Ei tehdä tästä nyt vaikeeta

Koska on sunnuntai ja pyrin siihen, että minulla on elämää myös blogin ulkopuolella, pidän tämän nyt lyhkäisenä tälle päivälle.

Olen yrittänyt olla aktiivinen SEFBin Facebook-sivulla ja sinne tulee linkattua jos jonkinmoista nettiartikkelia ja videon pätkää. Jos ei ole tuttu paikka, niin käyhän tarkastamassa. Muutkin kuin me kirjotellaan fiksuja (ehe ehe), niin ei sitten jää hyvät artikkelit lukematta.

Faceen syölsin joskus tuohtuneessa mielentilassa noin kahdessa minuutissa terveen elämän salaisuuden kommenttina johonkin dorkaan nettiartikkeliin.

Nyt jaan sen täällä blogin puolella. Ihan ilmaiseksi.  Sillä ehdolla, että jaat sen eteenpäin mahdollisimman monelle! 🙂

Kerrataanpa terveen elämän salaisuus:

1) Tutustu itseesi, opettele olemaan sinut itsesi kanssa.
2) Nuku riittävästi.
3) Vältä stressiä, järjestä elämä tasapainoon. Meditoi, keskity, ole tietoinen, ole läsnä.
4) Syö säännöllisesti ja pääsääntöisesti terveellisesti.
5) Liiku, mielellään joka päivä. Vaihtele lajeja, tee sellaista, mistä nautit.
6) Älä ylianalysoi ruokavaliotasi, liikuntatottumuksiasi, kehonkoostumustasi ja ihmissuhteitasi.

Ei muuta kuin rentoa sunnuntaita! Itse unelmoin näistä hetkistä hetken päästä maalla. Kesä tulee, ihan varmasti tulee!

10527373_10152174948050800_1156328197217939290_n (1)

Kenen on vastuu, kun aineenvaihdunta on pilalla ja pää hajalla?

Tavoittelin seitsemää kirjoitusta ennen Älä laihduta – päivää, joka on keskiviikkona 6.5. Eilen, aurinkoisena vappuaattona tämän jutun raskaus tuntui kuitenkin väärältä ja jätin sen siksi julkaisematta. Paasausvaroitus annettu.

***
Tärskäytänpäs eetteriin ruodintaa siitä, mikä MEIDÄN tervespalveluja tarjoavien tyyppien vastuu toisten ihmisten terveydestä oikein on. Sillä, kyllä, kuulun itsekin tähän porukkaan.

Olen kuullut ravitsemusterapeutin ammatissani, ja ihan siviilissäkin, karmeita tarinoita hirviö – personal trainereista, nipottavista ja tunnekylmistä ravitsemusterapeuteista  sekä itsensänäännyttäneistä jumppareista. Lääkäreistä ja hoitajista, jotka tarjoavat ylipainoon ratkaisuksi suun suppuun laittamista tai mahalaukun nipistämistä pienemmäksi. Droppeja ja uutteita myyvistä terveslähettiläistä, joista iso osa on intoilijoita, ei niinkään ammattilaisia.

Heille haluan tässä lausua kiitokseni: Thanks for making EVERYONE’S life difficult. Niin sen tyypin, joka yrittää saada elämäntapojaan kuosiin kuin meidän, jotka yrittää auttaa siinä järkevin ja toimivin keinoin (jotka tosin vievät vähän enemmän aikaa).

Turhat lupaukset

”Saavuta ihannepaino.”

Kenenkä ihannepainosta olikaan kyse? Tiedetään, että etenkin nuorten naisten käsitys ihannepainosta on kaikkea muuta kuin realistinen ja terve, niin mitähän tässä nyt lähdetään tavoittelemaan? Kuuta taivaalta? Maagista, mielessä päätettyä lukua vaa’alla?

Se on lukema. Se on vain lukema. Se ei kerro lihasmassasta, voimasta, jaksamisesta, paremmasta unesta ja vastustuskyvystä, paremmista verensokeriarvoista, maltillisemmasta verenpaineesta tai paremmasta potenssista (kyllä vain! Tästä aiheesta lupaan puhua blogissa lisää!  Kovat (pun unintended) keinot käyttöön terveysvalistuksessa! :P).

