”Sut mä haluun mun ryhmään.”

Saatoin pari kuukautta sitten uhota, että kirjoitan blogipostauksen kerran viikossa. Viime postauksesta on jo reilusti yli kuukausi aikaa. Joko tämä tarkoittaa sitä, että rima tuli nostettua liian korkealle, tai sitä, että alan kohta tykittää hitonmoisella vauhdilla tekstiä saadakseni rästit kiinni. Tai sitten sitä, että olen ollut kuluneen syksyn niin innoissani, että en ole tiennyt, miten sen saisi parhaiten purettua tekstin muotoon.

Viime jaksossahan kerroin teille, että salitreeni oli nyt toistaiseksi tässä. Juuri nyt tässä elämäntilanteessa teen treenini mieluummin jossain muualla kuin kuulokkeiden taakse sulkeutuneiden yrmykatseisten fitnesspakaroiden seassa. Jätin kuitenkin kertomatta, että en ihan pelkän leikkipuiston varaan ole jättänyt treeniäni. Nimittäinpä kuulkaa, olen aloittanut yleisurheilu-urani Jyväskylän kenttäurheilijoiden järjestämässä aikuisten yleisurheilukoulussa.

Ja olen aivan järjettömän innoissani tästä! On tainnut täälläkin olla jo joskus puhetta, että minulla ei ole koskaan ollut omaa lajia. En ole koskaan kokenut olevani hyvä missään urheilulajissa. Ja olen kärsinyt siitä pienen ikäni. Olisin aina halunnut olla sellainen cool sporttimimmi, mutta sen sijaan päädyin hyppimään tasatakaetua* kansallispuku päällä Löylypäivillä**. Sittenhän minusta kasvoi sellainen perusjumppapirkko, joka veivasi ryhmäliikuntatunneilla vuosikausia, siirtyi jossain vaiheessa salitreenin pariin, yritti vähän jotain lenkkejäkin joskus juosta, mutta oli kuitenkin varsin onnellinen, että liikunnan harrastamiseen on niin paljon mahdollisuuksia, vaikkei olekaan sitä omaa lajia.

Kunnes viime vuosina en enää olekaan ollut. Liikunnan harrastaminen ilman omaa lajia on tuntunut vähän tyhjältä. Ja siksi juuri olen alkanut kyseenalaistaa, miksi lähteä yksin vaikka sinne salille puurtamaan, jos ja kun ei yhtään kiinnosta, ei minua eikä varsinkaan ketään muutakaan. Olen kaivannut jonkinlaista yhteisöä harrastamisen ympärille. Että jotain muutakin kiinnostaisi, mitä teen ja miksi teen. Ja sanottakoon nyt suoraan, että kyllähän sitä kiinnostaisi kokeilla, voisiko sitä olla jossain lajissa edes vähän hyvä.

Tänä syksynä päätin, että nyt jos koskaan ja ilmoittauduin Jyväskylän kenttäurheilijoiden järjestämään aikuisten yleisurheilukouluun. Johan tässä ollaan veteraani-iässä, mitä tulee Suomessa käytäviin kilpailuihin. Ja kansainväliselle tasolle on aikaa vielä muutama vuosi treenata, ennen kuin on täysi-ikäinen niihin kisoihin.

Mutta miksi juuri yleisurheilu? No siksi, että joukkuelajeihin koen olevan vaikea päästä sisään, kun ei ole taustaa, ja toisaalta pelkäisin olevani joukkueen heikoin lenkki enkä sietäisi sitä yhtään. Esteettinen urheilu ei kiinnosta sen esteettisyyden vuoksi vaikka esim. tanssiminen sinänsä kiinnostaisikin. Telinevoimisteluun tms akrobatiasettiin tai toisaalta mihinkään kamppailuhenkiseen olen vain yksinkertaisesti liian jalat maassa viihtyvä arkajalka. Yleisurheiluun kynnys oli sopivan matala: jos mokaan, mokaan vain oman suoritukseni, ei tarvitse ommella esiintymisvaatteita eikä seistä päällään.

Etsin jotain aiheeseen sopivaa kuvaa. Tämä nauratti.

Etsin jotain aiheeseen sopivaa kuvaa. Tämä nauratti. (Kuva nyysitty täältä.)

Homma starttasi juoksulla. Pikajuoksun tekniikkaa ja samalla vähän makua aidoista, kestävyysjuoksusta ja kilpakävelystä. Etukäteen aavistelin, että juoksu on vähiten todennäköisesti se mun juttu. Enhän saanut kesällä edes 9-vuotiasta serkkupoikaani pihalla kiinni.

Toisin kävi. Tiistain treeni-illasta tuli uusi viikon kohokohta. Eikä vähiten siksi, että valmentajaksemme saimme aivan ihanan ukon, joka tsemppasi, kannusti ja jakoi upeasti huomiota jokaiselle yleisurheilukoululaiselle. Kehuja sateli suuntaan jos toiseen, myös minulle. Uskalsin jopa varovaisesti ajatella, että olisipa kiva treenata näin enemmänkin. Mutta ei kai minusta nyt sentään juoksijaa. Onhan täällä varmaan moni muu paljon nopeampi kuin minä.

Neljän viikon juoksukoulun viimeisellä kerralla tuo intoa puhkuva valmentaja markkinoi omaa valmennusryhmäänsä vieressä seisovalle juoksukoulutoverille. Havahduin kuuntelemaan tarkemmin, kun kesken paasauksensa ukon etusormi osoitti minua ja totesi, että tämä muuten koskee sitten myös sinua. En muista ukon puheista enää muuta kuin, että kestävyyttä löytyy, vahvuusalue vois olla 400 metristä eteenpäin, treenit on maanantaisin ja torstaisin klo 19, toinen juoksuryhmä treenaa klo 16 ja tottakai sinnekin saa mennä, kyllä niilläkin treeneillä voi päästä pitkälle mutta tämä klo 19:n ryhmä on mun valmentama ja ehkä vähän kovatasosempi ja eihän siinä muuta tarvii tavotella kun lähteä katsomaan että mikä se oma taso on. Ja vielä lopuksi kävi muistuttamassa, että sut mä kyllä haluan sinne mun ryhmään.

Minut. Joku haluaa minut, koska ajattelee, että minä voisin olla hyvä. Joku tarjoaa minulle yhteisöä, jossa käydä treenaamassa. Joku on kiinnostunut siitä, miten treenaan. Joku haluaa nähdä, mikä se minun taso on.

Lupasin mennä, kunhan tämä syksyn setti on ensin käyty loppuun. (Ja jos ruuhkavuosiaikataulut ja kukkaronnyörit kestää.)

Voi veljet. Ensi kesänä haastan kyllä sen serkkupojan juoksukisaan.

-Katri

* tasatakaetu = polkan perusaskelikko

** Löylypäivät = kotipitäjän kesäjuhlat

Laihdutuksen loppu

kaizen_logo_pinkkimusta

Tässä se nyt on. Tie pois ikuisista laihdutuskuureista. Kohti tervejärkisiä ja tervehenkisiä syömis- ja liikuntatottumuksia.

Ei kituuttamista, ei tiukkaa kuria eikä siten kurinpalautuksia. Itseään kiusaamalla ja negatiivisten ajatusten voimalla ei saa aikaiseksi muutoksia, jotka tuovat iloa ja terveyttä elämääsi. Niitä sen sijaan saat lausumalla koodinimen kaizen.

Kaizen tarkoittaa hyviä muutoksia. Niitä lähdetään hakemaan ja opettelemaan positiivisen ajattelun kautta 1.3.2015 alkavalla Koodinimi: Kaizen – liikunta- ja ravitsemuskurssilla. Ammattilaisten avulla, ryhmän tuella.

Koossa on Suomen ammattitaitoisin apujoukko. Kurssin asiantuntijoina toimivat personal trainer Juhani Pitkänen, ravitsemusterapeutti Leena Putkonen (eli allekirjoittanut) ja psykologi Anna Riihimäki. Vierailevana asiantuntijana on ravitsemusasiantuntija, Pöperöproffana tunnettu, Patrik Borg.

Syksyn pilottiryhmä sai paljon apua syömisen hallintaan, liikunnallisen elämäntavan omaksumiseen ja ennen kaikkea positiiviseen ajatteluun itsestään ja elämästään. Tässä joitain otteita palautteista:

“Olen saanut läjän erittäin käyttökelpoisia työkaluja, joilla syömisestä ja syömisen ajattelemisesta on tullut mielekkäämpää ja stressittömämpää. Olen tykännyt kovasti kaikkien valmentamiseen osallistuneiden asennoitumisesta: yksinkertaisesti, ystävällisesti, painostamatta ja syyllistämättä.”

“Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla tässä mukana! Kaikkien asiantuntijoiden ammattitaito on ihailtavaa. Mielestäni tämä oli loistavasti onnistunut kokonaisuus ja hyvä konsepti.”

“Olen tehnyt merkittäviä oivalluksia ruokasuhteestani ja sen syistä. Paino on kääntynyt kuin huomaamatta laskusuuntaan. On ylipäätään helpompi hengittää, myös ruoan äärellä. Lisäksi olen saanut uusia ystäviä, vaikka en ajatellut sellaisia kaipaavani. Hämmentävän hieno kokemus! En kyllä keksi, miten tätä voisi vielä parantaa. Nautin!”

“Olen ymmärtänyt mitä on normaali suhde ruokaan, vaikken sitä osaakaan vielä täysin toteuttaa mutta ainakin tiedän etten lähde mihinkään pikadieetteihin enää mukaan. Hienointa on, että tässä ollaan jalat maassa eikä hötkyillä, ja oikeasti yritetään muuttaa ajattelutapaa, mikä on tärkeintä. Lisäksi tämä oli tosi kokonaisvaltainen kurssi vaikka ensin mietin miten mahtaa jaksaa mukana. Kenties hommaan vaikutti hyvä ja aktiivinen porukka. Ja tietysti se että opitaan siihen ettei syyllistytä syömisestä. Se on ehkä mulle ollut se paras oppi, koska dieettiajattelu syyllistää ja siihen on saanut itsensä jumiin. Ja kun koko ajan on saanut kaikkea kysellä, uskon että sillä tavalla on saanut kaiken irti. Niin ja hienoa oli että oli vierailijoitakin kuten Patrik! Vau!”

“Perustervettä ajattelua, syyllisyyden lieventymistä. Hyviä oppeja, myös oppia itsestäni. Paras painonhallintakurssi!”

Kolahtiko? Tule mukaan ja vapauta ajatuksesi irti syömisen tarkkailusta, liikunnasta stressaamisesta ja huonosta omatunnosta! Lisätietoja 1.3.2015 alkavasta kurssista ja koodinimi: Kaizenista saat liittymällä sähköpostilistalle osoitteessa kaizen.fi.

***

Tykkäätkö Se erilainen fitness – blogin jutuista ja aiheista? Sitten tykkäät Koodinimi: Kaizenin annista. Tai onko lähipiirissäsi tai työpaikalla ikuisia dieettaajia ja ruoasta stressajia? Sitten kannattaa vinkata kurssista heille. Kiitos, että välität tietoa eteenpäin! Can’t wait to get started! 🙂 – Leena

Väärin ymmärretty fitnesskritiikki

Iltalehti julkaisi eilen verkkosivuillaan jutun, jossa entinen fitnessurheilija Nora Yrjölä ilmaisee huolensa fitnessihanteen ja syömishäiriöiden yhteydestä. Toinen, julkisuudesta hyvinkin tuttu, entinen fitnessurheilija älähti ja toi omaa näkemystään aiheesta esille facebookpäivityksen muodossa. Kumpikaan teksteistä ei yllättänyt. Nora Yrjölä on muistaakseni aikaisemminkin tuonut tätä samaa aihetta mediassa esille, ja aina kun fitnessurheilusta ja syömishäiriöistä puhutaan samassa yhteydessä, joku fitnessprinsessa* pahoittaa mielensä. Loogista, luonnollista ja jopa ymmärrettävää. Koirat älähtää, kun kalikat kalahtaa.

Aioin sivuuttaa jutut olankohautuksella. Ei mitään uutta fitnesstaivaan alla, sitä samaa jankutusta. Toinen väittää, että fitnessmaailma on sairas ja altistaa syömishäiriölle, toinen tuo esiin omaa terveyttä ja hyvinvointiaan fitnessurheilutaustasta huolimatta ja muistuttaa, ettei laji sovi kaikille. Joojoojoo, blaablaablaa, oisko teillä vaihteeks jotain uutta sanottavaa.

Jätin olkani kohauttamatta, kun tajusin, että tässähän puhutaan aidasta ja tuolla taas aidanseipäästä. Samalla tajusin, miksi tämä urheilulaji ja sen yleistyminen risoo minua niin vietävästi. En näe punaista siksi, että olisin huolissani nimenomaan fitnessurheilijoiden terveydestä. En mieti, että mitenhän sillekin toverille nyt käy, kun kisat on ohi. Ehei. Olen huolissani niiden kaikkien muiden terveydestä. Niiden, jotka seuraavat tätä touhua sivusta, lukevat blogeja, kuulevat puhuttavan aamuaerobisista, näkevät eväsrasioihin grammalleen punnitut kananpalaset ja miettivät, pitäisiköhän minunkin juoda treenin päälle veden sijaan tuota samaa pirtelöä kuin kanssatreenaajakin. Olen Nora Yrjölän tavoin huolissani ”nuorten naisten keskuudessa kasvavasta alan ihailusta”.

Toistan ja alleviivaan: alan ihailusta. Voin hyväksyä, että urheiluahan se on fitnessurheilukin, kovaa työtä, verta, hikeä ja kyyneliä, vaikka finaali muistuttaakin enemmän missikisoja kuin urheilutapahtumaa. Voin yrittää ymmärtää, että yhä useampi fiksukin ihminen haluaa kokeilla rajojaan ja ylittää itsensä nimenomaan tässä urheilulajissa. Voin myöntää, että fitnessurheilija voi lajivalinnastaan huolimatta suhtautua täysin terveesti syömiseen ja liikkumiseen. Mutta sitä en jaksa ymmärtää, eivätkö fitnessalan ihmiset näe, minkälaisia esikuvia he tuottavat ympäröivälle maailmalle.

Facebookissa julkaistu puolustuspuheenvuoro keskittyy kertomaan, miten hän ja monet muut alan ihmiset ovat täysin terveitä ja järjissään vielä kisakauden loputtua ja miten järkevästi suunniteltu dieetti ei ole Iltalehden artikkelissa kuvaillun kaltainen kauhutarina. Puolustuspuheenvuoro puhuu siitä marginaalisesta joukosta, joita fitnessurheilijoiksikin voidaan kutsua. Puolustuspuheenvuoro ei ota kantaa, mitä alan ihailu saa aikaan tai minkälaisia esikuvia fitnessurheilijat ovat.

Fitessurheilija ei elä pelkällä urheilulla eikä pelkkää urheilua. Fitnessurheilijat tulevat meitä vastaan paitsi salilla (ja blogeissa) myös työssään, perheessään ja kaveripiirissään. He ymmärtävät itse, että dieetinmukainen syöminen ja pakaroiden peilailu kuuluu lajiin, ei normaaliin elämään. Mutta me muut, töissä, perheessä, kaveripiirissä, harrastuksissa, kaupan kassajonossa, me emme välttämättä ymmärrä. Mitä nuoremmasta kanssaeläjästä on kyse, sitä herkemmällä ollaan väärien vaikutteiden imemisessä. Kun mietitään, mikä on normaalia syömistä (normaaliin syömiseen ei kuulu keittiövaaka vaan esimerkiksi monipuolinen koululounas), minkälainen on kaunis vartalo (juuri sinun vartalosi on kaunis!) tai minkä takia liikuntaa kannattaa harrastaa (hyvän ja iloisen mielen, terveen ja hyvinvoivan kehon vuoksi, ei siksi, että peilistä näkyisi timmimpi pylly, erottuvampi kutospäkki ja isompi haba), fitnessurheilija ei vaan voi olla hyvä esikuva. Kenellekään.

Kunpa oikeasti olisikin olemassa se fitnesskupla, jonka sisällä nämä urheilijat voisivat rauhassa harrastaa lajiaan.

-K

*Antakaa niiden herneiden olla patjojen alla vain, ymmärrän kyllä, että fitnessurheilijan elämä on kaikkea muuta kuin prinsessaelämää, mutta en korkokenkiä, meikkiä, rakennekynsiä, tekorusketusta ja blingblingiä vihaavana vain malttanut olla prinsessoimatta teitä.

Marsalkan menetys ja loimutettua kuivamuonaa

IMG_0640

Hähää, jekutettiin! Oikeesti oli tosi kiva loma!

Elämää pidempi matkakertomus, olkaa hyvä! Lähinnä varmaan kaverit kai tätä jaksaa lukea. 😀 Jos hekään.

