Hoikaksi vaikka haudan uhalla

Pahimmillaan laihdutusbisnes ja laihuuden tavoittelu tappaa.

Ranskassa on menossa suuri oikeudenkäynti, jossa syytettyjen penkillä ovat niin laihdutuslääkevalmistaja kuin valvova viranomainenkin. Kuolemantapauksia on jopa 2000 ja sitäkin useampi on pysyvästi vammautunut.

Huomiota herättävää on se, että lääkettä määrättiin aiemmin terveille naisille ruokahalun hillitsijäksi ja siten painonnousun ehkäisijäksi.

Näin rumaa jälkeä painopelko saa pahimmillaan aikaan. Kehosuhdetta voi parantaa kyllä läpi iän, mutta sitä on hankala tehdä haudan takaa.

Tämä herättääkin pohtimaan jälleen kerran sitä, miten haitallista jälkeä terveydenhuollossa voidaan saada pahimmillaan aikaan. Epäsuorat ennakkoluulot terveydenhuollossa verhoutuvat terveyshuoleen, mikä yleensä on kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna läskifobiaa. Ranskan tapauksessa on mitä ilmeisemmin pääasiassa esteettisistä syistä lähdetty normaalipainoisia naisia lääkitsemään tarpeettomasti.

Toinen seikka, jota en todellakaan voi tajuta on kehopositiivisuuden kritisointi, etenkään, jos sen kritiikin esittää terveydenhuollon ammattihenkilö. Keskustelua ei auta, että jos ammattilaisen kommenttia vastakritisoi, hän poistaa sen keskustelusta (josta tosin olin sattunut ottamaan screenshotin asiasta kollegalle keuhkotessani).

Eli käytännössä, jos haluat tuoda eettisen epäkohdan esille terveysviestinnässä ainut tapa on käyttää omia viestintäkanavia. Todellisuudessa haluaisin puhua asioista siinä foorumissa, missä keskustelu on aloitettu (kuten isäni on fiksuna miehenä opettanut!), mutta ehkä kaikilla ei ole siihen kykyä tai intressejä.

Luonnollisesti tämä herättää myös huolen siitä, miten vääristyneelle ”terveys-/”hyvinvointi”-viestinnällä kuluttajat altistuvat, kun dialogi on blokattu ja omasta ajatusmaailmasta poikkeavat kritiikit karsitaan näkyvistä. Lievästi sanottuna sydäntä kylmäsi lukea kyseisen Instagram-postauksen kehutulva, jossa mm. julkisuuden henkilöt kannustivat ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”. Eli he olivat avoimen läskifobisia, kts. Traci Mann – lainaus. edellä.

Olen avoimesti huolissani siitä puheesta, jota olen vuosien saatossa kuullut lääkäreiden, sairaanhoitajien ja ravitsemusterapeuttien suusta, sillä se puhe on ollut nimenomaan painopelon sävyttämää. Se on saanut minut pahoinvoivaksi ja pettyneeksi, koska niiden ihmisten, joiden kuuluisia auttaa potilaita ovat osa ongelmaa.

Kuulin todella koskettavan puheen Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – kirjan julkkareissa. Tytti Shemeikka kertoi siitä, miten on inhonnut kehoaan ja miten paljon hänen kehoonsa on kohdistunut suoranaista vihaa. Kuinka moni meistä hoikista on koskaan saanut viestejä, jossa meille toivotaan kuolemaa vaan kehojemme koon takia (!!!) ? Siitä mielentilasta – itseinhosta – lähtienkö siis on tarkoitus tehdä hyvinvointitekoja ja pitää huolta sisäelimistä?

Kritiikin esittäjät, vastatkaa minulle: keneltä kehopositiivisuus on pois?

Sisäelinten terveyttä yhtään väheksymättä kehoaktivisti-ravitsemusterapeuttina laittaisin aina ensisijalle kuitenkin mielenterveyden. Kymmenen vuotta olen kuunnellut asiakkaitteni tarinoita ja tullut vahvasti siihen lopputulokseen, että ilman (jonkinasteista) kehopositiivisuutta ei tule kokonaisvaltaista terveyttäkään.

Kaikenkokoiset kehot ansaitsevat huolenpitoa ja terveystekoja, koska se on ihan vaan ihmisoikeuskysymys. Terveysammattilaisen hyväksyvä katse, kuulevat korvat ja empaattinen asenne voivat olla ensimmäinen sysäys sitä sisäelinterveyttä kohden. Pelkopuhe ja -panikointi sitä vastoin ei johda todennäköisesti oikein mihinkään. Ja pidetään ne vaaralliset laihdutuslääkkeet poissa markkinoilta!

Loppuun pari kotiläksyä. Tämä koskee erityisesti sinua, rakas terveydenhuollon ammattilainen ja terveysalan tutkija.

Tehtävä 1: Lue tämä erinomainen kanstanterveysviestintään liittyvä Twitter-ketju. Hyvät tarkoitukset eivät riitä, jos päättäjätasoon ei päästä vaikuttamaan.

Tehtävä 2: Tee tämä silmiäavaava Harvardin yliopiston epäsuorien ennakkoluulojen testi. Itse paljastuin alitajuntaisesti ylipainoisia syrjiväksi, mikä tarkoittaa, että minun pitää tiedostaa ennakkoluuloni ja tehdä kaikkeni, että se ei vaikuta näkemyksiini ihmisistä tai vaikuta hoitosuhteisiin.

Ja lisää näistä aiheista kirjallisen verran Superhyvää keholle – opuksessa. 🙂

P.S. Avoimuuden nimissä: Olen joutunut 10-vuotisen viestintäurani aikana blokkaamaan yhden turhan innokkaan fanin, jonka postaukset alkoi olla aika häiritseviä ja yhden kerran olen jättänyt blogi-kommentin laittamatta, kun ei se oli niin henkilökohtainen purkaus, eikä liittynyt minusta riittävästi postauksen aiheeseen. Jankkaavaat keskustelut olen joskus jättänyt kesken, yleensä ihan vaan unohtanut tai ajanpuutteen takia ignoorannut.

Uskaltaako painosta puhua?

Aikanaan muistan, että terveydenhoitopiireissä puhuttiin, että uskaltaako siitä lapsen ylipainosta puhua, kun niin pelätään syömishäiriötä. Asenne oli värittynyt: ”on se nyt kumma, että ei saa puhua asioista suoraan, vaan pitää pelätä jotain mystistä syömishäiriöitä!”

Sitä onkin syytä pelätä. Siis sitä, että mölväisee typeriä ajatukia suustaan. Itse pyrin asettelemaan sanani aina ihmisiä  ja heidän itsemäärämisoikeutta kunnioittavasti. Miksi? Siksi, että haluan tehdä vaikuttavaa työtä. Solvaisemalla jotain typerää ja huolimatonta saatan rikkoa hyvän potilassuhteen ja toisaalta ajatus saattaa jäädä pyörimään asiakkaan mieleen ja tehdä siellä myyrän työtä vuosia tai vuosikymmeniä.

Syömishäiriöt nähdään edelleen jonain mystisenä, hieman etäisenä ja pelottavana ilmiönä. Joskus voidaan ajatella, että sitä sairastava on itsekeskeinen ja pinnallinen, kun oma keho ja syöminen on niin kovin elämän keskiössä. Todellisuudessa kukaan ei valitse sairastua syömishäiriöön. Toistaalta siihen voi sairastua kuka tahansa, mistä myös Syömishäiriöliitto haluaa muistuttaa.

Paino terveysmittarina yksistään on minusta toimimaton. Sitä voidaan kyllä käyttää väestötutkimuksissa, mutta eipä se semmoinen tieto kerro juuri mitään, miten ihminen kokee painonsa tai vaivaako se häntä. Parempia terveysmittareita on jo nyt paljon. Fyysistä terveyttä voi mitata verenpaineella, laborotatoriokokeilla vaikka kuntotestillä (johon voi suhtautua uteliaan neutraalisti, ei ahdistuen). Henkistä terveyttä mittaamaan on olemassa validoituja kyselytestejä, joita pitäisi käyttää paljon enemmän terveydenhuollossa, jos minulta kysytään.

