytän kansivedoksia kaikille (halusivat he katsoa niitä tai eivät) ja puhun jatkuvasti kirjaprojektista (koska mistäpähän muusta sitä puhuisi). Kehoni kesti istumismaratonit ja keittiöpäivinä seisomismaratonit.

Tämän lisäksi kehoni sisältää sydämen, jonka uskon herkistyvän vuosi vuodelta kokemaan syvemmin ja ymmärtämään enemmän.Kai ne aivotkin tähän prosessiin jotenkin osallistuu. Korvat, jotka toivottavasti oppivat kuulemaan entistäkin herkemmin avunpyynnöt ja suun, joka toivottavasti oppii pyytämään apua vähän herkemmin.

Silmät, joiden itkuisuus taitaa olla Facebookin puolella SEFBin juttuja lukeville ihan tuttua asiaa. Mutta tämä on ominaisuus, josta olen ylpeä. Uskallan näyttää tunteita – välillä isosti (huutoitkua, kädet vispaa ja jalka polkee lattiaa) ja välillä pienesti (silitys, hymy tai tippa linssissä).

Kehoni sisältää myös mahtavan mekanismin, eli sen, että osaan hallita painoani aidosti ilman mitään laskemista, mittaamista, punnitsemista tai säätelyä. Luotan kehoni viesteihin (yhdistettynä tietysti tietoon) ja siksi meillä on mahtava suhde: Minä ravitsen ja huollan konkreettisin teoin, kehoni kestää ajoittaiset laiminlyönnit ja toisaalta auttaa kertomalla, mihin suuntaan ja miten paljon kutakin huoltotoimenpidettä pitää säätää.

I’m at peace with my body. We are one. Minulla ei ole mitään taistelua käytäväksi kehoni kanssa – se on täydellisen kaunis ja upean toimiva sellaisena kuin on. Niin liikunnallisissa ylä- kuin alamäissä.

Peili, ystäväni

Työpaikkani salille hankittiin pari kuukautta sitten peili, jotta asiakkaat voivat tsekata tekniikkaa ja oikeita liikeratoja salitreeniä tehdessään. Harva asiakas vieläkään käskemättä parkkeeraa peilin eteen treenaamaan. Enkä usko, että pääasiallisena syynä olisi se, että haluaisivat sulkea silmänsä vääriltä liikeradoilta tai etteivät olisi kiinnostuneita oikeasta tekniikasta. Peili nyt vain on niin ahdistava. Siitähän näkee oman kuvansa, hyvänen aika sentään. Itsensä hikisenä, punaisena, äheltävänä. Armottomissa treenivaatteissa, jotka eivät jätä yhtään ylimääräistä möhkyrää ja muhkuraa piiloon.

Alkuun hämmennyin tästä ”apua, peili!” -ilmapiiristä joka välittömästi valtasi työmaasalin. Varsinkin kun salilla kävijät eivät ole millään tavoin valikoitunut keho-ongelmainen otos ihmiskunnasta, vaan kyseessä on ihan tavallisia aikuisia ihmisiä. Tämä pisti kuitenkin miettimään omaa suhdettani peiliin. Aloin ymmärtää.

Pidin itseäni 14-vuotiaana maailman rumimpana ihmisenä. Aknen runtelemat kasvot, liian leveä vyötärö, ruma vatsa, liian isot reidet, liian isot jalat oikeastaan kokonaisuudessaan. En oikeastaan muista olleeni mihinkään kehoni kohtaan tyytyväinen. Vihasin katsoa itseäni peilistä ilman aknenäppyjä peittävää kosmetiikkaa tai ilman löysää, ylileveää paitaa, joka peittäisi keskivartalon inhottavuudet ja joka loisi illuusion kapeammista kintuista.

En tänä päivänäkään tiedä, miltä ihan oikeasti näytin tuolloin. En muista ikinä katsoneeni itseäni tuohon aikaan peilistä alasti, alusvaatteissa, uimapuvussa tai edes kesäisen vähissä vaatteissa (koska sortsien pukeminen oli mielestäni pahinta, mitä minulle ja niille maailman rumimmille jaloille olisi voinut sattua). Olin mielestäni ennenkaikkea iso. Ällöttävän iso.

Vaan mitä sanoo todellisuus? Olin kyllä silloin 14-vuotiaana jo kasvanut tähän täysipituiseen, reilusti yli 170-senttiseen varteeni. Peilin lisäksi vihasin katsoa omaa painolukemaani, enkä siksi ole aivan varma tarkasta strategisesta painomitastani tuohon aikaan. Muistelen kuitenkin, että painoni on siihen aikaan ollut, korkeimmillaankin, jotakuinkin 5 kiloa vähemmän, kuin mihin biologinen normaalipainoni nyt aikuisiällä on asettunut.

