Parantaako paheksunta?

Kukapa meistä ei olisi jossain tilanteessa paheksunut toista ihmistä.

”Mitä se tuolla tavalla kailottaa?”
”Ai, kauhea, miten se voi tolla tavalla roskata?!”
”Hirveää, että se pettää puolisoaan.”

Tämä on normaalia ja joskus jopa suotavaa toimintaa. Se virittää moraalista kompassiamme toimimaan niin, että olemme hyviä tiimipelaajia yhteisössä. Että osaa ottaa muut huomioon ja toimimaan fiksusti. (Kunhan näkee myös omatkin mokat eikä vain muiden…)

On kuitenkin tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen toimivat erittäin huonosti ja jopa vahvistavat epätoivottua toimintaa ja käyttäytymistä. Terveydenhuolto ja elämäntapojen tervehdyttämisprojektit ovat tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Silti niitä käytetään jatkuvasti niin neuvoja-antavan tahon kuin itse muutoksen tekijän toimesta.

”Kyllä se nyt on niin, että sinun pitäisi ryhdistyä ja alkaa laihduttamaan.”
”Olen niin huono, kun en ole jaksanut mennä tällä viikolla salille.”
”Terapeuttini pyysi, että teen tämän tehtävän tällä viikolla, mutta en ole ehtinyt. Tässäkin minä epäonnistuin!”

Myös itsestäänselvyyksien ja ulkokultaisten ohjeiden jakaminen on minusta toista väheksyvää toimintaa, joka voi kimmota paheksunnasta ja toisen arvioimisesta nenänvartta pitkin.

Varsinkin ylipainoisia ja päihdeongelmaisia on saanut paheksua ja vähätellä iät ja ajat.  Luulisi, että se, että samat ihmiset ovat hetken päästä uudelleen hakemassa apua olisi riittävän vahva signaali, että taktiikka ei toimi, mutta kun ei. Ei se näytä olevan. Epäilen, että monella on syvällä sisimmässään niin tiukassa ajatus, että koska ihminen on itse aiheuttanut vaivansa (syönyt itsensä suureksi tai ”ryhtynyt” alkoholistiksi), kuuluu hänen myös itsensä siitä suosta nostaa ylös.

Syyllisyys, etenkin yhdistettynä häpeään, voi lamaannuttaa ja se johtaa toteamaan ”fuckit, ei tämä onnistunut taaskaan!” ja luovuttamaan. Monelle, joka on kokeillut useita kertoja raitistumista tai laihduttamista ja (näennäisesti) epäonnistunut, voi olla muodostunut epäonnistujan identiteetti, mikä lannistaa muutosprojektin starttilinjoille. Suottako sitä taas yrittää, kun kuitenkin epäonnistun ja sehän se vasta noloa onkin.

Mitä sitten tilalle avunantajalle?

Ihan mitä tahansa muuta. Ensisijaisena steppinä olisi ymmärtää, että ihmiset eivät ole tietämättömiä ja siksi kykenemättömiä muutokseen. Jos puhutaan laihduttamisesta, olisi järkevämpää keskittyä kaatamaan tietoa ihmisten käyttäytymismalleista, ei siitä, missä ruoassa on paljon energiaa ja missä ei.

”Minulla ei ole tarjota ratkaisua kansanterveydelliseen lihavuusongelmaan. Mutta olen vakuuttunut, että ei sitä tarjoa läskivihapuhekaan.”

Mikkilä täällä

Esimerkkinä tutkimus Canterburyn yliopistosta. Tutkijat havaitsivat, että ihmiset, jotka mielessään yhdistivät suklaakakun syömisen syyllisyyteen juhlimisen sijaan, olivat puolentoista vuoden seurannassa todennäköisemmin huonompia painonhallinnassa verrattuna heihin, jotka yhdistivät suklaakakun osaksi juhlimista.

Minulla on tapana sanoa, että syömispulmat (oli ne ali-, yli- tai laadullisesti kehnoa syömistä) ovat yleensä oireilua jostain muusta sisäisestä ja syvällisemmästä probleemasta, joka kaipaa ratkaisua. Siksi se ongelma ei myöskään korjaannu esittelemällä McDonaldsin kaloritaulukkoa tai 1400 kcal ateriamallia.

”People turn to diets to address vulnerable issues such as body image, sexuality and happiness – the answers to those issues does not sit in a diet – and often require deeper psychological work.

Ramani Durvasula, Sharecare-sivusto

Ja sitten yksi juttu… Hoida itsesi kuntoon ensin ennen kuin hoidat muita. Ihminen välittää omia ennakkoluulojaan alitajuntaisesti ympäristöön, halusit sitä tai et. Jos juhlapuheissa puhut siitä, miten tärkeää on suhtautua suvaitsevasti kaikkiin, mutta kaveripiirin kesken toimit ja puhut ihan muuta, niin kyllähän se varsin tekopyhää toimintaa on.

