Toimintaohjeet someraivon hillintään – case joukkotappelu

Viime viikon torstai-iltana olin tavanomaiseen tapaani kävelemässä myöhään töistä kotiin. Kampin kulmille osun yleensä siinä puoli ysin ysin pintaan. Niin viime torstainakin. Iltani päättyi aika ikävästi, koska huomasin Kampin ovilla tappelun kehittyvän ja juoksin paikalle siinä vaiheessa, kun teinityttö kuristaa ja hakkaa toista tyttöä. Karjuin kuin hyeena, että päästävät irti. Voimaa en tarvinnut, koska riitti, että tulin fyysisesti tyttöjen väliin ja estin iskun viemällä käden väliin. Joukkio, noin 20 noin 13-vuotiasta nuorta (joka sittemmin osoittautui oikeaksi ikä-arvioksi), hävisi paikalta hyvin nopeasti.  Myös uhri. Sain palkkioksi huutelua, nimittelyä ja vittuilua sekä säälittävän kurkipotkuesityksen (etäältä ja minua reilusti päätä lyhyemmältä pojalta).

Paikalle tuli kauempaa toinen nainen, jonka kanssa sain pidettyä tutinoissani pienen debriiffingin ja jatkoin matkaa. Päiviteltiin, että ihan hullua, kun kukaan kavereista ei puuttunut tilanteeseen, vaan tyypit kuvasi kamerakännyköillä ja yllyttivät tappeluun. Tämä oli minusta vertahyytävin seikka tilanteessa.

Kotiin päästyä postasin sydän vieläkin hakaten Facebookissa kavereille kuvauksen tilanteesta. Arvasin, että jos kamerakännykät pyörii ympärillä, niin netistähän tämän kohta löytää. Sinne se päätyi eilen. Ja siinä samassa alkoi hirveä paskamyrsky, joka on äitynyt alle vuorokaudessa niin sotkuiseksi, että ajattelin kirjoittaa blogiin toimintaohjeet vastaaviin tilanteisiin AIKUISILLE.

Teinit toimivat raakalaismaisesti ja väärin – sen pitäisi olla selvää kaikille. 13-vuotiaat ovat kuitenkin  LAPSIA, täysin kesken kasvun ja vielä siinä vaiheessa, kun ihan kaikki on kehittymässä – moraali, minuus, itsetunto.

Sen sijaan, että tässä kauhistellaan, miten hirveitä nuoret olivat (mitä toki olivatkin), niin tässä pitäisi kääntää katse niihin aikuisiin, jotka on ryssineet jotain pahasti, että nuoret ovat saaneet käsityksen, että fyysisin keinoin ja verbaalisesti solvaamalla ratkaistaan ongelmat. 

Sydän hakkasi koko torstai-illan, mutta ehkä vielä pahemmin järkytyin aikuisten kommentoinnista netissä eilen yöllä. Videoon on tullut lähemmäs 2000 kommenttia tätä kirjoittaessa, joten omat kommenttini todennäköisesti hukkuvat joukkoon, joten ajattelin, että on paras tehdä omat kommentoinnit omassa blogissa. Videon on nähnyt tähän mennessä 300 000 ihmistä.

Puutu tilanteeseen

Sain kommentteja omalle seinälleni, että miten uskalsin puuttua tilanteeseen. Ei minulla ollut vaihtoehtoja. Jos näen, että toista ihmistä, etenkään selvästi minua pienempiä lapsia hakataan, niin kyllä hitossa menen väliin. Miten ihmeessä olisin voinut kävellä ohi tai käyttää kallisarvoisia minuutteja poliisin soittamiseen? Jos tämä on se tapa, jolla itse lähden tästä maailmasta, pahoinpitelyn seurauksena, niin sitten on. (Luonnollisesti en menisi 100-kiloisten miesten nujakoinnin keskelle suin päin enkä jos ajattelisin, että tappelijat on voimakkaassa päihtymystilassa – koska arvaamattomuus.)

Koen, että kaikki nuoret, ne pahaisimmatkin raggarit, syvällä sisimmässä toivoo rajoja, esimerkkiä ja sitä, että joku aikuinen antaa raamit siitä, mikä on oikein ja väärin. Kun huusin, että “nyt loppu” ja “ei käy”, niin todella, todella tarkoitin sitä. Jos olisin shokiltani voinut tilittää enemmän, olisin sen tehnyt. Huusin kyllä joukolle vielä perään, että seuransa kannattaa valita paremmin.