Toisin sanoen en siis oikeasti ollut ollenkaan iso. Ehkä ikäisekseni pitkä. Ja ylipäänsä naiseksikin aika pitkä. Mutta en muuten. Siksi minusta olisi äärettömän kiehtovaa päästä kohtamaan nyt, tällä järjellä ja tällä kehotyytyväisyydellä se peilikuva, jota niin syvästi silloin vihasin. Nähdä ne maailman rumimmat jalat, jotka nykyään pukisin enemmän kuin mielelläni vähän useamminkin kuin kerran kesässä sortseihin (tahtoo lisää sortsikelejäää!).

Okei, jatketaan aikamatkaa. Tuli laihtuminen ja jatkuvat body checkingit (onko tälle järkevää suomenkielistä termiä?) jokaisesta mahdollisesta peilistä, näyteikkunasta, autonikkunasta jne, kun piti tarkistaa, että onhan vatsa edelleen yhtä littana kuin kotoa lähtiessä. Olin yhtä riippuvainen peilistä kuin vaa-asta, jolta piti aina käydä tarkistamassa, ettenhän vain ainakaan ole yhtään lihonut. Koska sehän se sittenkin olisi pahinta mitä ihmiselle voisi sattua.

Luulin peilin olevan ystävä, vaikka todellisuudessa se oli pahin vihollinen. Se joka aina kertoi, että kyllä sillä yhdellä kadun kulkijalla oli kapeampi vyötärö tai sirommat jalat. Aina oli jotain, johon ei voinut olla tyytyväinen. Sarjassamme tyytyväisyys tappaa kehityksen ja muita sairaita motivaatiolauseita.

Siitä alkoi pitkä tie, tai no, taistelu siihen, että peilistä todella tuli ystävä. Siinä matkan varrella ehdittiin kokea aika monet sisäiset itkupotkuraivarit, kun keho näytti kaikelta muulta kuin pitäisi. Tai siis, ”pitäisi”.  Kun päälle aiottu vaate ei näyttänytkään yhtään siltä, miltä oli ajatellut. Kun ryhmäliikuntatunnille mennessä piti valita treenivaatteet sen mukaan, että tietää joutuvansa katsomaan itseään peilistä koko tunnin ajan. Kun terve mieli yrittää pitää todellisuuden matkassa mukana ja todistaa, että olet ihan hyvänkokoinen, samaan aikaan kun sairas mieli osoittaa syyttävällä sormella jokaista epätäydellisyyden kohtaa peilikuvassasi.

Olen tämän kuvan napannut internetin ihmeellisestä maailmasta, mutta nyt en enää löydä alkuperäisille jäljille. Julkaisen sen silti. (Koska en jaksa itse alkaa nakertaa omenasta vastaavaa asetelmaa.) Tulkaa ja lyökää.

Päästään nykyhetkeen. Näen peilistä juuri sellaisen ihmisen, jollainen olen. Vaatteilla tai ilman. Ja olen tyytyväinen näkemääni. En haikaile enkä kaipaa mitään muuta. Näen peilistä, miten jokin vaate istuu päälläni erityisen hyvin, jokin toinen vaate huonommin. En enää koe, että vika olisi minussa tai että minun pitäisi muuttua, jotta vaate näyttäisi paremmalta. Jokseenkin järkevämpää suosia niitä hyvin istuvia vaatteita ja yksinkertaisesti olla ostamatta/käyttämättä niitä huonosti istuvia vaatteita. Näen peilistä myös, pysyykö lapatuki punnertaessa vasemmallakin puolella vai lähteekö olkapää karkaamaan kohti korvaa. En jää enää tuijottamaan, näyttääkö vatsani tässä treenipaidassa isolta tai näkyykö vatsamakkaroita kumartuessa.

Myönnän, että en edelleenkään nauti rintaliivien sovittamisesta räikeästi valaistussa sovituskopissa pms- (tai alkuraskaudesta johtuvien) turvotusten kanssa. Myönnän myös, että peilikuvat, joissa näytän mielestäni todellisuutta leveämmältä tai kapeammalta, hämmentävät minua. En kaipaa enää todellisuuden väärentäjiä, kun vihdoin olen päässyt eroon omasta päänsisäisestä väärentäjästä. Mutta enää nuo kokemukset eivät lannista minua. Saavat ennemmin vain hymähtämään. Ja jatkamaan elämää.

Peilittömyyttä pidetään jollain treenisaleilla merkkinä siitä, että hei, täällä ei olla ulkonäkökeskeisiä. Täällä ei pakoteta ketään katsomaan itseään peilistä. Täällä ei treenata siksi, että voidaan pullistella ja pyllistellä lihaksia peilin kautta. Täällä ei lisätä tuskaa ja ahdistusta siitä, miltä näyttää tänään päälle valitussa treenitopissa, onko naama punaisenlaikukas, valuuko ripsiväri tai onko tukka likainen, vaan täällä saa keskittyä tekemiseen.

Tavallaan tykkään tästä peilitön sali -ideologiasta. Mutta tavallaan tykkäisin myös siitä, että peili ei olisi kenenkään vihollinen. Että peilin välttelemisen sijaan kannustettaisiinkin rohkeasti peilin eteen. Kohtaamaan todellisuus ja hyväksymään se. Näkemään se upeus, mikä peilissä kurkistaa. Että peili ei tarkoittaisi ulkonäkökeskeisyyttä vaan sitä, että tietää ja tuntee kehonsa mutkat ja osaa katsoa niitä jokamiehen(janaisen)oikeuksiin kuuluvalla ylpeydellä.