Painosta voi puhua, kuten vaikkapa siinä tapauksessa, kun ostaa suksia (:D sopiva jäykkyys, että luistaa) tai silloin, kun pohditaan, onko heppaharrastus sopiva sinulle. Painosta voi myös puhua aikuisten terveystarkastuksissa, mutta se, että se on ainut keskustelun aihe liittyen terveyteen, ei ole hyvä juttu. Suurimmalle osalle perus terveystarkastusten rinnalla riittää tunne, että on hyvä olo omassa kehossa ja pystyy tekemään niitä asioita, joita haluaa. Kehotuntemukset voivat olla vaimentuneet, mutta pikku hiljaa voi oppia kuuntelemaan, millainen oma keho on. Mistä ruoasta se tykkää, mistä liikunnasta, paljonko se tarvitsee unta ja lepoa.

Lasten painosta puhuminen onkin sitten kinkkisempää. Ystäviltäni olen kuullut ihan liikaa tarinoita siitä, miten lasten kasvukäyriä luetaan kuin piru raamattua. Aivan tavalliset, aktiiviset lapset, joiden syöminen on aivan tavallista, saavat kuulla olevansa jollain tavalla poikkeavia.

Toivoisin, että kenenkään lapsen (0-18 v.) ei tarvitsisi joutua keskustelemaan painosta terveydenhuollossa. Keksin nopeasti ainakin nämä oleellisemmat terveyskysymykset:

1. Tykkäätkö itsestäsi?
2. Onko sinulla kavereita? Jos teille tulee kinaa, miten ratkotte tilanteen? Viihdytkö koulussa?
3. Nukutko hyvin?
4. Maistuuko ruoka? Tykkäätkö laittaa ruokaa?  Mikä on lempiruokasi? Millaisia uusia ruokia olet syönyt viime aikoina? Syöttekö yhdessä perheen kanssa?
5. Pelaatko jotain ulkopelejä tai leikitkö ulkona? Mitä harrastat?
6. Onko sinulla luottoaikuinen, jonka kanssa voit jutella kaikestaa?

Näiden pohjalta voi sitten jutella laajemmin kullekin keskeisistä aiheista lapsen iästä riippuen joko lapsen itsensä tai vanhempien kanssa. Muistutan myös, että lapsuudessa laihduttaminen ei ole tavoite oikeastaan koskaan, sillä pituuskasvu tasaa tilannetta. Siksi on kyllä tärkeää, että kasvua seurataan. Toivon, että asiasta voitaisiin puhua siten, että kenellekään ei tule paha mieli. (No, lähinnä perheelle tai lapsille, koska terveydenhuollon asiantuntija voi paljon omalla toiminnallaan vaikuttaa keskustelun sävyyn.) Jos paino jotenkin pitää huomioida vastaanotolla, niin tässä siihen avuksi rakastamani Neuvokas perheen aineisto.

Kollegani Patrik Borg  puhui jo vuosi siitä, että lasten kehosuhde lähtee vanhempien kehosuhteesta. Tämä on niin totta. On turha kuvitella, että lapset välttyisivät painopelolta,  ulkonäköpaineilta ja pulmalliselta syömissuhteelta, jos vanhempi ei kunnioita omaa kehoaan tai kommentoi muiden ihmisten kehoja epäkunnioittavasti.

Olin viime viikolla psykologi Katarina Meskasen ja valokuvaaja Heidi Strengellin hienon Rakas keho – kirjan kirjajulkkareissa. Puheessaan Katarina painotti, että ihminen ei tarvitse uutta uljasta kehoa, vaan uuden uljaan kehosuhteen. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tuohon uutukaiskirjaan, jos oman kehosuhteen kanssa on pulmia. Omaa Superhyvää keholle – kirjaa suositan kyllä myös lämpimästi, jos haluaa lukea ja pohtia ulkonäköpaineiden ja painopelon vaikutuksista yhteiskuntaan ja sitä kautta myös omaan toimintaan. Luonnollisesti molemmissa kirjoissa on konkretiaa siihen, miten saavuttaa parempi kehosuhde ja miten siitä rakkaasta kehosta pitää parhaiten huolta.

Painosta voi puhua, jos se on tarpeen, mutta se, miten siitä puhutaan, on tärkeää. Paino lukuna on ok, mutta  ei ihmisarvon mittarina, mitä se liian usein tänä päivänä on. Uskoakseni me kehoaktivismiin kallellaan olevat ammattilaiset olemme aika varoittelevalla kannalla painon tarkkailun suhteen siksi, että  olemme kuulleet ja nähneet liian paljon niitä negatiivisia vaikutuksia, joita se saa aikaan. Tyytymättömyyttä omaan kehoon, toisten kehon arvostelua, yleistä huonommuuden tunnetta, epätoivoisia laihdutuskuureja, jotka vain pahentavat tilannetta, toivottomuutta ja alakuloa. Nämä eivät missään nimessä edesauta fyysistäkään terveyttä.

Break the bloody mold

Taisin edellisenkin Älä mahdu muottiin – kuvan kohdalla korostaa, että minulle tämä ajatus on muutakin kuin kehon kuvaan liittyvä juttu (sitä se myös on kuvaajien Niina Stoltin ja Mirkku Merimaan mielestä). Koska let’s face it, olen saanut kauneusihanteisiin suht hyvin istuvat geenit, oppinut suht mutkattomat liikuntatottumukset sekä keho- ja ruokasuhteeni ovat kunnossa. Omat kipuni olen kipuillut ja työstänyt etenkin jälkimmäisiä seikkoja paljon vuosien saatossa. Selluliitit ja ekat harmaat aiheutti lähinnä päivän tai kahden päivittelyn ja sitten olin, että excuse me, mulla on tässä muutakin tekemistä ja miettimistä.

Se ”muu” tässä onkin  se, mikä edustaa itselleni sitä todellista kapinahenkeä.  Ei, mulla ei ole vakkari asuntoa, kun en oikein tiedä, missä asuisin. Ei, mulla ei ole ”omaa” perhettä enkä koe itseäni vajaaksi mitenkään. Olen 36-vuotias ja vielä on perheenperustamispaniikki kokematta. Ei, mulla ei ole vuosiin ollut kasista neljään duunia. Totta kai tulee päiviä, että näitä kysymyksiä pohtii, mutta pääasiassa tallustan tyylilläni levollisin mielin.

Ammattipuolella mun multitalenttius vasta ”ongelma” onkin, kun en istu mihinkään muottiin. Laillistettu ravitsemusterapeutti (joka puhuu todella paljon muustakin kuin ravitsemuksesta vastaanotoilla ja luennoilla), tietokirjailja (suolisto, eettiset ja ekologiset kysymykset ja kehoaktivismi ja kaikkia kehoja kunnioittava terveyskäsitys), FODMAP-asiantuntija, eräopas. Mun elämää helpotti melkoisesti David Epsteinin Range-kirja, jonka tuossa juuri kuuntelin. Mä en suostu pyytämään anteeksi,  että olen kiinnostunut monesta asiasta.  Onnekseni tämä oma laaja-alainen ongelmanratkaisutaipumukseni on juuri se, jota tarvitaan monimutkaisten sairauksien (ärtyvä suoli, muut suolisto-aivo-yhteyteen liittyvät toiminnot) ja ympäristökysymysten käsittelyyn ja käytännön ratkaisujen jalostamiseen.

Olen törmännyt ikäväkseni jonkinmoiseen vähättelyyn siitä, että en olen ”vain” ravitsemusterapeutti. For the last time (oikeesti saan selittää tän ehkä tuhat kertaa vielä…), ravitsemusterapeutin työ on vaativaa, soveltaa työtä, eikä sovi niille, jotka haluaa kertoilla vaan faktatietoja kuulijoille.  Se on sitä, että tajuaa, että empatia ja toivo ovat työkalupakin tärkeitä työkaluja tiedon ohessa. Ruohonjuuritason työ pitää kiinni erilaisissa näkökulmissa ja lisää ymmärrystä siitä, miten tietoa saa jalostettua todellisiksi terveysteoiksi. Miten puhua tieteestä niin, että sitä ymmärtää vaikka kuusivuotiaskin (ei, se ei tee sinusta ”tyhmää” vaan taitavan viestijän).  Lisäksi työ on välillä salapoliisihommia ja siksi suorastaan jännittävää! (Tämä ei koske pelkkää potilastyötä, vaan voi olla monelaista muutakin ravitsemusasiantuntijatyötä.)