Älä vaadi nimiä ja puhelinnumeroita, jotta voit someahdistella tekijää ja “tukea” uhria

On vaikea sanoa, olisiko video pitänyt vaan toimittaa poliisille, vai auttoiko netissä jakaminen asian etenemistä. Eräs kiusaamista kokenut kommentoi, että tämä someraivo ei auta ketään osapuolista ja keskustelua seuranneena voin todeta, että alan olla samaa mieltä…

Kenenkään aikuisen ei tulisi lähetellä tuntemattomalle 13-vuotiaalle tytölle henkilökohtaisia viestejä. Tämä on poliisiasia, eikä mikään Villi, villi länsi, jossa asiat hoidetaan omalla oikeudella.

Älä spekuloi

Toinen tyttö simputtaa toista videolla, mutta kukaan ei voi tietää koko tarinaa tämän pätkän perustella. Tämä ei tarkoita, että syyttelisin ketään, tämä on vaan fakta. Älä kehitä tarinaa muutaman kommentin pituisen videon ympärille.

Jos tunnet uhrit tai tekijät, älä jaa heistä henkilökohtaisia mielipiteitä, anekdootteja saati käy debattia siitä, olivatko he jakorasioita vai eivät. (Luin kauhulla, inholla ja surulla näitä kommentteja.)

Älä nimitteli 13-vuotiaita ikävillä nimityksillä (kuten huora tai lehmä)

Käsi ylös, kuka ei ole teini-iässä kuullut itseään nimitettävän lehmäksi, huoraksi tai läskiksi? (Meilä Savossa 90-luvulla suosittu haukkumanimi pojille oli “homo”.) Tämä ei tarkoita, että jos teinit nimittää toisiaan videolla, kannattaa taantua 20 vuotta ja alkaa tehdä samaa netissä. Tässä on kyse 13-vuotiaista LAPSISTA – ei huorista, ei huoranpenikoista, ei lehmistä. Nämä ovat lapsia. Jos ei pysty sitä näkemään, suosittelen ammattiapua aikuiseksi kasvamisessa.

Älä jeesustele

Tämä ei ole uusi ilmiö, vaikka itsekin kauhistelin, että jessus, ei sitä omana aikana solvauksia pidemmälle menty. Kyllä, en ajatellut jeesustella, vaan myönnän, että olen joskus ollut teini ja tehnyt harkistemattomia tekoja, kuten haukkunut toisia ääliöiksi ja haistatellut muun muassa opettajille. Että sen keskustelun jokainen aikuinen voi lopettaa saman tien, että ei vaan ennen…. Kyllä vain ennen. Aina on ollut väkivaltaa ja arvatkaapa mitä, se muuten todellakin jatkuu jatkossakin, koska (katso seuraava kohta)…

Älä vaadi selkäsaunoja ja “opetuksia” tai karkoitusta Muhokseen 

(Kyllä, jälkimmäinen oli oikea kommentti.)

Järkyttävintä tässä koko paskassa on ollut se, että aikuiset ihmiset kitisevät kiusaamisesta ja väkivallasta, mutta kannustavat siihen lukuisilla kommenteilla itse. Väkivalta ei ole ratkaisu yhtään mihinkään, se synnyttää vain ja ainoastaan koston ja väkivallan kierteen. Josta tämä koko episodi on täydellinen esimerkki.

Älä ole yleisesti totaali ääliö ja paska esimerkki

Toivon, että nuoret eivät edes lukisi kommentteja. Sen verran urpoja oli selvästi näppisten äärellä, että näistä somesankareista ei ole hyväksi esimerkiksi.

Karkea arvioni on, että ainakin 80 % kommentoinnista ei edistänyt mitenkään kiusaamisen tuomitsemista enkä usko, että uhri hyötyy siitä, että aikuiset raivoavat somessa ja vaativat kostoa.

Kommentoin kavereille torstai-iltana koko kuvaa-hakkaa-kannustaa -episodia termillä “batshitcrazy” ja käytän sitä myös kuvatessani aikuisten suhtautumista tilanteeseen.

Ja sitten vielä muutama ohje nuorille.

Ole fiksumpi

Tiedän, että ryhmäpaine teini-iässä on valtava, mutta älä koskaan katso vierestä, kun toista hakataan. Huuda, pyydä aikuisilta apua. (Heitä oli kauempana Kampissa – ei aivan kohdalla, mutta huutoetäisyyden päässä.)  Se on pienestä kiinni, että joltain ei lähde henki, kun kaatuu kovalle kivetykselle pää edellä. Älä pilaa elämääsi olemalla lammas, joka ei uskalla puuttua peliin. Ole rohkea.

Valitse seurasi

Hyvä ystävyys on sitä, että on kiva olla ja tehdään mukavia asioita. Jos ystävyys koostuu lähinnä kilpailusta, kuka on kovin, coolein, vittumaisin tai älyttömin, vaihda seuraa. Se ei ole ystävyyttä.

Jos joudut uhriksi

Mikäli olet mäiskinnän kohteena ja aikuinen tulee paikalle, älä pakene. Olisin halunnut varmistaa, että mitään pahempia vammoja ei syntynyt ja että uhri pääsee turvallisesti kotiin. Nyt en sitä pystynyt tekemään, koska uhri (ja kaikki muutkin) juoksivat karkuun. Joitain aikuisia oikeasti kiinnostaa, että oot kunnossa. 