Entä mitä tilalle, jos paheksuu, syyllistää ja syyttelee itseään jatkuvasti?

Malttia, ymmärrystä ja tahtoa tutustua itseensä syvällisesti ja arvostavasti. Monesti syyllisyys ja itsensä morkkaaminen juontaa niinkin syvällisiin tunteisiin kuin että tuntee itsensä huonoksi tai epäkelvoksi. Ettei ansaitse hyvää. Että ei ole hyvän arvoinen. Energiaa kannatta ohjata siihen, että tekee asioita, joilla on merkitystä muutoksessa on kannattavaa. Syyllisyydessä vellominen ei auta eikä toimi, koska se vaan ylläpitää epäonnitumisen kierrettä.

Paheksuminen ja itsekuri-ajattelu, so last season. Let’s all move along.

Taustalähteet:

http://mattheweppelsheimer.com/2017/03/replace-guilt-with-science/

http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/guilt-weight-loss_n_4380080.html

http://jolamble.com/2011/12/08/the-paralysis-of-guilt/

https://www.sharecare.com/health/psychology-and-weight-loss/diet-guilt-shame?logref=Helpful_Button&regref=Helpful_Button

http://womenssuccesscoaching.com/radio-shows/the-science-of-motivation/

Mainokset

Hyvinvointihämäys

Olen räyhännyt aiheesta jo useammalle ystävälle ja nyt on aika avautua blogin puolelle. Tiedättekö ilmiön, joka englanniksi kulkee nimellä gaslighting?  Itse käytän puhekielessä siitä termiä sumutus tai hämäys, mutta periaatteessa sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa uhri tai kohde saadaan uskomaan, että hänen kokemansa tai näkemänsä todellisuus on jotenkin hänen omassa päässään. Laajemmin ajateltuna se voisi olla myös semmoinen keisarin uudet vaatteet – ilmiö, jossa tosiasiat kyllä ovat nenän alla, mutta suuri joukko mölisee tyytyväisenä, että onpa hienoa. (Tämä nyt on taas meikän omaa tulkintaa, että feel free to disagree.)

Meillä on meneillään paraikaa varsin massiivinen sumutusoperaatio niin sanotulla hyvinvointi-alalla, joka on hyvin irvokas nimitys alasta, jonka pääasiallinen tarkoitus on lähinnä tuottaa tulosta isoille lisäravinto- tai valmennusfirmoille. Ala tunnettiin ennen nimellä laihdutusbisnes. Nythän on niin, että Jutta Gustavbergin vanavedessä lukuisat muutkin ”hyvinvointivalmentajat” ovat lisänneet ohjelmistoonsa henkistä valmennusta, puhuvat mindfulnessistä ja itsensä hyväksymisestä.

Samat ihmiset, jotka toisella kädellä myyvät persetreeniä ja pikalaihdutusta sössöttäävät mediassa henkisestä kasvusta ja itsensä hyväkysymisestä. Yes, Fitfarmin tyypit, looking at you. Samaa kuraa on tarjolla sivustolla kuin aina ennenkin, mutta nyt siellä lukee siitä henkisyydestä joka kurssilla.

Aloin jo miettiä, että muistanko nämä asiat jotenkin väärin – että oliko ne ennen muka niin ikäviä ja raakalaismaisia kurinalaisuuteen pyrkijöitä? Kunnes muistin, että onneksi Katri on dokumentoinut Jutta Gustavsbergin Superdieetti-formaatin sanoman upeaan Puolen vuoden supersankarit – blogipostaukseen. Oli ne.

”Ruokavalion ehdottomuutta korostetaan joka välissä. Lipsumisia ei sallita. Keittiövaa-alla punnitut määrät minuuttiaikataululla. Jäävuoren huippu saavutettiin, kun valmennettava lähti sukukekkereistä (rippijuhlista tms.) välillä kotiin syömään. Koska oli ruoka-aika. Koska tätähän säännöllinen ateriarytmi tarkoittaa. Koska koko puoli vuottahan menee toki yhdestä kakunpalasta pilalle. Koska maailmassa ei ole muita värejä kuin musta ja valkoinen.”

”Tavoite määritetään kilogrammoina. Onnistuminen määritetään kilogrammojen perusteella. Dieetin eteneminen arvioidaan puolivälissä kilogrammojen perusteella. Koska laihtuminen puksuttaa eteenpäin tasaista tahtia, puolessa välissä on siten loogista olla pudotettuna puolet tavoitteesta. Kilogrammoista puhutaan yhden desimaalin tarkkuudella. Onhan se nyt oleellista, onko massa vähentynyt 12,2 vai 12,3 kilogrammaa. Niin. Eihän tämä kansa vielä ihan liikaa tuijottanutkaan sitä vaakaa.”