***

Sanontahan menee niin, että elämästä oppii, kun ottaa etäisyyttä ja matkustaa. Toki näinkin voi tapahtua. Toisaalta onhan se vähän hölmöä, että moni suomalainenkin tuntee paremmin Euroopan kaupungit kuin Suomen kolkat. Minulla oli lomaa vain viikko tänä kesänä, joten se oli käytettävä tehokkaasti ja luonnollisesti se käytettiin polkemalla lomalla mm. Lohjalle. 😉

Meidän alkuperäinen suunnitelmahan lähti siltä pohjalta, että kummallakaan ei ollut kesätöitä tiedossa, joten ajatus polkea niin paljon kuin huvitti, oli ihan realistinen. Vaan elämä ottaa ja muuttaa muotoaan välillä vauhdillakin. Minä menin saamaan työtä Kotkasta (ja heti kohta Helsingistä, jonne siirryn kuun lopussa) ja Katrillakin oli elämänmuutokset sellaisia, että suunnitelmaa piti hieman muokata. Onneksi sentään sain ylipäätään viikon lomaa ja homma ei kariutunut täysin.

Katri(n kommentit tunnistat tästä kursivoidusta tekstistä): Jos jumala tai joku muu kansakuntaa joltain ylemmältä tasolta hallitseva hahmo on olemassa, sillä on taatusti harvinaisen kieroitunut huumorintaju. ”Jaaha, noilla tytöillä tuolla on koko kesä aikaa reenata tai rellestää tai ehtiihän ne vaikka molempia, mitäs pientä kivaa niiden päiden menoksi keksittäis… Ha, joo, nyt tiedän pistetään toinen töihin Kotkaan ja toinen paksuksi!” Ihan oli ja on edelleen iloinen uutinen, en sillä, mutta vähän on rajoittanut tuota reenaamista ja rellestämistä. Vaan ei toki kokonaan! (Ja joo, tarvittiin siihen kieroutuneen huumorintajun lisäksi vähän miestäkin, hehe.)

Reitti Savonlinna-Helsinki vaihtui siis Vantaa-Fiskars-Lohja (Kuinka moni onkaan käynyt lomalla Lohjalla? Talk about  extreme holiday destinations.) – Vantaa ja sitten Helsingissä fillarointia. Flow festival oli enemmän mun juttu, joten Katri suhautti Raumalle, kun meikä suunnisti Suvilahteen (pyörällä tietty).

Katrin kommentti: Leena sanoi, että siellä oli vessoissa peilit! Peilit! Festareilla!

Vantaa-Fiskars –  noin 100 km (tuli muutama ekstrakilsa parin hutikäännöksen takia – heheh…)

Varusteet: Katrilla (vaihteeton) Kombi likemmäs 40 v. , mulla pahan onnen Nishiki 10 v. (sata fiksausta takana) + pyörälaukut. Teltta, makuualustat, makuupussit, 3 pussia kuivamuonaa, Trangia, pähkinöitä, vettä, vaatteita, laastareita, puukko, lusikka, haarukka, erinäinen määrä vaatteita ja hygieniatuotteita. Pakko kai paljastaa, että myös ateriankorvikepatukoita, kun posti oli niitä tuotenäytteinä tuonut edellisellä viikolla. Katrin suihin män, kun mahavammaisena en niitä itse kykene syömään.

Katrin kommentti: Katrin suihin tais männä joo, ehkä kaks patukkaa koko korvikevahvuudesta. Hyviks niitä ei voi sanoa, mutta energiatankkauksena toimii (silloin kun ei muutakaan ole saatavilla). Ja toimii myös siihen, että sellasen natustettuaan ei kyllä tee mieli jäätelöä, suklaata tai mitään muutakaan makeaa. 

Tarkka reitti: Martinlaakso (kiitos Tapio-enolle majoituksesta!) – Leppävaara – Kirkkonummi – melkein Inkoo – laitakaupunki-Karjaa – Fiskars – Antskogin Villa Taika B&B.

Fiilikset: Alussa helevetin turhautuneet. Miten vaikea voi olla päästä ulos pk-seudulta? Ilmeisen vaikeaa, kun lahopäillä ei ollut pyöräkarttaa vaan iiiifonen Google Maps. Suurentelepa näkymää sormillas ja on pikkasen hankala hahmottaa, onko välimatka 10, 100 vai 1000 m. Tuska helpottui, kun pyörätien varressa oli viitta ”Kirkkonummi 15 km”. Pidettiin aakkos-delissä ruokatauko. Oltiin edetty ehkä 20 km. Edessä tiedettiin olevan jotain 80 km:n paikkeilla.

IMG_0631

Äkkitankkauspysähdys ennen Inkoota. Katri ärsyttävän trendikkäänä laseissaan ja Kombin kaa. 😉

Tie 51 on aika mainio kyllä. Pyöräbaanaa ja leveää pyöräkaistaa. Hellettä pukkas, joten vettä kului ja 3 tunnin välein oli syötävä. Katri myöhemmin paljasti, että Kombilla ajo oli tuskaa ekana päivänä. Sinnikkäästi se vaan vingursi, tuska ei välittynyt päälle päin kuin vasta ihan vikoilla kilometreillä. Leena tuntee edelleen pienen piston sydämessään, että a) unohti mummopyörän vanhemmille b) ei ehtinyt sitä ajoissa Matkahuollon kautta tilaamaan (joka tosin olisi maksanut 50 e, että olisi jäänyt tilaamatta kuitenkin).

Katri: Ei se tuskaa ollut. Ehkä vähän epätoivoisen tuntuista välillä. Sellaista ”olikohan tässä mitään järkeä” -henkistä, kun tuntui, että fillari eteni etanavauhtia vaikka kuinka koitti pistellä menemään. Ensin tuli omaa pyörää ikävä, mutta kyllä siihen sitten matkan edetessä tottui!

Fiskarsiin saavuttiiin Mapsin määräämää pirunpeltoa pitkin (jota jossain päin kai tieksikin kutsutaan). Semmosta nimismiehen kiharaa, että saatiin (jälleen) tavaralaukut pomppaamaan pois koukuistaan. Tai siis minä sain. Suosittelemme ihan sitä oikeaa tietä, vaikka se vaatiikin ylämäen syklaamista yli 90 km (helle)pyöräilyn jälkeen. Lähinnä ongelma, jos on yksivaihteisella liikenteessä. Fiskarsin supermarket aka pikkuruinen Siwa tarjonta oli onneksi riittävän pieni, ettei kaupassa tarvinnut liikaa mieltään vaivata, mitä syötäisiin B&B paikassa. Koska takasin ei 3 km matkaa enää aiottu polkea ees taas. Tämä olikin fiksu päätös, sillä se 3 km sisälsi yllättävän monta nousua niinkin lyhyellä matkalle… Lähinnä kombikuningatar sai tuta loppumatkan haasteet.

Katri: Eikö se ollu 5 km!? Ainakin tuntui siltä. Vähintään.

Leena: Öö, jotain sinnepäin. Ei meillä lasketa niin tarkasti näitä matkoja. 😀

Onneks palkintona päivästä oli yöpyminen herttaisessa ja hippihenkisessä Villa Taiassa Antskogissa. Unet oli pitkät ja makoisat. Suosittelemme paikkaa lämpimästi! Hinta-laatusuhde varsin kohdallaan.

2013-08-06 11.10.00

Fiskars-Lohja

Tarkka reitti: Antskog – Fiskars – Lohjan Haikarin leirintäalue

Fiilikset: Rennot. Toinen päivä meni jättiaamupalaa tuhotessa sekä syödessä vielä enemmän Fiskarsissa. Buffet-pöytä Ravintola Kuparipajassa oli ainut järkevä valinta tällä ruokahalulla (ja ehkä aavistuksen mietittiin, että palautuu kunnolla). Todella hyvät tarjoilut oli, ruoka maistui kivalla kesäterassilla ja hellerajoja taidettiin hätyytellä sinäkin päivänä. Duona oltiin matkalla, mutta Katri tavallaan näytteli sekä kiukuttelevan lapsen/teinin että miehen roolia, koska ei ole ihan yhtä innostunut käsityökoruista ja -keramiikasta. ”Joko mennään?”

Katri: Kieltämättä miehiset annokset kiskottiin, sekä aamupalalla että lounaalla. Ihanaa arjen ironiaa, kun naapuripöydässä muutamat ylipainokilot katsoivat salaattilautastensa takaa kummissaan, kun nämä tytöt tyhjensivät lautasen toisensa perään. Ja joo, tosiaan, kieltämättä tuli sellanen ”tältä niistä miehistä varmaan aina tuntuu” -fiilis kun vaihdoin jalalta ja toiselle ja yritin olla näyttämättä liian tylsistyneeltä kaikenmaailman hely- ja kippokaupoissa. Mitä Prismasta ei saa, sitä ei tarvita!?

2013-08-06 14.53.13

Palkintolehmän navetta. Komea. Minä ja Katri tykätään lehmistä. On sympaattisia.