***

Iltasanomien uutinen täällä: http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005124219.html

Ahdistus ei ole tunne

Disclaimer: Tässä blogitekstissä ei käsitellä kliinistä ahdistuneisuushäiriöitä, joka todella on sairaus. Tässä käsitellään vain tunnetilaa, jota moni arki- ja puhekielessä kuvaa termillä ”ahdistus”.

***

Tuntuu, että kaikkia ahistaa. Kaikki ovat levottomia, sulkeutuneita someen ja itseensä. Uutiset ahistaa. Töissä ahistaa. Perhekin ahistaa. Joku näkymätön istuu koko ajan rinnan päällä ja minua ahistaa!

Mutta mitä ihmettä on ahdistus – siis se arkikielen ahdistus? Mitä ahdistus-tunne saa tekemään muuta kuin kiertämään kehää?

Olin syksyllä psykologi Franz Schniderin koulutuksessa, jonka Suomen Psykologinen Instituutti järjesti. Sieltä jäi mieleeni ajatus, että ahdistus ei ole tunne. (Jäi sieltä muutakin mieleen, oli nimittäin yksi parhaimmista koulutuksista, joissa olen ollut.) Ahdistus on epämääräinen möykky tunteita, vyyhti, kerä, miksi sitä nyt kukin haluaa kutsua, jonka yksittäiset tunteet odottavat erittelyä ja ruotimista. Minusta tämä oli varsin nerokas ajatus ja olen huomannut, että se on suureksi avuksi omassa elämässänikin.

Tulee päiviä, että on ahdistunut olo. Kuten tänään. Minulla oli eilen oikein kiva päivä ja ilta kavereiden kanssa, mutta jostain syystä minua alkoi illan edetessä jotenkin kalvaa asiat – arkikielellä puhuisin jopa ahdistuksesta. Olo oli niin ikävä, että koin parhaimmaksi lähteä kotiin, kun muut jatkoivat tanssilattialle iltaansa.

Joku voisi vitsaillen sanoa, että koin vain lievän laskuhumalan, mutta tunne oli möykkynä rinnassa vielä aamullakin. En saanut oikein mitään aikaiseksi ja tunnit kuluivat. Sometusta, nettiartikkeleita, äh, minua ahdistaa. Haahuilin kirpputoreilla, kävelin hiljaisia katuja lumen sohiessa silmiä. En saanut oikein mistään kiinni. Itketti.

Todellisuudessa kävin mielessäni ristiriitaisia tunteita laidasta laitaan. Päivän aikana olen saanut niistä eritelty ison osan. Olen pohtinut, millaisia tunteita erilaiset tilanteet, joita olen kohdannut, onkaan minussa oikein herättänyt ja miksi.

Eihän se helppoa ole. Tunteiden kanssa eläminen. Etenkin kun on luonteeltaan sellainen, että tunteet tuntuu kulkevan mielellään jonkin vahvistimen läpi ennen kuin tulevat tietoisuuteni kuultavaksi. Helppoa ei myöskään ole omien tunteiden kohtaaminen, niiden rehellinen tarkastelu Se, että kokee itsensä heikoksi tunteittensa edessä. Se, että kokee heikkoutta elämän edessä. Väsymystä, riittämättömyyttä, hylätyksi tulemista ja rakkauden pulaa. Jotenkin häpeällistä myöntää, että myös nämä ikävät ja jotenkin nolot, heikkoutta osoittavat tunteet ovat tehneet kotinsa minuun ja tulevat aina välillä esille mieleni lymynurkista.

Ahdistus ei ole tunne. Ahdistus on merkki, että on aika pestä mielen tunnepyykkiä.

P.S. Todellisesta ahdistuneisuushäiriöistä lisätietoa esimerkiksi Mielenterveystalosta.

Rakastava voima – kun yksi biisi kertoo kaiken oleellisen elämästä

Olen pohtinut tässä pitemmän aikaa ihmisten kyvyttömyyttä tai haluttomuutta ottaa vastuuta omista valinnoista ja teoista. Kaikki on aina olosuhteiden, lapsuuden, puolison, pomon, työkaverin ja yhteiskunnan vika. En oikein ole tajunnut, että missä vaiheessa meistä tuli oman elämämme sätkynukkeja?

Sopivasti keskelle pohdintojeni törmäsin Rakastava voima -biisiin SuomiLOVE-sarjassa (joka tehokkaasti huuhtelee omia kyynelkanaviani sitä katsoessa – parasta, mitä telkkarista on koskaan tullut).