Samaa viestiä terveydenhuoltoon. Se on vain lukema. For the love of god,  ihminen on enemmän kuin paino tai ylipainoinen ulkomuoto. Ihan hirveästi tulee palautetta siitä, että millekään terveysasialle ei tehdä mitään, kun vastaus on ”kun sulla on tota ylipainoa”. Terkut hoitajille ja lääkäreille, että ohjatkaa vaan ravitsemusterapeuteille. Uskoisin, että suurin osa kollegoista keksii kyllä tukun juttuja, joilla terveyttä voi kohentaa. Turhat lupaukset on siis eri asia kuin ihan realistiset lupaukset, joita voi antaa, jos tietää mitä tekee.

Epärealistiset tavoitteet

Mitä vastata, jos asiakas/potilas kysyy: ”Miten laihtua 3 kg viikossa?”

Reippaasti ylipainoa omaavalle vastaus on: Tämä voi tapahtua ihan vaan ruokaremonttia tekemällä, eli karsimalla turhat napostelut ja lipittelyt, mutta syömällä muuten riittävästi ateria-aikoina. Liikunta tukee tavoitetta.

Sellaiselle ehkä hieman ekstrakiloja omaavalle vastaus on: Don’t do it. Liian kovat tavoitteet ovat epärealistisia, syövät motivaatiota ja ovat hulluja, koska ei elimistön puolesta nyt ihan noin vaan päätetä, että tästä veke sen ja sen verran. Syömiseen ja liikuntaan voi vaikuttaa, mutta esimerkiksi stressin ja univajeen vaikutus on epäselvempi.

Plus liian nopea tahti syö lihasmassaa. Jos sitten hetken päästä paino lähteekin nousuun, tilalle tulee rasvakudosta. Eli noin! Kehon rasvaprosentti saatiin suuremmaksi, kun yritettiin laihduttaa liian nopeasti.

Asiakasta/potilasta pitää kuunnella, mutta ammattitaitoon kuuluu myös sanoa ”kuule, tämä ei tee sinulle hyvää pidemmän päälle ja nytpä minä voin selittää miksi ei…”.

”Yksilöllisyys”-harha

Kätösiini on vastaanotolla päätynyt useampi ”henkilökohtainen” ateriasuunnitelma, jossa on jokaiselle päivän aterialle suositellut ruoat. ”Laatijana” joku nettisaitti tai pt. En tiedä, millä perusteella näitä kaupitellaan yksilöllisiksi, sillä niissä kaikissa toistuu a) samat ruoat: salaattia, kananrintaa, raejuustoa, rahkaa, kalaa, pähkinöitä välipalaksi b) ne muistuttavat toisiaan asiakkaan kokoon tai sukupuoleen katsomatta.

Ja kyllä, ravitsemusterapeutitkin välillä käyttävät ateriasuunnitelmia. Suhteeni niihin on kuitenkin kankea: en itse niistä pidä, mutta jos niitä käytän (asiakkaan ehdottomasta toiveesta tai tiettyjen potilasryhmien kanssa), painotan, että tämä on vain esimerkki ja käytän kipsivertausta: Ateriasuunnitelma on kuin kipsi. Se auttaa alkuun, mutta ei ole tarkoitus, että se ohjaa syömistä hamaan tulevaisuuteen saakka.

Itsekin puhun paljon samoja teemoja asiakkaiden kanssa: Kasviksia lisää, riittävästi hyviä rasvoja (vieläkin saa tähän ”patistaa”), maltillisesti alkoholia ja runsasrasvaisia ja -sokerisia makupaloja (kuulostaa vähän koiranruoalta, sorkke) ja arkiliikuntaa lisää, mielekkäitä urheilutapoja valitsemaan. Stressinhallinta ja uni ovat myös tapetilla usein.

Yksilöllisyys sen sijaan syntyy siitä, että huomioidaan työt ja vapaat, perhetilanne, yhteiset syömiset perheen, puolison tai ystävien kanssa ja tietysti erityistarpeet (ruoka-yliherkkyydet, painonpudotus tai -nostamistarve jne.). Ja puidaan, mistä ne huonot tavat oikein tulee ja miten niitä voisi muuttaa jatkossa. Just kyseisen asiakkaan kohdalla. Hänen ehdoillaan.

