Parantaako paheksunta?

Kukapa meistä ei olisi jossain tilanteessa paheksunut toista ihmistä.

”Mitä se tuolla tavalla kailottaa?”
”Ai, kauhea, miten se voi tolla tavalla roskata?!”
”Hirveää, että se pettää puolisoaan.”

Tämä on normaalia ja joskus jopa suotavaa toimintaa. Se virittää moraalista kompassiamme toimimaan niin, että olemme hyviä tiimipelaajia yhteisössä. Että osaa ottaa muut huomioon ja toimimaan fiksusti. (Kunhan näkee myös omatkin mokat eikä vain muiden…)

On kuitenkin tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen toimivat erittäin huonosti ja jopa vahvistavat epätoivottua toimintaa ja käyttäytymistä. Terveydenhuolto ja elämäntapojen tervehdyttämisprojektit ovat tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Silti niitä käytetään jatkuvasti niin neuvoja-antavan tahon kuin itse muutoksen tekijän toimesta.

”Kyllä se nyt on niin, että sinun pitäisi ryhdistyä ja alkaa laihduttamaan.”
”Olen niin huono, kun en ole jaksanut mennä tällä viikolla salille.”
”Terapeuttini pyysi, että teen tämän tehtävän tällä viikolla, mutta en ole ehtinyt. Tässäkin minä epäonnistuin!”

Myös itsestäänselvyyksien ja ulkokultaisten ohjeiden jakaminen on minusta toista väheksyvää toimintaa, joka voi kimmota paheksunnasta ja toisen arvioimisesta nenänvartta pitkin.

Varsinkin ylipainoisia ja päihdeongelmaisia on saanut paheksua ja vähätellä iät ja ajat.  Luulisi, että se, että samat ihmiset ovat hetken päästä uudelleen hakemassa apua olisi riittävän vahva signaali, että taktiikka ei toimi, mutta kun ei. Ei se näytä olevan. Epäilen, että monella on syvällä sisimmässään niin tiukassa ajatus, että koska ihminen on itse aiheuttanut vaivansa (syönyt itsensä suureksi tai ”ryhtynyt” alkoholistiksi), kuuluu hänen myös itsensä siitä suosta nostaa ylös.

Syyllisyys, etenkin yhdistettynä häpeään, voi lamaannuttaa ja se johtaa toteamaan ”fuckit, ei tämä onnistunut taaskaan!” ja luovuttamaan. Monelle, joka on kokeillut useita kertoja raitistumista tai laihduttamista ja (näennäisesti) epäonnistunut, voi olla muodostunut epäonnistujan identiteetti, mikä lannistaa muutosprojektin starttilinjoille. Suottako sitä taas yrittää, kun kuitenkin epäonnistun ja sehän se vasta noloa onkin.

Mitä sitten tilalle avunantajalle?

Ihan mitä tahansa muuta. Ensisijaisena steppinä olisi ymmärtää, että ihmiset eivät ole tietämättömiä ja siksi kykenemättömiä muutokseen. Jos puhutaan laihduttamisesta, olisi järkevämpää keskittyä kaatamaan tietoa ihmisten käyttäytymismalleista, ei siitä, missä ruoassa on paljon energiaa ja missä ei.

”Minulla ei ole tarjota ratkaisua kansanterveydelliseen lihavuusongelmaan. Mutta olen vakuuttunut, että ei sitä tarjoa läskivihapuhekaan.”

Mikkilä täällä

Esimerkkinä tutkimus Canterburyn yliopistosta. Tutkijat havaitsivat, että ihmiset, jotka mielessään yhdistivät suklaakakun syömisen syyllisyyteen juhlimisen sijaan, olivat puolentoista vuoden seurannassa todennäköisemmin huonompia painonhallinnassa verrattuna heihin, jotka yhdistivät suklaakakun osaksi juhlimista.

Minulla on tapana sanoa, että syömispulmat (oli ne ali-, yli- tai laadullisesti kehnoa syömistä) ovat yleensä oireilua jostain muusta sisäisestä ja syvällisemmästä probleemasta, joka kaipaa ratkaisua. Siksi se ongelma ei myöskään korjaannu esittelemällä McDonaldsin kaloritaulukkoa tai 1400 kcal ateriamallia.

”People turn to diets to address vulnerable issues such as body image, sexuality and happiness – the answers to those issues does not sit in a diet – and often require deeper psychological work.

Ramani Durvasula, Sharecare-sivusto

Ja sitten yksi juttu… Hoida itsesi kuntoon ensin ennen kuin hoidat muita. Ihminen välittää omia ennakkoluulojaan alitajuntaisesti ympäristöön, halusit sitä tai et. Jos juhlapuheissa puhut siitä, miten tärkeää on suhtautua suvaitsevasti kaikkiin, mutta kaveripiirin kesken toimit ja puhut ihan muuta, niin kyllähän se varsin tekopyhää toimintaa on.

Entä mitä tilalle, jos paheksuu, syyllistää ja syyttelee itseään jatkuvasti?

Malttia, ymmärrystä ja tahtoa tutustua itseensä syvällisesti ja arvostavasti. Monesti syyllisyys ja itsensä morkkaaminen juontaa niinkin syvällisiin tunteisiin kuin että tuntee itsensä huonoksi tai epäkelvoksi. Ettei ansaitse hyvää. Että ei ole hyvän arvoinen. Energiaa kannatta ohjata siihen, että tekee asioita, joilla on merkitystä muutoksessa on kannattavaa. Syyllisyydessä vellominen ei auta eikä toimi, koska se vaan ylläpitää epäonnitumisen kierrettä.

Paheksuminen ja itsekuri-ajattelu, so last season. Let’s all move along.

Taustalähteet:

http://mattheweppelsheimer.com/2017/03/replace-guilt-with-science/

http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/guilt-weight-loss_n_4380080.html

http://jolamble.com/2011/12/08/the-paralysis-of-guilt/

https://www.sharecare.com/health/psychology-and-weight-loss/diet-guilt-shame?logref=Helpful_Button&regref=Helpful_Button

http://womenssuccesscoaching.com/radio-shows/the-science-of-motivation/

Makuelämyksien karsiminen tuntuu ankealta

Olen aloittamassa mökillä parin viikon kirjoituslomaa, joten olen jo mökkeytynyt ja tuntuu kuin viime viikon debatista olisi aikaa jo vaikka kuinka. Ajattelin, että poimin keskustelusta muutaman pointin. Ihan jokaiseen kommenttiin en ehtinyt enkä pystynyt vastailemaan mökiltä. Risusavotta, vesurin käytön opettelu ja aika perheen parissa meni edelle.

Kirjoitimme Katrin kanssa myös vastineen Hanna Partasen Helsingin Sanomien juttuun.  Varsinaista keskustelua käytiin ennen kaikkea SEFBin Facebook-sivulla.

Halusin, ja haluan, vain painottaa, että en yhtään allekirjoita sitä, että apua painonhallintaan saisi siitä, että yrittää tekemällä tehdä ja syömällä syödä ei-niin hyvää ruokaa. Katri on samoissa mietteissä, vaikkei some-keskusteluun ehdikään osallistua.

Miten voi aina syödä hyvää ruokaa?

Valitsemalla hyviä raaka-aineita satokauden mukaan. Omassa keittiössäni ja vastaanotoilla painotan satokausien mukaan syömistä. Olen tehnyt niin aikoja ennen kuin edes hokasin Satokausikalenterin olemassaoloa (mikä ei poista sitä tosiasiaaa, että se on nerokas keksintö).

Sillä uskon vahvasti, että ihminen tulee aina valitsemaan maku edellä ja satokauden mukaan valitut ruoat nyt vaan maistuvat herkullisimmilta.

Lisäksi erittäin keskeinen juttu omassa ajattelussa on, että ruoanlaittoa kannattaa muuttaa siten, että ruoanlaitto (ja kauppareissu, ja kauppalistan suunnitellu) alkaa aina kasviksista. Suoraan sanottuna, ns. vastarintaa tulee kyllä verrattaen harvoin ja usein seurantakertaan mennessä on uudet ajatuksetkin kypsynyt niin, että voidaan alkaa pohtia reseptejä tai muuten miettiä, mitä kannattaisi laittaa ruoaksi.

Jos taas ongelma on se, että on tottunut (ja sittemmin turtunut) hyvin suppeaan makumaailmaan, aletaan juttelemaan uusien makujen opettelusta ja miten sen tekisi helpoiten. Harvoissa asioissa olen jämäkkä, mutta tämän seikan ilmaisen kyllä suoraan, että ilman kasviksia, hedelmiä ja marjoja on mahdotonta syödä terveellisesti. Suurin osa TIETÄÄ tämän, joten sitten pitää alkaa pehmittämään vaan maaperää kokeiluja varten.