Mikkilä, Puolen vuoden supersankarit

Sami Sundvik on entisen räksyttämisen sijaan alkanut Suomen David Avocado Wolfiksi jakaen täysin merkityksettömiä PeaceWarrior-meemejä ja koristaen kaikki sarkastiset kommenttinsa sydämillä.  Tosin vähän huono vertaus, kun Sami ei kuulemma syö hedelmiä ja sellaiseksi kai se avokado kuitenkin lasketaan? 😉

Miten tämä liittyy mihinkään? Syvällistä sanomaa voi kukin nyt syvällä sisimmässään hakea.

Lempipäiväni, eli Älä laihduta – päivän, yhteydessä törmäsin myös bikinifitness-harrastajan Linda Paldaniuksen postaukseen aiheesta. ”Päivän tarkoituksena on, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.” Hän myös mainitsee (trendin mukaisesti)… ”Hyvinvointi lähtee sisältäpäin.”

Kaksi asiaa, ensimmäinen…

Linda, Älä laihduta – päivässä EI ole kyse, että hyväksyy itsensä EDES yhtenä päivänä vuodessa. Siinä ei myöskään ole kyse siitä, että voi muokata itsestään sellaisen kuin itse  haluaa. Älä laihduta – päivä on anarkian ja feminismin päivä. Se on sitä, että hyväksyy itsensä joka päivä enemmän kuin eilen (kiitos tästä ajatuksta, Nora Yrjölä!). Että ei yritetä sopia mihinkään ulkopuolelta annettuun malliin. Esimerkiksi sellaiseen malliin, johon bikinifitness perustuu. Seksistiseen, miehen katseeseen, perustuvaan malliin.

Olen pahoillani, mutta ei ole ok,  että otat tästä propsit kotiin, koska nyt on niin trendikästä hyväksyä itsensä ja puhua siitä, että hyvinvointi lähtee sisältä päin. Katsoin tätä postausta varten juuri Yleltä Muodonmuutoksia-dokumentin, joka kuvaa muun muassa Lindan bikinifitness-harrastusta.

Jos itse luo epätervettä ulkonäkökulttuuria, ei ole oikein, että sen jälkeen puhuu siitä, että hyväksykää te muut itsenne, minä tässä jatkan tämän toisen sanoman levittämistä, että on ”ihan normaalia” oksentaa kuntosalin roskikseen rankan treenin päälle ja punnita ruokaa. (Dokkarista teenkin vielä ihan oman postauksen.)

AdBlock oli hetken pois päältä ja tämä ilmestyi hienosti Lindan blogin yhteyteen. Ehkä lievästi irvokasta, että kaksi kirjoista käsittelee syömishäiriöitä, kolmas ahdistusta ja neljäs tietoista syömistä. Minulle tuttuja kirjoja, ehkä Lindankin kannattaisi niihin tutustua?

Toinen asia…

Hyvät ”hyvinvointivalmentajat”, luulitteko tosiaan, että kukaan ei huomaa, kun tuuli kääntyy ja sanoma vaihtuu? Guess what? I’ve been watching. Ja mä en jaksa olla hiljaa.

Enkä mä jaksa olla tämän korrektimpi:

This is utter bullshit.

On ok kasvaa ihmisenä ja oppia virheistä. Ei ole ok vaivihkaa vaihtaa sanomaa ja sitten omia hyvinvointi-viestit omaksi, mutta tehdä sitä ihan samaa kurjuuteen, kontrolliin ja tyytymättömyyteen perustuvaa dieettaamista ja kurittamista. Tämä on nyt sitä hyvinvointihämäystä.

Tiedän, että kassakone siellä taas kilisee, mutta sitä vaan haluaisin kysyä, että miltä tuntuu repiä oma menestys toisten pahoinvoinnista ja epävarmuudesta? Miltä tuntuu tietää, että kaikki tämä vaikuttaa todella negatiivisesti nuoriin ja pahimmillaan lapsiin?

Kanssakuluttajat, kansalaiset, katsokaapas te tämä hieno tiivistys siitä, millainen laihdutus- aka tänä päivänä hyvinvointi-ala teitä kusettaa. Vastustakaa sen houkutuksia ja viestiä. (MIELEN-)TERVEYDEN  – ei hyvinvoinnin –  nimissä.

Kaikki kehot ovat kauniita, siksi… #älälaihduta

Kuudes toukokuuta. Vuoden paras päivä, koska se on Älä laihduta – päivä. Enkä nyt (tavoistani poiketen) liioittele yhtään. Tämä on minulle aidosti tärkein päivä vuodesta.

Se on minulle kapinallinen päivä. Se viestii jotain ihan muuta kuin yhteiskunnassa on totuttu viestimään.

Lihavuus on vaarallista.

Huono lihaskunto tappaa.