2013-08-06 15.24.02

Petri’s Chocolate Roomissa espressoa ja konvehteja.

2013-08-06 15.02.39

Rikkaruohoja. Nättejä kuitenkin.

2013-08-06 15.24.41

Heh heh hee…! 😀

IMG_0643

Summer with… pöljä . Tällä kertaa Fiskarsin leikkureiden kanssa.

Olen käynyt Fiskarsissa kerran aiemmin v. 2007, kun olin töissä Nummelassa kuntoutumiskeskuksessa kesän. Silloin silpaisin reilut 140 km päivän aikana. Tällä kertaa otettiin rennommin ja tokan päivän fillarointi jäi 50 kilometriin, joka taitettiin vasta päivän kääntyessä iltaan. Fiilis pyöräilyyn oli ehkä enemmän sellainen, että ”oltas jo perillä”, sillä tie ei nyt ihan yhtä kiva ollut kuin edellisenä päivänä. Isoa rekkaa ja välillä erillistä kaistaa fillaroida ei ollut lainkaan. Katrille jäi myös vahva käsitys, että matka oli loivaa ylämäkeä jatkuvasti. Ajettiin Karjaan kylän/kaupungin läpi. Molemmat alkoi hetken päästä huudella toisillee, että ”hetkonen, ollaanko me jo oltu täällä?” Kirkkonummi ja Karjaa on jotenkin tosi samanhenkisiä, kun pikasesti läpi ajaa.

Katri: No niin, pitääkö sitä nyt sitte päästä brassailemaan omilla pyöräilykilometreillä. Onneksi ei sentään vielä alkanu sanoilla ”silloin kun minä olin nuori”. Menköön tämän kerran.

Parkkeerattiin yöksi Lohjalle Haikarin leirintäalueelle. Kun se telttakin kerta tuli raahattua mukana. Trangialle ei kyllä ollut käyttöä, koska paikassa on tolkuttomat hyvä varustetaso keittiössä, joka on siisti ja ilmeisen vähän käytetty. Suurena saunomisen ystävänä intoilin naisen saunavuorolle, jolle saavuttiin just sopivasti. Teltta pystyyn ja eikun rantaan. Ihanan lämmintä vettä, mukavaa juttuseuraa. Öljyllä lämpiävät saunat ei ole kyllä kovin tuttuja (vaikka mistä minä oikeasti tiedän, millä ne julkiset saunat lämpiää…), mutta elämys oli positiivinen ja järven vesi ihanan lämmintä.

2013-08-06 21.08.25

Lohja in da background

Yö oli muuten ihan mieluisa, mutta ei se kesämakuupussi oikein toimi Suomessa. Vaikka oli lämmin yö. Lisää vaatetta, sillä kai se tämäkin ”ongelma” korjaantuu. Olin erittäin kateellinen Katrille sen makuupussityynystä. Ostan itselleni sellaisen seuraavalle retkelle.

IMG_0650

Tämä setti muodosti majoituksen.

Mutta se on kyllä pakko sanoa, että karavaanarit ja minä (tai me) ollaan kyllä vähän eri kansaa. Pikkasen tunsin jopa helpotusta, kun aamulla sykkeli starttasi pihasta. Kun puheista päätellen karavaanarit ei suinkaan matkaa niillä pyörällisillä mökeillään vaan nimenomaan asettuvat yhteen paikkaan koko kesäksi. Eräs rouva asui Lohjalla, mutta heillä oli asuntovaunupaikka kymmenien ja taas kymmenien joukossa lähellä kotia.  Ehkä olen enemmän mökkeilijä ja telttailija kun on kyseessä safariympäristö tai koto-Suomen metsät. Vaan voi tuota paikkaa kyllä yöpymiseen hyvin suositella!

Katri: Minä kyllä tykkään telttailla leirintäalueella(kin). Etenevän(!) pyöräretken vaatimuksiin erittäin toimivia ratkaisuja. Ja helppoja.

2013-08-06 22.15.58

Katria vähän jo väsytti saunan jälkeen ennen herkullista pussirisottoateriaa. (Katri: Ja oli nälkä!!)

2013-08-06 22.15.50

Taas kauhean tyylikkäänä… Miten se ton tekee?!

Katri: Ja tässä seuraavassakin ai että niin hirvittävän tyylikkäänä yöpaidassa pakkailemassa. Harmi kun on niin kaukaa tää kuva.

2013-08-07 10.19.39

Hups, unohtu ottaa kuva teltasta. No, se oli tässä.

2013-08-07 10.23.36

Lohjalainen sorsamafia ilmestyi vauhdilla paikalle aamulla.

2013-08-07 10.29.14

Pedikyyrejä on monenlaisia.

2013-08-07 11.36.36

Elämänohjeita Lohjan uimarannan kahvilan wc:ssä. Viisaus löytyy yllättävistä paikoista.

Lohja-Martinlaakso

Tarkka reitti: Haikarin leirintäalua – Lohja – Nummela – Ojakkala – Ukki (ei se mies, se paikka) – Salmen retkeilyalue – Martinlaakso

Fiilikset: Miten tää pyöräily voikin olla näin kivaa? Tämä viikko oli kyllä semmoinen silmien aukaisu taas sille, että miten yksinkertaiset asiat voikin tuntua niin hyvälle. Oli myös ihan kiva huomata, että vaikka kesän pyöräilykilometrit oli käytännössä 2 x 40 km + hyötypyöräily, voi ihan hyvin lähteä päiviksi fillaroimaan. Lihaksetkaan (ja hanuri) ei tuntunut olevan ollenkaan kipeänä, lähinnä vaan tuntui siltä, että ne oli tottunut taas pyörittämään polkimia. Tiedän, miten ensi kesälomani vietän.

Katri: Jos Leena antoi itselleen miinuspisteitä siitä mummopyörän unohtumisesta niin minä annan vähän niistä vaippahousuista (tuli nyt mieleen tuosta hanurista). Tosipyöräilijän peppu kestää vaikka Kombin satulan ilman pehmikkeitä! 😀 

Teltta kasaan, tuplapuurot nassuun leirintäalueella, aamukahville Lohjan uimarantaan. Nukuttiin myöhään, joten aamukahvi oli käytännössä lounasaikaan. Siitä sitten kohti Nummelaa, entistä kesäkotiani. Matkamaisemat ei olleet ehkä kauneimmat, koska ajettiin pyörätietä teollisuusalueella. No, on se Suomi sitäkin: rumaa aaltopeltiä ja ränsistyneitä lounasravintoloita. Onhan niissäkin paikoissa oma kaurinmäkeläinen fiilis (joo, todella kulunut vertaus, but you probably get my point…). But behold, mitäs tuolla aaltopeltirakennuksen päädyssä oikein on? Hah, ihana kahvipaahtimo Cafetoria! Kurvasimme taas kahville. Espresso maistui ja palvelu oli ystävällistä ja asiantuntevaa. Näemmä Helsingistäkin heidän kahvila löytyy. Pitää pistäytyä.

IMG_0653

Kävelevä ötököiden hautausmaa. Kaikkien pyöräilypäivien jälkeen olin täynnä kuolleita mäkäriä ja muita viehättäviä otuksia.

Katri: Onkohan mitään pahempaa kuin nähdä kanssa-asiakkaan lautasella herkullinen korvapuusti ja itse tiskille päästyään kuulla, että puustit on loppu? Kostoksi en juonut kahviakaan. No en olisi muutenkaan juonut. Yksi aamukahvimukillinen piisaa. Tätä nykyä. Sattuneista syistä.

Nummelan keskustassahan ei ole varsinaisesti mitään nähtävää, joten notkuttiin hetki evästauolla aakkos-huoltsikan pihalla polttoainepumppuja ihastellen. Sitten kohti Vanhaa Porintietä, eli minulle tie on Vihdintie.

Katri: Vähän piti kotiseutunsa vuoksi dissailla, Vanha Porintie!? Onneksi sentään vei Porista poispäin.

Uhmaten rekkoja ja muutenkin vilkasta liikennettä kurvattiin kuitenkin hengissä Salmen ulkoilualueelle. Täälläkin olen käynyt ennen. Nummelassa ollessa erakoiduin juhannuksena ja fillaroin ja kiersin Salmen lenkin issekseni. Joskus on hyvä rauhoittua ihan itsekseen.

Pointtina ei tällä kertaa ollut hakea harmoniaa elämään, vaan vihdoin käyttää sitä Trangiaa lounastauolla. Olihan tää vähän tämmöstä säälittävää ”leikitään, että ollaan retkellä” – touhua, mutta ensi kesänä sitten pitempää reittiä ja enemmän kunnon erästelyä. Tulipahan verestettyä Trangian käyttötaitoa. Sitä nimittäin oli vähän. ”Miten nää osat nyt menikään?” ”Pitikö tässä olla joku säätömahdollisuus?”