Moni muuten on turtunut semmoiseen mietoon, kapeaan makumaailman eineksiä syömällä, mikä on minusta surullista ja harmillista. Etenkin lapset, jotka ovat tottuneet todella pliisuun makumaailmaan, voivat hyvinkin säikähtää kouluruokaa tai kasvisten karvaita makuja. Lasten ruokailussa keskiössä on monesti myös vuorovaikutussuhteet ja perhe-tilanteet. Monen aikuisen ruokahaasteet taas kumpuavat näistä samoista syistä tai tilanteista.

Pitääkö ei-hyvä ruoka jättää syömättä?

Ei tietenkään. Jos joskus saa eteensä vähemmän hyvää sapuskaa tai vaikka mautonta kasvisruokaa tai liian suolaista muonaa, niin siinä voi puntaroida, että nakkaanko tämän keittiöön takaisin vai lapioinko menemään. Joskus palautan keittiöön, joskus syön. Kyläpaikassa tietysti syödään kohteliaasti annos loppuun.

Omista kokkauksistani arviolta joka kymmenes tai kaksi kymmenestä on sinnepäin. Syynä on useimmiten vähemmän hyvä raaka-aine (karvas nauris, mauton tomaatti tms.) tai kiireessä huonosti valittu kombinaatio.

Tavoitteena on kuitenkin syödä rakkaudella  ja tehdä ruokaa raaka-aineita kunnioittaen.

Kriitiikin pointtina ei missään vaiheessa ollut, että ala kermapyllyilemään ruoan kanssa, vaan se, että minusta on hullua ohjeistaa ihmisiä syömään ei-niin hyvää ruokaa, jotta ei syö ”liikaa”.

Se tuntuu keinotekoiselta ja pakoteltulta. Ja erittäin ahdistavalta. Ikään kuin rankaisisi itseään siitä arjesta ja elämästä, jota elää.

received_10154394850789739

Esimerkki, kun ruoanlaitto ei mennyt nappiin. Tavoittelin herkullista beer can cabbagea grillissä. Sain kitkerää varhaiskaalia apealla kaljan aromilla.

Mikä on realistista?

Kyllä, on alueellisia eroja siinä mitä lähikaupasta löytyy. Kyllä, kokkaustaidoissa on eroja.

Mutta Suomi on vauras hyvinvointivaltio, jonka lähikauppohinkin saadaan kyllä hyvää ja terveellistä ruokaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia kokkaamaan. Vaikkapa sitä pastaa. Minä en oikein edes tajua, miksi ihmeessä sitä pitäisi rajoittaa vain satunnaisesti syötäväksi? Helppoa, nopeaa ja hyvää.

Kävin juuri Leppävirralla kaupassa mökkireissua varten. Ostin kilotolkulla kasviksia, hedelmiä, papuja, linssejä ja tofua, näkkäriä, maapähkinävoita, mitä nyt voi parin viikon ajalle tarvita. Lisää fillaroin hakemaan kyläkauppaan tarvittaessa. (Sijaitsee vain tunnin pyöräreissun päässä! Tajuan, että maalla ihmisillä on autot.) Perässäni tuli nuori kundi, joka osti metripizzan. Jutusteli siinä savolaisen letkeällä otteella kassarouvan kanssa, että kun ei jaksa tehä ruokaa ja tämähän on halvempaakin kuin grillillä.

Tästä voisi masentua. Että yhyy, työmaa ei lopu ikinä. Mutta tosiasia on, että siitä samasta kaupasta saa näitä kaikkia ruokia. En oikein usko, että tällaisten nuorten miesten ylipaino asettuisi sillä, että kehottaisin heitä syömään vähemmän hyvää, vaan sillä, että hän saisi kokemuksia siitä, miten hyvää se kasvisvoittoinen perusruoka voi olla. Joo, olen ikuinen optimisti ja naiivi, mutta hey, that’s just me.

DSC_0946

Näihin Suomen parhaimpia mansikoita tuottavassa kunnassa onneksi satsataan! Muistakaa kysyä ”onko leppävirtalaisia mansikoita?” 😉 Eilen hain lisää lähitilalta.

In mindful eating I trust

En todellakaan ikuna rajoita ruokailuani laskeskelemalla, että onko nyt jo pizzapäivä tai kannattaako tänään ottaa kakkua. Olen näemmä sisäistänyt tietoisen syömisen käsitteen niin hyvin, että meinaan välillä unohtaa, että aika iso osa muuta maailmaa kontrollointia vielä harrastaa. Siinä mielessä tämä keskustelu on ollut silmiäavaavaa ja sehän on siten hyvä vaan.

Katrin kanssa ihmeteltiin  tuossa puhelimessa myös sitä, että kumpikaan ei tietoisen syömisen taidon opittuani edes osaa syödä ähkyyn. Lopetan syömisen ilman mitään tunnelatausta, että voi ei, en voi syödä tätä enää. Jos olen ravintolassa, pyydän lopun ruoasta mukaan, jos kotona, nakkaan loput ruoat jääkaappiin myöhäisempää ajankohtaa odottamaan. (Tämä ei tarkoita, etten tajuaisi, mistä ahmintahäiriöissä on kyse.)

SIksi se, että painottaa hyvään ruokaan ei tarkoita, etteikö voisi joskus syödä vain tankkausmielessä. Tietoiseen syömiseen kuuluu myös se, että ruoasta kyllä nautitaan, mutta se ei ohjaa elämää ja tekemistä. Tietty neutraalius on tärkeä osa ajatteluani. Sillä haluan tehdä elämässä paljon muutakin kuin elää makuelämyksestä toiseen.

Tämän keskustelun jälkeen alan myös entistä selvemmin painottaa, että oma ravitsemusterapia-työskentely perustuu tietoiseen syömiseen. En itse ajattele ruokaa kaloreina, vaikka osaankin niitä laskea. Annosmäärät ja ateriasuunnitelmat on käytössä vain erittäin perustelluista syistä ja vain alussa.

Mottoni tässä on, että ateriasuunnitelmat ovat kuin kipsi, joka auttaa paranemiseen alussa, mutta jota ei voi jättää ikuisiksi ajoiksi, sillä muuten se rampauttaa ja rajoittaa turhaan.

Välillä tuntuu, että olen syntynyt väärään ruokakulttuurimaahan. Iloitsen ruoasta monta kertaa päivässä ja nimenomaan mauista. Olen oppinut pienestä pitäen monenlaisiin makuihin. Siitä, että rakastan ruokaa, on kiittäminen nimenomaan vanhempiani ja kasvuympäristöäni eikä suinkaan alan koulutusta. Itse asiassa alan koulutus on suurin uhka, joka minulla on koskaan ollut ruokasuhteeseeni. (Ehkä siitäkään syystä en koe, että minun tarvitsisi jumittaa dogmeissa, jotka eivät minusta toimi tai joita en allekirjoita.)

Minulle lapsuuden makumaailma on puutarhaletkun alla huuhdeltuja retiisejä, maalta napsittuja ruohosipulin kukkia, kirpeitä karviaisia, mutta myös äidin pullat, kakut, raparperikiisseli kermavaahdolla ja rosmariini-possuvuoka sekä punajuuri-jauhelihavuoka.

Tässä muutama otos viikon varrelta. (Kuvaanko oikeasti näin paljon ruokaani? Huolestuttavaa! 😀 )

DSC_0878 (1)

Maanantain pikalounas: järkisärki-salaattia. Joukossa kasvisten lisäksi hampunsiemeniä ja oluthiivaa. To die for. Järjettömän hyvää. Valmistusaika 4 minuuttia.

DSC_0917

Töissä basilika-tofua, leipää, avomaankurkkua, porkkanoita, hummusta ja mansikoita. Brunbergin pusun nappasin vielä illlalla ennen kotiin lähtöä.

DSC_0924 (1)

ResQ Clubista saa edullisesti lounasruokien ylijäämiä. Nämä tuli Modern Asian Dinerista ja olivat niin hyviä, että laitoin ystävälleni Marille tekstarin, että tekisi mieli itkeä. 😀

IMG-20160630-WA0005

Tällä viikolla oli myös sukulaistytön synttärikakkua!