Ollaksesi seksuaalisesti haluttava, sinun tulee olla tietyn mallinen, tarakka tiukkana, tukka pitkänä ja tissit timakkana. Miehenä tulisi pullistella lihaksia kuin urosgorilla konsanaan ja pitää tukka tyylikkäänä.

I say fuck it.

Älä laihduta tarkoittaa itselleni juurikin sitä. Olen ravitsemusterapeutti, joka ei suosittele laihduttamista siinä muodossa kuin sen yleisesti tunnemme. Ei dieettejä, ei itseinhoa, ei kalorilaskentaa, ei överiliikuntaa. Elämäntapojen terveyttäminen omista lähtökohdista, itsestä huolehtiminen ja välittäminen ja hyvää oloa tuovat syömis- ja liikuntatottumukset ovat jotain ihan muuta kuin ”laihduttamista”.

Älä laihduta – päivää elävöittää tänä vuonna suuresti ihailemieni valokuvaajien Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin Ihana Elämys Oy:n hyväntekeväisyyskamppis Älä mahdu muottiin. Mirkku ja Niina pyörittävät suosittua Ihana Nainen – elämyskuvauksia.

Minusta #älämahdumuottiin-viesti on simppeli: Riko rajoja, ole oma itsesi, älä yritä ähtää itseäsi kauneusihanteisiin. Ole sinä. Ole oma itsesi. 

Siispä tein niin. Marssin hikisenä, ehkä vähän likaisissa reissuvaatteissa lähes suoraan Lapin lennolta saapuneena olemaan oma itseni ja pöllistelemään kameralle. (Mustavalkoisessa kuvassa ei muuten näy kunnolla upea laskettelurusketus! XD #goggles)  Ei jännittänyt, kun tiesin, että ammattilaiset antaa kyllä ohjeet, miten olla ja mitä tehdä.

Ja voi jumankekka, miten hyvältä näytän! Jos jotain elämästäni kadun, niin niitä teini-iän ja kakskymppisten alkuvuosien itseinhoa ja mietintää, kenelle kelpaan ja kelpaanko. Joudun nyt kyllä  julkisesti kiittämään entistä poikaystävääni Villeä siitä, että hänen suhtautumisensa kehooni muutti pysyvästi kaiken. Hän katsoi minua, kuin olisin parasta maailmassa. Villen ansiosta opin rakastamaan itsekin kehoani aidosti ja rehellisesti. Sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen kuuluisi olla. Toivon, että jokainen  saa kokea elämässään jotain niin eheyttävää.  Ehkä tämä kuvaus ja kampanja toimii joillekin samanlaisena kokemuksena.

Suurkiitos Niinalle ja Mirkulle! ❤ Ja Villelle. 😉

 

Ihastelemaasa upeita kuvia!

Tyypit, miten oottekin noin kauniita kaikki!

Fiksut sivustot painonpudotukseen tai elämäntapojen uudistukseen

Sen sijaan, että jaan ihan jokaista artikkelia mielestäni parhaimmilta nettisaiteilta eteenpäin SEFBin Facebook-seinällä, ajattelin, että ehkä fiksuinta laittaa sivustot yhteen postaukseen. Ideana on, että pääset suoraan käsiksi erinomaisiin juttuihin eikä tarvitse seuloa ja etsiskellä puolta päivää. This is pretty much all you need. SEFBin lisäksi. 😉

Vaakakapina

Ylen proggis, joka lähti liikkeelle Maria Hintikka Show’n kylkeen syntyneestä Jenny ja Läskimyytinmurtajat. LMM toimii edelleen FB:ssä suljettuna keskustelupalstana. Asiantuntijanäkemystä ja Jennyn hienoja ajatuksia taas on artikkeleiden muodossa Vaakakapinan puolella.

Neuvokas perhe

Sydänliiton hankkena syntynyt palvelu, joka valittiin juurikin hallituksen kärkihankkeeksi. Mainostin edellisessä postauksessa, mainostan uudestaan, koska olen Neuvokkaan perheen suuri fani. Lapsiperhefokus, mutta suosittelen kaikkia lapsekkaita vilkaisemaan teemat ja sen hengen, millä näistä terveys-asioista puhutaan. Viestinnällisesti erittäin onnistunut kokonaisuus. 

Pöperöproffa

Virallisesti kai blogi, mutta silläpä ei ole mitään väliä, sillä asiantuntevaa asiaa laidasta laitaan. Ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin juttuja vuodesta 2011 alkaen. Harva asiantuntija kirjoittaa painonpudottamisesta ja laihduttamisesta näin moniulotteisesti.

