Turhien murheiden vuodet

Täytän tänään 32 vuotta. Ei, tämä ei ole kuitenkaan se postauksen arvoinen tieto. 😉 Siskoni oli kaivellut kuvia onnittelusähköpostin kylkiäisiksi. Sieltä löytyi tämä otos.

Aavikkotreeenit

Olen kuvassa 10-vuotias. Ilme ei ehkä ole kuvauksellisin ja ei välitä sitä riemua, joka syntyy, kun saa kirmata Namib-aavikolla (se on mahtavaa! Poskien puna sentään osoittaa vauhdin hurmaa. 😀 ). Hetken aikaa tutkin kuvaa häkeltyneenä. Mutta enhän minä ole tässä ylipainoinen! Päinvastoin, aika varsamaiseltahan tuossa näytän. Aloin itkeä (#leenanaamuitkut). Siksi, että muistan, mitä olen ajatellut itsestäni tuolloin ja jonkun aikaa sitä ennen ja sen jälkeen. Että olen ylipainoinen ja iso. Ruma.

Näytin kuvaa Katrille (virtuaalisesti valitettavasti tämän välimatkan takia). Hän totesi: ”Meni just pohja siltä, että oot ollut lapsena pyöreä!” Kuten esimerkki osoittaa, lapsena on täysin suojaton ja kykenemätön suodattamaan kauneusihanteita. Kehonkuva on ollut täysin epärealistinen.

Synttärinä sitä aina pohtii, mitä kaikkea on vuosiin mahtunut ja millainen olen missäkin iässä ollut. Se, että poskeni olivat lapsenpyöreät, sai minut ajattelemaan, että olen myös muilta kehonosiltani vääränlainen. En ole aina ollut näin hyvällä itsetunnolla varustettu (no, kukapa olisi). Olen kiitollinen siitä polusta, jonka olen kulkenut, jotta olen päässyt eroon tuollaisista ajatuksista.

Samalla olen surullinen. En halua, että kukaan lapsi kärsii huonosta olosta, koska tuntee, ettei sulaudu joukkoon ja ole normaali (mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan). Siksi tulen jatkossakin olemaan hyvin anti-fitness ja anti-ulkonäkö. Ulkonäkökeskeiset lajit ja ajattelu saavat minut  voimaan pahoin, sillä tiedän, miten ne vaikuttavat niihin, jotka eivät pysty niiden välittämää viestiä ja ajattelumaailma suodattaman. Eli erityisesti lapset ja nuoret (ja aika monet aikuisetkin…).

Itseni tuntien veikkaan, että ihan hetkeen en ole yliviivaamassa tätä aihetta agendaltani. 😉

Motivaationa perse

”Mun mielestä kaikki ulkonäöstä märehtiminen on negaa. Piste. ”

– Katri Mikkilä

Aloitan lainaamalla kanssablogistiani, sillä tästä teemasta ollaan nyt kuohuttu erityisesti viime viikko, vaikka aihe aina nouseekin tapetille tasaisin väliajoin. Skabaan tämän teeman ympärillä jatkuvasti myös sosiaalisessa mediassa ja muiden kavereiden kesken. Ja myönnän: minun on todella vaikea pysyä rauhallisena, kun aletaan puhua ulkonäkökeskeisestä liikunnasta ja erityisesti ulkonäkölähtöisestä ajattelusta ja arvottamisesta.

What you see is not who you are

Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin? Ongelma vaan on siinä, että se, mitä sinä näet peilissä ei vastaa todellista kehonkuvaasi. Syömishäiriöitä sairastavat ovat tässä mielenpetturuudessa mestareita. Heidän oma näkemys kehostaan on todella kaukana todellisuudesta. Peilikuva ei kerro totuutta.

Paradoksaalisesti ”kauneus” (mitä se nyt ikinä sitten onkaan) ei paranna eikä paikkaa itsetunto-ongelmia, vaan aivan kuten kaikilla muillakin ”kauniilla” ihmisillä on henkisen kuraveden samentamat rillit naamallaan, kun he katsovat peiliin. Virheitä, epätäydellisyyttä, korjattavaa.

Seuraavan kerran kun näet näyttävännäköisen ihmisen peilailemassa ja tuhahtelet, että pitääkö tonkin muka erikseen itseään sukia, niin syy sille sukimiselle voikin olla epävarmuus, ei häikäisevän kova itsetuntoa ja itseihailu.