Sen lisäksi, että se resonoi minussa henkilökohtaisten seikkojen takia, koen, että sen sanoma voi antaa muillekin. Kuuntelimme tätä yhdessä ystäväni Jatan kanssa Lapin reissulla joka päivä ja herkistelimme – kumpikin vähän omista syistä. (Kuuntelimme joka päivä myös Antsa Tuiskun Mä hiihdän, joka oli loman toinen teemabiisi sanotuksia ja hengästymishuohotuksia myöten.)

Pelle Miljoonan Rakastava voima kertoo siitä, miten kaikki lähtee meistä itsestä. Niin onni, rakkaus kuin pohjamudista ponnistaminen. Elämästä ei missään nimessä tarvitse selvitä yksin (se on mahdotontakin), mutta rehellisyyttä itseään kohtaan vaaditaan, jotta pääsee oman elämänsä herraksi. Jos ajelehtii muiden vietävänä, pitää ankkurit laskea ja vähän äkkiä. Jos tarvitsee siihen apua, sen tarve pitää myöntää ja apua pitää hakea. Hassua nimittäin on, että päästäkseen siihen tilanteeseen, että on itse laivansa kapteenina tarvitaan monesti muita. Oli ne sitten hyvät ystävät, perhe tai ammattiauttaja.

En edes yritä ylianalysoida tätä, vaan jätän nyt omallekin tulkinnalle varaa. 🙂 Varsinkin sille, mikä se rakastava voima oikeastaan onkaan. Minulle tämä biisi tulee olevan sata varmasti läpi elämän se, jota kuuntelen säännöllisesti ja josta saan niin lohtua kuin voimaa. Musiikki ❤

Hurmaavan Jarkko Martikaisen SuomiLOVE-veto kyseisestä biisistä on helmee. Kuuntele, kun vielä voit!

Rakastava voima

tunnet usein olevasi yksin
keskellä mustaa maailmaa
ja jokainen sun yrityskin
olla iloinen vain masentaa
älä silloin menetä uskoa parempaan huomiseen
sinun yksin täytyy kulkea läpi tuskaisten hetkien
kukaan muu ei voi sua auttaa
kukaan ei voinut mua

kertosäe:
olen kokenut tuskan masentavan
elämänhaluni lannistavan
aina voima rakastava
on mut vapauttava

tunnet että elämässä ei oo järkee
kun olet aina niin matalalla
mikään juttu ei oo niin tärkee
et sen vuoksi kannattais taistella
älä silloin sääli itseäsi
sun täytyy olla rehellinen
kaikki riippuu itsestäsi
oot sä down vai onnellinen
kukaan muu ei voi sua auttaa
kukaan ei voinut mua

kertosäe

ehkä joskus et tunne itseäsi
olet vieras omassa ruumiissa
ahdistus kalvaa sisälläsi
ja painajaiset unissa
pidä silloin kynsin hampain
kiinni todellisuudesta
vaikka vaikeaa se on ain
löydät itses uudestaan
kukaan muu ei voi sua auttaa
kukaan ei voinut mua

kertosäe

 

Oletko oman luonteesi vankina?

Entinen poikaystäväni jankutti heti suhteen alkuvaiheesta, että hän nyt on tämmöinen ja hän tuskin enää hirveästi muuttuu. Hän oli noihin aikoihin tosi vanha, eli 28-vuotias. Minusta se on kyllä varsin varhainen ajankohta todeta, että henkinen kasvuni oli tässä. 😀

Minulla oli todella pitkään käsitys, että olen impulsiivinen, vähän negatiivinen ja pessimistinen syvällä sisimmässäni. Jotenkin angstinen, vääränlainen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Pelkäsin kaikenlaisia uusia sosiaalisia tilanteita. Ulospäin tämä ei ehkä välittynyt, kuten ei moni muukaan ihmisen sisälleen sulloma ja kätkemä tunne.

Ristiriitaisesti olin reippaus-identiteettivankilassa, sillä etenkin äitini jankutti hyvin usein, kuinka pärjäävä ja reipas olin. No, joo, sitäkin, mutta ehkä sen takia ensimmäinen kunnollinen masennusepisodi lukion jälkeen tuntui niin kamalalta pudotukselta. Entinen pärjäävä ja tolkun nuori olikin itkuisa ja väsynyt ja rikki. Vähänpä tiesin, että tuo tilanne kääntyikin onnekseni, sillä kun käy riittävän pohjalla ja identiteetti murskataan kerralla palasiksi, on vapaa rakentamaan jotain mieluisampaa tilalle.

Ihminen sulkee itseltään hyvin monta ovea, jos uskoo omaan selitykseensä, että minä nyt olen tällainen. Että olen aina myöhässä. En ole aamuihminen. En ole hyvä pitämään tavaroita järjestyksessä. Olen suurpiirteinen. Osaan heikosti talousasioita.