Tee itsellesi palvelus: Uskalla olla väärässä

Sekavia sunnuntai-mietteitä, olkaa hyvät! 😀

***

Ammattini puolesta joudun usein pohtimaan, miten vaikuttaa ihmisiin ja heidän mielipiteisiin ja ajatuksiin niin, että eläisivät terveellisemmin ja olisivat onnellisempia. Mielessäni on todellakin aina, että haluan lisätä ihmisten onnellisuutta ja ehkä jollain tavalla semmoista tasapainoista asennetta omaan elämään.

Oravanpyörässä juoksijoita on paljon ja monesti auttaa, että ulkopuolinen taho –  tässä tapauksessa minä ravitsemusterapeutin roolissa – annan perspektiiviä kokonaisuuteen. Joku käyttäisi työskentelytavastani termiä ”holistinen”, mutta koska sillä termillä myydään tänä päivänä kaiken maailman kukkua, en sitä mielelläni käytä. (Huvittavinta on, että nämä “holistisia” palveluja myyvät kauppaavat nimenomaan tarkkaa testiä ja lisäravintopilleriä. Varsinaista “kokonaisvaltaista” ajattelua…)

Tutkimustulokset siitä, miten ihmisten mieli käännetään, ovat aika lohduttomia. Mielipiteet ja asenteet ovat hyvin tiukassa. Rationaalisimmatkin tyypit pitää kynsin hampain kiinni sitä mielipiteestä, joka heillä on pitkään ollut, vaikka todistusaineisto osoittaisi toista. Kummallisinta on, että vaikka tyypeille esiteltäisiin vedenpitävästi, että heidän mielipide tai ajattelumalli on väärä, he uskovat siihen entistä varmemmin jatkossa.

Olen ymmärtänyt, että paras tapa saada pää kääntymään on vanha kunnon kollektiivisen ajattelun ja mielipiteen muutos, eli että kun porukassa muutkin alkavat ajatella toisin, alkaa omakin mielipide muuttaa muotoaan. Tämähän vie aikaa ja vaatii mielipiteen muuttajilta lehmänhermoja.

Koska itse tietysti haluaisin pienenä egoistina haluan voida toimia fiksummin kuin suuri massa (hahah…), yritän pitää mieleni avoinna omille virheilleni ja typerille ajattelumalleille. Haluan olla rohkea, oppia uutta ja uudistua. En halua ajatella, että olen jääräpää, joka ei pysty oppimaan uutta. Se ajatus on itse asiasta karmiva. Siksipä huvikseni listasin asiat, joista olen ollut joskus eri mieltä, mutta olen mielipiteeni muuttanut.

Henkilökohtaisen elämän pölhöyksiä:

On tervettä olla “vähän mustasukkainen”

Ei ole ollenkaan tervettä olla mustasukkainen. Se on merkki siitä, että ei luota kumppaniinsa ja siinä samalla ei luota itseensä. Todennäköisesti merkki siitä, että suhde ei ole terveellä pohjalla.

Joku toinen tulee ja täydentää minua

Voi jeesus, miten noloa näitä omia dorkia ajatuksia on edes myöntää… Kuinkahan monta vuotta meni hukkaan ajatellessa, että olen kokonainen vasta suhteessa. Onneksi tulin järkiini ja käytin sen energian, jonka ennen käytin sen pähkimiseen, mistä löydän sen puuttuvan palasen, siihen, että opettelin olemaan itseni paras kaveri ja kokonainen ihan itsenäni.

Tapahtumien, sanomisien ja “merkkien” ylianalysointi auttaa ymmärtämään

Ajanhukkaa. Kenenkään muun ajatuksiin ei voi sukeltaa ja niitä ymmärtää täysin. Ylianalysointi on suhdeasioissa (myös ystävyyssuhteissa) täysin päätön energiaimuri.

Välillä pitää räyhätä, se on vaan tervettä

Tämä on ollut entiselle nillittäjälle ja marisijalle kova opettelun paikka. Että se, mikä hetkellisesti tuntuu hyvältä (urputtaminen tai jopa päin naamaa räksyttäminen), ei olekaan pitemmän päälle itsellenikään tervettä.

Se ei ole kehittävää, eikä muuta kenenkään mielipidettä. Vaikka nautinkin sarkastisesta naljailusta, en ole ihan varma, muuttaako se kenenkään mielipidettä. Se voi vahvistaa jo samaa mieltä olevien mielipidettä, mutta muutoksen tekijäksi siitä harvoin on. Esimerkkinä nyt vaikka itseäni kovasti viihdyttävät sarkastiset FB-ryhmät tai -nettisivut.

Enkä tarkoita, etteikö tätä saisi ja voisi tehdä, mutta se on sitten eri tarkoituksia varten. Lisäksi tiedän muun muassa SEFBin lukijadatan puolelta, että mitä enemmän räksyttää, sitä enemmän lukijoita. Yritän siltikin “räksyttää”, jos on aihetta ja jotain sanomista. Päätön märehdintä ei oikein anna mitään tällä tietotulvan aikakaudella.