Suomessa on ihanaa ruokaa ja ihania makuja. Iso osa näistä ruoista on terveellisiä ja hyviä kaikilla mittareilla. Kotimaiset raaka-aineet myös taipuvat monen ruokakulttuurin ruoiksi. Kyllä, minun toiveeni on, että suomalaiset heräisivät tajuamaan tämän. Hintapolitiikasta voidaan vääntää kättä, mutta se on eri keskustelu — tärkeä sellainen.

Miksi riistää itseltään jokapäiväinen elämysmatka ruoan parissa, kun ei tarvitse?

IMG-20160625-WA0001

Taivaallista pizzaa ja juomaa.

13490644_10154397196114739_7549637369568388580_o

Mutta parasta tässä pizzahetkessä oli ystävien seura! Kiitos Marille kuvasta!

P.S. Niistä toimivista painonpudotustaktiikoista sitten myöhemmin taas lisää. 😉

Ja alussa oli pullea mato

Mato ahmii salaa
liikaa välipalaa.

Se tunneliinsa juuttuu,
suivaantuu ja suuttuu.

Voi mato-poloa,
tosi noloa!

Ei auta tässä muu,
kuin oottaa että laihtuu
ja olla ilman ruokaa,
mato-rukka huokaa.

Oli aika, jolloin tämä rallatus olisi ollut vain lastenlaulu muiden joukossa.

Ne ajat ovat menneet. Tilanne voi eskaloitua mato-laulusta melkoisen.

Asenteet niin syvällä, että niitä on vaikea tajuta

Joitain vuosia sitten veljentyttö rallatteli  ”hölkkää, hölkkää, liika läski pois” juostessaan ympäri taloa, johon minä yritin hyvin diplomaattisesti sanoa, että hei, tuo on ihan höpöhöpö-juttuja. Yritin olla tekemättä isoa numeroa, mutta valitettavasti siitä tuli sellainen. Veljeni alkoi sanoa, että mitä nyt tuommoisesta lasten jutusta sanomaan mitään. Flippasin aika totaalisesti tästä veljelleni ja luulen, että hän ei vieläkään tajua, miten haitallista tuollainen puhe on.

Enkä nyt syyllistä veljeäni mistään. Hän, kuten suurin osa meistä ihmisistä, ei edes hahmota, mikä ajatteluamme ohjaa. Hänen on todennäköisesti vaikea ymmärtää, että laihdutuspuhe, kaikenlainen sellainen, on minun perspektiivistäni äärettömän haitallista ja sillä voi olla vakavat ja sieluakalvavat seuraukset.

Omien mielipiteiden lisäksi päätin, että tutustunpa aiheeseen vähän syvällisemmin. Tätä postausta varten tutkailin Body Image -tiedejulkaisun juttua ja löysinkin sieltä mielenkiintoisen tutkimuksen (n=1126), jossa selvitettiin 4—6 -vuotiaiden asenteita mm. ylipainoisuutta kohtaan.

Tutkimus tehtiin niin, että lapsille oli erilaisia tarinoita, joissa seikkaili normaalipainoinen sankari, pyörätuolissa oleva ja ylipainoinen. Versioita oli sekä poika- että tyttösankarista. Toinen tutkimus tutki myös sitä, että miten lapset kokivat sankarin ominaisuudet, kun kaverijoukko oli normaalipainoista ja ylipainoista. Tarina sinällään ei liittynyt mitenkään näihin asioihin, vaan keskittyi kissan pelastamiseen puusta.

Tulokset tukevat sitä, mitä aiemmatkin tutkimukset ovat viestineet: lapset arvottavat pyörätuolisssa istuvan tai peruspainoisen lapsen monella mittarilla ylipainoista kyvykkäämmäksi.

Eikä tässä kaikki. Alle kouluikäiset muksut liittivät ylipainoisuuteen negatiivisia ominaisuuksia, kuten heikommin koulussa suoriutumisen.  Suurin osa ei olisi halunnut ystävystyä ylipainoisen lapsen kanssa ja suurin osa ajatteli, että heillä ei ole paljon kavereita. Ylipainoisten ajateltiin myös olevan erityisen tyytymättömiä ulkonäköönsä.

Tämä on pysäyttävää ja hyvin, hyvin vakavaa.

Miten on mahdollista, että neljävuotias lapsi jo osaa syrjiä toisia näin selvästi ylipainon perusteella?

Ei ihme, että veljeni ei hahmota, että pienessä hölkkärallattelussa on mitään vikaa — läski ei saa olla, joten sehän on hyvä hölkätä pois.

Aiheuttaako media syömishäiriöitä?

Seuraavaksi sukelsin keskustelupalstojen uuvuttavaan maailmaan perehtymään, mitä mieltä maailma on median roolista syömishäiriöihin vaikuttavana seikkana. Sanon uuvuttaa sen takia, että olen tämän surffailusession jälkeen peloissani, että maailmasta ei ikinä lopu ”pelastettavat” naiset ja miehet, vaikka miten itse jankkaisi kehopositiivisuus-asioita.

Koska missionihan tietysti on, että jokainen maailman kansalainen olisi tyytyväinen kehoonsa ja rakastaisi itseään sellaisena kuin on (#nuorijanaiivi ). Teen mahdottomilta tuntuvia asioita, koska takaraivossa on ajatus ainakin yritin.

Eräät ovat sitä mieltä, että ei, media ei selitä ilmiötä. Kyllä taustalla on psyykkiset ongelmat, onhan kyseessä psyykkinen sairaus eikä mikään laihduttelu-taipumus (yleensä myös ahmintahäiriöihin liittyy laihduttamista). Jotkut korostivat vanhemmuuden merkitystä. Että kyllä vanhempien pitäisi päättää, mille medialle lapsi altistuu ja rajat ja rakkaus suojaa kyllä lasta.

Kun se olisikin näin yksinkertaista. Joko tai -selitys. Yleensä kuitenkin sekä että. Vaikka väitän, että syömishäiriöissä on aina vahva, erittäin vahva, psyykkinen puoli, se ei välttämättä ole ollut siellä sairastumisen alkuvaiheilla.

Tiedän lukuisia tapauksia, joissa syömishäiriö on aidosti oikeasti lähtenyt liikkeelle a) lisääntyneestä terveysajattelusta (joka on ollut viime vuosiin asti enemmänkin ihaltavaa kuin huolestuttavaa) b) laihduttamisesta. Joskus taustalla on perheen sisäisiä ongelmia, kuten avioerotilanteita, vuorovaikutussuhteen pulmia tai vastaavaa, mutta ei suinkaan aina. Eihän kaikista avioerolapsista tule psyykkisesti oireilevia.

Lisäksi on mahdotonta tässä tietotulvassa ja kommunikaatiovälineiden ristitulessa yrittää suojata lapsia ja nuoria median laihdutus-, treenaus tai syömispuheelta. Joista 99 % on olemassa siksi, että joku rikastuu ihmisten tyytymättömyydellä itseensä.

The multi-billion dollar beauty industry depends on a strong emphasis on the value of beauty and appearances for women, because this supports a consumption-based culture in which the answer for any problem can be achieved by purchasing advertised products for improving one’s appearance (Wolf 1990; Kilbourne 1994; Thomsen, McCoy, & Williams, 2001).

It also supports the theory that the mass media promotes and maintains the “normative discontent” that females experience about their bodies.

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Median viestiä muokkamalla ei estetä täysin syömishäiriöihin sairastumisia, mutta ainakaan maaperä niiden synnylle ei ole niin otollinen kuin mitä se on nyt.

Tupakoimattomuus ei estä keuhkosyöpää, mutta se ennaltaehkäisee sitä kuitenkin varsin tehokkaasti. Realistisemman ja suvaitsevamman kehokuvan viestiminen ei estä kaikkia syömishäiriöitä, mutta todennäköisesti puskuroi viestiä ja luo realistisempia vertailukohtia.

”Koska syömishäiriöiden syntyyn vaikuttavat myös sosiokulttuuriset tekijät, yhteiskunnan tasolla vallitseviin laihuutta suosiviin kauneusihanteisiin sekä lasten liian varhaisiin suoriutumis- ja menestymispaineisiin on syytä suhtautua kriittisesti.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kehotyytymättömyys alkaa varhain

”Laihdutusyritykset ja tyytymättömyys ulkonäköön alkavat olla murrosikää lähestyvien lasten, erityisesti tyttöjen, keskuudessa niin yleisiä, että niitä pidetään melko normaaleina ilmiöinä.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kuten postauksen alussa esitellystä tutkimuksesta voimme lukea, lasten ajatukset muokkautuvat hyvin varhaisesta iästä alkaen. Siltä on mahdotonta välttyä.

Lapsista kasvaa nuoria, joiden suurimpana toiveena on laihtua ja pysyä hoikkana.