Yritän olla identifioitumatta liiaksi ammattiini, mutta tänään haluan nimenomaan korostaa sitä. Koska mulla on maailman siistein, erittäin haastava ja siten myös erittäin antoisa ravitsemusalan ammatti, jossa saa ja pitää käyttää omaa ajattelua. Yhtä innolla odotan, että pääsen tekemään eräoppaan monipuolisia ja raskaita työtehtäviä joku päivä kunnolla.

Valetaan omat muottimme. Siten solahdamme niihin varmasti ilman suurempia kipuiluja. Muottia kannattaa myös muovata vuosien mittaan, jos se ei enää tunnu omalta. Luo sellainen muotti, jota pystyt ensisijaisesti itse arvostamaan.

P.S. Kirjoitin tämän osittain sen takia, että mulla on ihana harjoittelija Elina hommissa ja paljon olen pohtinut tässä sitä ammattikuvaa, jota opiskelijoille välitän. Mä haluan, että meidän ammattikunta pääsee työelämässä sille kuuluvaan arvoon, mutta se arvostus lähtee ensin sisäpiiristä ja siitä, että saadaan hyvä, rohkea tekemisen meininki ammattilaisten keskuuteen.

P.P. S. Vähän kehoasiaakin! 😀 Jos kuitenkin oman kehon kanssa on vaikeuksia kaveerata, kirjakaupoista löytyy nyt Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – opus, jonka kehotarinat  voivat auttaa katsomaan omaa kehoaan suopeammin.  Lisää #älämahdumuottiin – proggiksesta täällä.

Merkkejä, kun menee päin mäntyä

Kiitos kaikille ihanista kannustussanoista ja kiitos, että ootte avautunut mulle teidän omista tuntemuksista viime postauksen jälkeen. Jaettuna nämä kokemukset tuntuu jotenkin niin paljon paremmin hallittavilta. Jotenkin se, että myös myöntää tilanteen, keventää painolastia harteilla kummasti.

Aivan päätön määrä duunia saada itseni niin taloudellisesti kuin elämänhallinnallisesti kasaan ja pitää vaan hyväksyä, että osa päivistä on helpompia ja osa vaikeampia. Tänään on ollut ”seinät kaatuu päälle”- päivä, mutta yritän tällaisissa hetkissä hahmottaa, mitä olen tehnyt ja mitkä ovat seuraavat stepit. Lisäksi huusin raivopäisesti isälleni, joka vaan yrittää auttaa, mutta joskus se vaan tuntuu siltä, että joku hengittää niskaan ja menen vain lukkoon. Asiaan saattaa vaikuttaa PMS-oireet, jotka itselläni ovat vallan todelliset. Se, että kuppi menee nurin on yleensä osoitus siitä, että olen vielä myrskyn silmässä.

Tässä oli kyllä paljon selkeämpiä päiviä kirjoittamisen jälkeen. Siksipä nakutan täällä taas, ns. huonona päivänä, jäsennelläkseni ajatuksia jälleen kerran. Ajattelin, että olisi hyvä hahmottaa, miten stressi konkreettisesti ilmenee. Kerron tässä nyt omia kokemuksiani ja jätän tiedeviittaukset myöhempiin ajankohtiin.

Olen miettinyt, että aika moni oire, johon olisi pitänyt reagoida, oli sellainen, jota monesti ihannoidaan. Siksi sitä kai on niin vaikea tajuta, että tämä ei ole normaalia tai ok. Kiireen tuntu ja vaikkapa lievä ärtyisyys, kun joku keskeyttää muka työhön keskittymisen (oikeasti yrittää siinä hetkessä vaan saada ajatuksia johonkin loogiseen järjestykseen).

Vihaan kiireen alleviivaamista ja valitettavasti olen sortunut tähän lukemattomia kertoja. Tai sitten se vielä typerämpi tapa, kiireen kieltäminen. Olen myös sortunut siihen, että peittelen kiirettä. ”Ei tässä mitään…. mitä nyt deadlinet paukkuu ja työt unohtuu elimistön hälytystilalta, mutta eipä tässä hätiä mitiä…”

Ongelmana ei sinällään ole välttämättä kiire. Se on kiireen tuntu, joka lisää paniikkia ja paniikki vaan heikentää työtehoa. Jossain kohti tulee sitten oikeasti ongelma siitä, että pitäisi saada jotain aikaiseksi, mutta ei sumuisilta ajatuksiltaan tai ihan konkreettisesti väsymykseltään kykene. Työn ei kuulu tuntua raskaalta muutamia päiviä tai korkeintaan viikkoa pidempään. Se on vankka mielipiteeni asiaan tänään.

Kun tilanne käy oikein pahaksi, elimistöni on minua viisaampi. Saan aina flunssan, kun kierrokset ovat todella liian kovat. Opiskeluaikoina ja aiempina vuosina nuo sairaspäivät tai -viikot ovat toimineet kunnon herättelijöinä, mutta jostain syystä en oikein oppinut läksyäni viimeisten vuosien aikana. Tai ehkä tajusin, mutta en osannut muuttaa tapojani.

Helppouslööppien mukaan liikunta auttaa kaikkeen. Masennukseen, ärtyvään suoleen, diabetekseen… Ja kyllä, kun liikun enemmän olen yleensä paremmalla tuulella ja jaksan paremmin. Ongelmaksi omalla kohdalla nousi se, että otin aivan mittasuhteettomat paineet siitä, että minun pitäisi hoitaa itseäni – selkääni ja hartioitani – lihaskuntoa harjoittamalla. En kuitenkaan mitenkään saanut raivattua kalenteriin aikaa harrastukselle, koska kun prioriteettilistalla on hoitaa juoksevat työprojektit kuosiin, sitä energiaa järjestää ns. privakalenteria ei vaan enää ollut. Iltaan painottuvat työpäivät eivät suoranaisesti auttaneet asiaa, vaikka muuten rytmi sopikin minulle.

Edes jäsenyydet eivät minua saaneet kuntosalille eivätkä tanssitunneille. Molempia maksoin täysin turhaan puoli vuotta. Näin pitkään, koska varmaan odotin aina jotain ihmettä, että joku päivä saisin vain harrastukset rullaamaan.

Tavallaan jopa kuuntelin kehoa, en vaan ajatuksen tasolla sitä tajunnut. Kehoni nimittäin sanoi jyrkän ei lihaskuntohumpille ja sykkeen nostoille. Lihakseni tuntuivat salin jälkeen siltä, kun ne olisivat tulehtuneet. Hirveä kipu, jäykkyys ja polte. Tässäkin kohtaa sairas stressaantunut mieleni ajatteli, että syy on se, että käyn salilla liian vähän. Jos kävisin useammin, eivät lihakset olisi niin kipeät. Näinhän kaikissa opuksissa ja fitfit-nettisivuilla sanotaan. Tänä päivänä ajattelen kyllä niin, että tuo kipu ja oireilu oli kaikkea muuta kuin normaalia lihasten kipeytymistä.

Mainittakoon vielä, että pitkistä suht rauhallisista kävely- ja hiihtolenkeistä kehoni ei koskaan ole ollut pahoillaan. Siinä mielessä olen onnekas. Tiedän nimittäin ystäviä, jotka eivät ole uupumukseltaan edes ulos postilaatikolle selvinneet. Sekin on ihan mahdollinen skenaario, jos ei tajua jarruttaa ja muuttaa kurssia.

Olen narskutellut opiskeluajoista lähtien, mutta oireilu on pahentunut viime vuosina. Välillä kävin voice massagessa, joka auttoi kyllä, mutta fiksu rouva, joka minua hoiti, antoi kyllä ymmärtää, että itsehoitoon pitäisi panostaa enemmän. Hänen hierontansa ei olisi se, joka tilanteen laukaisisi. Ja hän oli ihan oikeassa siinä. Oli tosin ihana saada pahimmat jumit sulamaan hänen vastaanotoillaan.