Niin on aina ollut ja niin on aina olemaan

Saimme väittelyn aikaiseksi miespuolisen ystäväni kanssa viime viikolla aiheesta ”ovatko naiset todella aina murehtineet ulkonäköään?”. Minun argumentti oli, että eivät ole. Perustin tämän asiantuntevasti lähinnä oman äitini kanssa käytyihin keskusteluihin (yhtään ei ollut mutu-tuntumalla heittettyä juttua). Äiti sanoi, että he lähinnä miettivät poikia. Hyvä sekin. Tosin kuvista päätellen he kyllä miettivät ulkonäköään. Muuten en voi käsittää niitä 60-luvun paplari-tupeerausrutiineja.

Päätin vähän kuitenkin etsiskellä laajempaa näkemystä netistä. Onhan se huimaa. Kyllä, naiset on ilmeisesti aina olleet ulkonäön perään. Erona menneiden mietteisiin ja nykyiseen on se, että nämä kauneusstandardit ovat kaventuneet merkittävästi: vain pieni murto-osa naisista mahtuu siihen tiukkaan muottiin, jota mainokset, naistenlehdet ja televisio meille syöltää.

Netin ihmemaasta bongasin syiksi kaventuneille käsitteille muun muassa sen, että korsetit hoitivat ennen kehon muokkauksen, joten niistä vapauduttua naiset eivät olleetkaan tyytyväisiä kehoonsa. Teollisesti tuotetut vaatteet taas tekivät sen, että niitä oli vain tietyissä kooissa, toisin kuin vaatturilla teetetyt oman mallin mukaiset vaateparret. Siten syntyi käsitys normeista ja vertailu eri kokojen (eli naisten kehojen) välillä oli helpompaa.  Vallalle tuli myös käsitys, joka alkoi yhdistää ylipainon ja henkiset epäsuotavat ominaisuudet, kuten laiskuuden. Oma lisäykseni on: because money makes the world go around. Mitä tyytymättömämpi tyyppi, sitä varmemmin hän kuluttaa rahaa täydellisyyden tavoitteluun.

Lempilainaus päivän surffailusta on presbyteeripappi Sylvester Grahamin tiukka mielipide ylipainoisuudesta ja yleisestä ruodusta lipeämisestä: ”Spices, stimulants and other overindulgences lead to indigestion, illness, sexual excess and civil disorder.” Eli mausteet, piristeet ja yleinen överöinti johtaa ruoansulatusvaivoihin, sairauksiin, yliseksuaalisuuteen (aina paha :P) ja yleiseen hämminkiin yhteiskunnassa. Hienosti on osattu vetää mutkat suoriksi terveysasioissa jo vuonna 1840-luvulla. Mausteet –> hullut halut ja sekasorto. Jos D-vitamiini olisi ollut keksitty, epäilen, että sitä olisi tarjottu vasta-aineeksi. Tai gluteenittomuutta. Graham sen sijaan tarjosi ratkaisuksi kuivahkoa ruokavaliota ja diettaamista (eiku onko tää nyt ihan sama…). Lupauksena pidättyneisyydelle oli hyvä terveys ja puhtoinen moraali (pois meistä ne seksuaalisuuden tunteet).

Itse haluan kuitenkin uskoa, että muutos on mahdollista. Eli vaikka joku asia on aina ollut näin, ei sen tarvitse olla sitä tulevaisuudessa, jos se kerta on huono tapa tai ajatusmalli. 

Mites miehet ja ulkonäköpaineet?

Ei ole tässä fitness-maailmassa ihan helppoa olla mieskään. Luin juttua vuodelta 1997 (edelleen validia asiaa), josta sai käsityksen, että ei se ulkonäkö niin miehiä kahlitse. Paitsi bodarimiehiä, joilla jutun mukaan oli komeista muskeleista huolimatta itsetunto-ongelmia ja tyytymättömyyttä kehoonsa. Yleiset miehisen mallin ihanteet ovat jonkun verran väljemmät kuin naisilla, mutta uskoisin (ja olen lukenut), että tässä ollaan menty kehnompaan suuntaan sitten vuoden 1997. Ennen miehisyyden statukset paksu lompakko, komea auto ja vaikutusvalta ovat saaneet rinnalleen lihaksikkaan ulkonäön. Eli lisää stressin aiheita. En koe tätä hyvänä muutoksena mitenkään.