In one survey, the number one wish of girls aged 11-17 who were given three magic wishes for anything they wanted was “to lose weight and keep it off”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Näistä nuorista tulee aikanaan naisia, joista puolet haluavat muuttaa painonsa, jos jotain saavat elämässään muuttaa. (Samainen artikkeli kuin edellisessä lainauksessa.)

This pervasive body dissatisfaction and preoccupation with weight has become part of the female experience in North America; so much so that “psychologists have coined the term ‘normative discontent’ to explain the idea that it is normal if you are a female to be unhappy with your weight”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

”From underweight and anatomically impossible Barbies, to jokes at the expense of normal-weight female characters on television, women are trained to hate their own bodies from birth until death – and pointed toward starvation diets as the only way to be loved and appreciated.” 

EI! Naisen määritelmä ei ole olla tyytymätön painoonsa. It’s bullshit. Niin minäkin joskus luulin, kunnes tajusin, että on sulaa hulluutta laittaa itsensä vankilaan. Sillä sellaisena minä näen kehotyytymättömyyden. Vankilana, joka asettaa ahtaat rajat, joiden sisällä on pysyttävä. Ja sellainen ajattelu nyt vaan ei ole edes luontaista itselleni.

(Tässä nyt taas naisesimerkki, mutta ihan yhtä huolissani olen poikien ja miesten kehokäsityksistä ja toisaalta miehuuden käsitteestä yleensäkin. )

Median teemat ja toimet eivät välttämättä selitä syömishäiriöitä, mutta väitän vahvasti kyllä, että sillä oma roolinsa on. Jos nuori vertaa itseään jatkuvasti stereotyyppisiin tyttöihin ja naisiin (tiedätte, mitä tarkoitan: pitkä tukka, hoikka, mielellään valkoihoinen, isot silmät ja huulet, ei silmälaseja, ”hyvät” rinnat, pylly, mutta ei liian iso pylly, kapea vyötärö), ei siitä voi seurata mitään muuta kuin mielipahaa — ja todennäköisesti jotain sekoilua painonhallinnan kanssa. Aika hiton vahva lapsi ja teini pitää olla, että kykenee herkät teinivuodet ohittamaan nämä vaatimukset täysin.

Niin, ja nykyäänhän tätä vertailua tehdään sosiaalisessa mediassa, eikä pelkästään ammaatimediatoimistojen tuottamana. Kuva- ja asennepommituksen määrä on valtava.

Itse en teininä pystynyt olemaan välittämättä. Vihasin kehoani niin paljon, että vaan hyvitelläkseni noita vuosia, olen luvannut rakastaa kehoani niin myötä- kuin vastamäessä. Vain koska olin sille niin kauhean ilkeä monta vuotta. Liikaa lenkkiä, nälkiinnyttämistä, raivoitkuista mahani raapimista ja reisieni puristelua. Syömishäiriöiltä vältyin todennäköisesti vain kahdesta syystä: rakastin ruokaa ja koska äitini oli aina näyttänyt tolkun mallia kehoasioissa ja puhunut kehostaan kauniisti.

Oma tarinani menee siis niin, että kotijutut eivät altistaneet painosekoilulle, mutta ympäröivä maailma kyllä (sen aikakauden Sugar- ja Seventeen-lehdet herättivät lähinnä epätoivoa ja hillitöntä vertailua). Tämä on kuitenkin vain yksi tarina.

Kehopositiivisuutta tilalle

Syömishäiriöiden etiologia eli synty on monimutkainen prosessi. En pidä joko tai -jaottelusta. Vastakkain EIVÄT ole yhteiskunnan vaikuttimet, kuten ulkonäkökeskeisyys ja hoikkuuden ihannointi, versus psyykkiset ja geneettiset vaikuttimet. Jankkaaminen siitä, onko medialla roolia vai onko syy kasvatuksellisissa tekijöissä ja roolimalleissa, on typerää, sillä se ei voi johtaa mihinkään lopputulokseen. Mitä merkitystä sillä on, että saataisiin tietää vaikkapa se prosentuaalinen osuus sairastuneista, joiden laukaiseva tekijä oli media ja se, jonka syyt olivat esimerkiksi kodin asenne laihdutukseen?

Jokaisen syömishäiriöön sairastuvan tarina on yksilöllinen. Hoidon pitäisi joka tapauksessa olla räätälöityä ja huomioida kaikki mahdolliset seikat, jotka selittävät ja ylläpitävät sairauden ajatuksia.

Ennemmän on kyse siitä, että kaikki kokisivat iloa kehostaan kuin siitä, että paniikissa suojellaan syömishäiriöiltä. Se, että matomatonen syö liikaa ja alkaa laihduttaa, on vaan kuvausta ihmisten ääliömäisestä käytöksestä ja vanhoillisista ajatuksista. Siksi sen sanomaa ei tarvitse tuleville sukupolville siirtää. Matomatonen on hyvä pulleana (joka todennäköisesti johtui vaan välipalasta ja sen aiheuttamasta turvotuksesta!).

Kieltäydyn elämässä maailmassa, jossa lasten laihduttaminen on normaalia ja puoliksi hyväksyttyä, koska lihavuus ja läski on kammoksuttavimpia asioita, mitä muka on. Herranjestas nyt sentään, nämä hullut ajatukset johtavat syrjintään. SYRJINTÄÄN! Ylipainoisia pidetään huonompina ihmisinä kaikilla mittareilla — pääosin tiedotamattomalla tasolla. Luojan kiitos, kehopositiivisuus -aatteen kautta tämä on vähitellen muuttumassa. Esimerkkinä nyt vaikka pluskoon mallit Ashley Graham ja Tess Holiday, jotka ovat antaneet kasvot ja kehon kauniille ja seksikkäille, mutta myös hauskoille ja kyvyikkäille ylipainoisille naisille.

Että jatkossakin tulen puuttumaan typeriin rallatteluihin ja lastenlaulujen sanoituksiin, vaikka miten osa ihmisistä pitäisi minua tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana. Jos haluaa asioiden muuttuvan, pitää sentään pystyä näkemään, mikä on pielessä.

Ehdottaisinkin lopuksi seuraavia suojakeinoja kehotyytymättömyyttä vastaan:

  1. Jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetuntemus.
  2. Jokainen lapsi ansaitsee tulla arvostetuksi ja kuunnelluksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetunto.
  3. Aikuisen pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä lapsille. Oman kehon rakastaminen voi olla vaikeaa, jos on itse kasvanut kelpaamattomuuden kulttuurissa. Apua ja tukea on kuitenkin tänä päivänä saatavilla.
  4. Aikuisten pitäisi pitää enemmän älämölöä hölmöistä jutuista, joita media meille syöltää.  Sanoa jyrkkä ”ei” anorektisille malleille, epäterveille syömis- ja treenikäsityksille ja television ääliömäisille ja vaarallisille laihdutusohjelmille ja -trendeille. OLLA MENEMÄTTÄ NIIHIN MUKAAN. Lakata ihannoimasta stereotyyppisiä, yhdenmallin käsityksiä ulkonäöstä.

P.S. Kiitos mato-lauluvinkistä Petralle, joka oli pudistellut päätään lasten kevätjuhlassa, kun lapset olivat laulun esittäneet. Itse en voi käsittää, että jonkun mielestä on täysin ok pistää lauma penskoja moista veisaamaan.

Ikinä ei ole uskottava

Ravitsemusterapeuttina sitä joutuu altistumaan sille, että jatkuvasti joku on ainakin mielessään analysoimassa kehon kokoa, mallia ja sitä, onko siinä lihasta vai löllöä. Teimmepä Katrin kanssa tällaisen altistuksen katseille tahallaan tässä männä päivänä. Edellisen postaus oli lähinnä painottaa sitä, että meidän kaikkien ei tarvitse noudattaa erityisruokavalioita ja että ravitsemussuositusten mukaiset ruokavalinnat sopivat nekin osalle.

Olen puhut tästä ravitsemusterapeutit ja paino – asiasta muun muassa kuntoutumiskeskuksen kurssilaisten kesken sekä asiakkaiden kanssa. Yleensä tämä analyysi yksilövastaanotoilla on mallia: ”kun sinä olet noin hoikka” tai ”se yks ravitsemusterapeutti oli ihan plösö, olipa uskottava!” Ja useimmitenhan tämä tulee esille, kun puhutaan painonhallinnasta. Tässä sitä nyt tasapainoillaan, mikä olisi uskottava keho ravitsemusalan ammattilaiselle.