Siinäpä minulle haastetta töihin.

Aiheeseen liittyen, pakko vielä kertoa tämä. Sanoin taannoin jyrkän ein avopuolisoni harmittomalle ja humoristiselle(?) tavalle jännitellä kotona peilin edessä lihaksiaan salitreenin jälkeen. En tiedä, oliko tämä hätävarjelun liioittelua, mutta halusin minimoida riskit, että ipanamme pitää peilin edessä pullistelua ihan normaalina toimintana tai ajattelee peilikuvan olevan hyväksyttävä vain silloin, kun se on käyty juuri pumppaamassa salilla. Eikä minua toisaalta itseänikään kiinnostanut seurata moista käyttäytymistä kodissani.

Ei tarvinnut toista kertaa huomauttaa asiasta.

-Katri

Kehoaktivisti kasvaa isommaksi

Varoitus: Naisasianaisen naisasiaa. Älä lue, jos ahdistaa.

***

Olen hehkuttanut Facebookin puolella etenkin Girls gone strong – sivustoa. Toinen inspiroiva juttujen ja ennen kaikkea ajatusten ja tehokkaiden onelinereiden lähde on Lift like a girl – sivusto. Erityisesti Lift like a girlin Nia Shanksin kirjoitus ”13 Ways Women Can be MORE, Not Less” sysäsi ajatteluani taas aavistuksen eteenpäin. Eilen vahvistusta ajatukselle sain Facebookissa pyörivästä kuvasetistä.

Ammatikseen sitä miettii muiden ihmisten painoahdistusta (en juurikaan kysele painoja tai punnitse vastaanotolla) ja suoraan sanottuna oma paino ei kauheasti sen päälle ole kiinnostanut. Plus olen pysytellyt hyvinkin samoissa lukemissa ja vaatekooissa sieltä riparista ja ylppäreistä asti (mekoilla mitattuna). Vaa’alla käyn ehkä neljä kertaa vuodessa. Lähinnä huvikseni. En omista sellaista.

Minuaon varoiteltu ja peloteltu lukuisia kertoja, kuinka varmasti alkaisin lihoa, kunhan ikää tulee.

Ikään kuin se nyt olisi pahinta, mitä naiselle voi tapahtua. Suurentuminen. Suuremman koon osto.

Tänä kesänä meni jokunen viikko äimistellessä sitä tosi asiaa, että jeps, nyt on yksi vaatekoko jätetty taakse. Ylppärimekko (jota tosiaan olen käyttänyt muissakin juhlissa) on käynyt pieneksi. Olen oppinut ostamaan isomman koon paitoja, sillä vanhaan kokoon en oikein mahdu. Kinnaa hartioista ja joskus rintakehän kohdalta. Istuvien housujen ostaminen nyt on aina ollut hankalaa tällä persauksella, joten siinä ei ole mitään uutta. Olen kyllä edelleen malliltani sutjakka. Kelailen tässä vaan niitä ajatuksia, mitä tämä minimaalinen metamorfoosi herätti.

Kuinkahan helvetin monta kertaa olen lukenut jostain blogista tai lehdestä, että naiset, älkää pelätkö isoja painoja, ei niistä tule lihaskasoiksi! Entä sitten, vaikka tulisi?! Mitä hirveää siinä on, jos naisella on lihaksia? Mitä pahaa siinä on, jos nainen on harteikas tai muulla tavalla iso? Ai niin, kulttuurissamme se on huono juttu. Sori, unohdin.

Naisen tulee pyrkiä pienuuteen ja vähentämiseen. Serena Williamsin kehoa on taas vaihteeksi analysoitu viime päivinä ja vajaaälyiset on kommentoineet kehon ”miehisyydestä”. Naisille kun tuntuu olevan edelleen se yksi malli: pieni koko, isot tissit, mielellään iso perse, mutta godforbid liian iso, pitkä tukka. Ja kehopositiivisuus? Sehän on vaarallista sekin, kun se kannustaa kuolemaan lihavuuteen. (Not.)

Autoin kaveria muutossa, jossa hänen anoppinsa koko ajan voihki, että älä ota sitä, se on painava, jätä se miehille. Pidin kieleni kurissa, mutta teki kyllä mieli kiljua, että lopeta! Jaksan kyllä. Minusta jonkinasteinen voima on lähinnä käytännöllistä. Jaksaa tehdä arkisia asioita.