Unelmientoteuttajat

”Me teemme unelmistasi totta!”

Olen mielestäni aika hyvä näkemään sumutuksen läpi, joten käännänpä näkemäni mainosviestit ymmärrettävälle kielelle. Tsekkailin tässä vähän netissä kaupiteltäviä ”elämä remonttiin paketteja”. Sivustoilla kaupitellaan kisadieettiä tai jotain vastaavaa ”paras sinä pikana” – pakettia. Mitä todellisuudessa saa on rasvattoman vartalon, hormonitasapainon häiriön, epäsosiaalisen elämän, kasan orjallisesti noudatettavia ateriasuunnitelmia, hiustenlähdön, rahanmenon suihkurusketukseen ja kynsisalonkiin (miksi niitä kutsutaan?), ahdistuneen mielentilan, harhakäsityksen siitä, mikä on normaalia ja mikä tervettä. Halvalla lähtee. Terveys. Ja tämäkö oli jonkun unelma?

Saatavana yhdellä saitilla näyttäisi olevan myös erityisesti perseen treenaamiseen suunnattu paketti. What can I say? Oh, I said it already.

Kenelle markkinoidaan?

Jatkoin selailua. Sitten hymy hyytyi totaalisesti. Nuorille tarkoitettu ohjelma. Ihmisten toimesta, joiden käytös muita ihmisiä kohtaa vaikuttaa lähinnä läksyttämiseltä ja joista netissä on useita tarinoita huonosta asiakaspalvelusta ja semmosesta ”jos et meitä kuuntele, mene muualle” – asenteesta. Plus ihan tutuilta kuullut myös samaa tarinaa. Että näin. Sinne vaan lapsukaiset näiden tyyppien käsiin koulittavaksi. Kuulemma myös nuorille sopiviin ravintolisiin saa vinkit. *kiroilee itsekseen*

Pelastakaa Lapset ry:lle uusi kohde.

Omat palikat paikallaan

On ihan syynsä, miksi terveydenhuoltohenkilöstö kouluttautuu ennen kun lähtee kentälle auttamaan ihmisiä. Koulutus auttaa ymmärtämään, mitä tietää ja pystyy suhteuttamaan omat rajansa. Ns. virallisen linjan tyyppien sanomiset on tasoa ”tästä VOI olla sinulle apua”, ei ”kun teet niin kuin minä tässä nyt sanon, niin näin VARMASTI tapahtuu”. If it’s too good to be true, it is not true. Monen maallikkoauttajan tausta on oma muodonmuutos, mutta pitäisi ymmärtää, että silloin on kokenut vain yhden tavan ja version siitä, miten  muuttaa elämää. Ammatti-ihmisillä on yleensä aikas paljon laajempi näkemys, pääosin ihan sen takia, että tapaavat paljon erilaisia ihmisiä.

Ei tarvitse välttämättä kuitenkaan olla terveydenhuoltoalan ihminen auttaakseen ihmisiä, jos ymmärtää, missä menee omat rajat. Ja ei ole alalla auttaakseen itseään. Sillä jos meinaa olla muille avuksi, omat pään sisäiset palikat olisi hyvä olla järjestyksessä. Koskee myös meikäläisiä: Syömisestä ahdistuneet terapeuttikollegat, hakekaa apua (ainkin siellä opiskelijoissa ongelmaisia on useampi per vuosikurssi – ja noin, the secret is out).

Se, että välittää muista ihmisistä eikä ole rahastus-mielessä liikenteessä on hyvä lähtökohta. Toki itsekin kärvistelen sen kanssa, missä menee raja tässä, kun pitäisi markkinoida ja kaupallistaa elinkeinon varmistamiseksi, mutta haluan tehdä sen hyvän maun ja eettisen toimistantavan rajoissa. Tätä joutuu pohdiskelemaan aikas paljon.

No, kenen on vastuu?