Joo, nyt. Sehän ei tarkoita, etteikö tilanne voisi joskus olla eri. Tai ajoittain. Minä heräsin helposti kello 6 Tansaniassa asuessa, mutta en tee sitä Suomessa. Aamu ei niinkään taida olla ongelma, kuin valon määrä. Ja toisaalta heräsinpä tuossa yksi aamu ihan iloisesti kello kuuden jälkeen ja kiisin siitä asioille, kun kerran piti. Enkä kokenut, että olisin siinä aamuhärämissä touhutessani ollut kärttyinen ja äkäinen epäihminen. Siksi pidän itselleni jöötä, etten liikaa määrittäisi itseäni aamu- tai ilta-ihmiseksi. Väitän, että mitä enemmän sitä panikoi, että aamulla pitää herätä ajoissa, sitä varmemmin se myös hankalalta tuntuu.

En vieläkään osaa talousasioita erityisen mallikkaasti, mutta en myöskään röpeksi asioitani pahasti.  Joskus olen myöhässä, mutta aika usein en ole. Annan ajatusmalleissa joustoa itselleni, koska tajusin jossain vaiheessa, että selitykset luonteesta tai taipumuksista antoi lähinnä vaan tekosyyn typerälle toiminnalle. Siksi haluan päästää irti myös omista vanhoista joustamattomista ajatuksistani.

Moni sanoo, että minä nyt olen tämän luontoinen, siksi en osaa jotain tai tämä on vaikeaa. Voihan se niinkin olla, mutta jos se luonteen piirre tai temperamentti on sinulle vahingollinen, miksi pidät siitä kiinni? Jos siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä ja se johtaa vain ongelmiin, olisiko kenties mahdollista alkaa muovata tuota piirrettä sellaiseen muottiin, että se paremmin palvelee sinua?

img_20170113_122753_672

Tässä epäaamuihminen päivän valjetessa istuu jo issikan selässä.

Leikkipuistojumppa

Ystävänpäivän kunniaksi kaksi ystävääni jumppaa teille. 😀

Tämä perhejumppa tapahtui jo ennen joulua, mutta sopii mihin tahansa vuodenaikaan. Sitä paitsi kai helmikuu lasketaan alkuvuodeksi, jolloin lehdet, blogit ja tv syötävät eniten treeni- ja dieettivinkkejä. (Vai syytääkö enää? Ignooraan nämä aiheet nykyään sen verran tehokkaasti, että en edes ole varma…)

Kuulemma leikkipuistossa voi vanhemmilla olla tylsää. Mikkilä ja Mikkilän siippa demonstroivat tässä, että se vähän riippuu, kuinka leikkisäksi heittäytyy. Saavuttuani paikkakunnalle lampsin rinkka selässä pariskunnan asuntoa kohden, mutta tapasin heidät matkan varrelta hyppimässä tasahyppyjä lumikasaan. Toinen lapsi oli rattaisssa unilla, toinen könysi omalla tyylillä lumikasan päälle.

Jatkoimme puistoon (minä tosin nynnynä luovuin tässä kohti ekstrapainosta, eli rinkasta). Tässä muutama hupaisa idea jumppahetkiin.

16732055_10154141369625800_1564040847_o

Vauhdikas lasku liukumäessä…

16735733_10154141371900800_2100261040_o

… päädyt alaspäin katsovaan koiraan. Tämän liikkeen keksi taapero, emme me aikuiset.

16731489_10154141369925800_1426971973_o

Yhden jalan kyykkyihin lisätehoa tuo toppavaatteet.

16710460_10154141370505800_1255171461_o

Leikkipuiston Abtronics.

16735000_10154141370820800_870502996_o

Liike on suoritettu oikein, kun pylly on mahdollisimman ylhäällä.

Hyviä ulkoilukelejä ja viihtyisiä leikkipuistohetkiä!

Saako sokeriövereitä vetää?

Sokeri on ollut ainakin parin vuoden ajan superpahis ja sokerihysteria on mennyt naurettavuuksiin asti. Ketsuppeja syynätään ja kauhistellaan, lapsille vaaditaan täysin mauttomia kiisseliannoksia (kiiselifanin mielestä tämä on pyhäinhäväistykseen verrattava teko).

New Yorkiin on avattu huikea liike. Se myy erilaisia keksitaikinoita ja niistä tehtyjä herkkuja, kuten pirtelöä, jäätelökioskin tapaan. Jauhot ja kanamunat tosin on kuumakäsitelty, että kukaan syöjistä ei saa pakkia sekaisin salmonellan tai muiden bakteerien takia. Tötteröön pyöräytetään taikinapallo aivan kuin jäätelökiskallakin. Värikästä, hauskaa ja ihan varmasti hillittömästi sokeria sisältävää!