Tämä ei tarkoita, ettenkö koskaan hyvien ystävien kanssa marisisi asioista, mutta silloinkin pyrin tekemään sen ilman, että sorrun ajatuksissani tarpeettomiin ilkeyksiin tai päättömiin haukkumisiin. Varmasti ei aina mene nappiin. Jeesustella en taaskaan halua. Pyrkimys kyllä on, että olen ymmärtäväinen niitäkin kohtaan, joiden mielipiteitä en ymmärrä tai olen niistä eri mieltä.

Ja sitten vähän ammattimaisempia virheajatuksia…

Geenimuuntelu on vahingollista

Kolme viikkoa asiaan perehtymistä ja mielipiteen käännös 360 astetta. Lauri Reuterille (tuolle palkitulle tiedemiehelle) iso kiitos ajatusten pallottelusta. Tästä opin myös sen, että vanha kunnon keskustelu livenä on todella tärkeää. Pelkkä nettipölöttely ja nohevien kommenttien heittely ei oikein riitä uuden oppimiseen. (Vaikka se muuten on hyödyllistä ja kiinnostavaa ja auttaa esim. argumentoinnin opettelussa.) Uutta oppiakseni yritänkin hakeutua itseäni fiksumpien seuraan ihan tosielämässäkin.

Laihduttaminen pussikuurein on ok, koska se on ns. virallista terveydenhuoltoa

Ns. virallisessa terveydenhuollossa tehdään niin paljon hölmöjä asioita, että se, että Käypä hoidossa lukee jotain, ei tee siitä aina a) eettisesti järkevää b) tehokasta. Inhokkini pussikuurit kuuluu tähän kategoriaan. Urani alussa neuvoin näitä, koska no, se kuului ammatin kuvaan. Palaute työstä alkoi kuitenkin olla sitä tasoa, että aloin vähitellen kääntää mielipidettäni aiheesta. Sama pätee myös lihavuusleikkausten osalta. (Tosin tämä on jopa minun mielestä ihan perusteltua pienen joukkion osalta. Toisaalta alku- ja jälkihoidon taso vaihtelee melkoisesti eri paikoissa.)

Virallinen terveydenhuolto voisi ensin keskittyä fiksaamaan suuret linjat lihavuuden hoidossa ja sen jälkeen voidaan näitä lillukanvarsia pohtia. Hieno esimerkki oikeasta suunnasta on Sydänliiton kehittämän Neuvokas perhe -menetelmän ottaminen hallituksen kärkihankkeeksi lasten ja perheiden terveyspulmien ennaltaehkäisyssä (onnea tästä, Neuvokas perhe -tiimi!).

Kalori on kalori

Hahah, joopa joo… En oikein tajua, miten joku VOI tehdä vuosikausia ravitsemusterapeutin tai  lihavuustutkijan hommia ja pitäytyä tiukasti kalorilaskenta-ajattelussa. Omat luulot otettiin pois viimeistään siinä parin vuoden kohdalla urani alussa. Että ei se kaloriajattelu tai tietojutut yleensäkään nyt taida tätä lihavuusepidemiaa  tai yksilön terveysongelmia ratkaista. Minä en ainakaan pysty tekemään työtäni tuosta tulokulmasta vaikuttavasti. 

Tässä tekemäni käsitekartta aiheesta terveys. Tällä yritän luennoilla hahmottaa, että joskus elämän- (ja painon-)hallinta lähtee jostain ihan muusta kuin ruoasta. Jonkun pitää ensin fiksata uni, toisen sosiaaliset suhteet, kolmannen lisätä liikuntaa, jotta kivut saa hallintaan. Joo, tämä ei ole mikään nopea ratkaisu eikä pikakuuri eikä kuuden viikon kuuritus. Mutta eettisistä syistä minä en voi tehdä työtä, joka on omaa arvomaailmaa ja omaa auttamishalua vastaan. Ja sitähän pikaratkaisut tarjoaa: varmaa pettymystä ja mielipahaa. Pintaremonttia, joka ei kestä, jos pohjarakenteet on pielessä.

Tyrmää kaikki vaihtoehtojutut ennen kuin edes perehdyt niihin

Oman alani sisällä on kyllä oikeasti edelleen turhan paljon nillittämistä vähääkään vaihtoehtoisista jutuista tai edes tulokulmista. Tämä ei tarkoita, että itsekään kannattaisin kymmentä lisäravinnetta tai kannustaisin yhtään ketään kuppauksen tai yrttihoitojen pariin, mutta potilastyö ja kirjaprojektit on opettanut, että mieli kannattaa pitää avoinna. Siksipä Superhyvää suolistossa -kirjassa puhutaan yrteistä, entsyymeistä, hypnoosista ja akupunktiosta.