Stressaantuneena ajatukseni kulku on poukkoilevaa tai ajatukseni pyörivät luupilla ja minun on vaikea keskittyä. Kaverit hankki stressi-vuosinani ADHD-diagnooseja, mutta jotenkin sumun läpi tajusin, että minulla ei kyllä kyse ole siitä vaan ihan tilanteen aiheuttamista ongelmista. Hötteröiset ajatukseni johtivat muun muassa siihen, että mieleni totaalisesti sulki yhden työtehtävän kuukaudeksi pois mielestäni. Pahoittelin tapahtunutta yritykselle vuolaasti ja jätin veloittamatta jo tehdystä työstä, koska minulla oli siitä niin karmea olo. Onneksi he olivat ihan hirveän ymmärtäväisiä. Se inhimillisyyden sieto heiltä jää ikuisesti mieleeni.

Katsoin juuri erinomaisen dokumentin One nation under stress, jossa puhuttiin siitä, miten stressi ensimmäisenä iskee ihmisen empatiakeskukseen. Onnekseni asiakastyössä pääsee harjoittamaan empatiataitojaan, mutta myönnän, että olen tuntenut suurta turhautumista ns. hyvinvointi-alan (en voi ikinä kirjoittaa sitä ilman ns.-etuliitettä) toimista. Epäreiluuden ja kateuden tunteet eivät mitenkään ole olleet vieraita. Siksi olen vähän yrittänytkin rajata omaa tietouttani siltä sektorilta.

Empaattisten ajatusten harjoittaminen on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on poistaa niitä tekijöitä empaattisen ajattelun tieltä, jotka ovat se todellinen ongelma. Varmaan tästä syystä stressaantuneen ihmisen voi olla vaikea päästä sisälle positiivisen psykologian sanomaan (joka ei siis ole sitä, että itkun läpi hymyillään). Eipä silti, fokuksen vieminen positiivisiin asioihin tutkitusti on hyvästä, mutta nyt mietin, että sitä ennen sille jatkuvalle elimistön hälytystilalle pitäisi tehdä jotain.

Tunnesäätelyn pulmia kuvastaa myöskin kolmisen vuotta sitten saamani paniikkikohtaus, joka oli ensimmäinen kymmeneen vuoteen. Erotilanteessa keskellä yötä saatu hypeventilaatio-paniikkiangsti viimeistään säikäytti eroa tehneen miehen, jos ei muu sitä ennen. 😀 (Edelleen, huumorin ilmestyminen epäkorrekteihin paikkoihin on yleensä merkki siitä, että kirjoittaminen auttaa. 🙂 )

Tällä viikolla havahduin siihen, etten muista juuri mitään Stranger Thingsin kakkoskauden juonesta. Katsoin kertausvideon. Etäisesti tuttuja tilanteita, mutta en saa sidottua kokonaisuutta yhteen. Katsoin kakkoskaudelta hajanaisesti jaksojen keskeltä joitain minuutteja, jotta pääsin jyvälle ja sain jotenkin virkistettyä muistiani. Oikeasti olisin voinut ihan hyvin katsoa kakkoskauden aivan hyvin uudelleen.

Tällä hetkellä minulla on myös nielemisongelmia, mikä on outoa ja uutta. Huomasin vasta yhtä stressiartikkelia lukiessani, että joskus sekin voi liittyä stressiin. Tiettävästi muita syitä ei pitäisi olla. Voi olla, että selkäsäryllä on myös jotain tekemistä asian kanssa. Ja kyllä, olen menossa pian lääkäriin, jos nämä eivät tästä ala asettua. 😀

Olen tuonut esille joitain hetkiä ja tilanteita sekä ajatusmalleja, joista olisi voinut tajuta, että minulla on oikeasti ongelma. Stressi on sanani niin tavallinen ja niin helppo heittää ilmoille, että en oikein tajunnut, miten kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa elämääni ja mielenterveyteeni. Kaikillahan on stressiä! Sehän on ihan normaalia!

Paitsi ei se ole. Se ei ole fysiologisesti ihmislapselle normaali tila mitenkään. Se on hälytystila, jonka tehtävä on pitää meidät hengissä vaaran uhatessa. Hälytysjärjestelmää vaan ei ole suunniteltu 24/7-toimintaan, vaan sen edessä pitää tuntea nöyryyttä. Se osoittaa meille rajat, joita pitää kunnioittaa tai hintana on joko fyysinen terveys tai mielenterveys. Pahimmillaan  – ja tyypillisimmillään – molemmat.

Tämän tekstinkin rivien välissä on ehkä vähän semmoista henkeä, että olisinpa tajunnut aiemmin. Mutta siitä ei oikeastaan ole kyse. Olen tajunnut asian ja alkanutkin ratkaista sitä hitaasti. Ensinnäkin, halusin toisen ammatin, joka toisi vaihtelua sisähommiin (syyt: selkä, mielenterveys, luonto). Ja kas, minä hommasin sen. Kovalla työllä, mutta olen silti iloinen siitä. Henkisesti olen aloittanut siirtymän uudenlaiseen elämään jo vuosia sitten härdellin keskellä. Pois kaupungin keskustasta. Keskittymistä tiettyihin ammattiasioihin (vaikka ei aina ehkä siltä näytä, heh). Jumpat on ehkä jäänyt, mutta ihmissuhteista olen yrittänyt pitää kiinni. Onnekseni minulla on ystävinä ihmisiä, joiden seurassa voin olla oma itsensä. Yksi ihana kommentti tämän avautumisen keskellä oli tervetulotoivotus tulla makaamaan ystävieni kotiin sohvalle. Se on ehkä parasta, mitä nykyihmiselle voi näinä päivinä sanoa.

Kenties  tämä muutoshitaus on hyvästä symbolisoimaan sitä tahtia, jolla olisi hyvä, että asioita tapahtuu. Pikku hiljaa, yksi tai mahdollisesti kaksi kerrallaan.  Siinä on vielä opettelua, mutta sitähän tämä kaikki – opettelua.

Vuosi metsässä ja oman pään sisällä

Blogiin paluu on suurin piirtein yhtä helppoa kuin graduaineiston pariin paluu kahden vuoden tauon jälkeen. 😀 Lupasin itselleni jossain vaiheessa, että lakkaan selittelemästä täällä joka kerta, miksi en kirjoita tänne. Ajattelin, että sehän se vasta tympeää sisältöä blogiin onkin.

Ehkä olisi pitänyt. Rohkeasti kirjoittaa, että nyt väsyttää ja tästä tulee sekavaa. Koska luulen, että osasyy sille, että päästin itseni mielenterveydellisesti huonoon jamaan, oli se, että en ole uskaltanut purkaa kaikkea mitä viime vuosien saatossa on tapahtunut.

En ole uskaltanut kohdata sitä tosiasiaa, että olen täysin uupunut, vailla suuntaa työelämässä, epämotivoinut aika monenkin asian suhteen, niin stressaantunut, että en tunnista itseäni ja täysin jumissa ajatusteni kanssa.  Ollut kateellinen muille, potenut aivan täysin syyttä ihan karmivaa huijarisyndroomaa, joka oli niin paha, etten todellakaan tajua, miten olen niiden tuntemusteni kanssa kirjoittanut jotain niin priimaa kuin Superhyvää keholle. (Pahin aika oli ennen kirjan kirjoittamista.) Ajattelin myös, että ketä kiinnostaa tässä infoähky-maailmassa, mitä joku ravitsemusterapeutti blogiinsa kirjoittelee.

Kaikki tuntui merkityksettömältä, vaikka tiedolla älysin, että tein ja teen arvokasta työtä. En vaan saanut tyydytystä, en hyvää oloa. Kehuista ja kiitoksista olen tietoisella mielellä aina tietenkin ollut kiitollinen, mutta ihmettelin monta kertaa, että eikö tämän pitäisi tuntua paremmalta. Missä on aiemmin tuntemani ”jes”-fiilikset?

Olen seurannut tuoretta mielenterveyden professori Anna Keski-Rahkosta  sosiaalisessa mediassa hyvän tovin ja tänään hän postasi aiheesta  mielenterveyden näkymättömyys ja se, miten jokainen meistä voi tehdä osansa näiden asioiden tuomiseksi näkyväksi. Tämä on minun tarinani. Se on pitkä ja todennäköisesti lähinnä ystävät jaksavat lukea sen loppuun. 😀 Mutta kirjoitan tämän nyt itseäni varten. Niin kuin olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin.