Eräästä keskusteluketjusta huomasin kauhistelua, että jessus, ihan törkeästi sokeria ja nyt kaikki sairastuvat ja sitten lääketeollisuus rikastuu. Tässä on suuri ajatusvirhe.

Ensinnäkin, kukaan ei pakota syömään megasuuria sokeriannoksia. Tosin itse pidän sokerin paniikinomaista karttelua yhtä epäterveellisenä syömiskäyttäytymisenä kuin sokeriövereitäkin.

Toisekseen, New Yorkissa on arviolta 19,9 miljoonaa ihmistä ja siellä vierailee vuosittain 50 miljoonaa ihmistä. Kun jakaa 50 miljoonaa 365:llä, on turisteja ainakin 136 986 per päivä. Näin ollen asiakaskunta jäätelöbaarilla on reilut 20 miljoonaa. Porukkaa on niin paljon, että övereimmätkin liikeideat eivät yksistään sairastuta ketään.

Helsingissä visiteeraaville vinkkaan myös makoisan kohteen, eli Roobertin Herkun, joka on vanhanajan karkkikauppa. Sillä on liikeeet Viiskulmassa ja  Eerikinkadulla.

Sokeriövereitä saa vetää. Hyvällä omatunnolla silloin tällöin. Suosittelen näihin tilanteisiin kuitenkin kokonaisvaltaista elämystä, kuten kivassa karkkikaupassa tai vaikka sitten keksitaikinabaarissa visiittiä, kuin päätöntä karkin nassuttelua tai jäätelön lappamista ilman, että muut aistit edes ehtivät mukaan. Tuoksut, värit, hajut ja tunnelma on erikoisputiikeissa aivan omanlaisensa.

Voi, kunpa ihmiset tajuaisivat elämän tarkoituksen. Uskoisin, että se helpottaisi suunnattomasti nykyihmisten määrittelemättömään ahdistukseen, uupumukseen ja eksyneenä vaeltamiseen. Tykkään sanonnasta ”Love and kindness, there is nothing else.” Täysin samaa mieltä en kuitenkaan ole, sillä listasta puuttuu yksi olennainen tekijä hyvää elämään.

Nautinto.

Uhriutumisesta

Kertoo jotain viime syksyn sekopäisyydestä, että jo syksyllä kirjoittamani juttu on totaalisesti jäänyt unholaan ja julkaisematta. 😀 Otamme vahingon takaisin.
***

 

Nyt silläkin riskillä, että joku pahoittaa mielensä… Muutamia ajatuksia ilmiöstä, jonka olen nimennyt uhriutumiseksi.

Kiinnitin viime syksynä huomiota pariin tavallaan ihan toisistaan irralliseen tilanteeseen. Niitä tässä miettiessäni olen alkanut huomata, että näitä asioita yhdistää asenne. Uhriutumisen asenne. Lisänä tunneliemessä voi olla kateus, katkeruus, voimattomuus, ahdistus tai epätoivo.

Ensimmäinen tapaus oli terveeseen laihduttamiseen tähtäävässä ryhmässä. Tapaus: nainen postaa kivan kuvan treeniasussa ja kertoo, mihin aktiviteettiin on matkalla hikoilemaan. Kommenttiketjuun alkaa ilmestyä nillittäviä kommentteja: ”mitä tuo NORMAALIPAINOINEN täällä postaa kuvia?” ja ”kyllä vituttaa, kun hoikat nipottaa muutamasta jenkkakahvastaan”.

Nyt muutama kysymys nillittäjälle: Millä asenteella oikein olet omaa painoasi pudottamassa ja kehoasi muokkaamassa? Millä eväillä ja voimavaroilla meinasit tehdä sen?  Miten toisten iloisuus ja onnistuminen on sinulta pois?

Voisikohan mahdollisesti olla kyse siitä, että uhriutat itsesi johonkin ”minulla on niin vaikeaa, teillä kaikilla muillakin pitää olla” -karsinaan? Ei, ei ole kiva, jos KUKAAN, minkäänkoinen nainen ruikuttaa kehostaan.

Paljastui muuten, että kuvan laittaja oli pudottanut reilusti painoa ja oli vaan iloisena menossa urheilemaan ja jakoi hauskan treenivinkin muillekin. Raukka varmaan lähinnä nieleskeli kyyneleitä hyvin ikävien kommenttien jälkeen. Varmaan muillekin tuli yhtä paha mieli kuin minulle uhriutujasta.

Mallia hyvään kehopositiivisuus-nettifoorumiin olen saanut englanninkielisestä Eat the Food -ryhmästä, jossa on jäätävän tarkat säännöt, mutta niiden ansiosta ryhmässä on vain ja ainostaa uskomaton tsemppihenki — silloinkin, kun joku purkaa sydäntään, kun on vaikeaa. Ryhmän ehdoton sääntö on, että toisiin ihmisiin ei saa verrata. Mutta uhriutujille tämä on vissiin täysin mahdoton ajatus.