Ollapa ”normaalipainossa”

Mitä se sitten ikinä onkaan. Saat kuulla, että et varmasti voi tajuta, miltä tuntuu olla ylipainoinen tai terveysongelmainen.  Tämä on aika rohkea väite, jos tekee päätelmän toisen ihmisen syömisestä tai syömishistoriasta pelkästään senhetkisen tilanteen perusteella. Lääkärillä ei tarvitse olla amputoitu jalka tajutakseen amputaatioiden hoidosta eikä hänellä myöskään tarvitse olla ollut sydänkohtausta osatakseen hoitaa niitä. On kuitenkin todennäköistä, että ravitsemusterapeutti on pohtinut omaa ruokasuhdettaan melkoisen usein ja uskallanpa väittää, että monella on ollut sen kanssa haasteita. Lohdutukseksi voin kertoa, että ravitsemusterapeutilla, kuten sillä lääkärilläkin, on kyllä alaan soveltuva koulutus ja hän osaa eriyttää omat kokemuksensa ja potilaan tarpeet. Joskus tietysti omista kokemuksista on hyötyä myös potilastyössä – sehän on hyvä vaan.

Ollapa ylipainoinen

Saat kuulla, että miten epäuskottava olet, koska et saa itseäsikään ruotuun. Ylipainoisuuteen liitetään kulttuurissamme myös muita negatiivisia ominaisuuksia ja piirteitä, kuten laiskuus, aikaansaamattomuus ja epäviehättävyys. Nämä tausta-ajatukset vaikuttavat aivan varmasti myös vastaanottotilanteessa, todennäköisesti alitajuntaisesti. Siksi tästä asiasta pitää olla tietoinen: Ylipaino ei kerro henkilön sisäisestä kyvykkyydestä, älystä eikä edes siitä, miten liikunnallinen hän on tai syökö hän terveellisesti vai ei. Kyllä, ylipaino voi tuoda mukaan terveysongelmia. Suurin terveysongelma tällä hetkellä, mikä ylipainoon liittyy on kuitenkin asennevamma ja normien luoma itseinho.

Kehoni polku

Kun puhut jonkun toisen kehosta, tiedosta, että näet vain senhetkisen tilan. Et voi tietää toisen ihmisen tarinaa, et sitä, mitä hän ITSE ajattelee omasta ulkonäöstään. Minua on syvästi liikuttanut tämä video, jossa 22-vuotias Matt Diaz, kertoo suhteestaan kehoonsa merkittävän painonpudotuksen jälkeen. Varatkaa nenäliinat lähelle tätä katsoessa.

Katselin äitini syntymäpäivillä valokuva-albumeita ja niissä oli tietysti kuvia minustakin kaikenikäisenä. Oli raskasta katsottavaa. Koska muistin, miten paljon olen vihannut kehoani. Se oli muka lihava – nuorena sitä kuvittelee kaikkea outoa. Inhosin silmälasejani, joita olen nenälläni keikuttanut 7-vuotiaasta asti. Tukkani oli vaikea laittaa nätisti. Se ei kasvanut (eikä kasva vieläkään) nätisti pitkäksi (se malli, josta pojat kuulemma tykkäsivät). Minulla kasvoi (ja kasvaa edelleen) napakarvoja, nolointa, mitä tiesin (ei ole enää, itsetuntoni kestää napakarvat onneksi jo nykyään 😀 ).  Muistan varmasti suurimman osan negatiivisista kommenteista, joita kuulin muun muassa luokan pojilta (nykyään lohduttaudun sillä, että ilmeisesti kaikkia muitakin pitkiä tyttöjä haukuttiin läskiksi). Positiivisia ja imartelevia kehuja muistan vähemmän (oli niitä, isä ja äiti ainakin sanoivat, että näytän nätiltä).

Tämä on osa minun kehoni polkua. Motiivini puhua näistä asioista on kertoa erilaisuudesta, ulkonäköpaineista ja toivoa, että oppisimme ymmärtämään toisiamme enemmän luonteenpiirteiden ja tekojen kautta emmekä niinkään arvottaisi toisia ulkonäön perusteella. Samalla aivopesen myös itseäni näkemään ihmiset vieläkin enemmän sydämellä silmien sijaan.

”Sulle sopis paremmin… Ootko miettinyt, jos kokeilisit tätä dieettiä…”

Juttelin juuri ystäväni kanssa tänään, kuinka hänen uusi tapailujen kohde oli halunnut kertoa hänelle, että ”älä ota uutta tatuointia, kun minä en tykkää niistä” ja tukkaa silittäessä ”oispa sulla pitkä tukka, näyttäs nätimmältä kuvissa”. Julkisesti haluaisin kertoa tälle kaverille, että guess, what? Ei ole sinun kehosi eikä siten sinun päätäntävalta. Ystäväni pitää tatuoinneistaan ja lyhyestä tukastaan, ne ovat osa häntä.

Jos sinulla ei ole kivaa sanottavaa, älä sano sitä. Ja silloinkin, kun on kivaa sanottavaa, mieti, onko suhteesi ihmiseen sellainen, että on korrektia kommentoida hänen ulkonäköään ja mieti, miten asian esität. Tiedän, että moni asiakas vastaanotolla voi ajatella, että olen jotenkin välinpitämätön, kun en ole kehumassa heidän muuttunutta kehonmuotoaan. En vaan halua viedä fokusta hyviltä terveysteoilta ulkonäköön, haluan mielummin puhua energisestä olosta ja jaksamisesta. Olen myös ihan satavarma, että asiakkaan lähipiiri kyllä pitää huolen, että kommentteja tulee.

Miten sitten voisi ehdottaa vaikkapa parisuhteessa toiselle jotain ulkonäköön liittyvää muutosta? Miltä kuulostaisi: ”Hei, sulle muuten varmaan sopis tosi hyvin tommonen paita!” ”Ootko miettinyt, että sulle saattas sopia parta tosi hyvin?”  Vertaa sitä sitten siihen, että toinen sanoo: ”Pitäs vähän kyykätä” (samalla kuin kopeloi takamustani, true story) ja ”kyllä pitkä tukka on naisella aina kauniimpi” (minulla ei ole ollut kunnon pitkää tukkaa sen jälkeen kun täytin 7 v. – nykyään en kyllä myöskään edes halua sellaista).

Ehkä kuitenkin kivintä olisi kertoa, mikä toisesta ihmisestä tekee ainutlaatuisen ja ihanan. Ehkä sydänkäpysesi on sydämellinen, kohtelias, välittävä, empaattinen, hyvä keskustelija tai kunnioittava (parhaassa tapauksessa jopa kaikkea tätä 😀 )? Minä ainakin mieluiten kuulen, että olen tehnyt jotain hyvin tai onnistunut jossain. Ulkonäköni kommentit hyväksyn ystäviltäni ja rakastetuiltani, mutta muilta en niitä edes halua. Koska haluan, että pärstäni sijaan minut muistetaan teoistani ja työstäni.

Ystäväni harrastaa arkipäivän anarkiaa ja lukee prinsessasadut lapselleen niin, että korvaa ulkonäköön liittyvät kuvaukset luonteen piirteillä. ”Lumikkiin rakastuivat kaikki, sillä hän oli suloinen kuin kesän ensimmäinen ahomansikka nokkela ja taitava.” Jännitämme, mitä lapsi kommentoi, kun hän oppii itse lukemaan ja tajuaa ”petoksen”. 😀

11144973_1185720274787921_1784936335312380629_o

Bodypositivity koskee kaikkia

Se, että minä olen tämän kokoinen ja tämän näköinen, ei tarkoita, että minulla ei olisi oikeutta puhua bodypositivity-ajattelusta. Kaikki kehot ovat kauniita. Myös minun. Vaikka kuulun niin sanotusti normaalipainoisten porukkaan, painoni pysyy tasaisena ja minulla on syöminen hallinnassa. Tie itsensä rakastamiseen ja hyväksymiseen on ollut pitkä ja ajoittain riipaisevan raskas. Sitä ei kukaan pysty pyllyni kaarista, vatsani kuopista tai poskieni piirteistä lukemaan.

#painorauhaa #ulkonäkörauhaa (myös ravitsemusterapeuteille)

Leipä lihottaa

… koska sen avulla voi käydä näin:

katri ja maha korjattu 1

 

katri ja maha maha tekstit 2

 

Jos yhtään seuraatte, rakkaat lukijat, uutisia, niin ootte ehkä huomannut, että vilja puhututtaa taas. Vähän aikaa sitten oli maito. Että pitäisikö vältellä, parantua kaikesta ja ei sairastua mihinkään.