Teinkö sitten jotain todella erikoista ja suunnitelmallista? En ahmi proteiinia (far from it), käyn salilla 1-3 kertaa viikossa (kyllä, minun kehoni tykkää leppoisasta tahdista – kehittyminen loppuu kuin seinään, jos siellä ramppaa koko ajan) ja joko geenieni tai ilmeisen hyvän ruokavalioni takia tässä nyt kävi näin. Sillä nuo lisääntyneet kilot on kyllä pääosin lihasta. Tulivat lisät semmosiin kohtiin, että sen tajuaa ilman epäluotettavia kehonkoostumusmittareitakin. Minun kehoni reagoi näin, kaikkien ei. Nyt olen sitä mieltä, että pah, voisinpa olla vähän isompikin. Ehkä enimmäkseen sen takia, että olisin enemmän normeja vastaan. 😉

En koe, että tässä olisi joku kriisin paikka, vaikka alkuun olin vähän hämmentynyt uudessa kehossani. Itse asiassa olen käynyt keskusteluja itseni kanssa, että kelaa nyt, kuinka siistiä, jos on vähän isompi. Ei minulla ole mitään tarvetta olla näkymätön ja pieni. Vaatekoot ovat vain numeroita ja SEFBin henki nyt on aina ollut numerovastainen.

En pelkäää, että kun ikää tulee, niin kohta alkaa lihominen ja kohta on pakko alkaa miettiä, mitä suuhunsa laittaa. Todellisuudessa olen vuosien mittaan tullut vuosi vuodelta iloisemmaksi kehostani, joka toimii hyvin ja palvelee minua, kuten sen on tarkoitus. Pienet rinnat? – No, eivätpähän roiku sitten vanhana. Lyhyet jalat? – Viuhtoopa sitäkin vikkelämmän näköisesti, jotta pääsee kovaa. No thigh gap? – Nope, I just have muscle there.

Kroppani toimii sitä paremmin, mitä enemmän pidän siitä huolta. Selkä hajoaa, jos en liiku. Niskaan sattuu, jos en liiku. En saa unta, jos en liiku. Vituttaa ja masentaa, jos en liiku. Olen vetämätön ja väsynyt, jos en syö terveellisesti. En saa unta, jos olen syönyt liian vähän.

Kelatkaa niitä minuutteja, tunteja, päiviä ja vuosia, jotka voisi käyttää vaikka itsensä kehittämiseen ja jonkin uuden taidon oppimiseen sen sijaan, että sitä panikoisi, että apua, jos minä suurenen tai en pienene? Itse äkkäsin asioita aika nuorena, mutta siltikin tuntuu, että teini-iästä järkyttävän suuri osa oli tätä ajattelua. Se on niin sääli. Toivon, että olisin opetellut vaikka jonkun kielen sillä ajalla. Tai opetellut piirtämään kunnolla. Tai koodaamaan.

Voitaisiinko tätä viestiä jatkossa toitottaa toisille naisille useammin? Vanhemmat naiset nuoremmilleen? Isät tyttärilleen? Veljet siskoilleen? Pidä itsestäsi huolta, mutta älä käytä niin hitosti energiaa mahtuaksesi johonkin pienen pieneen malliin.

Nyt käyn vaa’alla ajatellen, että jes, pari kiloa vielä ja sitten on uusi kymmenluku! 🙂 Itsekin joutuu tietoisesti pohtimaan, että kyllä, niiden numeroiden voi haaveilla menevän ylöspäinkin. Se nimittäin todennäköisesti tarkoittaa enemmän voimaa. En siis väitä itseäni vahvaksi, mutta väitän itseäni vahvemmaksi kuin olin ennen. 😀

Kehitystahtini tulee olemaan hidas. Ihan vaan sen takia, että mulla ei todellakaan ole mihinkään kiire. Kiva olisi olla hyvässä kunnossa, kun ikää tulee. Sillä minua liikkeeseen motivoi ennen kaikkea hyvä ja virkeä olo ja terveys. Ulkonäköseikat seuraa pitkällä perässä ja ne tulee kaiken hyvän fiiliksen ja henkisen voimaantumisen kylkiäisenä.

Ja kyllä, näytän mielelläni miehekkäältä, jos se tarkoittaa tätä lookkia.

Screen Shot 2015-07-15 at 11.10.18

Me ollaan #rantakunnossa – kuten sinäkin!

Tein sunnuntai-iltana ysiläisille terveystiedon tunnille esitelmää. Siinä samassa törmäsin Ihmistenlehti Huuman ja Etelän-Sylin hienoon kamppikseen #rantakunnossa.

Ko nythän on niin, että kaikki me ollaan rantakunnossa. Ei jaksa enää sitä hirveää p***aa, mitä naistenlehdet ja lööppilehdet syöttää, että tee näin tai oo näin ja sitten on hyvä. Kiitos, nyt riittää!!! No more!

Mennään kaikki biitsille, nurtsille puistoon tai mökkilaiturille ja chillaillaan vaan. Ei sillä oo mitään väliä, minkä kokonen tai mallinen se keho on. Se on hyvä.

Tässä mainioita otoksia kamppiksen lanseeraustilaisuudesta! Katri valitettavasti ei Jyväskylästä päässyt, mutta otin mukaan hauskan ystäväni Annen, joka tässä poseeraa kanssani.

IMG-20150518-WA0002

Kamppiksen puuhanaiset kylvyssä.

DSC_0397

Tottahan jokaisessa uimapukukuvauksessa pitää olla oma stand-up-koomikko heittämässä settiä. Tommi on mukana kamppiksessa myös, jee!