Meidän kaikkien. Ei voi syyllistää ylipainoista siitä, että on yrittänyt laihduttaa pussikuurilla, rääkkiliikuntakuurilla, karppauksella, paastoamalla ja muilla huonoilla keinoilla, jos ne ovat ne näkyvimmät keinot, joita tuputetaan lehdissä, netissä ja telkkarissa. ”Mitäs hassahdit!” Ja ennen sitä ”Mitäs söit!” Ei näin. Kaupalliset tahot vetää porukkaa kuin pässiä narussa ja porukka on vaan silleen: markkinatalous, what can you do? Tarvitsemme aikamoisen  ajatus- ja periaatevallankumouksen!

Jotain terveydenhuollossa tehdään pirun väärin, kun meillä ei ole tarjota kovinkaan toimivia keinoja auttaa ihmisiä, jotka haluavat omaksua paremmat elintavat. Yritin aloittaa Helsingin keskustassa eräällä yksityisellä klinikalla vastaanottoja. Sain vastauksen, että ei ole kysyntää. Siis ei ole kysyntää ravitsemusterapeutille, kun tiedetään, että terveellinen ruokavalio on isoin selittävä tekijä suurimpien sairausryhmien ehkäisyssä? Pientä epätoivoa ja ahdistusta tunsin kyllä. Tunnen edelleen. Puhelun soitin toissapäivänä.

Palvelun tarjoajien pitää ymmärtää, että jos kaupittelee epäeettisiä keinoja laihduttaa ja muokata ruokavaliota, voi aiheuttaa yksilölle todella isoa hallaa. Pahimmassa tapauksessa peruuttamatonta vahinkoa, kuten näissä kilpirauhasongelmatapauksissa, joihin törmää jatkuvasti ja joista soisi puhuttavan enemmän. Plus jojoilu tosiaan tekee painonpudottamisen aina vaan hankalammaksi. Mihinkäpä muuhun nämä niukkuuteen ja vippaskonsteihin perustuvat kuurit johtavatkaan kuin juuri siihen.

Fiksuja toimijoita on kyllä, mutta näyttäisi valitettavasti siltä, että ne hautautuvat räväkämpien ja rohkeampien viestien alle. Terveys on edelleen monelle yhtä kuin painonpudotus.

EPIX-Health-Fitness-Weight-Loss-Resources

Tarjolla päätöntä ja paidatonta laihdutusta ja omenan syöntiä.

***

ala-laihduta-logo

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).

Se erilainen perjantaitreeni

Avasin viime viikonloppuna lavatanssikauden yhdessä Finlandersien kanssa Kuikan lavalla. Tarina siitä, miten sinne päädyin, on niin pitkä, että ei siitä sen enempää. Sanottakoon kuitenkin, että kansantanssimenneisyydelläni oli osuutta asiaan. Ja korostettakoon, että menneisyydestäni huolimatta lavatanssikausia ei viime vuosina ole juuri availtu.

Tanssien oli määrä alkaa klo 20. Kurvattiin pihaan n. klo 20.10. Pihassa oli jo siinä vaiheessa ainakin kolme pitkää autoriviä. Jonoa ei sentään ollut, vältettiin siis ehkä juuri alkuruuhka. Käsveskat puhelimineen jätettiin autoon, pääsylipun verran rahaa mukaan ja autonavain vaihtorahojen kanssa säilöön esimerkiksi rintsikoihin. Laukku ei ole tansseissa kuin tiellä. Jotkut tosin köyttävät laukkunsa lavan kattoparruun (tälle varmasti on joku oikeakin sana) kiinni ja uskovat, ettei kukaan sitä sieltä varasta. Minä en ole vielä päässyt sille tasolle.

Taisteluasemiin! Moni asia on lavatansseissa muuttunut sitten ensipuraisuni (joka on tapahtunut reilusti toistakymmentä vuotta sitten), mutta hakukuvio on ja pysyy. Miesten haun aikana, jota kestää yhtä naisten tuntia lukuunottamatta koko illan, miesten rintama vyöryy tyrkyllä nököttävien naisten rintaman editse ja pareja valikoituu. Miesten toimesta, pääasiassa. Kaltaisemme outolinnut jäivät odotetusti seinäruusuiksi ensimmäisten läsnäolotahtiemme ajan. Ja hyvä niin, ehdin rauhassa tehdä havaintoja lavatanssikulttuurin nykytilasta.