Katrille se leivän syönti tosiaan teki taas sen, että se lihoo. Koska kasvattaa vauvaa pötsissään. Taas. Keho tuntuu toimivan tälläkin ruokavaliolla ihan hyvin, koska pulla oli uunissa (pun unintended) ennen kuin hormonikierto oli toennut esikoisesta.

Emme usko ulkonäköpöllistelyyn, mutta ajattelimme silti (pienen pohdinnan jälkeen) hahmottaa, miten petollista se ns. virallisiin ravitsemussuosituksiin (iiik!!!) perustuva ruokavalio voikaan olla. Rappiotila ja keskivartalolihavuus vissiin tulee viiveellä?

Katri

katri motot

Leena

leenan motot

 

Valitettavasti tämän ruokavalion sivuoireena on tahatonta ja tahallista hönöilyä jatkuvasti.

 

DSC_1149

 

1437537888770

 

Saattaa aiheuttaa myös energianpurkauksia, jotka voivat kohdistua viattomiin, tikapuuttomiin lintotorneihin.

 

leena korjattu 1

 

Tai suunnittelemattomaan tasapainoharjoitteluun. (Kyllä, nuo raajat kuuluvat Katriin ihan oikeasti. Ei ole jatkettu millään, eikä ole photoshopattu.)

katri korjattu 5

Joskus voi myös seota jättiporkkanasta.

DSC_1119

Ei, tässä ei loppunut energia. Tässä nauratti lokin kakkoja väistellessä. Katso kohta hönöilystä. Also known as avustettu belfie.

IMG_1833

 

IMG_1834

Onko pakko punnita?

Olen perin kyllästynyt siihen syyllistävään ja avoimen inhoavaan ilmapiiriin, joka leijuu ylimääräisen rasvakudoksen ympärillä. Oli kyse sitten monesta kymmenestä ylipainokilosta tai siitä, että on vähän ”ylimääräistä” tai ”tutisevaa” vyötäröllä. Olen kyllästynyt siihen, miten jokaisella terveydenhuollossa tai liikunta-alalla työskentelevällä tuntuu olevan oikeus ja velvollisuus yrittää hävittää jokikinen ympärillä tallustelevasta ylipainokilo. Jos ei ylipainokilojen kantaja vielä itse sitä halua, pistetään haluamaan. Olen kyllästynyt siihen, miten terveet, elinvoimaiset, normaalipainoiset ihmiset haluavat ”kiristellä” kuntoa, nipistää jostain pois ja saada johonkin lisää.

Olen kyllästynyt kauhukuvien luomiseen siitä, miten lihavuus tappaa, miten lihavuus on riskitekijä oikeastaan mihin tahansa sairauteen, johon saatat ikinä sairastua ja miten lapset eivät liiku vaan kasvattavat jo 8-vuotiaana miestissejä eikä heistä voi lihavina aikuisina tulla ikinä mitään muuta kuin yhteiskunnan pohjasakkaa.

Olen kyllästynyt siihen, että lihavuus nähdään kansanterveydellisenä ongelmana, että jokaista lihavaa syytetään ja syyllistetään omasta lihavuudestaan ja että jokainen osaa laskea ja tulkita oman painoindeksinsä. Olen kyllästynyt siihen, että ihmiset tuhlaavat aikaansa syötyjä ja kulutettuja kaloreita kytäten tai laskien. Olen kyllästynyt siihen, että vastaanotolle tuleva ylipainoinen ihminen pistetään ensimmäisenä puntarille ja määritetään tavoitepaino.

Olen kyllästynyt tähän kaikkeen, koska se mielestäni ylläpitää läskivihapuhetta. Sitä, että lähes pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, on lihoa tai olla lihava. Sitä, että vaaka tai mittanauha kertoo, kuinka arvokas olet ihmisenä. Sitä, että voidakseen hyvin, pitäisi olla tietynkokoinen tai tietynmallinen. Sitä, että näyttääkseen hyvältä, pitäisi olla tietynkokoinen tai tietynmallinen.

Ei näin…

(Kuva napattu täältä.)

Otetaanpa ajatusleikki. Vastaanotolle, oli se sitten terveydenhoitaja, lääkäri, ravitsemusterapeutti, personal trainer, tulee ylipainoinen ihminen, joka joko itse tuo esiin huolen omasta painostaan tai koostaan tai asia tulee esille jonkin sairauden tai muun ongelman yhteydessä. Ihminen toteaa, että joo, kyllähän minä tiedän, miten pitäisi syödä ja miten pitäisi liikkua ja kymmenen kiloa pitäisi ainakin pudottaa, mutta kun työ ja perhe ja kiire ja laiskuus ja huono ihminenhän minä olen.

Vastaanottaja kuuntelee myötätuntoisesti, yrittää löytää, mitä kaikkea hyvää ruokailu- ja liikuntatottumuksissa on, tsemppaa ja kannustaa muutosten tekemiseen. Ottaa huomioon ihmisen kokonaisvaltaisesti. Kaikki hyvin so far. Mutta. Sitten se vastaanotolle tullut ihminen isketään vaa-alle. Jotta voidaan selvittää lähtötilanne. Jotta nähdään, kuinka paljon muutosta tulee. Jotta ihminen saa elämäntapamuutoksiinsa konkreettisen motivaattorin, kun voi seurata vaa-an väheneviä lukemia. Jotta voidaan määrittää, kuinka paljon niitä kiloja pitäisi pudottaa. Jotta homma ei leviä käsiin, kun vaaka kertoo kylmän totuuden.

Siinä menee minun mielestäni pieleen.

Koska minun mielestäni on tuhannesti tärkeämpää, että se ihminen löytää itsellensä mukavia ja mielellään muutamia erilaisia tapoja liikkua. Että liikkumaan saa lähteä ja pääsee, eikä kertaakaan pitäisi. Tuhannesti tärkeämpää on löytää sen verran ruuanvalmistustaitoa ja etenkin ruuanvalmistusiloa, että järkevä arkiruokailu ei kaadu niiden puutteeseen. Tuhannesti tärkeämpää on opetella tankkaamaan riittävän usein ja riittävän paljon, että jaksaa seuraavaan ruokailuun asti ja siten myös oppia kuuntelemaan kehonsa nälkä- ja kylläisyysviestejä ja etenkin oppia vastaamaan niihin. Tuhannesti tärkeämpää on ymmärtää, että voi olla terve ja voi voida hyvin, vaikka olisikin ylipainoinen. Tuhannesti tärkeämpää on ymmärtää, että on kaunis ja upea ja ihana, vaikka olisikin ylipainoinen tai vaikka ei painaisikaan juuri niin vähää kuin itse toivoisi painavansa. Tai ehkä juuri siksi, kun uskaltaa olla kuka on ja on sitä ylpeästi.

...vaan näin.

…vaan näin.

(Tämä kuva puolestaan napattu täältä.)

Tämä kaikki on tuhannesti tärkeämpää kuin kytätä epätoivoisena painolukeman muutosta ja määritellä oma onnistumisensa ja arvonsa ihmisenä sen yhden, mitättömän lukeman vuoksi. Puhumattakaan siitä, että joku muu kyttää sitä samaa painolukemaa ja muistaa syyllistää sinua siitä vielä lisää, jos muutosta ei tapahdu.

Niin se ajatusleikki. Jos sinä olisit se vastaanotolla työskentelevä ihminen, uskaltaisitko sinä haudata työhuoneen nurkassa olevan vaakasi niin syvälle arkistojen perukoille, ettet vahingossakaan kaivaisi sitä sieltä esiin ainakaan seuraavan vuoden aikana? Tai uskaltaisitko kokeilla, kuinka lujasti vaakaan pitäisi iskeä vasaralla, että saisit siitä käyttökelvottoman? Uskaltaisitko kohdata ihmisen, rehellisesti, piiloutumatta tai piilottamatta ihmistä painolukeman taakse? Uskaltaisitko nähdä hyvinvoinnin ja onnistumisen mahdollisuuden ilman ensimmäistäkään painolukemaa? Uskaltaisitko olla pioneerijoukoissa?

Koska kyllä tähän nyt saatana* pitää saada muutos.

-K

*Nöyrimmät pahoitteluni voimasanan käytöstä. Tarvitsin sitä kuvaamaan mielentilaani. Lupaan, etten ota tavaksi.

#ruokarauhaa

Kirjottelin tuossa äskettäin #againstbodyshaming ja #stopbodyshaming – haasteen puitteissa siitä, että miten ihmiset kommentoivat eri ruumiin osia ja painoa. Mutta on mulla tähän vielä lisäosa (tietty), eli #painorauhaa ja nyt myös #ruokarauhaa!