Koska joskus sitä tutkimusnäyttöä on, mutta se pitää kaivaa ja etsiä. Ja se vie aikaa, työtä ja vaatii sinnikkyyttä. Aika usein olen myös arvon tutkijoiden huomannut sortuvan siihen ajatusvirheeseen, että koska ei ole itse ikinä asiasta kuullut tai siihen perehtynyt (vaikkapa FODMAP-ruokavalio), sen voi sitten oman arvovaltansa nimissä dissata täysin. 

Ja toisekseen, potilastyössä hoidetaan yksilöitä – ei massoja. Väitellyt tutkijaystäväni (ihan OIKEA tutkija siis) kanssa juteltiin juurikin aiheesta ja siitä, että sehän ongelma se tutkimusnäytössä on, että tutkitaan sitä, miten tehokkaasti joku hoitomuoto tehoaa massaan. Sen tarkoitus on nimenomaan häivyttää yksilöt numeerisiksi arvoiksi. Potilastyössä pitää toki tukeutua tutkittuun tietoon, mutta jos jäädään pelkästään sille tasolle, mikä tutkitusti tehoaa suurimpaan osaan, mennään aika pahasti metsään vaikuttavuudessa ja yksilötason hoidossa.

Anteeksiannon ja myötätunnon uusi mittapuu

Varoitus: Teksti sisältää todellisuudessa tapahtuneita raakalaismaisia tapauskuvauksia sekä linkkejä vieläkin hirvittävämpiin tilannekuvauksiin. Kuvauksia ei kerrota kauhistelumielessä, vaan koska se on välttämätöntä tarinankerronnan kannalta. Triggerit: lasten hyväksikäyttö, seksuaalinen hyväksikäyttö, ihmiskauppa

EDIT (7.6.2017): Luethan ystävällisesti jutun kommentit ja vastaukset ennen uuden kommentin kirjoittamista. Kuten olen useamman kerran nyt kirjoittanut, on täysin mahdollista, että kyseessä on valemuistot ja todistusaineistoa ei ole. En kuitenkaan ole sinisilmäinen hölmö ja kuten eräässä kommentissa jo laitoin, olen toisen maisteriopintosettini kautta aika paljon pyöritellyt ihmiskauppa-tematiikkaa ja siten minua ei kyllä yllättäisi, jos tässä olisi totuus taustalla. Voi olla, että ei ole, voi olla, että on. Yleisenä ohjenuorana: Jos kommentoit, kysy,  älä oleta.

***

Jouduttuani maaliskuun alussa keskelle nuorten välienselvittelyä ja sitä seurannutta nettikeskustelua, olen pohtinut paljon ihmisten tarvetta kostoon ja toisten ihmisten nöyryyttämiseen. Oikeastaan näiden teemojen pohdiskelu alkoi jo alkuvuodesta, kun kuulin Anneke Lucasin tarinan.

Anneke Lucas on nainen, jonka tarinaan ja ajatuksiin tutustuminen on muuttanut näkemystäni maailmasta perusteellisesti. Olen oppinut häneltä syvällisesti ihmisyydestä, hyvyydestä ja pahuudesta enemmän kuin mikään psykologian oppikirja tai tutkimuspumaska koskaan pystyisi opettamaan. Ennen kaikkea olen luonut hänen ajatustensa kautta itselleni uuden mittapuun anteeksiannolle ja myötätunnolle.

Hän on New Yorkissa asuva yli 50-vuotias nainen, joka ohjaa joogaa vankiloissa Liberation Prison Yoga -järjestön kautta.  Hänellä on teini-ikäinen tytär ja lemmikkejä. Hän on myös selvinnyt elämässään sellaisista pahuuksista, traumoista ja hulluudesta, josta ensikuulemalta tuntuu mahdottomalta päästä eteenpäin. Hän syntyi Belgiassa, jossa hänen äitinsä möi hänet kuudennen syntymäpäivänsä kynnyksellä seksiorjaksi kieroutuneen valtaeliitin käyttöön. Raakaa ja alentavaa sadomasokistista hyväksikäyttöä jatkui 11-vuotiaaksi saakka, jolloin häntä hyväksikäyttänyt henkilö sääli häntä ja neuvotteli hänet vapauteen, juuri kun häntä kidutettiin ja oltiin surmaamassa. (Kyllä, tiedän, että tämä kuulostaa epätodellisen sairaalta, mutta valitettavasti on totta.)