Muutos ajattelussa on alkanut toki aikoja sitten, ei vuosi sitten, kuten otsikko antaa ymmärtää. Muistan miettineeni joskus 1,5 vuotta sitten Helsingin keskustan asunnossani, että eräopasvuoden jälkeen en missään nimessä halua palata sen hetkiseen elämään (tässä kohti jo tiesin, missä vietän seuraavan vuoden). Vastaanottotyöni oli antoisaa, mutta tuntui, että työ ei anna minulle yhtä paljon kuin aiemmin. Olen aina rakastanut työtä ravitsemusterapeuttina ja etenkin potilastyötä. Fiksumpi olisi ehkä tajunnut jo tuosta, että itse työssä ei ole ongelma, vaan tavassa tehdä sitä.

Kaipuu suunnanmuutokseen oli ollut suuri jo pitkään. Luulen, että sen takia alitajuntaisesti hakeuduin eräopaskouluunkin. Ja mikä vuosi siitä tulikin! Ajattelin  – täysin harhaisesti –  että mukava lepovuosi ja siinä sivussa ammatti, joka turvaa vähän selustaa, jos totaalisesti alkaa duunit maistua puulta. Vuosi lähti käyntiin intensiivisesti ja ei-suunnitelmien mukaisesti. Tavoite nimittäin oli ollut, että minulla olisi ennen koulun alkua kirjakässäri kasassa. Ei ollut, koska paahdoin uupuneena kolmatta kirjaa, missä ei näin jälkeenpäin ajateltuna ollut mitään järkeä, mutta eipä sitä enää auta katua, kun vasta vuosi tapahtumien jälkeen tajuan, miten loppu olin jo lähtökohtaisesti.

Syksyn tein univajeessa (kiitos kahdeksan kouluaamut) yllättävän vaativaa koulu, perjantait ja lauantait potilastyötä (koska vuosia elin niin, että jos kalenterissa oli tyhjää, se täytettiin työllä) ja kirjoitin kirjaa iltaisin.

Tässä tarinassa on monia kysymysmerkkejä. Kuten se, miten kukaan kesti minua ihmisenä? Olen aivan kamala ihminen väsyneenä ja olin väsynyt jota kuinkin koko vuoden, mutta syksy oli ehdottomasti pahinta aikaa. (Aikaisemmin nukkumaan meno ei onnistu, jos oma biologinen kello elää 00-08 elämää. Tästä olen marmattanut varmasti kaikissa sosiaalisen median kanavissa vuosien saatossa.)

Merkkejä on ollut ilmassa varmasti niin kauan kuin olen yrittäjyyttä harrastanut. Kyllä, harrastanut. Ajauduin yrittäjäksi, mikä ei välttämättä ole minulle edes paras työmuoto. En ole ihan varma vielä, koska olen tässä nyt vasta viime viikkoina koulun loppumisen jälkeen päässyt kiinni pahan olon lähteisiin. Mennään siihen kohta.

Muistan, kun eräs tapailemani tyyppi tykkäsi loikoilla ja makoilla ihan vaan huvikseen. Paikalleen asettuminen oli minulle vaikeaa ja siinä sitten jotenkin vertaillessa tajusin, että jeesus, enkö minä koskaan ole tekemättä jotain ”kehittävää” tai edistä työtä jotenkin. Jo ennen yrittäjyyttä sain kuulla eksältäni, että teen liikaa työtä ja olen stressantunut. Isäni on ollut hyvin huolissaan vuosia ja aina sanonut, että jarruta.

Kuuntelinko? En oikeastaan. Tämä kiire nyt kuuluu yrittäjyyteen. Pitää takoa kun rauta on kuumaa. Potilaita on jonoksi asti! Imartelevaa? Kyllä. Ja siksi niin vaarallinen polku lähteä seuraamaan.

Sitten se kaikista oleellisin ja suurin syy: Minä rakastan työntekoa ja olen loputtoman kiinnostunut tieteestä, viestinnästä ja ihmisistä sekä ympäristöstä, jossa elämämme. Maailman muuttamisesta paremmaksi.

Pulma vaan on siinä, että rakastamaansakin asiaa joutuu annostelemaan. En voi juoda liikaa kahvia, koska minua alkaa närästää. Sama juttu punaviinin  kohdalla. Sen lisäksi olen toki myös vaatinut itseltäni kohtuuttomia. Joku asia pitää selvittää loppuun asti. Lukea tutkimuksia, kaivella lisätietoa, tutkia, josko joku netissä olisi joskus tästä kirjoittanut jotain tolkullista. Kaikki tämä vie aivan järkyttävästi aikaa ja energiaa. Kassavirtoja se ei kerrytä, kuten yrittäjyydessä pitäisi.

Närästyksen sijasta työn liika-annostelu on tainnut tehdä sen, että pari sulaketta on vintiltä simahtanut ja nyt käyn puolitehoilla. Sulakkeiden vaihtamisprosessi on vasta käynnistynyt, koska jos ihan rehellisiä ollaan, viime vuosi oli aika rasittava sekin. Antoisa, opettava, yhteisöllisyyttä ja uusia taitoja antava – ehdottomasti. Mutta kokonaisuudessaan aikamoinen selviytymisräpellystarina, jossa toki oli vähän vahvempiakin juonenkäänteitä. (En varmaan ole ikinä ollut yhtäjaksoisesti niin onnellinen kuin maaliskuun hiihtoharjoittelussa opiskeluystäväni Katin kanssa.)

Intensiivisen vuoden jälkeen pudotus elämään, joka ei enää ole se sama, jonka jätin taakseni oli melkoinen shokki. Kaksi viikkoa lähinnä itkeskelin mökillä ja aloin kerrata suolisto-tutkimuksia gradua varten. Olin kärttyisä etenkin vanhemmilleni, mistä pahoittelut (taas). Halusin olla yksin. Kuuntelin My shit therapis says – äänikirjan ja aloin tajuta, miten paskaan jamaan olen itseni päästänyt (jota totta kai myös ruoskin itseäni). Kipuilin sen kanssa, että masennusoireilu  puski kovastikin pintaan. Itsetuhoiset ajatukset pulpahtivat satunnaiseti päähän, mikä on aina varsin vittumaista, mutta onnekseni olen näiden demonien kanssa sillä tavalla sinut, että osaan laittaa niille vastaan. Olen aina halunnut taistella sitä vastaan, että masennus määrittäisi minua. Heinäkuussa oli kuitenkin päiviä, jolloin ajattelin, että olen taas tulossa hulluksi. Edellisestä masennusepisodista olikin jo kymmenen vuotta. (Mielenterveyspotilas – ex tai nyk –  saa viljellä mustaa huumoria – sitä ei missään muulla areenalla enää sallita, mutta omassa blogissani sitä puolustan  henkeen ja vereen.)

Olo on tässä kivojen kesän festarireissujen takia tasaantunut ja olen onneksi päässyt paremmin käsiksi tunteisiini ja siihen, mitkä kaikki asiat ovat johtaneet tähän pisteeseen. Niitä olen tuossa kuvaillut jo edellä. Liikaa intoa, liikaa työtä, liikaa stressiä. Olen lukenut stressistä ja uupumuksesta ärtyvän suolen yhteydessä ja kuten aina ennenkin, tieteestä saan lohtua ja oivalluksia myös itseni kohdalla. Osa putkiaivoisuudesta tutkimusten perusteella tuntuu kuuluu ärtyvän suolen neurologisiin poikkeavuuksiin. Ystäväni Doris aina sanoo, että minulla on oravan keskittymiskyky, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että todella monella oravalla on myös ärtyvä suoli ja pään piuhat vähän sinne päin. Sitten tulee sairauden hermostuneisuus ja masentuneisuus sekä katastrofi-ajattelu. Siihen päälle vähän stressiä ja voila! Ei ihme, että sulakkeet on vähän kärtsäilleet ja elämänhallinta on uriltaani!

Mutta oikeasti. Olen tutustunut kunnolla stressin oireistoon ja tajunnut, että todella moni noista negatiivisista fiiliksistä suunnanmuutosta etsiessa saattaa oikeasti puhtaasti olla sitä, että en vaan ole stressisekavuuksiltani pystynyt ajattelemaan kunnolla. Organisointikykyni on ollut heikko ja täysin ulkoisten apujen, kuten kalenterin varassa. Luovuus, jota olisin tarvinnut tekstin tuottoon tai nettikurssin tekoon? Ei sitä ollut. Tekstit on puristettu ulos ja ajatukseni tukeutuivat pitkälti ajatuksiin, jotka olin joskus vähemmän nurkkaan ajettuna tuottanut (luojan kiitos olin tehnyt muistiinpanoja vuosien saatossa. ) Stressaantunut elimistö toimii hyvin eri tavalla ja tuo tila vaikuttaa kaikkeen. Eikä sen tarvitse olla mitään yli-inhimillistä tykitystä 24/7, mutta pitkään jatkuessa pienikin jäytävä kiireen tunne alkaa näkyä niin fyysiessä terveydessä kuin mielenterveydessäkin.