IMG_0656

XD

IMG_0655
IMG_0661

Eräbaywatch-ilme. Marsalkka oli tässä vaiheessa vielä matkassa tarakilla.

IMG_0659

Pikku-Trangia. Ei liekinsäätömahdollisuutta. Liekit iski aika komeasti tuulisella säällä, vaikka miten suojassa yritettiin pitää. Pata porisi.

Viimeisellä osuudella se sitten tapahtui. Marsalkka-oluttölkki oli matkannut kohti panttipalauttamoa Katrin tarakalla Lohjalta asti. Eräässä alamäessä se kuitenkin heittäytyi tielle ja luultavasti selvää siitä teki takaa tullut rekka. Minä olin huidellut liian hienolla pyörälläni edellä, joten tapahtumalla ei ole muita silminnäkijöitä kuin Katri ja ehkä se rekkakuski. Katri kurvaa levikkeelle: ”Menetettiin Marskalkka!” Ilmassa oli todellista kaihon tuntua.

Helsinki

Reitti: Torstain suunnitelmissa oli fillaroida. Ensin tosin käveltiin Kulosaaresta keskustaan syömään herkullista opiskelijahintaista lounasta UniCafelle. Ja käytiin Huvilan kahvilassa kahvilla (mahavammaisille tiedoksi, että kaikki tarjoilut gluteenitonta aka myös suurimmaksi osaksi sopivaa FODMAP-ruokavalioon). Ja kääntymässä näyttelyssä.

Katri: Näyttely. Blaah. Eikö se Fiskars jo riittäny!?

2013-08-08 14.45.52

(Ei tapahtunut. Tai en ainakaan tuntenut mitään.)

2013-08-08 14.46.38

Mestarikuvaaja Mikkilän tyylinäyte.

IMG_0671

Mikkilä terästäytyi tätä Kotkan Rauta Oy:n mainoskuvaa varten.

Päivän toinen osio menikin sitten vähemmän suunnitellusti. Matkattiin M-junalla Martsariin ja siinä enoni etuovella sitten tajusin, että aamun häslingissä olin jättänyt pyörän avaimen kaverille. Siihen saamarin juomavyön taskuun. Sadattelua, äkillinen mielialan lasku, ketutus.

Katri: Leena sai sympatiaa entiseltä työkaveriltani, joka kommentoi tapahtunutta näin: ”Kyllä mäkin unohtaisin avaimet jos sun kanssa oisin pyörällä liikkeellä”. 😀 Mikä lie totuus torven takana.

Pyörän/sen avaimen hakureitti: Kulosaari-Rautatieasema-Martinlaakso-Kulosaari-Rautatieasema-Martinlaakso (eikö tää valopää ikinä opi…?)

2013-08-08 17.41.42

Metro expiiriens

Fillarointi Kulosaaren tehtiin ehkä aavistuksen kireissä fiiliksissä ja tässä kohti Google Maps oli viedä järjen ohjaamalla jonnekin Paloheinän pusikoihin. Lesson learned: stick to roads. Paperista pyöräkarttaa ei kyllä voita mikään. Elämä helpottui kummasti seuraavana päivänä, kun sellainen saatiin vihdoin matkaan pyöräkorjaamosta.

Katri: Kireisiin fiiliksiin saattoi syynä olla Google Mapsin lisäksi myös niinkin yllättävä (haha!) seikka kuin nälkä. Lapsi tarvitsee ruokaa. Kumpikin. Onni on myöhään auki pysyvät Alepat.

Tokana päivänä fiilis oli aamusta alkaen kohdallaan ja vaikka pilviä vähän taivaalla olikin, sää oli lämmin eikä satanut. Vingurtelimme Mustikkamaan ympäri, siitä Katajanokalle ja sieltä sitten rantoja pitkin Lauttasaaren perukoille noutamaan… Skiket! Nyt mulla on semmoiset pirunpunaiset menopelit, joilla ajattelin saada hiihtotreenit käyntiin. Huuto.net on mainio paikka hankkia liikuntavälineitä.

Operaatio paluu olikin lystikästä, sillä Skiket oli isossa treenikassissa, jonka myyjä ilokseni antoi mukaan. Sen köytin repun päälle selkään. Sitten oli vielä sauvat. Ne köytettin tyylikkäästi pyörän runkoon mustekaloilla. Pyöräily keskustan läpi tässä varustuksessa oli ehkä aika näky, mutta ihan hyvin pärjättiin. Auto, en vieläkään tarvitse sinua. 😛

Katri: Pyöräily Helsingissä/pääkaupunkiseudulla on lystiä! Kokeilin lajia joskus pari kesää sitten monien sattumien summana paperisen(!) pyöräilykartan avulla ja tykkäsin meiningistä. Kyllähän sitä julkisilla varmasti ois hätäsemmin päässy Myllypurosta Kiloon (muistaakseni) ja takaisin, mutta mikäpäs siinä pyöräillessä, kun aurinko paistoi ja oli koko päivä aikaa. Johan ne maalaismaisemat on nähty. Ei sitä aina tarvitse lähteä edes merelle asti kalastamaan!

2013-08-09 09.55.35

Kombin ketjurasvojen putsaus osa 1. Sarja jatkui aina kolmeen, sitten vietiin (tosi hyvännäköselle) pyöräkorjaajalle Katajanokalle. Oli kai ihan taitavakin, kun ketjut lakkas tippumasta.

2013-08-09 09.54.53

Mustikkamaa over and out.

Katri otti tämän sykkelöinnin jälkeen suunnan kohti Raumaa (autolla, en Kombilla) ja minä aloin virittäytyä Flow-festareiden tunnelmaan. Aikamoista treeniä alaselälle nuo kolme päivää olikin, sillä asfaltti + minä + seisominen = disaster. Erittäin toimiva festivaali, ei ehkä sosiaalisin noin niinku yksikseen festareille suuntaavalle, mutta oli kyllä ihan kiva vaan keskittyä keikkoihin ja fiilikseen. Kuka muuten saa hieman liian coolit hipsterit ja muka rock-poliisit tanssimaan vapautuneesti ja hymy huulilla? Tietenkin ghanalainen 77-vuotias Ebo Taylor ja hänen bändinsä The Odapajan! Enpä muista, milloin oisin näin fiiliksissä ollut spontaanista, iloisesta meiningistä kuin 360 astetta lavan äärellä. Kuulemma jatkokeikka Nick Caven jälkeen (joka oli sekin itselleni vaikuttava keikka) oli ekaa settiäkin parempi, mutta minä ja alaselkäni luovutettiin.

Ja kyllä, pohkeet tuli kipeäksi, kun hurmoksessa pompin Haimin ja Bat for Lashesin keikoilla sunnuntaina. 🙂

Muita havaintoja Flow’sta (kun nyt oli aikaa tehdä niitä havaintoja).

– Suvilahdessa on nättiä Flow’n aikaan.

– Miksi pariskunnat näyttää sisaruksilta?

– Oli ne peilit vähän nolot, mutta yllättävän käytännölliset.

– Mitkä kengät otan ensi vuodenna Flow’hun, että kestän alfalttia?

– Mitä Groteskin pirtelössä oli, koska se oli niin hyvää?

– Miksi hyvää olutta sai vain baarista, josta ei nähnyt keikkoja?

– Huomaan pitävänä elektronisesta musiikista.

– Flow’ssa on hyvä tasapaino eri tyylisten musiikkien suhteen.

– Katri: Ei, ei ne vieläkään kuulosta mun festareilta.

Katri: Jottei aivan pelkkiin festaritunnelmointeihin tämä teksti loppuisi, otetaanpa tähän loppuyhteenvedoksi vähän fiiliksiä matkustamisesta ja lomanviettotavoista noin yleensä. Olen kamalan vähän matkustanut maailmalla, ja niidenkin vähien kertojen jälkeen en ole oikeastaan koskaan todennut, että kylläpä oli kaiken sen rahan ja vaivan arvoinen reissu. Mutta antakaapa tytölle vanha paha Kombi alle ja suunnaksi vaikka Lohjan leirintäalue ja kylläpä muuten reissu maistuu, eikä kertaakaan tarvitse miettiä, kannattiko lähteä. Mitä tästä opimme. Jätä ne maailmanmatkat maailmannaisille. Kuten Leenalle. 😉 Kunhan varmistat, että ehtii maailmanvalloituksiltaan välillä myös pyöräilemään.