Mitä haittaa siitä on, että motivaationa on hyvä perse?

Tästäkin kinasin viime viikolla. Että mitä vikaa on siinä, jos joitain ihmisiä hyvän kropan tavoittelu motivoi liikkumaan ja syömään hyvin. Sen takia, että en ole nähnyt yhtään pysyvää kelkankääntöä näistä lähtökohdista. Jossain vaiheessa se peiliin tuijottelukin alkaa tympäisemään. Toisilla nopeammin, toisilla hitaammin.

Toisekseen sen takia, että jokainen keho on kaunis ja jokainen sielu sen kehon sisällä on arvokas. Tiedän, että käsite ”beauty bias” ohjaa ajatteluamme. Eli ”kauniit” ihmiset saavat enemmän palkkaa, menestyvät urallaan paremmin ja heidät tuomitaan rikoksista epätodennäköisemmin kuin ”rumat” yksilöt. Tähän harhaan liittyy myös ajatus, että ”kaunis on yhtä kuin hyvä”. Tiedostan tämän. Minä vaan haluan kapinoida sitä vastaan, koska koen, että on moraalisesti rappeuttava ajattelumalli. Olkoonkin miten yleinen ja muka-biologinen (serious BS warning tämän argumentin kohdalla aina) tahansa.

Lisäksi perse motivaation lähteenä on huono, koska perse ei ole yhtä kuin sinä. Se on ruumiinosa, jonka päällä istutaan. Se myös on hyödyllinen ruumiinosa monessa liikunnassa. Kannikassa on voimaa. Sen koko, muoto, kiinteys tai kimmoisuus ei korreloi mitenkään älyn tai sen puutteen kanssa. Hysteerisesti oman kehon parissa puuhailu vie esimerkiksi aikaa perheeltä, ystäviltä ja parisuhteelta. Se perse ei tule loppupeleissä kiittämään, että olit spartalaisen kurinalainen syömisissä ja juomisissasi. Yksin. Se, että haluaa hyvän perseen, koska funktio x, on ihan eri asia.

Kehoon VOI suhtautua lempeästi

”Paljastus”. Tsekkailen kroppaani lähes päivittäin peilistä. En sen takia, että märehtisin, että voi hitto, oonpa ruma ja virheellinen (sillä oli aika teininä, jolloin nipistelin itseäni inhon vallassa). Ehei, vaan sen takia, että katson kehoani kunnioittaen ja iloiten (eli en myöskään silleen, että vauvauvau! :D). Lapissa hiihtoreissun jälkeen katsoin reisiäni ja ajattelin kiitollisena, että upeeta, miten te jaksoitte hiihtää mut ylös raskaita nousuja ja kestitte tiukat laskut – en olis uskonut! Olen myös luvannut, että jatkan tätä kroppani arvostamista myös niinä hetkinä, kun tajuan, että on kyykyt jäänyt tekemättä ja painoa on tullut lisää esimerkiksi stressaavan elämäntilanteen takia. Eipä silti, yritän pitää kropastani myös huolta, sillä kyllä kivuttomampana on kivempaa. 🙂

Miettiminen on eri asia kuin murehtiminen. Huolenpito on eri asia kuin stressaaminen. 

Eli en missään nimessä suhtaudu kehon ihasteluun sillä, että herranjestas, ei koskaan saa miettiä ulkonäköä! Absolutely not. Mutta se, että nykykauneusihanteiden rajat ovat niin helkutan kapeat, tekee se meistä henkisesti heikkoja, vaikka habaa olisikin.

Lopuksi: Mitä haittaa siitä on, jos miettii jatkuvasti ulkonäköään?

Tähän keksin ihan vaan tiiviisti yhden fraasin: Such a waste of time, money and energy.

10698510_10152497715674037_8709028419917918044_n

Ruma kuva turkulaisen ravintolan ruokalistasta. En jaksa fotoshopata. Viesti: priceless and beautiful.

Vähän lueskeltavaa:

http://www.sirc.org/publik/mirror.html
http://www.livescience.com/18131-women-thin-dieting-history.html
http://www.bostonglobe.com/ideas/2013/08/23/who-will-fight-beauty-bias/Kq3pbfOy4VRJtlKrmyWBNO/story.html


P.S. Toinen lempilausahdus vuoden 1997 artikkelista oli:
Programmes such as ’Baywatch’ are also likely to induce a sense of dissatisfaction.” 😀 Tässä kohti on pakko olla vähän eri mieltä. Koska Hasselhoff. Koska teemabileet.