Case ”Miksi sulla on on noi terveelliset eväät?”

Sosiaalista mediaa seuraava (ja lähinnä sieltä ajankohtaisaiheensa saava) voi häkeltyä tiedosta, että ihan kaikissa työyhteisöissä ei arvosteta itsestä huolehtimista. Aika monesti kuulee potilaiden ja kavereiden suusta, että ruokaisat salaattiateriat tai ihan vaan runsaasti kasviksia sisältävät kotiruoat joutuvat poikkeuksetta työkavereiden pilkan kohteeksi. Ehkä siinä kommentoijaa harmittaa, että omat eväät ovat pikkuisen hätäisemmin valittu ja jonkinlaista huonommuuden tunnetta potiessa on kiva nälviä sitten kaveria. Erityisesti oma heimoni savolaiset ovat valitettavasti tämän alan mestareita. Sen nälvimisen sijaan voisi vaikka pyytää neuvoja ja apua, jotta oma eväsboksikin muuttuisi mielekkämmäksi ja maukkaammaksi.

Kehoaktivistin painajainen on kyllä kahvihuonekeskustelut. Myönnän, että välttelen lounasaikaan terveyskeskusten ja -klinikoiden kahvihuoneita, sillä kertaakaan en ole saanut muonittua rauhassa ilman, että joku on a) voivotellut painoaan ja parjannut kehoaan b) antanut hölmöjä laihdutusvinkkejä kavereille c) jos on käynyt niin, että ammattini on tiedossa tai selvinnyt, alkanut skabaamaan aiheesta. Yleensä aihepiiri on liittynyt nimenomaan laihduttamiseen.

#muneväät #annaolla #ruokarauhaa

IMG_20150319_203905

Isältäni löytyi tämmönen helmi opas. Aarre! Aamupala: ”Puuroa voisilmän kera, maitoa, silli-muna-voilepä lisänä keitettyä punajuurta, appelsiini tai joku muu hedelmä. Lopuksi kupillinen tai pari kahvia.”

Case ”Et kai sä noita osta, kun sun pitää laihduttaa?”

Aivan  kuten isotissiset ihmiset, myös isot ihmiset saavat osansa julkisesta riepottelusta. Heidän ruokailutottumuksiaan tai ostoskoriaan voi surutta kommentoida. Aikuiset ihmiset, herranjestas nyt sentään! Vähän sama kuin kaupassa alkaisi kovaan ääneen huutamaan, että ”Aijaa, sulla näyttää sitten olevan kuukautiset, kun tamponeja ostat noin kauhean kasan! Onko kovatkin vuodot?” Aivan, kuulostaa härölle ja sille, että tuo keskustelu ei kuulu julkiseen tilaan ja puolitutun kanssa käytäväksi. Jostain kumman syystä voi kuitenkin huudella, että jättäisit sinäkin nuo pähkinät ostamatta, kun sun pitää laihduttaa. Henkilökohtainen alue, emme mene sinne, emmehän?

Vaikka uusia pöösönal treinereitä tulee kuin sieniä sateella, ei se tarkoita, että jokaisen tarvitsee ryhtyä naapurinsa syömisiä kyttäämän.

#aikuisiaihmisiä #kaupparauha #pähkinätonterveellisiä

Case Kuka syö vähiten

Se, että syö vähän ei ole mikään meriitti. (Just söin tässä kirjottelun välissä 1,3 litraa ruokasalaattia – juu, mittasin, että saan hahmotettua salaatin koon, kotitekoista teeleipää ja puoli pakettia tofua. Kohta taidan syödä jälkkäriä – kauravälipalaa ja/tai suklaata. Se selviää, kun vähän sulattelee.) Vihaan sitä kauhistelua, että yhyy, yhyy, tuli syötyä liian paljon sitä tai tätä. Ihmiset monesti selittävät, kun pläräilen ruokapäiväkirjaa, että ”en mä yleensä syö noin paljon”.

Here’s news: Volyymi ei ole ongelma.

1 l litra jäätelöä  on ravintoarvoltaa aika eri juttu kuin 1 l tuota meikän ruokaisaa salaattia. Ruokaremontissa satsaa laatuun ja riittäviin määriin RAVITSEVAA ruokaa. The rest will follow.

#ruokarauhaa #toimivankehoneväät #ravintoainetiheys

(P.S. valitsin haukkasun suklaan jälkiruoaksi)

***

ala-laihduta-logo

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).

Kenen on vastuu, kun aineenvaihdunta on pilalla ja pää hajalla?

Tavoittelin seitsemää kirjoitusta ennen Älä laihduta – päivää, joka on keskiviikkona 6.5. Eilen, aurinkoisena vappuaattona tämän jutun raskaus tuntui kuitenkin väärältä ja jätin sen siksi julkaisematta. Paasausvaroitus annettu.

***
Tärskäytänpäs eetteriin ruodintaa siitä, mikä MEIDÄN tervespalveluja tarjoavien tyyppien vastuu toisten ihmisten terveydestä oikein on. Sillä, kyllä, kuulun itsekin tähän porukkaan.

Olen kuullut ravitsemusterapeutin ammatissani, ja ihan siviilissäkin, karmeita tarinoita hirviö – personal trainereista, nipottavista ja tunnekylmistä ravitsemusterapeuteista  sekä itsensänäännyttäneistä jumppareista. Lääkäreistä ja hoitajista, jotka tarjoavat ylipainoon ratkaisuksi suun suppuun laittamista tai mahalaukun nipistämistä pienemmäksi. Droppeja ja uutteita myyvistä terveslähettiläistä, joista iso osa on intoilijoita, ei niinkään ammattilaisia.

Heille haluan tässä lausua kiitokseni: Thanks for making EVERYONE’S life difficult. Niin sen tyypin, joka yrittää saada elämäntapojaan kuosiin kuin meidän, jotka yrittää auttaa siinä järkevin ja toimivin keinoin (jotka tosin vievät vähän enemmän aikaa).

Turhat lupaukset

”Saavuta ihannepaino.”

Kenenkä ihannepainosta olikaan kyse? Tiedetään, että etenkin nuorten naisten käsitys ihannepainosta on kaikkea muuta kuin realistinen ja terve, niin mitähän tässä nyt lähdetään tavoittelemaan? Kuuta taivaalta? Maagista, mielessä päätettyä lukua vaa’alla?

Se on lukema. Se on vain lukema. Se ei kerro lihasmassasta, voimasta, jaksamisesta, paremmasta unesta ja vastustuskyvystä, paremmista verensokeriarvoista, maltillisemmasta verenpaineesta tai paremmasta potenssista (kyllä vain! Tästä aiheesta lupaan puhua blogissa lisää!  Kovat (pun unintended) keinot käyttöön terveysvalistuksessa! :P).

Samaa viestiä terveydenhuoltoon. Se on vain lukema. For the love of god,  ihminen on enemmän kuin paino tai ylipainoinen ulkomuoto. Ihan hirveästi tulee palautetta siitä, että millekään terveysasialle ei tehdä mitään, kun vastaus on ”kun sulla on tota ylipainoa”. Terkut hoitajille ja lääkäreille, että ohjatkaa vaan ravitsemusterapeuteille. Uskoisin, että suurin osa kollegoista keksii kyllä tukun juttuja, joilla terveyttä voi kohentaa. Turhat lupaukset on siis eri asia kuin ihan realistiset lupaukset, joita voi antaa, jos tietää mitä tekee.

Epärealistiset tavoitteet

Mitä vastata, jos asiakas/potilas kysyy: ”Miten laihtua 3 kg viikossa?”

Reippaasti ylipainoa omaavalle vastaus on: Tämä voi tapahtua ihan vaan ruokaremonttia tekemällä, eli karsimalla turhat napostelut ja lipittelyt, mutta syömällä muuten riittävästi ateria-aikoina. Liikunta tukee tavoitetta.

Sellaiselle ehkä hieman ekstrakiloja omaavalle vastaus on: Don’t do it. Liian kovat tavoitteet ovat epärealistisia, syövät motivaatiota ja ovat hulluja, koska ei elimistön puolesta nyt ihan noin vaan päätetä, että tästä veke sen ja sen verran. Syömiseen ja liikuntaan voi vaikuttaa, mutta esimerkiksi stressin ja univajeen vaikutus on epäselvempi.

Plus liian nopea tahti syö lihasmassaa. Jos sitten hetken päästä paino lähteekin nousuun, tilalle tulee rasvakudosta. Eli noin! Kehon rasvaprosentti saatiin suuremmaksi, kun yritettiin laihduttaa liian nopeasti.