***

Kaikki jotka jaksoi lukea loppuun asti huutaa hep!? 😀

Ei päivää, blogimaailma

Yritin olla  avarakatseinen tässä yksi päivä ja tutustuin erilaisiin ”ääri”ravitsemusblogeihin. Meinasi itku päästä. Ei oikeesti. Lähinnä otti päähän. Pumpattua kehoa esitellään puoliksi ilman paitaa ja sätitään virallisia ravitsemussuosituksia siitä jos tästä. Ja siinä sivussa ylipainoisia. Ja ravitsemusterapeutteja, kun kehottavat ihmisiä hölläämään. Kuulemma ei saa, koska ollaan niin läskiä ja sairasta kansaa. Ilmeisesti meitä pitää ruoskia syömään hormonitasapainottavammin ja mielellään proteiiniä tai kaukaa raahattuja eksoottisia juureksia, jos on ihan pakko niitä hiilareita jostain ottaa. Kärjistän, koska pystyn. Tajuan jotain ravitsemuksesta, ruoantuotannosta ja terveydestä.  Myös globaalilla tasolla. Siten osa jutuista on täysin absurdilla tasolla.

Tietysti joukossa on paljon hyviä periaatteita, kuten vaikkapa sitä, että laita itse ruokaa raaka-aineista lähtien. Liiku, aina hyvä. Treenaa tehokkaasti, ei hullumpi sekään. Tällä hetkellä tuntuu, että siihen ne nyt sitten jääkin. Päällimäisenä mieleen tulee yliampuvat teoriat, joihin on haettu tueksi muutama kirjallisuusviite. Ja ei, en ala käymään niitä kaikkia läpi, koska tekstistä paistaa ihan riittävästi läpi teorian pulmat ja johtopäätöksien keinotekoisuus.

Jos en handlaisi ravitsemustiedettä lainkaan, olisi päivän lukusaldo tiivitettynä jotain tähän suuntaan:

– Maito on luonnotonta ruokaa ja aiheuttaa autoimmuunisairauksia/maito on hyvä proteiinin lähde ja avuksi palautumiselle/kaseiini on paha, mutta hera hyvä/A2-maito miehen/naisen tiellä pitää.

– Viljoja ei saa syödä, luonnotonta nekin/ hiilihydraatteja ei tarvitse välttää, mutta ne pitää ottaa muodossa yucca/taaro/bataatti (eläköön rikas ruokakulttuurimme!)/hiilihydraatteja kaikissa muodoissa pitää ehdottomasti välttää/gluteeni on pahasta, kaikkien pitäisi karsia gluteeni ruokavaliosta (olkoonkin, ettet sairasta keliakiaa ja gluteenisensitiivisyys-ilmiönä on lähinnä teoriatasolla).

– Rasvan lähteenä on oltava kookosrasva ja oliiviöljy/liha ja voi/kehon pingotuskuurilla ei mikään edellä mainituista.

– Jostain syystä ihmiset ihannoivat täysin luonnotonta kehon rakennetta, joka muistuttaa anatomian oppikirjan hahmoa, siis sitä, jolta on kuorittu iho pois.  Iho myös värjätään niin punaruskeaksi, että yhtäläisyys ei varmasti jää huomaamatta.

– Ihminen on lihava, koska on laiska ja tyhmä. Viralliset ravitsemussuositukset ovat tähän syypäitä.

Nyt seuraa kysymyksiä, jotka mieleeni heräsi:

– Miten ihminen on evolutionäärisesti pystynyt asuttamaan lähes kaikki mantereet ja elämään maidottomalla ruokavaliolla, maidollisella ruokavaliolla, viljattomalla ruokavaliolla, viljallisella ruokavaliolla, bataatilla ja ilman, marjoilla ja hedelmillä, joissa on saatanallista fruktoosia ja eräät lähinnä hapatetulla maidolla ja verellä?

– Miten on mahdollista, että ihmiset tuhansia vuosia sitten söivät ihan eri tavalla eri puolilla maailmaa, mutta nyt yritetään yhdenmukaistaa tämä ”oppeiksi” siitä, miten luolamiehet söivät?

– Mitä yksilön ”optimaaliset” terveyspyrkimykset ja ”superterveys” (mitähän *piiip* sekin tarkoittaa?)  tekevät yhteisölle? Kulttuurimme on itsekeskeistä verrattuna aika moneen muuhun kulttuuriin, johon olen saanut tutustua. Miten merkityksellistä sosiaalinen elämäntyyli, yhteisöllisyys ja toisista välittäminen ovatkaan yksilön terveydelle?

– Milloin koskaan missään päin maapalloa on ihmisellä luonnollisesti ollut niin näkyvät lihakset, kuin mitä tietyissä lajeissa tavoitellaan? Mitä niillä tekee?

– Miksi  ruokailusta on tullut suoritus?

– Missä maailmassa elää ihminen, joka julistaa lähdeveden ylimaallista vaikutusta terveydelle? (Vastausehdotus: Liian hyvässä, että on aikaa pohtiä tällaisia asioita? Nim. mikä tahansa vesi, josta ei saa ripulia on hyvä.)

Kiitos ja anteeks, olihan iltapäivä.

Maasai-blood-Milk

Bon appetit the Maasai style.
Lähde: http://www.tucatravels.com

Kädenvääntöä urheilusta

Kävin jääkiekon MM-kisojen aikaan kädenvääntöä avopuolisoni kanssa aiheesta urheilu ja sen tarpeellisuus. En ollut itsekään ihan täysin sitä mieltä, mitä esitin olevani, mutta tärkeintähän oli tietysti saada toinen tappelemaan vastaan. Ihan hyvä vääntö saatiin. Tässä otteita taistelun kulusta.

Lähtötilanne: Olimme juuri olleet katsomassa Suomen peliä erään toverin järjestämässä kisakatsomossa. Katsomon kisaeväinä oli lähinnä kaljaa ja sipsiä. Tallustelimme hiljaksiin kotiinpäin.

Avausrepliikkini: ”Ei tossa urheilussa kyllä noin niinku kansanterveydellisesti oo oikeen mitään järkeä.”

Kysyvä katse (oletettavasti ei edes kuullut lausetta, veikkaan, että mietti omaa mennyttä uraansa kiekkoilijana).

Selvennys: ”Niin. Mieti nyt vaikka tätäkin iltaa. Joukkueellinen jannuja hikoilee kentällä ja vähintään puolet suomen kansasta nököttää television ääressä katsomassa sitä. Eikö ois parempi, että se kansakin hikoilis eikä vaan jumittais sohvalla.”

Selvästi alkaa jo raksuttaa. Sanoja ei kuitenkaan vielä muodostu.

Jatkoa selvennykselle: ”Ja jos nyt vaikka miettii ton meijänkin kisakatsomon kisaeväitä niin eipä niillä varsinaisesti kansanterveyttä kohennetta. Enkä usko että oli kovin poikkeukselliset kisaeväät. Jossain juottolassahan mekin oltas tota peliä oltu kattomassa jos ei tuolla. Eikä ne yleensä oo ollu kovin tyhjiä pelien aikaan. Puhumattakaan kaikista makkara-, karkki- ja virvoikemyynneistä urheilutapahtumien yhteydessä paikan päällä.”

Ilmeestä näkee, että ei ihan olla samalla aaltopituudella. Vasta-argumentin muodostumiseen tarvitaan kuitenkin vielä yksi, ah niin herkullinen syöttö:

”Voiskin miettiä, et onko koko huippu-urheilussa mitään järkeä niinku yleisesti terveyden kannalta. Mieti, jos kaikki se raha, mikä nykyään pistetään huippu-urheiluun, laitettaiskin vaikka siihen, että saatais koko kansa liikkeelle, sohvan pohjalta ylös, autonratista fillarin selkään, pleikkarin äärestä pihapeleihin jne. Eikö oiskin järkevämpi sijottaa yksittäisien urheilijayksilöiden sijaan vähän isompaan joukkoon ihmisiä?”

Ilmeisesti ei olisi. Perhesovun säilyttämiseksi en edes yritä asettaa sanoja avopuolisoni suuhun eli tehdä (muka) suoria lainauksia hänen väittämistään (kun en niitä kuitenkaan ihan suoraan muista). Seurasi kuitenkin paljon perusteluja siitä, miten nuoret urheilijat tarvitsevat huippu-urheilijoita esikuviksi ja miten omaa jääkiekkoharrastusta ei varmasti olisi ollut, jos ei olisi voinut haaveilla pelaamisesta NHL:ssä, ja miten kaikki silloiset joukkuekaverit edelleen urheilevat jollain tavalla, vaikkei sitä omaa lajia ja tavoitetta välttämättä enää olekaan, ja miten siten huippu-urheilu omalta osaltaan liikuttaa kansaa, varsinkin sitä nuorta osaa kansasta.