Michael Knight 2014

”Kit, do you read me?”

 

 

En kokenut olevani tarpeeksi sairas

Kävin starttaamassa uuden vuoden Lääkäripäivillä. Luennoitsijana. Kerroin siellä tämän tarinan.

Tämä lappu kaulassa mentiin. Ilmasta ruokaa ja ilmanen narikka! Kannatti lähteä.

Tämä lappu kaulassa mentiin. Ilmasta ruokaa ja ilmanen narikka! Kannatti lähteä.

***

En osaa sanoa, milloin sairastuin syömishäiriöön. Tunnistan ensimmäiset syömishäiriöoireet jo aika varhaisesta lapsuudesta. Muistan esimerkiksi miettineeni, etten halua istua sylissä, jos vaikka sylissäpitäjän mielestä olen painava. Muistan käyneeni 7-8-vuotiaana koiramme kanssa kävelylenkillä ja miettineeni, että pitää lenkkeillä, ettemme kumpikaan lihoisi. En ikinä ollut ylipainoinen tai pyöreä lapsi, mutta koin silti käynnit kouluterveydenhoitajalla mittauksineen ja punnituksineen ahdistaviksi. Muistan, kun terveydenhoitaja näytti kasvukäyriäni. En muista minne niillä käyrillä sijoituin, mutta muistan miettineeni, että painon pitäisi olla sen nollalinjan alapuolella. Että sillä puolella olisi jotenkin turvallisempaa.

Olen miettinyt paljon, mistä nuo lapsuusajan vääristyneet ajatukset ja lihomisen pelko johtuvat. Lapsuudenkotini oli ja on edelleen hyvin tavallinen, tasapainoinen ja terve. Vanhempani eivät ole eronneet. Minua ei ole ikinä kiusattu koulussa, enkä ole kokenut muutakaan fyysistä enkä henkistä väkivaltaa. Kuten jo sanoin, en ole koskaan ollut ylipainoinen enkä edes pyöreä, vaan hyvin tavallisen kokoinen lapsi. Pitkäksikin aloin kokea itseni vasta yläasteelle siirtyessäni. Olin kyllä se syömishäiriölle tyypillinen kympin tyttö koulussa, mutta sitäkään minulta ei kotona ikinä vaadittu, eikä koulumenestykseeni kiinnitetty ikinä liikaa huomiota.

Koen, että eniten vaikutti yksinkertaisesti se, miten lihavuudesta ja laihuudesta puhuttiin – kotona ja oikeastaan kaikkialla. Lihavia ihmisiä kauhisteltiin (miten tuokin on itsensä päästänyt tuon näköiseksi?), laihtumista ja hoikkuutta ihailtiin ja kiiteltiin, omia vatsamakkaroita tai lisääntynyttä painoa surkuteltiin ja itseä soimattiin liikakiloista, vaa-alta käytiin aamulla katsomassa, saako leivän päälle laittaa rasvaa jne. Haluan korostaa, että kukaan lähipiirissäni ei ole ollut mikään superlaihduttaja eikä toisaalta edes laihduttamisen tarpeessa, vaan tämä kaikki oli sellaista ohimennen tapahtuvaa, satunnaista, muiden silmissä ehkä täysin harmitonta käyttäytymistä. Mutta jostain syystä tämä muka-harmiton läskivihapuhe sai minut ajattelemaan jo lapsena, että lihava ihminen on epäonnistunut ja huono ja pienuus ja laihuus ovat tavoiteltavia asioita – varsinkin tytölle.

Syömishäiriöni näkyvät oireet puhkesivat varsinaisesti yläasteelle siirtymisen jälkeen. Yksi laukaiseva tekijä oli paha akne, josta kärsin jo ala-asteen lopusta asti. Sen lisäksi siis, että koin olevani vääränkokoinen, koin olevani aknen ansiosta myös rumin ihminen maailmassa. Kaikkialla puhuttiin, että rasvainen ruoka aiheuttaa finnejä ja kyllä sen sitten naamasta näkee, jos on syönyt suklaata. Ahdistuin ajatuksesta, että ihmiset ajattelevat kukkivan naamani perusteella minun syövän jatkuvasti sipsejä ja suklaata. Että ihmekös tuo, että on tuon näköinen ja kokoinen. Siksi aloin vältellä rasvaisia ruokia, jätin leipärasvan pois leivältä, valitsin kaikista mahdollisista tuotteista sen rasvattomimman vaihtoehdon.