Huomio nro 1. Tanssikengät ovat muuttaneet muotoaan. Minä ikuisena korko- tai ylipäätään minkäänlaisten juhlakenkien vihaajana en ikinä ymmärtänyt äitiäni, jonka mukaan esimerkiksi littanan lättänöillä tennareilla ei voi tanssia. Äidit ovat usein oikeassa, tällä kertaa tytär otti erävoiton. Tossut ovat vallanneet tanssilattian! Todellisen tanssijan tunnisti mukavista ja etenkin matalista tanssitossuista. Jes!

Huomio nro 2. Foksi ei enää ole lavojen kuningaslaji. Niitä tahteja, joita ennen painettiin menemään nelos-/kasikorvalleni pitkän sopeutumisajan vaatineen pitkä-pitkä-lyhyt-lyhyt-kaavan eli foksin mukaan (jep, musiikissa lasketaan neljään, askelissa laskut riittävät vain kolmeen), heiluttiin nyt mitä kummallisimmilla trimppauksilla ja kädenaliveivauksilla. Iski pakokauhu. Luulin osaavani tanssia, mutta enhän minä osaakaan! Apua, jos joku tuleekin hakemaan. Pitääkö sanoa, etten osaa muuta kuin sitä foksia? Valitsin taktiikakseni olla mahdollisimman huomaamaton aina, kun musiikki alkoi kuulostaa liian veivaavalta. Toimi.

Huomio nro 3. Tämähän käy treenistä! Tai olisi voinut käydä, jos tanssittajia olisi piisannut. Toki pari kertaa pääsin minäkin pyörähtelemään, mutta olin kyllä siitä huolimatta selvästi tässä pelissä pelkkä vaihtopenkinlämmittäjä. Tanssikansaa seuratessa huomasin kuitenkin useampaan otteeseen miettiväni, että tosiaan, täällä viikonloppuillan hauskanpito on hyötyliikuntaa parhaimmillaan. Sellaista samaa, yhtä aitoa elämäniloa ja yhtä kokonaisvaltaista tanssin ja siten myös liikkumisen riemua on ihan turha yrittää yökerhojen tanssilattioilta etsiä. Siinä oli jotain kaunista. Siinä oli jotain sellaista, mihin oli hienoa tuntea kuuluvansa edes jollain tavalla joukkoon. Tämä tunne sinetöityi viimeistään siinä vaiheessa, kun käytiin juomassa talon tarjoamat vesikraanalasilliset, raapustettiin seinästä roikkuvalla tussilla nimemme kertakäyttölasien kylkeen ja jätettiin muki hyllylle muiden mukien joukkoon odottamaan seuraavaa janoa.

Välihuomio. Pitäisiköhän alkaa järjestää spontaaneja elämysmatkoja suoraan Kauppakadulta kohti Kuikkaa? Bussilastillinen kävelykadyn kuppiloiden välillä hortoilevia tolvanoita kyytiin (uskoisin, että korvasta vetämällä lähtisivät) ja sinne riviin ihmettelemään nurkan takaa löytyvää erilaista elämänmenoa.

Huomio nro 4. Minäkin haluan oppia niitä kaikkia ihmeellisiä trimppauksia ja kädenaliveivauksia ja pyörähdyksiä ja kaikkea! Pitääpä googletella, löytyisikö jotain kesäkursseja. Harmi vaan, että tyttöryhmässä tanssimaan oppineelle poikatytölle on aina langennut se viejän rooli. Tällä tytöllä on oma tahto ja sekös niitä miesviejiä sapettaa. Tarvitsisin kurssin, jossa olisi vain todella hyviä viejiä, jotka eivät antaisi minulle tilaa sooloilla. Ehkä sitten oppisin. Toisaalta, jos pukeutuisi mieheksi ja kylmän viileästi asettuisi ensi kerralla osaksi miesten rintamaa. Pääsisi ainakin useammin tanssimaan, kun saisi itse olla se, joka määrää, minkä tanssin tanssii ja kenen kanssa ja mihin suuntaan milloinkin mennään. Sopisi luonteellekin paremmin.