Asiakasta/potilasta pitää kuunnella, mutta ammattitaitoon kuuluu myös sanoa ”kuule, tämä ei tee sinulle hyvää pidemmän päälle ja nytpä minä voin selittää miksi ei…”.

”Yksilöllisyys”-harha

Kätösiini on vastaanotolla päätynyt useampi ”henkilökohtainen” ateriasuunnitelma, jossa on jokaiselle päivän aterialle suositellut ruoat. ”Laatijana” joku nettisaitti tai pt. En tiedä, millä perusteella näitä kaupitellaan yksilöllisiksi, sillä niissä kaikissa toistuu a) samat ruoat: salaattia, kananrintaa, raejuustoa, rahkaa, kalaa, pähkinöitä välipalaksi b) ne muistuttavat toisiaan asiakkaan kokoon tai sukupuoleen katsomatta.

Ja kyllä, ravitsemusterapeutitkin välillä käyttävät ateriasuunnitelmia. Suhteeni niihin on kuitenkin kankea: en itse niistä pidä, mutta jos niitä käytän (asiakkaan ehdottomasta toiveesta tai tiettyjen potilasryhmien kanssa), painotan, että tämä on vain esimerkki ja käytän kipsivertausta: Ateriasuunnitelma on kuin kipsi. Se auttaa alkuun, mutta ei ole tarkoitus, että se ohjaa syömistä hamaan tulevaisuuteen saakka.

Itsekin puhun paljon samoja teemoja asiakkaiden kanssa: Kasviksia lisää, riittävästi hyviä rasvoja (vieläkin saa tähän ”patistaa”), maltillisesti alkoholia ja runsasrasvaisia ja -sokerisia makupaloja (kuulostaa vähän koiranruoalta, sorkke) ja arkiliikuntaa lisää, mielekkäitä urheilutapoja valitsemaan. Stressinhallinta ja uni ovat myös tapetilla usein.

Yksilöllisyys sen sijaan syntyy siitä, että huomioidaan työt ja vapaat, perhetilanne, yhteiset syömiset perheen, puolison tai ystävien kanssa ja tietysti erityistarpeet (ruoka-yliherkkyydet, painonpudotus tai -nostamistarve jne.). Ja puidaan, mistä ne huonot tavat oikein tulee ja miten niitä voisi muuttaa jatkossa. Just kyseisen asiakkaan kohdalla. Hänen ehdoillaan.

Unelmientoteuttajat

”Me teemme unelmistasi totta!”

Olen mielestäni aika hyvä näkemään sumutuksen läpi, joten käännänpä näkemäni mainosviestit ymmärrettävälle kielelle. Tsekkailin tässä vähän netissä kaupiteltäviä ”elämä remonttiin paketteja”. Sivustoilla kaupitellaan kisadieettiä tai jotain vastaavaa ”paras sinä pikana” – pakettia. Mitä todellisuudessa saa on rasvattoman vartalon, hormonitasapainon häiriön, epäsosiaalisen elämän, kasan orjallisesti noudatettavia ateriasuunnitelmia, hiustenlähdön, rahanmenon suihkurusketukseen ja kynsisalonkiin (miksi niitä kutsutaan?), ahdistuneen mielentilan, harhakäsityksen siitä, mikä on normaalia ja mikä tervettä. Halvalla lähtee. Terveys. Ja tämäkö oli jonkun unelma?

Saatavana yhdellä saitilla näyttäisi olevan myös erityisesti perseen treenaamiseen suunnattu paketti. What can I say? Oh, I said it already.

Kenelle markkinoidaan?

Jatkoin selailua. Sitten hymy hyytyi totaalisesti. Nuorille tarkoitettu ohjelma. Ihmisten toimesta, joiden käytös muita ihmisiä kohtaa vaikuttaa lähinnä läksyttämiseltä ja joista netissä on useita tarinoita huonosta asiakaspalvelusta ja semmosesta ”jos et meitä kuuntele, mene muualle” – asenteesta. Plus ihan tutuilta kuullut myös samaa tarinaa. Että näin. Sinne vaan lapsukaiset näiden tyyppien käsiin koulittavaksi. Kuulemma myös nuorille sopiviin ravintolisiin saa vinkit. *kiroilee itsekseen*

Pelastakaa Lapset ry:lle uusi kohde.

Omat palikat paikallaan

On ihan syynsä, miksi terveydenhuoltohenkilöstö kouluttautuu ennen kun lähtee kentälle auttamaan ihmisiä. Koulutus auttaa ymmärtämään, mitä tietää ja pystyy suhteuttamaan omat rajansa. Ns. virallisen linjan tyyppien sanomiset on tasoa ”tästä VOI olla sinulle apua”, ei ”kun teet niin kuin minä tässä nyt sanon, niin näin VARMASTI tapahtuu”. If it’s too good to be true, it is not true. Monen maallikkoauttajan tausta on oma muodonmuutos, mutta pitäisi ymmärtää, että silloin on kokenut vain yhden tavan ja version siitä, miten  muuttaa elämää. Ammatti-ihmisillä on yleensä aikas paljon laajempi näkemys, pääosin ihan sen takia, että tapaavat paljon erilaisia ihmisiä.

Ei tarvitse välttämättä kuitenkaan olla terveydenhuoltoalan ihminen auttaakseen ihmisiä, jos ymmärtää, missä menee omat rajat. Ja ei ole alalla auttaakseen itseään. Sillä jos meinaa olla muille avuksi, omat pään sisäiset palikat olisi hyvä olla järjestyksessä. Koskee myös meikäläisiä: Syömisestä ahdistuneet terapeuttikollegat, hakekaa apua (ainkin siellä opiskelijoissa ongelmaisia on useampi per vuosikurssi – ja noin, the secret is out).

Se, että välittää muista ihmisistä eikä ole rahastus-mielessä liikenteessä on hyvä lähtökohta. Toki itsekin kärvistelen sen kanssa, missä menee raja tässä, kun pitäisi markkinoida ja kaupallistaa elinkeinon varmistamiseksi, mutta haluan tehdä sen hyvän maun ja eettisen toimistantavan rajoissa. Tätä joutuu pohdiskelemaan aikas paljon.

No, kenen on vastuu?

Meidän kaikkien. Ei voi syyllistää ylipainoista siitä, että on yrittänyt laihduttaa pussikuurilla, rääkkiliikuntakuurilla, karppauksella, paastoamalla ja muilla huonoilla keinoilla, jos ne ovat ne näkyvimmät keinot, joita tuputetaan lehdissä, netissä ja telkkarissa. ”Mitäs hassahdit!” Ja ennen sitä ”Mitäs söit!” Ei näin. Kaupalliset tahot vetää porukkaa kuin pässiä narussa ja porukka on vaan silleen: markkinatalous, what can you do? Tarvitsemme aikamoisen  ajatus- ja periaatevallankumouksen!

Jotain terveydenhuollossa tehdään pirun väärin, kun meillä ei ole tarjota kovinkaan toimivia keinoja auttaa ihmisiä, jotka haluavat omaksua paremmat elintavat. Yritin aloittaa Helsingin keskustassa eräällä yksityisellä klinikalla vastaanottoja. Sain vastauksen, että ei ole kysyntää. Siis ei ole kysyntää ravitsemusterapeutille, kun tiedetään, että terveellinen ruokavalio on isoin selittävä tekijä suurimpien sairausryhmien ehkäisyssä? Pientä epätoivoa ja ahdistusta tunsin kyllä. Tunnen edelleen. Puhelun soitin toissapäivänä.

Palvelun tarjoajien pitää ymmärtää, että jos kaupittelee epäeettisiä keinoja laihduttaa ja muokata ruokavaliota, voi aiheuttaa yksilölle todella isoa hallaa. Pahimmassa tapauksessa peruuttamatonta vahinkoa, kuten näissä kilpirauhasongelmatapauksissa, joihin törmää jatkuvasti ja joista soisi puhuttavan enemmän. Plus jojoilu tosiaan tekee painonpudottamisen aina vaan hankalammaksi. Mihinkäpä muuhun nämä niukkuuteen ja vippaskonsteihin perustuvat kuurit johtavatkaan kuin juuri siihen.

Fiksuja toimijoita on kyllä, mutta näyttäisi valitettavasti siltä, että ne hautautuvat räväkämpien ja rohkeampien viestien alle. Terveys on edelleen monelle yhtä kuin painonpudotus.

EPIX-Health-Fitness-Weight-Loss-Resources

Tarjolla päätöntä ja paidatonta laihdutusta ja omenan syöntiä.

***

ala-laihduta-logo

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).