IMG-20150518-WA0004

Tuimana odotetaan omaa kuvausvuoroa. Jännittävää!

DSC_0402

Mitä täällä tapahtuu?!

DSC_0401

Ihan joka kuvassa ei ilveilty. Mutta edelleen: Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

 

DSC_0410

Tässä imitoin kilpikonnaa, joka kurkkaa kuorestaan.

DSC_0418

Takakoppi! Ja kyllä. Palmu kaatui välillä tässä tohottaessa.

 

DSC_0419

Kakolasta karanneet ammeleikeissä.

DSC_0421

Annella hukkumisvaara, kun ei muistanut kellukkeita laittaa.

DSC_0412

”Hymyä nyt, krokoseni!”

DSC_0411

Rantalook hiottu kesää varten.

DSC_0415

Lapset ja niiden lelut. Toinen hallitsee poseeramisen, toinen ei niinkään. ”Kunhan tässä seisoskelen.”

DSC_0408

Jos yöllä koskaan pelottaa kävellä yksikseen, pitää muistaa, että omaan tämmösen jäätävän tappajan lookin, joka voi toimia salaisena aseenani.

sefb rantakunnossa

Valitsin kaikkien kuvien joukosta kuitenkin sen ns. virallisen #rantakunnossa-kuvan. Kun kerran siihen huumoriin kannustettiin…

Mittanauhalla ei voida mitata ihmisarvoa – vieraskirjoitus

SEFB proudly present…. lukijamme, sosiaalipsykologi Salla Saxénin kirjoituksen ulkonäköpaineista. Kiitos Salla! 

***

Kiitos Se erilainen fitness – blogille kannanotoista, jotka pureutuvat eri tavoilla ja eri näkökulmilla meitä kaikkia velvoittaviin ulkonäköpaineisiin. Blogi peräänkuuluttaa harvinaisia, mutta niin mittaamattoman arvokkaita kriittisiä näkökulmia vallitsevaan ruumis- ja kauneuskulttuuriin.

Blogi on osunut yhteiskunnallisesti polttavaan teemaan, jota voisi mielestäni pitää jopa uutena ihmisoikeuskysymyksenä. Sen ytimessä on kulttuuriimme vakiintunut pahaa ilmapiiriä ja ihmisten välistä eriarvoisuutta levittävä uskomus siitä, että mittanauhalla voitaisiin mitata ihmisarvoa. Tämä uskomus on karannut käsistä kuin rutto. Se näkyy esimerkiksi kiusaamisena kouluissa, itsetunto-ongelmina, ahdistuksena, masennuksena, syömishäiriöinä ja syrjintänä työnhaussa.

Hyvä lukija, suhtaudutko kriittisesti omaan ulkonäköösi? On ymmärrettävää, jos oma peilikuva ahdistaa: se nimittäin ahdistaa suurinta osaa, ja aivan erityisesti se ahdistaa nuoria naisia. Toivon, että Se erilainen fitness – blogin antama esimerkki ottaa asia rohkeasti puheeksi antaa voimia kaikille niille, jotka päivittäin katsovat itseään peilistä kriittisin silmin, peilaten itseään mahdottomaan ihanteeseen – ja uskoen usein olevansa mielipahansa kanssa yksin.

Vastaukseni heille, jotka kokevat yksin kärsivänsä ulkonäköpaineista, on yksinkertaisesti tämä: ulkonäköpaineet eivät ole lähtökohtaisesti yksilöllinen ongelma. Yksilölliset kokemukset rakentuvat suhteessa kulttuurilliseen ihanteeseen, joka on yksilöille kuitenkin niin normittava ja armoton, että ongelma voi tuntua yksilölliseltä.

Julistankin nyt, että ruumiin rajojen survominen ahtaaseen kulttuurilliseen muottiin on yhteiskunnallinen ongelma. Emme enää suvaitse rasismiakaan; miksi siis suvaitsisimme yhtä ahdaskatseisia kauneusihanteita? Kuulutan nyt kaikkia katsomaan kauneuden ihanteita kriittisesti ja keskustelemaan niistä avoimesti. Tällä hetkellä ruumiinkulttuurimme pakottaa erityisesti naisia – ja vuosi vuodelta enemmän myös miehiä – ahtaisiin muotteihin, jotka useimmissa meissä tuottavat pahan olon ja riittämättömyyden tunteiden tuhoisia kierteitä.

Kuulutan myös käytäväksi julkista kriittistä keskustelua siitä, millaista mainontaa ja ruumiskuvastoa hyväksymme levitettäväksi, ja millaisia arvoja haluamme tämän aiheen osalta yhteiskuntana edustaa. Käsillä on paitsi uhka myös mahdollisuus. Mikäli kaikista ongelmistamme huolimatta voisimme kyetä suhtautumaan kriittisesti kulttuurimme kauneusihanteisiin ja niiden tuottamiin yksilöiden kokemuksiin, mahdollistaisi tämä myös eriarvoistavaan kauneuskulttuuriin puuttuvan kriittisen keskustelun. Toisaalta, jos tätä keskustelua ei käydä, emme koskaan pääse yhteistyöhön ja eteenpäin ongelmien ratkaisemisessa. Samoin, mikäli tätä keskustelua ei käydä, siirrämme ajallemme yleisen kielteisen kehonkuvan ja itseinhon kierteen väistämättä myös tuleville sukupolville.