Samalla laihduin. Kappas, tämähän kävi helposti. Onnistuisinkohan laihtumaan vielä vähän lisää. Ja lisää. Ja aina vaan vähän lisää. Tästä lähti todellinen syömishäiriön kuherrusvaihe. Itsetuntoni nousi kohisten, kun laihtumiseni huomattiin ja koin jokaisen kommentin positiiviseksi ja ihailevaksi, oli se sitä tai ei.

Akneeni rasvan karsiminen ei auttanut, se parani vasta rajulla lääkityksellä, mutta laihduttaminen ja rasvakammo jäi. En koskaan lopettanut syömistä kokonaan, kävin mm. aina nauttimassa koululounaan, mutta syömiseni oli hyvin kurinalaista ja sääntöjen värittämää. Ja niukkaa. Samalla pyrin epätoivoisesti olemaan liikunnallinen ihminen, mikä näyttäytyi hyvin sekavana enemmän on enemmän -liikuntakäyttäytymisenä.

Äitini huolestui laihtumisestani ja ensimmäinen hoitokontaktini oli, kun äitini vei minut 16-vuotiaana gynekologille, kun 12-vuotiaana normaalisti vaikkakin epäsäännöllisinä alkaneet kuukautiseni olivat olleet yli vuoden poissa. Vastaanotolla kyllä puhuttiin syömisestäni, mutta ratkaisuksi puuttuviin kuukautisiini sain vain e-pillerireseptin.

Toinen hoitokontaktini oli lukion kouluterveydenhoitaja, joka kutsui minut luokseen, kun minulle nimettömäksi jäänyt opettaja oli kiinnittänyt huomiota kuihtuneeseen olomuotooni. Keskustelu terveydenhoitajan kanssa oli hyvä, sanoin paljon ääneen asioita, joita en ollut aikaisemmin uskaltanut sanoa ääneen tai edes itselleni. Terveydenhoitajakin ilmeisesti katsoi tilanteen kuitenkin olevan hallinnassa – varsinkin kun kerroin hänelle gynekologikäynnistä ja että olen äitini kanssa jutellut asiasta.

En oikeastaan tiedä, mikä oli se ratkaiseva tekijä tai mitä konkreettisesti tein, mutta painoni lähti pikkuhiljaa lukion loppuvaiheesta alkaen nousemaan. Ehkä jollain tasolla ymmärsin, että olen vähän liian laiha ja en voi jatkaa näin. Fyysisen vointini parantuessa ihmiset ympärilläni ilmeisesti totesivat, että vaara ohi ja ongelma selätetty. Minä itsekin ajattelin, että no niin, nyt en enää ole liian laiha. Vaara ohi ja ongelma selätetty.

Sitä mitä en ajatellut, ja mitä kukaan ei minulle koskaan sanonut, oli, että minä en pelkästään ollut liian laiha, vaan suhtautumiseni ja ajattelumaailmani syömisen ja liikunnan suhteen oli täysin vääristynyt – sen jälkeenkin kun en enää ollut vähän liian laiha. En tunnistanut enkä tunnustanut omaa tilaani syömishäiriöksi, en kokenut olevani tai olleeni tarpeeksi sairas. Mutta ei sitä toisaalta tehnyt kukaan muukaan. Myönsin kyllä, että ehkä tosiaan olin vähän liian laiha, mutta hei, en ole enää. En ymmärtänyt, että painon palautuminen normaalille tasolle ei tarkoita ongelman poistumista.

Siksi päänsisäinen sekasorto pääsi jatkumaan vuosikausia. Jatkuvat syyllisyyden tunteet siitä, kuinka paljon voin syödä, kuinka paljon pitäisi liikkua, kuinka paljon minun pitäisi painaa, näytänkö lihavalta, olivat läsnä ihan joka ikinen päivä. Arvotin itseäni ja kehoani edelleen syömisen, liikkumisen ja laihuuden kautta. Paljon voi toki pistää nuoruuden ja tyhmyyden piikkiin, mutta koen silti, että puuttuva itsensä ja kehonsa arvostus ja laihuudelle rakennettu itsetuntoni vaikuttivat mm. ajoittain aika lailla vastuuttomaan seksuaalikäyttäytymiseen, kun hain hyväksyntää ja arvostusta itselleni ja keholleni muiden ihmisten kautta. Ehkä tästä samasta syystä ajauduin myös toistuvasti epäonnistumaan parisuhteissa, kun koin, että minun odotetaan olevan tai minun pitäisi olla jotain enemmän (laihempi, naisellisempi, sopivampi) kuin mitä olen. Pelkäsin aina, etten riitä sellaisena kuin olen.