Mielenterveys ei yeensä vaan näy ulospäin. Siksi se on niin hyvä kätkeä itseltäkin tiedostamattoman mielen uumeniin. Mielenterveys ei aina heijastu edes työn jälkeen. Olen kaiken tämän kahjouden keskellä kirjoittanut omasta mielestä sekä saatujen kirjapalautteiden perusteella erinomaisia opuksia ja asiakkaat ovat kiitelleet avusta, jota olen heille antanut. Luentopalautteet ovat vuodesta toiseen olleet oikein hyviä.

Pulma onkin enemmän ollut siellä privapuolella. Vapaa-aika on ollut vaan makaamista ja sarjoja, mutta tämä ei tietenkään ole erityisesti palauttanut. Tosin sitä ei myöskään ole tehnyt liikunta tai riittävä yöuni. Olen pitänyt myös kiinni kaverisuhteista ja vaikka niistä on iloa ja ne ovat kannatelleet pinnalla, ovat nekin olleet varmasti laadultaan vähän sitä ja tätä. Olen ollut paikalla, mutta olenko aina ollut läsnä? Hmmm…. en varmasti aina. Koska uupumus on eri asia kuin väsymys.

Yksi syy, miksi lähdin eräopaskouluun on se, että koen vahvasti, että olemme luoneet epäinhimillisen työelämän mahdottomine aikataulu- ja tulosvaatimuksineen. Halusin jotain maanläheisempää, konkreettisempaa ja minulle terveellisempää. Itsekkäistä syistä, kyllä! Ja se ei ole huono asia. Koko elämäni olen jotenkin ajatellut, että minun pitää olla hyödyksi. Nyt opetellen sitä, kaikki, mitä teen ei tarvitse hyödyttää ketään. Tai jos totta puhutaan, huuliharpun soiton opettelu ja kuun kraatereiden opiskelu on vain näennäisesti turhaa – kaikki se on jotain, mitä aivoni ja mielenterveyteni tarvitsevat toipuakseen ja joka sen takia on prioriteetti-listalla hyvinkin korkealla.

Aaaaargh, onhan tämä haavoittuvuutensa näyttäminen aina yhtä karseaa, mutta tiedän, että tämä on hyväksi. Sinällään ihan naurettavaa, koska mä vihaan semmosta keinotekoista sisältöä, mitä some on täynnä, niin en kai mä sitä itsekään halua tuottaa? Mielummin tämmöstä verta, hikeä ja kyyneliä – settiä. 😀 Joka tuntuu tehoavan, koska tämä myös herättelee huumorintajuani kätköistään!

Jokaisessa meissä asuu henkinen mörökölli. Huikeista kuvankäsittelytaidoista on kiittäminen opiskeluystävääni Mikkoa. (Tää tuli vastaan sopivaa kuvaa etsiessä ja alkoi naurattaa. )

Sitä voi ajatella, että ovatko tietokirjani (jotka ovat borderline selfhelpiä – ironista, kun sitä genreä vähän kummaksun 😀 ) valheellisia, kun tässä se nyt puhuu mielenterveysongelmista. Ei vähimmässäkään määrin. Tietokirjat ovat ensisijaisesti sitä, tietoon sekä ammattitaitoon perustuvaa faktuaalista tietoa. Tässähän voi jopa todeta, että olen kirjoittanut sellaisia kirjoja, joista voin itsekin saada apua.  Niiden innostamana luon itselleni uutta nahkaa enemmän omien arvojeni ja tutkitun tiedon pohjalta! Sehän on suorastaan iloinen ja riemullinen ajatus! Ja self loven täydellinen täyttymys. 😀

Myönnetään. Luonnolla on ollut iso rooli siinä, että olen taas alkanut tuntea oloni itsekseni.

Terveydenhuollon asenteiden tuuletustalkoot

Pidätkö siitä, kun sinua syyllistetään tai vähätellään? Pidätkö siitä epämääräisestä vihamielisestä ilmapiiristä, jonka seurauksena pohdit, kuvitteletko vain, vai onko kanssaihmisillä jotain sinua vastaan? Tuskinpa. Erityisen kurjalta tällainen toiminta tuntuu tilanteissa, joissa olet hakemassa apua terveysvaivoihisi mieli jo valmiiksi huolestuneena.

Seuraa pieniä paljastuksia terveydenhuoltoalan ennakkoluuloista ja asennevammasta. Olen toiminut monenlaisissa eri töissä terveydenhuoltosektorilla. Perusterveydenhuollossa tk:ssa, erikoissairaanhoidossa sairaalassa, työterveyshuollossa yksityisellä sektorilla ja lyhyesti myös kuntoutuspuolella. Ei ole työpaikkaa, ettenkö olisi törmännyt ilmiöön nimeltä läskifobia.

Olen kuullut aivan liian monta epäarvostavaa kommenttia potilaista kahvihuoneissa ja kokouksissa sekä lukenut vihjailevia tai suoria arvosteluja ja arvioita potilaspapereista. Rivien välistä voi kuulla tuskastumista: eivätkö nämä ihmiset nyt vaan saa syömistään – itseään! – kuriin! Kuinka ratkaisu kaikkeen on aina laihduttaminen.

Mutta todellisuudessa laihduttaminen ei ole aina ratkaisu terveyspulmiin. Se voi olla osatekijä joissain vaivoissa, mutta painon putoaminen ei aina ratkaise ongelmaa, joka usein jätetään riittävän monitahoisesti tutkimatta, koska kaikki oireet ja vaivat halutaan saada kuitatuksi painolla. Ja please, jos joku nyt sieltä innostuu kommentoimaan, että ”ei aina!”. No, ai, jaa. Ei tietenkään aina. Mutta sen verran olen tässä vuosien saatossa seurannut niin potilastyötä kuin esimerkiksi kehopositiivisia keskustelupalstoja, että joudun toteamaan, että liian usein. (Seuraan useita keskustelupalstoja, pääasiassa sellaisia, jotka ovat lähtöisin Suomesta, Yhdysvalloista ja Australiasta.) Olen kuullut ja lukenut karmivia kertomuksia hoitamattomista syövistä, kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja keuhkosairauksista. Olen myös lukenut ja kuullut lukuisia kertomuksia epäasiallisista kommenteista painoon ja syömiseen liittyen, joita potilaat ovat saaneet terveydenhuollossa kuulla.

Laihduttaminen ei myöskään ole ratkaisu ahmintahäiriöön tai psyykkisten tekijöiden, kuten trauman tai masennuksen, aiheuttamaan ylipainoon, joka on tällöin ennen kaikkea oire, ei itse ongelma. Näitä taustatekijöitä ei kartoiteta nimeksikään terveydenhuollossa. Itse pidän ne aina mielessä, kun ihminen haluaa keskustella painoon liittyvistä asioista. Usein esitän kysymykset hienovaraisesti. Kysyn kehosuhteesta, siitä, mitä ihminen on itsestään mieltä. Kysyn, milloin paino lähti dramaattisesti muuttumaan ja mitä silloin tapahtui, millaista elämää hän silloin eli.

Muistan kollegani Patrik Borgin maininneen jossain haastattelussa tai luennolla, että jos sinulla ei ole aikaa keskustella potilaan laihdutushistoriasta ja tulevaisuuden suunnitelmista kattavasti, on parempi olla ottamatta sitä puheeksi lainkaan. Sillä, että pikaisesti suosittaa laihduttamaan, ei yleensä saavuta mitään muuta kuin ketutuskäyrän nousun potilaan mielessä. Se on vähän sama kuin sanoisi potilaalle, että ota lääkettä, mutta ei antaisi reseptiä. Vielä pahempaa on kannustaa ihmistä laihduttamaan ilman, että tietää esimerkiksi syömishäiriöhistoriaa. Silloinhan sitä laihdutuspuheillaan antaa myrkkyä eikä suinkaan lääkettä.