Tällöin kasvatamme tulevaisuuden lapsistamme koneenosien sukupolvia, jotka ostavat ruumiillisen hyväksyntänsä ja itseymmärryksensä kauneuskulutusmarkkinoilta sen sijaan, että he oppisivat tärkeää kriittisyyttä, sananvapautta, erilaisuuden tunnustamista sekä toisten ihmisten empaattista kunnioittamista.

Kieltäydytään tästä tulevaisuudesta! Avoimen keskustelun ja kriittisen äänen kuulemisen aika on nyt.

Salla Saxén, YTM

Tohtoriopiskelija (sosiaalipsykologia), Itä-Suomen yliopisto
2014–2015 Harvard Medical School Bioethics Fellow
Kirjoittaja on usein ulkonäköpaineista kärsinyt nuori nainen.

***
Leenan infoisku

Etelän-Syli ja Sydänliiton Neuvokas perhe järjestävät Helsingissä tämän teeman ympäriltä keskiviikkona tilaisuuden Kansalissalissa. Katri luennoi Läskivihapuheen loppu – aiheesta Jyväskylässä Tulikarin auditoriossa JAMKissa.

Kaikki Syömishäiriöliiton Älä laihduta – päivän tapahtumat eri paikkakunnilla löytyvät täältä.

***

ala-laihduta-logo

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).

Ei tehdä tästä nyt vaikeeta

Koska on sunnuntai ja pyrin siihen, että minulla on elämää myös blogin ulkopuolella, pidän tämän nyt lyhkäisenä tälle päivälle.

Olen yrittänyt olla aktiivinen SEFBin Facebook-sivulla ja sinne tulee linkattua jos jonkinmoista nettiartikkelia ja videon pätkää. Jos ei ole tuttu paikka, niin käyhän tarkastamassa. Muutkin kuin me kirjotellaan fiksuja (ehe ehe), niin ei sitten jää hyvät artikkelit lukematta.

Faceen syölsin joskus tuohtuneessa mielentilassa noin kahdessa minuutissa terveen elämän salaisuuden kommenttina johonkin dorkaan nettiartikkeliin.

Nyt jaan sen täällä blogin puolella. Ihan ilmaiseksi.  Sillä ehdolla, että jaat sen eteenpäin mahdollisimman monelle! 🙂

Kerrataanpa terveen elämän salaisuus:

1) Tutustu itseesi, opettele olemaan sinut itsesi kanssa.
2) Nuku riittävästi.
3) Vältä stressiä, järjestä elämä tasapainoon. Meditoi, keskity, ole tietoinen, ole läsnä.
4) Syö säännöllisesti ja pääsääntöisesti terveellisesti.
5) Liiku, mielellään joka päivä. Vaihtele lajeja, tee sellaista, mistä nautit.
6) Älä ylianalysoi ruokavaliotasi, liikuntatottumuksiasi, kehonkoostumustasi ja ihmissuhteitasi.

Ei muuta kuin rentoa sunnuntaita! Itse unelmoin näistä hetkistä hetken päästä maalla. Kesä tulee, ihan varmasti tulee!

10527373_10152174948050800_1156328197217939290_n (1)

Kelvotonta laihduttamista

Yleensä laihdutusaiheiset kirjoitukset antavat vinkkejä, miten homma hoituu. Suurin osa vinkeistä on joko ihan diipadaapaa tai keskittyy epäolennaisuuksiin (Lähde: suurin osa internetin laihdutusta koskevista sivustoista). Ajattelin kääntää tämän aiheen kuitenkin juuri toisinpäin: Miten epäonnistua laihduttamisessa 100 %:n varmuudella?

Älä vaan arvosta itseäsi

Tämä on hyvä lähtökohta. Tunne itsesi arvottomaksi ja ajattele, että olet arvokas vasta kun olet x kg laihempi. Tunne, että sinun pitää ansaita ruokasi. Jos et ole liikkunut, et myöskään saa syödä porkkanaa väkevämpää tavaraa. Tämä johtaa leijonanälkään, ja sen sammuttaminen vaatii vähintään seepranraadon verran tavaraa. Sitten onkin taas morkkis ja voit ruoskia itseäsi itseinhon partaalle.

Bonuksena: parisuhdeongelmat, ystävyyssuhteet voivat olla haasteellisia, et viihdy itsesi kanssa.

Nuku liian vähän

Varmin tapa saada aineenvaihdunta sekaisin, on nukkua liian vähän. Lisäksi väsyneenä tekee huonoja valintoja (ainakin ruokien) suhteen. Pitkään jatkuneena elimistö kokee väsymyksen stressinä ja käytännössä viestii elimistöä varastoimaan ruokaa entistä tehokkaammin.