En tiedä missä olisin nyt, ellen olisi päässyt opiskelemaan ravitsemustiedettä. Valtaosa opiskeluajasta meni edellä kuvaamallani tavalla sekoillen eikä ruokakeskeinen ja kaloritietoinen opiskeluala sitä ainakaan helpottanut. Mutta vihdoin viimeisenä opiskeluvuonna vuorossa oli ravitsemusterapia syömishäiriöiden hoidossa. Luin ennenkuulumattomalla opiskeluinnolla Syömishäiriöiden ravitsemushoito -kirjan kannesta kanteen ja ymmärsin, että tämä kirja kertoo minusta. Eikä pelkästään minusta silloin kun olin vähän liian laiha, vaan minusta monta vuotta sen jälkeen ja oikeastaan vähän vieläkin. Ymmärsin, että olen sairastanut syömishäiriön, enkä ole vieläkään päässyt kokonaan eroon oireista.

Ymmärsin, että minä ymmärrän paljon enemmän syömishäiriöistä, kuin moni opiskelutoverini, joka ei ole sairautta kokenut. Samalla syttyi valtava palo auttaa muita. Hakeuduin mukaan Syömishäiriöliiton vertaistuki- ja vapaaehtoistoimintaan, ja oikeastaan voi sanoa, että lopullinen toipuminen lähti vasta siitä, kun pääsi pohtimaan muun muassa näitä samoja asioita, mitä olen edellä kertonut, muiden saman tai vastaavan kokeneiden kanssa. Tässä vaiheessa puhuin syömishäiriöstäni paljon myös perheeni, erityisesti äitini ja siskoni kanssa, ja koin nämä tukiverkostot ja keskusteluyhteydet niin hyviksi, etten tässäkään vaiheessa nähnyt tarpeelliseksi hakeutua mihinkään varsinaiseen hoitoon syömishäiriöni vuoksi. Pitkään kuitenkin luulin, että syömishäiriöstä ei pääse koskaan kokonaan irti, kun tuntui, että mitä pidemmälle pääsee toipumisen tiellä, sen sairaampi tajuaa olleensa.

Nyt olen 29-vuotias, ja uskallan sanoa olevani toipunut syömishäiriöstä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tasapainoisessa parisuhteessa, jossa en ajattele, että minun pitäisi olla mitään muuta kuin mitä olen. Kuukautiseni palautuivat säännöllisiksi e-pillereiden lopettamisen jälkeen, mutta vasta sitten kun painoni nousi biologiselle normaalipainoalueelle – ei painoindeksin määrittelemälle normaalipainoalueelle, ja olen kohta 1-vuotiaan tyttären äiti. Osaan suhtautua painolukemaani neutraalilla mielenkiinnolla (ahaa, tänään tällainen lukema), enkä lähde vertailemaan sitä eiliseen, huomiseen, viime vuoteen enkä seuraavaan vuoteen. Jos jokin vanha vaate ei mahdu minulle, en jää märehtimään sitä, vaan hankin uuden, sopivammankokoisen vaatteen. En ajattele, että kehoni on tai että sen tarvitsee olla kenenkään muun mielestä täydellinen. Koska minulle se on täydellinen, juuri tällaisena, juuri sellaisena kuin se on.

Tämä oli minun tarinani. En osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, tai kenen olisi pitänyt tehdä jotain toisin tai olisiko kenenkään tarvinnut tehdä mitään toisin. Mutta olen miettinyt, että jos olisin ollut enemmän sairas, jos olisin sairastunut kunnolla, olisinkohan voinut päästä vähemmällä?

-Katri

ÄLÄ LAIHDUTA

Syömishäiriöliiton blogi heitti viikon päästä vietettävän Älä laihduta -päivän kunniaksi haasteen, minä otin kopin. Käyn pidemmittä jorinoitta asiaan, tarkemmat tiedot haasteesta ja Älä laihduta -päivästä löydät täältä.