Ristiriita hoidettavien ja hoitajien terveyskäsityksissä on melkoinen. He, jotka ovat hakeutuneet alalle, lukeneet vuosia ihmisen terveydestä, sairauksista ja siitä, miten vältetään sairaustumasta niihin ja miten niitä hoidetaan, eivät tunnu aina ymmärtävän, että kaikki ihmiset eivät ajattele samoin. Kaikkien elämä ei pyöri miettien terveysriskejä ja tavoitellen kaikin keinoin mahdollisimman pitkää ja tervettä elämää.

Aina tämä kiinnostus ei ole minusta täysin terveellä pohjalla. Olen lisäksi kuullut aivan liian monta ”pitäisi laihduttaa” tai ”en oikeasti saisi syödä tätä (kahvihuoneeseen tuotua) pullaa”, että tiedän myös, millainen suhde monella terveydenalan ammattilaisella on syömiseen ja kehon kokoon. Se on usein pelkojen, sääntöjen ja kurin sävyttämää. Lihavuus pelottaa, koska se monen mielestä viestii siitä, että ei osaa elämää oikein ja kurinalaisesti. Samalla toive terveestä ja pitkästä elämästä lipuu etäämmäs. Sillä mikä se semmoinen löperö ihminen on, joka elää yhteiskunnan riippakivenä ja verokuluna?

Valitettavan paljon olen istunut terveysalan seminaareissa, jossa pääpaino luennoissa on alleviivata, miten suuri ongelma lihavuus on taloudellisesti. Paljon vähemmän olen kuullut ratkaisuehdotuksia, kuten sitä, miten verotuksellisesti saadaan terveellinen ruoka houkuttelevaksi vaihtoehdoksi, miten vähennetään eriarvoistumista terveydenhuollossa ja miten jokainen saisi vaikuttavaa ravitsemus-, liikunta- ja elämäntapaneuvontaa kaiken kokoisille – automaattisesti, potilaan etu edellä mennen. Itse olen hämmästellyt aina alalla ollessani, miten meillä on varaa olla hyödyntämättä ravitsemusalan osaajia tehokkaammin?

Lähes kaikissa niitä sairauksia, jotka riivaavat länsimaita taloudellisella rasitteellaan, voitaisiin ennaltaehkäistä ravitsemuksen keinoin. Osaa jopa hoitaakin. Verenpainetauti, koholla olevat kolesterolit, sydän- ja verisuonisairaudet laajasti, syöpä, mielenterveysongelmat, ylipainon mukanaan tuomat tuki- ja liikuntaelinsairaudet, neurologiset sairaudet…

Mutta minä ymmärrän myös terveydenhuollon osaajia. Suurin osa haluaisi auttaa potilaitaan olemaan terveitä, toipumaan ja voimaan hyvin. Moni kyllä tietää, miten huono onnistumisprosentti laihduttamisessa on, mutta koska heille on opetettu, miten kauheaa ylipaino on terveydelle, he fiksoituvat siihen niin voimakkaasti. Pulmana on, että ennakkoluuloinen asenne ja osalla moraalinen paheksunta ylipainoisia kohtaan voi hyvinkin olla esteenä todellisella vaikuttavalle avun antamiselle.

Toivon kovasti, että kun tätä kehopositiivisuutta ja lihavuuden kompleksisuutta pohditaan avoimesti, tilanne terveydenhuollon alallakin muuttuu. Voi hyvinkin olla, että ensimmäinen askel painopulmien ratkaisuun on tuulettaa vahvat ennakkoluulot nurkista pyörimästä.

P.S. Koska en halua ryöstää lukuintoa ja –ihmetystä niiltä, jotka meinaavat lukea Superhyvää keholle, en tässä käy läpi tutkimuksia aiheeseen liittyen. Kirjasta löytyy lisätietoa sekä myös tutkimusviitteitä aiheesta.

Pitääkö kehoa rikkova liikunta hyväksyä, koska sitä kutsutaan urheiluksi?

Jos liikunta rikkoo ja hajottaa, voidaanko silloin puhua enää terveellisestä tai tavoiteltavasta toiminnasta? Oletetaan, että vaikkapa mäkihypyssä havahduttaisiin, että kypärät lisäävät painoa ja ovat siksi turhia. Sieltä sitten tyypit pomppisivat torneista ilman kypärää ja aika ajoin kajauttaisivat päänsä kunnolla lumiseen kanveesiin. Kaikki pitäisi tätä hulluna toimintana ja vaatisivat kypäröitä turvatoimeksi.

Mutta kun urheilussa puhutaan ruokavaliosta ja ravitsemuksesta, kaikki terveen järjen ja tieteen äänet sammutetaan ja kehon turvaaminen on toissijainen juttu. Mihinkään muuhun johtopäätökseen en ravitsemusalan ammattilaisena pääse, kun nyt olen tässä ammattilaisena vuodesta 2009 ja opiskelijana vuodesta 2003 urheilu-uutisointia seurannut.

Kehoja pakotetaan toimimaan liian vähäisellä energialla ja palautumaan olemattomilla ravintoaineilla ja sitten ihmetellään, miksi tulee rasitusvammoja, loukkaantumisia ja suomalaiset urheilijat eivät menesty. (En tosin menisi vannomaan, että missään muualla tehtäisiin tätä paljon paremmin.) Voisikohan vaikka olla niin, että turvatoimenpiteistä on unohtunut se olennaisin: kehon fysiologisten tarpeiden huomioiminen monipuolisen, riittävän ja joustavan syömisen kautta? Keho ei toimi pitkään liian vähällä energialla ja yksipuolisella ruokavaliolla! Totta kai se alkaa hajota ja treeni kärsii.

Oman osansa ajattelun vääristämisessä tekee media. Luin juuri uusimmasta Trendi-lehdestä juuri Eva Wahlströmin haastattelua, josta lainauksia.

Aamupalaksi yön aikana hautunut jyväpuuro, puoli purkkia rasvatonta raejuustoa ja paistettuja kananmunia, joista heitetään keltuaiset roskiin. Ketsuppia vain juhlapäivinä. Mustaa kahvia, ei maitoa.

 Kun Wahlström oli parikymppinen amatöörinyrkkeilijä, hän oli itseään kohtaan äärimmäisen ankara. ”Ei ollut väliä, oliko joulu vai juhannus, mutta tein joka päivä raskaat treenit ja pidin painoni kurissa. Olin mustavalkoisesti päättänyt, että hoidan homman, kunnes olen maailman paras.”

Jos itsekuri joskus petti, syytökset tulivat saman tien. ”Älä fuskaa, paskahousu”, Wahlström sätti itseään, kun oli lorauttanut tilkan maitoa kahviinsa. Juoma lensi lavuaariin, ja pian Wahlström oli jo juoksutrikoissa lenkkipolulla.

”Edes valmentajani eivät tienneet, mitä naisen keho kestää. Minua valmennettiin samalla tavalla kuin miehiä.” Sitten Wahlströmin kroppa sanoutui irti, ja pysähdys oli raju.

(Pitkät tarinat ylikunnosta, kivuista, sairasteluhistoriasta ja muista elämänmuutoksista, kuten raskaudesta jne.)

”Mutta jokin oli muuttunut: hän päätti nyrkkeillä rennommin. ”Aloin syödä juustoja, juoda viinejä ja nukkua pitkään aamulla, jos halusin. Päätin lopettaa turhan kiristelyn.”

 Se kannatti.  ”Aloin voida paremmin.” Oli vain kivempi elää.”

Aloittelevana urheilijana hän ei olisi voinut höllätä. Mutta huipulla hänen oli opittava rentoutumaan.

Ravitsemusammattilaisena joudun kyllä olemaan skeptinen sen suhteen, etteikö jo nuorempana olisi voinut olla rennompi, sillä hänen kuvaamansa ruokailutottumukset eivät missään nimessä ole välttämättömyyksiä menestymiselle: Nähdäkseni ne enemmin vaarantavat sen. Kahvin hylkääminen maitotilkan takia ja ruokavalion ehdottomuus eivät ole normaalin ja terveen syömiskäyttäytymisen merkkejä.