Yritän ymmärtää uhriutujia, believe me, joka päivä yritän. Joskus vaan tuntuu, että sen jatkuvan ymmärtämisen sijaan ehkä he hyötyisivät enemmän siitä, että joku laittaa sille uhriutumiselle stopin. Tämä kaikella rakkaudella. Negatiivisten ajatusten vahvistaminen märehtimällä tunnetusti vain pahentaa tilannetta ja ratkaisuja ongelmiin on entistä vaikeampi nähdä.

Toinen laajempi uhriutumis-keissi  tuli suositussa tv-ohjelmassa. Arman Pohjontähden alla -sarjassa oli ravinto-jakso, jotenkin hyvin irrallaan sarjan muusta linjasta. Muina aiheina ovat olleet muun muassa päihteet, kodittomuus, vankilaelämä ja vanhushuolto.

”Jeesus, mitä paskaa meille syötettään!”
”SALALIITTO!” ”
”Maito ja viljat on myrkkyä — meitä on huijattu!”
”Lapset koukutetaan sokeriin.”

Toinen vastaava esimerkki vastaavasta kohkaamisesta on erään nimeltämainitsemattoman valmentajan ihmiskoe.

Kenelle tuli yllätyksenä, että tuotteita markkinoidaan? Nyt oikeesti, onko tää maa täynnä aivottomia lampaita? Ainakin ne lampaat aktivoituivat Armanin FB-sivujen kommenttiosiossa kiitellen, että wau, eipä oo tullut mieleen ja on tää ihan hirveetä. Oikein tyylipuhdasta uhriutumista. En, minä kuluttajana ole voinut tehdä yhtään mitään tälle.  Minua on vaan ohjailtu ylhäältä päin. ”Someone made me do it.” Tämä käsittämätön vastuun pakoilu ja uhriutuminen on todella ikävää ja kielii enemmän siitä, että nyt ei ehkä olla oman elämän herroja muutenkaan.

Suomi on maa, jossa on korkea koulutus ja varsin varakasta väkeä. Täällä ruokakaupassa voi olla ostamatta (ainakaan joka päivä) karkkia ja pizzaa ja syödä kasviksia ja nassuttaa kalaa iltaruoaksi.

Paitsi arvatkaas mitä? Top 3 ongelmissa omilla asiakkailla on tätä nykyä se, että kun he välttelevät täysjyväviljaa ja ihan mitä vaan terveellistä hiilihydraatin lähdettä, niin heidän tekee ihan helvetisti mieli sokeria. Sitten he selittävät, että nyt heillä on makeanhimo — mikä kivennäisaineen puutos voi olla kyseessä? (vastaus: ei mistään, syö leipää — kyllä, todella monelle tuntuu se leipä sopivan, what do you know?) Lisäoireena vetämättömyys, arjen raskaus ja huono uni. Jos kyseessä on liikunnallinen ihminen, saadaan bonuksena tästä vielä palautumisongelmat, hysteeriset ruoka-ajatukset, koska elimistö huutaa energiaa ja jossain vaiheessa sitten ylikunnon kanssa kilpirauhasongelmat. Bueno! Kyllä kannatti.

Ravitsemusterapeuteilla on semmonen ainutlaatuinen tilanne, että me itse asiassa kuullaan hyvin erilaisten ihmisten ja perheiden ruokailutarinat. Siis kymmenien ja satojen perhekuntien yksityiskohtaiset raportit vuosittain. Seuraavan kerran, kun tekee mieli tehdä ravitsemuksesta ohjelmaa, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi selvittämään, mistä se kana pissii. Tutkijoilta kannattaa jatkossakin kysyä, mutta väitänpä, että ravitsemusterapeuteilla olisi tähän täydentävä ja melkoisen herkullinen näkökulma myös.

Feminismiä pojille

Helsingin Sanomissa ilmestyi juttu ”kevyellä” otsikolla  ”4 tapaa, joilla miehet sairastuvat syömishäiriöön: suomalaistutkija selvitti, miten eri tavoin sairaus voi alkaa – ja miksi siitä pitää puhua”. Uutisessa kerrotaan Henri Hyvösen pro gradu -työn löydöksiin. Hyvösen mukaan kyseessä on vaiettu ja piiloteltu ongelma. Jokaisen graduun haastateltavan miehen tarina on erilainen, mutta yhdistävä tekijäkin löyty.

”He olivat tyytymättömiä omaan sosiaaliseen asemaansa ja heillä oli vakaa uskomus, että muovaamalla omaa ruumista johonkiin suuntaan, muiden ihmisten asenne heihin alkaisi muuttua.”

Olen jo ainakin vuoden päivät jauhanut useammassa keskustelussa siitä, että olen huolissani pojista. Koska olen feministi, olen tällä hetkellä erityisen huolissani pojista. Siitä, tulevatko he varmasti kuulluiksi. Saavatko he varmasti olla kaikkea, mitä haluavat.