***

Älä laihduta -päivä ja Syömishäiriöliiton logo perässä. ”Ai tää on joku syömishäiriötä sairastavien juttu, joojoo, ei kuulu mulle.” Eiku just sulle se kuuluu! Just sulle, tavalliselle tallustelijalle, joka naureskelet työpaikan kahvihuoneessa, että pitää lähteä illalla lenkille, että saa kulutettua työkaverin synttärikakusta aiheutuneet ylimääräset kalorit pois. Iloisia uutisia, juuri sinulle. Ei joka kaloria tarvitse lähteä kuluttamaan. Valtaosa niistä kuluu ihan itsestään. Eikä ihmisen energiatasapainojärjestelmä ole niin aukoton, etteikö siinä olisi yhden yksittäisen kakkupalan verran klappia. Toisin sanoen, ei se kakkupala nouse ihramöykkynä perseeseesi, vaikka et lenkille lähtisikään. Joten lopeta tuo turhanpäiväinen, ehkä harmittomalta kuulostava huulenheitto. Se ei välttämättä kaikkien kuulijoiden mielestä ole harmitonta. Ja keksi kakkupalaa parempia syitä lähteä lenkille.

”Älä laihduta, just joo. Hyvähän se sun on sanoa, kun oot tollanen hoikka ja hyväkuntonen. Eihän sun tarvitsekaan laihduttaa. Tällä mahalla/perseellä/reisillä ei oikeen oo varaa pitää älä laihduta -päiviä.” Hmm. Entä jos sittenkin kokeilisit. Ihan vaikka jo siksi, että jos tuo maha/perse/reidet on saavutettu laihduttamalla, ei se laihduttaminen näytä kovin tehokasta olevan. Vai luuletko, että tilanne pahenee räjähdysmäisesti, jos hetken aikaa olet ajattelematta, saako tätä syödä tai että tätäkään ei olisi saanut syödä ja lenkille pitäisi lähteä ja taaskaan en jaksanut lähteä. Avain onnistuneeseen laihtumiseen ei ole itsensä syyllistämisessä. Yleensä laihtumistulokset paranevat, kun uskaltaa lopettaa laihduttamisen.

”Älä laihduta, just joo. Hyvähän se sun on sanoa, kun oot tollanen hoikka ja hyväkuntonen. Eihän sun tarvitsekaan laihduttaa. Tällä mahalla/takapuolella/reisillä ei oikeen oo varaa pitää älä laihduta-päiviä.”  Hmm. Tietäisitpä vaan, kuinka monet maha-/takapuoli-/reisi-/ties mitkä kriisit ja laihduttamislupaukset tämäkin hoikka ja hyväkuntoinen kroppa on kokenut ennen kuin on alkanut tykätä omasta peilikuvastaan. Täydellistä vartaloa ei ole kenelläkään, toistan, kenelläkään, ja oikeastaan koko täydellisen vartalon käsite on aika utopistinen. Katsopa uudestaan peiliin ja mieti, onko vika oikeasti siinä mahassa/takapuolessa/reisissä vai riittäisikö kriisin taltuttamiseen vain lempeämpi ja hyväksyvämpi katse.

”Ei, ei, enhän minä mitään laihduta. Mutta kyllä tarkkaan saa syömisiänsä katsoa ja nälkää joutuu ajoittain kärsimään, ettei paino pääse nousemaan yli xx kg:n.” Hetkinen. Mikä on tämä xx kg:n raja? Kuka sen on määrittänyt? Ja miksi ihmeessä? Onko tuo xx kg:n raja todella niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaa näännyttää itseään nälällä? Miksi kuvittelet olevasi viisaampi kuin kehosi ja yrität sulloa sitä väkisin sellaiseen, kilogrammojen määrittämään muottiin, johon se ei selvästikään sovi? Oletko ikinä kuullut biologisesta normaalipainosta? Ai et? Suosittelen tutustumaan. Täältä pääset alkuun.