Tässä artikkelissa rääkkääminen, kehon pakottaminen ja ”ylikunnon kautta voittoon” – tarina vahvistavat vain sitä, että yhteiskunnassa yleisesti on ilmeisen vaikea hahmottaa, millaista on kehoystävällinen treenaaminen ja syöminen. Keho usein kestää rääkkiä vuosiakin, riippuen vähän, millaisia muita kuormittavia tekijöitä elämässä on. Se onko se järkevää onkin sitten toinen juttu.

Aivan järkyttävän usein saan lukea, kuinka joku keskustelupalstalla avautuu, että ”se nyt on se ammattiurheilun hinta, joka pitää maksaa”. Todellako koko elämän mittainen ongelmallinen suhde syömiseen, kehon palautumattomat kivut ja vammat ovat järkevä hinta muutamien vuosien urheilumenestyksestä? Vain harvoista tulee Evan kaltaisia menestyneitä urheilijoita ja näissäkin tapauksissa pohtisin, että olisiko esimerkiksi tuon ravitsemusvalmennuksen voinut tehdä paljon paremminkin.

Otin syksyllä kantaa voimistelijoiden epäinhimillisiin treeniohjelmiin ja ruokavalioihin. Arvioin niin rasvaprosentin mittaamista kuin ravitsemusohjelmaa, jonka toinen ravitsemusterapeutti oli tehnyt. Olen pahoillani, mutta en osaa mitenkään muuten arvioida 1100-1500 kcal/pv ateriasuunnitelmaa yhdistettynä 30 treenituntiin viikossa kuin kuvaamalla sitä epäinhimilliseksi kidutukseksi.

Lopulta painonhallintaan tuli sikäli ammattimaisuutta, että rytminen voimistelija sai ravitsemusterapeutilta ruokaohjeen, jonka mukaan hänen päivittäinen kilokalorimääränsä rajattiin 1500:aan.

”En ikinä päässyt tavoitepainoon, joten jouduin noudattamaan 1 500 kilokalorin kuuria koko ajan. Se voisi olla inhimillinen normaalille ihmiselle, mutta meillä oli treeniä 30 tuntia viikossa.”

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Syödään yhdessä -taulukon mukaan energiasuositus 14–17-vuotiaille on laskennallisesti 2 340 kilokaloria päivässä.

”Ehkä tästä voi jotain päätellä, miten kaukana ollaan kehon fysiologisesta tarpeesta, jos ruokavaliota rajoitetaan 1 100–1 500 kilokaloriin”, Putkonen toteaa.

Tiedän tasan tarkkaan, miten hämmästyttävän pienillä energiamäärillä osa ihmisistä pärjää ja selviää: Syömishäiriöitä sairastavien ruokapäiväkirjat rikkovat välillä kaikkia fysiikan lakeja. Selviäminen on kuitenkin eri asia kuin kehon fysiologisten tarpeiden riittävä huolehtiminen, sairauksien ennaltaehkäisy koko elämän mittaisella matkalla (ei vain kisavuosina) ja kehosta huolehtiminen, niin, että se kestää rankkaakin harjoittelua. Ennen pitkää tuossa selviämispelissä alkaa pää ja keho hajota.

Englannin kielessä on mainio sana ”thrive”, jota mielelläni käyttäisin tässä yhteydessä, mutta suomeksi kehon kukoistaminen kuulostaa enemmän huolestuttavalta sienisairaudelta kuin tavoiteltavalta fysiologiselta tilalta.

En ehtinyt syksyllä opiskelukiireiden takia sen kummemmin bloggaamaan, mutta ehkä painokkaat kannanotot antoivat ilmi, mitä ajattelen ammattimaisesta urheilusta yleisestikin – ja ehkä vähän urheiluravitsemuksestakin. En itse tee urheiluravitsemusta varsinaisesti, koska koen sen eettisesti niin ongelmalliseksi. Se ei silti tarkoita, ettenkö jatkuvasti törmäisi näihin asioihin vastaanotolla. Silloin syömisen kanssa on jo ongelmia. Lajitavoitteet ovat liian usein epäfysiologisia ja kehoa ja tervettä syömiskäyttäytymistä rikkovia, enkä siksi halu olla sellaisessa osana. Tiedän, että lajien sisällä on varmasti pelaajia ja urheiljoita, jotka eivät sairastu syömishäiriöihin ja jotka ovat fysiikkansa puolesta terveitä. Valitettavasti kuitenkin koen, että riskit ongelmille ovat niin suuret, että pysyn skeptisenä tämän sektorin suhteen.

Eipä silti, tällä hetkellä lasken kaloreita umpihankihiihtoa varten. Kaloreiden laskeminen on ihan ok silloin kun saan laskea riittävän suuria lukemia. Energiaa pitää olla niin suoritukseen, termogeneesiin, jotta pysyy lämpimänä kuin siihen, että päänuppi toimii kunnolla. Tällaista urheiluravitsemussuunnittelua toki teen mielelläni. Vielä mieluummin lähden tosin sitä toteuttamaan kuun lopussa hiihtovaellukselle ja umpihankihiihdon SM-kisoihin. Tiimillämme on muuten varsin tervehenkinen nimi: ”Nisun perässä”.

Liikutetaan kehoa sitä kunnioittaen ja liikkeestä nauttien ja iloiten! Jos ei kehon liikuttaminen tunnu erityisen hyvältä, kannattaa mennä raittiiseen ilmaan virkistäytymään ja vaikkapa kauniita maisemia katsomaan. Ehkäpä se liikunnan ilo löytyykin jotain muuta kautta kuin hikisen treenisalin uumenista. Uudessa kirjassa myös pohdintoja aiheesta.

Ja hei, feel free to disagree! Ajattelin tässä kuitenkin asiakseni horjuttaa “business as usual” – ajattelua mitä urheilumaailmaan tulee.

P.S. Lue fiksusta liikunnasta ja treenistä  hiihtovalmentaja ja ravitsemustieteiljä Maria Heikkilän blogista, joka löytyy osoitteessa: https://mariaheikkila.com 

Kehokapinaa vuodelle 2019

Meinasin toivotella otsikossa kehorauhaa, ja vaikka se onkin lopullinen tavoitteeni, joudun ottamaan alkuvuoteen tiukemman asenteen. Tässä on vatuloitu nyt vuosikymmeniä idioottimaisten painohysterian, terveysterrorismin ja tehottomien ravitsemuspalveluiden kanssa, ja vaikuttaa, että pientä eteenpäin potkivaa angstia tarvitaan, että saadaan oikeasti muutosta asioihin!

Minusta tuntuu, että kehopositiivisuus-keskustelu on aikoja sitten mennyt solmuun ja keskustelijat puhuvat eri asioista, toistensa yli ja toisiaan kuuntelematta. Syyllistyn tähän itsekin. Tuntuu ihan antiikkia-antiikkia-keskustelulle selittää rautalangasta (useimmiten) setäihmisille ja jokuselle terveysalan terveysfasistille, että kaiken kokoisilla ihmisillä on itseisarvo ja lupa hengittää samaa ilmaa kuin painoindeksi-taulukon ”normaali”-kategoriaan kuuluvilla.

Ylipainon ja lihavuuden arvostelu on ollut aivan liian pitkään piilohyväksyttyä ja jopa tavoiteltua. ”Pitäähän sitä nyt muistuttaa, ettei lisää liho!”

On se järkyttävää kuulla (muuten) fiksujen ihmisten, joita pidän hauskoina ja pääpiirteittäin hyväsydämisinä, avoimesti puhuvan, kuinka he ajattelevat, että ylipainoisilla on varmasti elämänhallinta hukassa.

Tällaista sortoa ja epätasa-arvoa ei pidä hyväksyä eikä siltä sulkea silmiään eikä mieltään. Ylipainofobia on puhtaasti vääryys, johon pitää puuttua. Ihan samalla lailla, kuin rasisteille pitää sanoa, että tuommoinen puhe  ei käy ja natseille nyt varsinkin pitää sanoa, että hävetkää ja lukekaa historian läksynne. Puhumme isoista, isoista asioista, kun puhumme erilaisesta kohtelusta ihmisten välillä – olin sen perusteena sitten ihon väri,  rotuteoriat tai kehon koko.

Siksi tarvitaan kehokapinaa kehorauhan rinnalle. Salonkikelpoinen sorto on epätasa-arvo-kysymys sekin.