Bonuksena:  työt ei suju, mieli on maassa ja elämä tuntuu värittömältä.

Älä syö kasviksia

Sen lisäksi, että tarvittavat ravintoaineet (vitamiinit, kivennäisaineet, antioksidantit, kuidut ja mitä näitä nyt on) jäävät saamatta, jää saamatta myös energianiukka kylläisyysvaikutus. Kasvikset keventävät, mutta täyttävät. Jättämällä ne pois, on käytännössä mahdotonta syödä niin, että maha tulee kylläiseksi, mutta energiaa ei tule mahdottomasti.

Bonuksena: huono iho, vetämätön fiilis ja kiertävät lenssut tarttuvat varmasti.

“Laihduttele” 

Ole jatkuvasti laihdutuskuurilla.  Kuurit laittavat elimistön hyvin sekaisin. Osallistu bikinifitness-dieetille, jotta hankit lisäksi kilpirauhasen vajaatoiminnan, joka näppärästi lisää painonnousua, kun haluat päinvastaista.

Bonuksena: kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttaa monille myös mielialavaihteluita ja alakuloa, jotta homma olisi varmasti mahdollisimman hankalaa.

Laihdutan, siis lihon.

Rakastan itseäni, pidän huolta itsestäni, näytän esimerkkiä lapsilleni ja läheisilleni, syön hyvin, liikun ja lepään.

Ja kas, voin paremmin ja todennäköisesti laihdun.*

*Vieläkään en suostu kaupittelemaan turhia lupauksia, vaikka se kuulostaisi miten tylsältä.

***

ala-laihduta-logo

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Katsotaanpas, jos riittäisi juttua viikon jokaiselle päivälle teeman ympäriltä… 😉

#kommentoikeskenäs

Se erilainen fitness – blogi sai haasteen ja luonnollisesti otti sen vastaan. Heftytraining Anna haastoi meidät kirjoittamaan aiheesta bodyshaming eli kropanmollaus (vapaa suomennos by Leena). Ei kovin vaikeaa, koska aihe on hirvittävän tärkeä aihe kehoaktivistit Mikkilälle ja Putkoselle. Here goes. (Leenan versio aiheesta.)

Lopussa syy sille, miksi en normaalisti ota selfieitä.

***

Case Isot tissit: Kaiken kansan ilo (paitsi kantajansa)

Omistaapa isot tissit! Naisellinen figuuri! Vähän niin kuin Marilyn Monroe! Bikinit ja iltapuvut saisivat vähän enemmän täytettä – seksiwau!

Tai sitten ei. Isorintainen ystäväni selvitti vähän tarkemmin, miltä elämä tuntuu, kun persoona tiivistetään pariin maitorauhasrykelmää. Tisseistä puhutaan ja niitä puidaan. Iloisesti unohtaen, että niiden kantaja on paikalla, tajuissaan ja ymmärtää kuulemansa. Tissit ovat ikään kuin oma eliönsä – niitä voi kommentoida kuin David Attenborough konsanaan: ”Sieltä tulevat komeat E-kupin rinnat kulman takaa. Ne tuntuvat vain vaivoin pysyvän paidan sisässä. Uhkea ilmestys ei jätä ketään kylmäksi.” Paitsi ehkä kantajansa, joka on helvetin kyllästynyt kuuntelemaan keskustelua tisseistään, koska omaa myös aivot ja ajatukset.

Karseinta on, että kuulemma isojen tissien omistaminen viestii, että nainen on löyhällä moraalilla varustettu. Se naisellinen figuuri siis muka kertoo siitä, että on helposti valmis levittämään parin jalkoja halukkaan ja himokkaan miehen edessä. Joku biologi voisi nyt selittää, mitä helvettiä luontoäiti on ajatellut sillä, että osalla porukkaa on isot tissit, jotka a) aiheuttavat niska-hartiakipuja b) sekoittavat ihmismielen (niin miesten kuin naistenkin) ääliötasolle.

#tissirauhaa

Case Perse: Saa koskea – eiku…

Itsehän omaan hyvän pyllyn. Ei, en tarkkaile sitä peilistä ja en ole koskaan ottanut belfietä. Tiedän tämän, sillä olen kuullut sen aika hiton monta kertaa. Eikä siinä, sehän kiva, jos pyllyni tuottaa iloa jollekin. En hirveästi jaksa aiheesta stressata (tai sitä miettiä). Toivoisin kuitenkin, että aiheesta keskustelijat ja  kommenttien jakelijat olisivat ensisijaisesti tyyppejä, jotka ovat lähikontaktissa kanssani tai hyviä ystäviä, joiden kanssa keskustelu saattaa olla hyvinkin intiimiä, mutta hauskalla tavalla.

Plus semmonen pikku juttu, että vaikka hanurini on siellä takapuolella, tunnen kyllä, jos sitä lääpitään. Ja guess what? Not cool.