”Hahaha, Älä laihduta -päivä, mahtava juttu, en tosiaan aio laihduttaa tänään, just käytiin pizzalla ja ollaan menossa ostamaan jätskiä tai karkkia tai ehkä tämän päivän kunniaks voidaankin ostaa molempia!” Niinpä niin, sitähän tämä Älä laihduta -päivä juuri tarkoittaakin, että saa syödä ihan mitä vaan eikä tarvitse murehtia lihomista. Seuraavat 364 päivää vuodesta sitten taas tiukkaa linjaa. Vai oisko sittenki niin, että niin kauan kuin herkkujen/herkkuruokien syöminen on kohtuullista eikä vie tilaa monipuoliselta ja terveelliseltä ruokavaliolta, niitä voi syödä huoletta ja hyvällä omallatunnolla ihan vuoden kaikkina päivinä?

”Niin, tavallaan ymmärrän tän päivän pointin, mutta en vain voi olla ajattelematta, että jos painaisin xx kg vähemmän, näyttäisin varmasti paremmalta ja siten voisin oppia tykkäämään enemmän itsestänikin, itsetunto kasvais ja olisin varmasti onnellisempikin. Eikä mun tarttis sitten enää laihduttaa.” No, minä olen aika varma, että itsetuntoa ei kannata lähteä rakentamaan ulkonäön varaan. Lisäksi olen vakuuttunut, että onni ei oikeasti piileskele vaa-an lukemien takana. Ihminen voi olla onnellinen ja tykätä itsestään, tai ehkä ennemminkin ihmisen pitää voida olla onnellinen ja pitää voida tykätä itsestään – painosta ja koosta riippumatta.

Muun muassa tällaisia ajatuksia Älä laihduta -päivä minussa herättää. Mitä mieltä te ootte? Onko kyseessä jonkun katkeroituneen ylipainoisen synninpäästöpäivä vai onko Älä laihduta -päivässä jotain ideaakin?

Loppuun vielä Painorauhan julistus, jossa on paljon samoja ajatuksia kuin edellä paljon kauniimmin kerrottuna. ”Sinulla on oikeus päättää, miltä näyttää ylläsi kauneus ja miltä tuntuu kehossasi hyvä olo.”

-K

***

PAINORAUHAN JULISTUS

Tämä julistus on ilosanoma jokaiselle, joka tuntee epävarmuutta siitä, kelpaako maailmaan sellaisena kuin on.

Sen sijaan, että ottaisin omakseni ulkopuolelta tulevia määritelmiä tai vertaisin itseäni muihin, voin aloittaa päivän kysymällä itseltäni, mitä minulle todella kuuluu ja mitä tänään tarvitsen.

Olen oivaltanut, että elämäni on liian arvokas heitettäväksi hukkaan uskomalla ympärillä metelöiviä arvostelevia ääniä.

Mieluummin määrittelen itse, mikä on minulle parhaaksi. Olenhan itse oman itseni paras asiantuntija.

Haluan opetella katsomaan itseäni lempeämmin. Joka päivä on mahdollisuus kasvaa oman elämäni sankariksi. Se, ettei yritä muuttaa itseään vastaamaan jonkun muun luomia normeja, vaatii rohkeutta ja viisautta enemmän kuin yhdenkään ulkopuolisen vaatimuksen täyttäminen.

Myös Sinulla on oikeus hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet. Myös sinulla on oikeus nauttia elämästä. Sinulla on oikeus päättää, miltä näyttää ylläsi kauneus ja miltä tuntuu kehossasi hyvä olo.

Sinulla on oikeus kuulla oman äänesi sanovan, että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Sinulla on oikeus pysähtyä kuulemaan, mitä kehosi kaipaa. Sinulla on oikeus tehdä itsellesi hyvää syömällä sopivasti kehosi kaipaamaa ruokaa. Sinulla on oikeus liikkua ilosta. Sinulla on oikeus pyytää apua. Ja sinulla on oikeus muuttua ja kasvaa.

Tämä päivä on juhla jokaiselle arvokkaalle, kauneuden ja elämän erilaisuuden juhla, juhla oikeudelle olla sellainen kuin on.

Näillä sanoilla julistan Painorauhan – rauhan olla omankokoisensa!

Susanna Raitamäki, Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry 2010

ala-laihduta-logo

 

 

P.S. Älä laihduta -päivää vietetään Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n ja sen jäsenyhdistyksien toimesta monella paikkakunnalla. Tsekkaa oman paikkakuntasi tapahtumat täältä ja osallistu! Esimerkiksi Jyväskylässä Syömishäiriöt -mistä on kyse? -yleisöluento JAMK:n Tulikari -auditoriossa (Rajakatu 35) klo 17 – 19.45. Mä oon siellä, tuu säkin!