Hmm, ihan hyviä perustelujahan sillä. Tätä en tietenkään myöntänyt vaan jatkoin inttämistä siitä, mitä se tekee nuoren urheilijan pään ja lopulta alempienkin kehonosien terveydelle kun ei pärjääkään ja kuinka moni oikeasti jatkaa urheilua sen jälkeen kun ei enää pärjää ja miten paljon enemmän kuitenkin on niitä, jotka ei pärjää kuin niitä jotka pärjää ja mitä jos alun perinkään ei olisi edes tarvinnut pärjätä missään vaan olisi voinut vaan liikkumisen ilosta liikkua. Ja hei, muista, että edelleen mietitään ei yksilön vaan koko kansan näkökulmasta.

Vääntö jatkui puolin ja toisin koko kotimatkan. Yhteisymmärrys taisi jäädä saavuttamatta, mutta kumpikaan ei kuitenkaan joutunut nukkumaan yötään sohvalla. Tosin yhteisymmärrys jäi saavuttamatta myös oman pääni sisällä. En voi väittää, että olisin pienillä aivoillani pyöritellyt tätä aihetta niin paljon ja ottanut joka näkökulman huomioon, että uskaltaisin ehdottomasti olla niin jyrkästi sitä mieltä, mitä edellä kuvailemassani kädenväännössä väitin olevani. Periaatteessa ymmärrän avomieheni esiintuomat pointit ja toki myös urheilun merkityksen jonkinlaisena kansallisidentiteetin kohottajana. Enkä voi kieltää, etteikö urheilun seuraaminen, televisiosta tai varsinkin paikan päällä, olisi minustakin pääsääntöisesti mieluisaa tekemistä. Ehkä olen vain katkeroitunut epäurheilija (kuten on jo aikaisemminkin ollut puhetta), jolla ei ole sitä omaa lajia, jossa edes jollain tasolla pärjäisi ja jonka parissa saisi onnistumisia esimerkiksi kisakentillä, ja siksi jaksan tästä aiheesta kiukutella. Mutta seison kyllä silti sanojeni takana, varsinkin mitä tulee katsomoeväiden laatuun ja penkkiurheilun passivoittaviin lieveilmiöhin. Jotain ristiriitaista tässä on.

Vai onko? Mitä mieltä te, rakkahat blogin lukijat, olette? Onko huippu-urheilu kaiken liikkumisen suola vai ovatko istuma-asentoa tukevat kisakatsomot kisaeväineen tie suoraan turmioon?

-K

P.S. Niinä hetkinä, kun pitää tehdä valintoja, lähteäkö itse liikkumaan vai katsomaan, kun joku toinen liikkuu, valitsen kyllä ensimmäisen vaihtoehdon. Esimerkiksi silloin jääkiekon MM-kisojen aikaan se vaihtoehto oli yllättävän hyvä. Ikinä ei ole ollut Jyväsjärven rantaraitilla ja salilla yhtä hiljaista kuin Suomi-Slovakia puolivälieräpelin aikaan.

Oravanpyörästä oman kehon kuunteluun – urheiluravitsemuksen lyhyt oppimäärä

Alla oleva teksti on julkaistu uunituoreessa Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n jäsen- ja tiedotuslehti SYLILLISESSÄ 2/2013, joka on luettavissa kokonaisuudessaan täällä ja jonka teemana on tällä kertaa liikunta. Lehdestä löytyy paljon (muitakin) hyviä tekstejä ja mm. kannanotto, kuinka puuttua syömishäiriöön sairastuneiden liialliseen liikkumiseen.

***

”Sä voisitkin suunnitella mulle ruokavalion.” Usein kuultu lause, kun kerron olevani koulutukseltani ravitsemusterapeutti. Yleensä kuvioon liittyy jonkinlainen, uskallanpa sanoa jopa kehokeskeinen urheilu- tai kuntoilutausta. Rasvaa pitää tiristää pois ja lihasmassaa saada lisää, ja siihen kaivataan suunniteltua ruokavaliota. Kuinka paljon mitäkin ja mihin aikaan vuorokaudesta. Ruokaohjeet ja ostoslistatkin mielellään mukaan. Keittiövaa-at on ilmeisesti jo kaivettu esiin.

Pettymys tai ainakin ihmetys on yleensä suuri, kun vastaan, että ei, en minä suunnittele ruokavalioita. Minä voin kyllä yhdessä kanssasi pohtia, minkälaiselta ruokavaliosi nykyään näyttää ja mitä parannettavaa siellä on. Mutta en minä ole mikään automaatti, jolta saa kellon- ja grammantarkan ruokavaliosuunnitelman, kunhan vain syöttää iän, pituuden, painon, sukupuolen ja fyysisen aktiivisuuden määrän. Ei se mene niin.

Ja silti tuntuu menevän. Henkilökohtainen personal trainer ei ole enää mikään harvojen ja valittujen (lue: rahassa kylpevien) juttu, vaan yhä arkipäiväisempi ilmiö. Personal trainer suunnittelee tavoitteisiin sopivan liikuntaohjelman lisäksi ruokavalion, eikä treenaajan tarvitse muuta kuin noudattaa annettuja käskyjä. Rahkaa kuluu, ja meijereillä on toimitusvaikeuksia. Sääliksi käy niitä mummoja, joiden rahkapullat jää tämän buumin takia leipomatta.

Missä vaiheessa tästä kaikesta tuli normaalia, jopa ihannoitavaa? Missä vaiheessa tiukkoja ruokavaliosuunnitelmia ja ruoka-annosten punnitsemista on alettu pitää normaalina syömiskäyttäytymisenä? Missä vaiheessa rahkasta tuli suomalaisten peruselintarvike?

En halua kyseenalaistaa personal trainereiden ammattitaitoa ja tiedän, että he tekevät hienoa, tuloksellista ja yksilöllistä työtä, johon julkisen terveydenhuollon puolella rahkeet eivät riitä. Silti korvassani särähtää kuin pahanlaisen riitasoinnun lailla konsanaan, kun kuulen sanayhdistelmän ”pt:n suunnittelema ruokavalio”. Miksi personal trainerit ovat lähteneet niiksi automaateiksi, jollaiseksi minä en ammattini puolesta tai siitä huolimatta ryhtyisi edes pitkin hampain?

Siksi, että ihmiset haluavat tuloksia ja suunnitellut ruokavaliot laskettuine kilokalori- ja ravintoainesisältöineen ovat ainoa keino edes jollain tavalla taata niitä tuloksia. Siksi, että personal trainerin palvelut ovat kalliita, ja jos ei kilot karise, rasvaprosentti pienene tai ympärysmitat muutu haluttuun suuntaan, kato käy asiakaskunnassa. Siksi, että treenistä halutaan kaikki hyöty irti eikä riittävän hyvä ravinto enää riitä. Pitää olla optimaalista.

Kaikki tämä on johtanut siihen, että liikkumisesta tehdään tavantallaajalle entistä hankalampaa. Mitä pitää syödä ennen treeniä, mitä sen jälkeen? Mitä jos palautusvälipala unohtui kotiin, onko koko treeni pilalla? Pitäisikö varmuuden vuoksi napata välipalaksi kuntosalin aulatarjonnasta joku patukka tai pirtelö? Hiilareita vai protskua vai molempia? En yhtään ihmettele, jos näitä kysymyksiä pyöritellessään päättää, että turvallisinta on jäädä kotisohvalle katsomaan jääkiekkoa. Sitten ei ainakaan ole niin nuukaa, mitä syö.

Miten sitten pitäisi syödä? Lakkaa viisastelemasta ja ala iskeä faktoja pöytään, niinkö? Saamanne pitää.

Ennen treeniä kannattaa tankata sen verran hyvin, että jaksaa. Maha kuristen treeni ei kulje, muttei myöskään silloin, kun ruoka vielä hölskyy mahassa treenin aikana. Syö riittävästi ja treeniin nähden riittävän ajoissa. Mikä kenenkin kohdalla on riittävästi ja riittävän ajoissa, sen joutuu valitettavasti opettelemaan itse. Muista kuitenkin, että energiavarastot täytetään pääaterioilla (aamupala, lounas, päivällinen) ja ne ovat treeninkin kannalta päivän tärkeimmät ateriat. Välipaloilla vain täydennetään tarvittaessa kokonaisuutta.

Treenin jälkeen syödään aina kunnon ateria. Palautusvälipalat ovat parhaimmillaankin vain hyvä ensiapu, varsinainen energiavarastojen täyttö tapahtuu pääaterialla/-aterioilla, kuten ennen treeniäkin. Nukkumaan ei saa mennä nälkäisenä. Iltapala on hyvä hetki paikata päivän aikana syntyneitä vajeita ja iltapalan annoskokoa säädellään nälkätuntemuksien mukaan.