Uskallan tehdä jonkinmoisia yleistyksiä nyt sen perusteella, mitä ympärilläni näen. Tytöistä ja naisista on vuosien saatossa tullut yhä paremmin pärjääviä – niin työssä kuin elämän muilla saroilla. Kiltin tytön syndrooma saattaa kyllä vaivata ja sen takia tytöt ovat (osittain omien) paineiden alla ja uuvahtavat.

He voivat kuitenkin olla kaikkea mahdollista: tyttömäinen hupsuttelija, sporttinen verkkarihoppari, dramaattinen älykkö tai herkkä taiteilijasielu. He ottavaat ja lähtevät  parikymppisinä toiselle puolelle maailmaa seikkailemaan pienistä kotikylistään, jossa ei tapahdu mitään. (Olin aivan koukussa Au pairit -sarjaan :D). No biggie.

Vaan pojat. Minulla on vähän semmoinen fiilis nyt, että pojat ovat jääneet huomiotta. Juttelin tästä aiheesta noin vuosi sitten ystäväni ja hänen ruotsalaisen työkaverin kanssa. Ruotsalainen nainen oli sitä mieltä, että feminismiltä on unohtunut ottaa huomioon miehet. Ilmiö näkyy heillä siinä, että maassa on kyllä hyvä boss-lady -meininki, mutta boss ladyt eivät oikein innostu pariutumaan niiden hieman reppanoiden miesten kanssa, jotka ovat pudonneet ”minä osaan ja olen hyvä” -kärryiltä.  Kuten hän ilmaisi: Ruotsissa on keskitytty vuosia vahvistamaan tyttöjä, mutta siinä sivussa unohtuivat pojat. Tämä ei ole missään määrin hyväksyttävää tai toivottavaa. Kaikki hyötyvät feminismin sanomasta, siitä, että hyvässä yhteiskunnassa on todellinen tasa-arvo ja vapaus. Feminism is unisex (teksti paidassa, jota en ostanut Riikasta ja nyt harmittaa).

Toinen vähän eri henkinen merkki epätasa-arvosta ovat pienet, arkiset asiat. Mies ei noin vain voi vetäistä hametta päälle ja lakata kynsiä. Luin itsekin vähän yllättyneenä nettiartikkelin, jossa purettiin miesten netissä käymää keskustelua siitä, mitä tekisivät, jos stereotypiat eivät heitä rajoittaisi. Ompelisivat. Käyttäisivät kukkaishajuvesia. Käyttäisivät meikkiä silmäpussien peittämiseen. Itkisivät. Eräs toteaa: : “I’d knit so hard, bro.” 

Seuraan sukulaispoikien käsityksiä ruoasta ja jako on aika selkeä: kasvikset eivät ole heitä varten. Näin typerät mielikuvat haittaavat poikin terveyttä dramaattisella tavalla. Se ei haittaa, että he eivät syö kasviksia teini-iässä, mutta jos heillä on yleisesti käsitys, että liha on miehistä ja kasvikset ei, ei siitä seuraa hyvää. (Ääripäitä välttääkseni mainittakoon vielä, että en toivo myöskään, että kukaan syö pelkkää salaattia ja kuvittelee sen olevan terveellistä. Tarvitaan monipuolisuutta – lihalla tai ilman. Mielellään ilman.)

Kitisin muuten niin hienolle ympäristönsuojeluhankkeelle 1MillionWomenille Facebookissa, että minkä ihmeen takia tässä ei huomioida miehiä? Kai heitäkin kiinnostaa maapallon ja jälkikasvun tulevaisuus siinä missä naisiakin. Tällaista keinotekoista jakoa miehiin ja naisiin en vaan voi tajuta. Minusta se ei myöskään ole feminismin hengen mukaista. Omaan näkemykseen voi tietysti vaikuttaa se, että olen luontevasti ollut sekä tyttö- ja poikaporukoissa sekä nyt myöhemmällä iällä nais- ja miesporukoissa ja lähimmät ystävät ovat niin miehiä kuin naisiakin.

Olen sitä mieltä, että jos tahallamme saarramme pojat hyvien juttujen ulkopuolelle – oli se sitten maailman pelastaminen tai itsensä kehittäminen ja itseilmaisu – se tulee kostautumaan ikävällä tavalla. Olen tässä maahanmuuttokriittisten digiritarien esiintuloa seurannut ja miettinyt, että onko tässä siitä kyse, että heillä ei ole muutakaan keinoa tulla huomatuksi? Kokevatko hekin, että heidän sosiaalinen asema on niin heikko, että hakevat vahvistusta – syömishäiriöiden sijaan – ulkopuolisesta vihan kohteesta?

-Leena