Huomio nro 5. Miksei jenkkaa, polkkaa ja masurkkaa soiteta enemmän?

-K

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuvan kyltti ei liity tapaukseen. Koska puhelin kameratoimintoineen oli ja pysyi tallessa autossa.

As time goes by…

Since the following text is in English, I shall write this blog post totally in English. Also that way my English-speaking friends can also read our blog this time around. 🙂

To summarize: our blog (two writers me and my friend Katri) is about enjoying healthy lifestyle and fitness without fussing about it too much or taking it too seriously. This combined with healthy, but flexible eating habits, are at the core of feeling good about yourself.

***

I’ve been trying to sort out my belongings since I’m moving in a few days for some months to Kotka to work in a hospital. With every move I  become more anti-materialistic. That’s what’s happening now too. There seems to be no end to how much this and that I’ve gather during the years. I solemnly swear that with the exception of sports goods and some clothes and shoes, I will try and avoid buying more stuff that is not making me feel good. It’s suffocating me. This accumulated possession of mine is also my anchor. I feel it holds me back. Sometimes (read: today packing) I wish I was one of those people who settle to live in one place and live life simply. Yet I start hyperventilating if I just think about it. I was destined for something else. Hopefully something bigger. 😉

Today I was sweating in the attic and came across some essays I’ve written in high school (or 6th form college as Mrs Mills would insist calling it – no one else calls it that). I want to share some of my ideas and thoughts from the about 17 year old Leena. Here it goes (with all lovely spelling mistakes 😉 ).

***

My dream restaurant

I love going out to eat and it’s very important how the restaurant looks like. Is the food good? How about the music? Is there a band playing or is the music too loud? I also enjoy going to cafés for a cup of tea or coffee, so my dream restaurant would  be a little bit of both.

The furnishing in most of the restaurants is fine,  but very seldom have I seen a skillfully decorated and furnished restaurant. I would like my café-restaurant to have a simple but a very cosy furnishing. The colours would be very down to earth like blue and green and soft brown. The tables shouldn’t be too dark. I wouldn’t like to have huge tablecloths, but instead small ones so that the table could be seen. The back of the chairs must be high ones. Also a sofa or two would be nice in the café. Like the ones in Friends, but a more stylish ones.

Also the lighting is very important to me. It sets the mood of the whole place. Lamps shouldn’t be too bright ones, but there should be plenty of them. The windows should be big with triple-glass to save energy. During the daytime there wouldn’t be any need for electrical lights. Well, at least during the summer and spring.

And last but certainly not least, the food. My café-restaurant wouldn’t be an original dining place with pizzas and steaks. Instead all the food would be naturally grown without pesticides. And I hope that some products could be gotten as fair trade products, for example tea, coffee and hopefully fruit too. Mainly the menu would consist of products from Finland, except for those fruits and rice. Vegetables would be the main thing the dishes consist of, but there would be naturally grown meet also. I’d hire chefs with will to participate into this project with all their skills and imagination.

And during the evening there would be a band playing jazz, soul and blues. My café-restaurant is sort of a mixture of everything, everything, I, myself, like.

***

It seems I was very particular with tablecloths back in the day. 😀 Very fond of commas too, especially towards the end. I can sense a little of teenager snobbiness in this piece too. When did I ever truly listen to jazz? 😀 It mostly makes me sleepy.

Just to remind everyone: this was written before I knew dietetics existed, let alone that I would one day be studying nutrition. That’s why I started smiling widely when reading about the part of food. ”Naturally ”grown food aka organic food, fair trade, local and mostly vegetarian. Add a brewery to this combination and voilá! my update dream restaurant plan is done! I don’t know where the path of life will take me, but I’m pretty sure the path I chose was destined. And I’m grateful for it. 🙂

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Clearly a beer for me.
At one of my favourite places anywhere, Cheeky Monkey Brewery in Margaret River, Australia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

With my lovely friend Dr Jess after delicious lunch at Cheeky Monkey. My veggie hamburger was as good as it was big.