Ei syödä ihan mitä tahansa. Monipuoliseen ja täysipainoiseen syömiseen ohjaa vanhan tutun lautasmallin lisäksi ajatus siitä, että joka aterialla on jotain jokaisesta osastosta:

– hyvälaatuista hiilihydraattia

– proteiinia

– hyvälaatuista rasvaa

– väriä.

Tätä sääntöä ei tarvitse noudattaa mustavalkoisesti. Jos jokin osasto jää jollain aterialla vähäisemmäksi, täydennetään seuraavalla.

Lepopäivinä tankataan. Lepopäivät ovat palautumista ja energiavarastojen täyttämistä varten. Riittävä ja monipuolinen syöminen on lepopäivinä vähintään yhtä tärkeää kuin treenipäivinäkin. Edellisen päivän huono syöminen heijastuu helposti tämän päivän treeniin ja jaksamiseen.

Täydellinen ruokavalio on epätäydellinen. Sataprosenttisen terveellinen ruokavalio ei ole sataprosenttisesti terveellisiä valintoja. Liikkujallakaan. Tai varsinkaan liikkujalla, jolloin kulutus on suurta ja ruokaa kuluu – tai ainakin pitäisi kulua – paljon.

Hifistelyjä voi tehdä sitten, kun edellä esitetyt suuret linjat ovat kunnossa. Voi tehdä, ei ole pakko. Omassa vaakakupissani ainakin rento, joustava, hauska ja pilkkuaviilaamaton ruokavalio painaa enemmän kuin haban ympärysmitan maksimaalisen kasvun optimointi.  Jos maailma kaatuu tyhjyyttään ammottaviin rahkahyllyihin, lienee paikallaan miettiä oman elämänsä arvojärjestystä.

Sainko tämän kuulostamaan helpolta? Hyvä, niin oli tarkoituskin. Helppoa se onkin, kun ei tee siitä liian vaikeaa. Helppoja ohjeita on helppo noudattaa. Kokeilkaapa alkuun vaikka loppuelämänne ajan.

Olen monesti tyytyväisenä miettinyt, että onneksi tämä fitness-buumi tuli vasta nyt. Joitakin vuosia sitten olisin itsekin ollut helppo saalis. Ajatella, joku olisi lyönyt lapun kouraan, että siinä sinulle treeni- ja ruokavalio-ohjelma, anna tyttö palaa! Yhteiskunta ympärilläni olisi nyökytellyt päätään, että vau, hienoa kun nuorella naisella on terveet tavoitteet. Minä olisin jatkanut kipittämistä oravanpyörässä enkä ehkä vieläkään olisi oppinut kuuntelemaan kehoani: milloin sillä on nälkä, milloin se on kylläinen, milloin se jaksaa treenata tai milloin tarvitsee lepoa.

-K

Toiset tykkää treenata tavoitteellisesti

”Toiset tykkää treenata tavoitteellisesti.” Monesti kuultu perustelu, kun kitisen nykyisin vallalla olevasta treeni-ihanteesta. Minä en kuulu näihin toisiin, minä kuulun toisiin toisiin. Minä en osaa määritellä omalle treenaamiselleni tavoitetta. Minun tavoitteeni on vain treenata. On sitä tosin tullut pari kertaa itsekin kyseenalaistettua, että olisiko liikkuminen jollain tapaa mielekkäämpää, kun olisi jokin syy, miksi sitä tekee. Toistaiseksi syyksi on riittänyt, että pääsee purkamaan pääasiassa istuma-asennossa vietetyn päivän aikana lihaksiin ja niveliin patoutunutta kiukku- ja levottomuusenergiaa. (Toisaalta, ei minulla terveellisessä syömisessäkään ole mitään sen kummempaa tavoitetta. Muuta kuin että nälkä lähtee ja pysyy riittävän kauan poissa. Mutta ei mennä nyt siihen.)

Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia tavoitteellisesta treenaamisesta. Minulla ei ole ikinä ollut omaa lajia. En ole ikinä ollut missään niin hyvä, että olisin halunnut tulla paremmaksi. Olisin kyllä halunnut olla. Olin kateellinen niille urheilijatytöille, jotka kulkivat reteinä (minun silmissäni, oikeasti varmaan ihan normaalisti) seuran verkkareissa. Olisin halunnut olla yksi heistä. Ja olin katkera äidilleni, joka näki urheiluharrastuksen kääntöpuolella niin paljon pahaa, että piti järkevämpänä panostaa runsaaseen arkiaktiivisuuteen. Jälkikäteen ajateltuna ei yhtään huonompi ratkaisu. Ei minun pääni olisi siinä maailmassa pärjännyt. Olisin aina verrannut itseäni muihin, kokenut olevani huonompi ja pelännyt epäonnistumisia.

Juttelin taannoin lasten ja nuorten urheiluharrastuksesta ja etenkin sen maailman julmuudesta parin alalla työskentelevän jannun kanssa. Kilpailu on kovaa, viimeistään siinä vaiheessa, kun pitää tehdä valintoja, kuka pärjää ja kuka ei. Miten sanoa esimerkiksi nuorelle urheilija(tytö)lle, että 5 kg painoa pois niin on jotain toivoa pärjätä lajissa? Niinpä. En osannut vastata. Ei sitä voi vaan sanoa. Siinä pitää tehdä monta asiaa selväksi, että lapsi/nuori ymmärtää, ettei hänen kehossaan sinänsä ole mitään vikaa, vaan urheilu nyt vaan on tällaista. Vähän sairasta välillä.

Minä en ole joutunut/päässyt uhraamaan kehoani urheilulle ja siitä huolimatta olen käynyt pitkän taistelun kehoni kanssa, ennen kuin opin hyväksymään sen sellaisena kuin se on. Sinuiksi päästyämme olen varovasti kokeillut haastaa kehoani erilaisilla aikuisiälläkin helposti omaksuttavilla lajeilla kuten juoksulla ja punttitreenillä – ryhmäliikuntatuntien hohto kun alkoi muutaman vuoden tahkoamisen jälkeen hiipua. Juoksun suhteen olen päässyt lähimmäs tavoitteellista treenaamista, sillä ilmoittauduin puolimaratonille pari vuotta sitten, kuvitellen, että saisin siitä lisää juoksumotivaatiota ja lenkkeily olisi mielekkäämpää, kun edessä olisi jokin koitos, jota varten treenata. Ei toiminut. Tavoitteeksi asettui lopulta selvitä lähes treenaamatta maaliin hengissä helteestä huolimatta, enkä tapahtuman jälkeen juossut kuukauteen. Seuraavana päivänä tosin taisin mennä pumppitunnille innoissani siitä, että vihdoin voin huoletta tehdä sitä, mitä milloinkin huvittaa.

Tämä pisti miettimään, mitä nämä ”toiset”, jotka ”tykkäävät treenata tavoitteellisesti”, tekevät tavoitteen saavuttamisen jälkeen? Mitä sitten kun se maraton on juostu? Tai sitten kun kroppa on pumpattu ja kiristetty haluttuihin mittoihin? Riittääkö sen jälkeen ns. ylläpitotreeni vai onko seuraavan tavoitteen asettamisen aika? Mikä sen jälkeen motivoi liikkumaan? Vai palataanko lähtökuoppaan? Lupaan hurrata ennen- ja jälkeen-kuvien muutoksille vasta sitten, kun kuvasarjaan tulee kolmaskin osa: viisi/kymmenen/kaksikymmentä/viisikymmentä vuotta myöhemmin.

Seuraa blogautuksen yllättävä lopetus. Olen keksinyt itselleni treenitavoitteen. Esikuvana oma isoisäni, joka täytti jo puolitoista vuotta sitten 80 vuotta ja edelleen painaa fillarin kanssa menemään. Kesät talvet. Eikä kyse ole mistään parin hassun kilometrin matkasta. Parikymmentäkään ei aina riitä. Ja muistinko mainita, että omaksi ilokseen (ja joskus vähän bensaa tai postimaksuja säästääkseen) se sitä tekee. Ei treenatakseen mihinkään tapahtumaan tai kisaan. Muuten vaan. Koska pystyy siihen. Minäkin haluan jonain päivänä olla kasikymppinen ja tehdä saman. Pystyä siihen.

Toinen tavoitteeni (no jopas, kylläpä sitä nyt löytyy tavoitteita!) on oppia tulevan kesän aikana kellumaan. Luulin, etten osaa, mutta kellumiskouluttautunut ystäväni väitti, että kaikki osaa. Pitää vaan osata rentoutua siellä vedessä. Tätä aion treenata Lutakon rannassa jokaisena hellepäivänä! Saa tulla mukaan.