Äh, en voi käyttää pylly-aiheista häshtägiä tässä kohti ilman, että se kuulostaa jotenkin tosi pervolta…. 😛 Eiku, no, voinpas! #pyllyrauhaa (hihihihhiii) #strangerstopsgrabbingmyass

Case ”Mutta ylipaino on KAUHEAN epäterveellistä!!!”

Elämme murroskautta. Joitain vuosia sitten fitness-kulttuuri leimahti voimallisesti valloilleen ja vaikka sen terveellisyyttä on kyseenalaistettu, voidaan kai vielä todeta, että se vaikuttaa kauneus- ja terveyskäsityksiimme melkoisesti. On mahdotonta kirjoittaa aiheesta ”ylipainoinen voi olla terve”, ilman, että joku nettikommentoija sekoaa ja alkaa tykittää vastakkaista viestiä siitä, miten hirvittävän epäterveellistä ylipaino on – ei siihen saa kannustaa!

KUKAAN ei kannusta ylipainoisuuteen. That is not the point. En myöskään hetkeäkään usko, että tyypit, jotka huutelevat vastaavia argumentteja ovat todella ylipainoisen ihmisen puolella. Meillä jokaisella on oikeus tulla arvostetuksi ja kunnioitetuksi tasan sen kokoisena kuin on, ei sitku (on normaalipainoinen, lihaksikas, urheileva ja ortorektisesti syövä kunnon kansalainen). Ravitsemusterapeuttina näen niin paljon painoahdistuneita ihmisiä, että toivosin todella heille #painorauhaa.

Pointti on nimenomaan asenne, ei terveys. Se, että porukkaa lannistetaan ajattelemaan, että et voi olla terve, hyvä ja moraalisesti kunnollinen (aihe, josta bloggasin alkuvuodesta), jos olet ylipainoinen, ei vaan motivoi ketään tekemään niitä muutoksia, joilla ihminen todella olisi mahdollisimman terve koosta riippumatta. Ne muutokset voivat johtaa  – tai ollla johtamatta – siihen, että paino putoaa, mistä toki on paljon terveyshyötyjä. Kunhan tämä tapahtuu niin, että mielenterveyskin siitä hyötyy, sehän hyvä. Jos taas fyysisesti paino putoaa, mutta pää sekoaa, paljon on pielessä.

#everybodyisbeautiful #painorauhaa #stopbodyshaming

Case Bodyshaming-ilmiö

Lasken oikeastaan kaiken paskanjauhannan kehosta bodyshamingiin kuuluvaksi. Sillä vaikka puhuttaisiin siitä, että vau, onpa sulla kaunis perse tai kivat tissit, niin onhan siinä vähän niinku vertailussa kaksi asiaa: ihanne ja kaikki sen ulkopuolelle jäävä.

Kaikki kropat ovat kivoja ja tästä taas kannattaa puhua. Lasken itseni kuuluvaksi jotenkin valveutuneiden kehoaktivistien piiriin, mutta silti saan itseni välillä kiinni ajattelemasta, että ”tämä vaatemalli ei tainnut sopia pitkäselkäiselle”. Who the eff cares? Jos huvittaa laittaa jotain päälle, niin sitten voi laittaa. Korosti tai latisti se sitten jotain osaa minussa tai ei. Se on vain vaate.

Plus minusta olisi kiva, jos ihmiset keskittyisivät oman tai muiden napojen sijaan johonkin vähän kehittävämpään. Onhan tämä oman itsensä parissa huseeraus oikeasti ihan pelleilyä. Se ei tutkitusti lisää onnellisuutta tai tee meistä millään tasolla parempia ihmisiä. Jos tavoittelee onnellisuutta ja tyytyväisyyttä, toisten auttaminen sen sijaan olisi aktiviteetti, johon kannattaa satsata. Kunhan sen tekee ilman, että näännyttää itsensä siinä sitten. Toisten auttaminen ja siinä sivussa ihmisiin tutustuminen ehkä myös vähentäisi tarvetta arvottaa kanssaihmisiä kehonosien perusteella.

Eeppiset selfiet

Ajattelin, että pitää hyvän asian puolesta alistua selfien ottoon lapun kanssa. Realismia hain salilta, kun aattelin, että tulee sitten semmoset autenttiset, hikiset, tukka pystyssä, coolit kuvat. Tuli sit tämmöset. Hikikin kuivui 10 minuutin kotimatkalla.  Tutisevat kädet lisäsivät sopivasti haastetta. Kuvamateriaalia 17 kuvan verran ja kyllä, tässä on tarkimmat ja onnistuneimmat otokset. Tadaa! Enjoy!

valokatkaisija

Ja alussa oli valokatkaisija.

 

viekoitteleva seinä

Sitä seurasi viekoitteleva seinä.

silmät kiinni

Silmät kiinni näyttää aina hyvältä.

blogi kieli poskella

Kieli keskellä suuta onnistuu paremmin.

katse kamerassa

”Pakko onnistua, kun on katse kamerassa!”

kieli edessä

Selfieiden ottaminen on hanurista.

blogiin lapsi ilme

Onnistunein otos! And that’s a lot said.

lappu hampaissa

Lopulta hallitsin tekniikan melko hyvin.