Anneken tarina on kerrottu Global Citizen -sivustolla, josta löytyy myös hyvin, hyvin liikuttava video, jossa Anneke kertoo omin sanoin niin kokemuksistaan kuin siitä, miten on selvinnyt niistä täysijärkiseksi ihmiseksi (toki kärsii edelleen muun muassa traumaperäisestä stressihäiriöistä). Tarina pysäytti minut ja kiinnostuin tästä todellisesta selviytyjänaisesta ja hänen ajatuksistaan enemmän. Halusin tietää, miten tällaisista kokemuksista on mahdollista selvitä? Siksipä vietin erään perjantain lukemalla hänen kirjoittamiaan artikkeleita sekä tutustumalla Liberation Prison Yogan filosofiaan ja toimintaan. Tarinansa hän uskaltautuu kertomaan muuten vasta nyt – vuosikymmenten jälkeen  tapahtuneista. Hän on pitänyt aikuisiällä matalaa profiilia ilmeisesti ihan turvallisuussyistäkin. Hän ei myöskään ikinä mainitse nimiä – ainoata näistä rikoksista tuomittua lukuunottamatta.

Keskiössä hänen selviytymisessään on ollut luonnollisesti tosiasioiden (joista osa ensin tiedostamattomia) kohtaaminen, sureminen ja niiden kanssa pärjääminen. Ottaen huomioon, että hänellä ei lapsuudessa käytännössä ollut mitään muuta hyvää kuin paha hyvä, eli miesten huomio ja ihailu, hänellä on ollut aika paljon minuuden rakentamista aikuisena. Hän kuvaa, että hänen omat vanhempansa eivät häntä rakastaneet. (Äiti kieltää ikinä tajunneensa, mistä näissä poliitikkojen tilaisuuksissa oli jujuna. Hän kertoo ajatelleensa, että kyseessä oli yökyläilyt. Yök. En osaa muutakaan sanoa.)

Lisäksi hän puhuu paljon siitä, miten on yrittänyt tajuta niitä, jotka ovat häntä hyväksikäyttäneet ja sitä, mikä on vallan suhde hyväksikäyttöön ja alistamiseen. Tämä ajattelu herätti minut. Jos nainen, joka on kokenut näin paljon pahaa, voi opetella ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi häntä vastaan rikkoneille, emmekö me muut ole vähän niin kuin velvoitettuja kuuntelemaan, mistä tässä ajatusmallissa on kyse?

Tästä seuraa yhtymäkohta siihen somekeskusteluun, jota meilläkin käytiin. Että rangaista pitää. Antaa opetus kiusaajalle. Kostaa.

Sillä siinähän väkivallassa ja seksuaalisessa hyväksikäytössä on kyse – sen pahan siirtämisestä eteenpäin, jota on itse kokenut. Koska tuskinpa kovin moni täysjärkinen, hyvät ihmissuhteet omaava ja terveellä itsetunnolla ja empatia-kyvyllä varustettu kokee tarvetta alkaa toisia simputtamaan ja alistamaan.  Kosto on myös valtaa. Valtaa olla siinä asemassa, että pystyy nöyryyttämään toista ihmistä (tai eläintä). Tässä koston kierteessä on se ongelma, että pahuus ei koskaan poistu vaan se projisoidaan aina seuraavaan uhriin, joka projisoi sen taas jossain muodossa eteenpäin, ellei tule tietoiseksi sen vaurioittavasta voimasta. Kuten Anneke sanoo, karmeimpia rikoksia tekevät eivät tavallaan edes tiedosta omien tekojensa pahuutta, vaan he pukevat päälleen jonkinlaisen viattomuuden viitan ja selittävät tekojaan mitä moninaisimmin keinoin.

”Humiliation is the sense of being powerless mixed with overwhelming fear and shame. Humiliation is perhaps the most difficult emotion: it is experienced during abuse, why it is so hard to be abused, and why it is so hard to heal from abuse.

Yet humiliation is everywhere. Both bullies and pedophiles are trying to stay on the other side of their own humiliations by shaming their victim.

Abuse is an unconscious rebellion against the unfairness of having been forced to take on shame that belongs with someone of the past, not with the victim of the present.”

Anneke Lucas Elephant Journalissa

 

Anneken tarina on raaka eikä se ole edes ainutlaatuinen. Toivoa antaviaa selvitytymistarinoita on kaikkialta maailmasta. Mutta Anneken ja muiden vastaavia kokeneiden, kuten Brooke Axtellin, ajatukset, rakkaus ja esimerkin voima ovat vaikuttaneet minuun hyvin syvästi. Haluan opetella olemaan vieläkin anteeksiantavampi, vieläkin lempeämpi, vieläkin ymmärtäväisempi. Samalla haluan vahvan määrätietoisesti toimia sen puolesta, että jokainen ihminen on tasa-arvoinen, arvostettu ja rakastettu, eikä vääristyneitä valta-rakenteita pääse syntymään ja toisaalta vääryydet tuodaan päivänvaloon.  Minkäänasteista hyväksikäyttöä ei saa hyväksyä. Oli se sitten henkistä, fyysistä tai seksuaalista. Valta, raha ja näiden tavoittelu eivät tee yksilöä eikä ihmiskuntaa onnelliseksi. Kostaminen ja omien vääryyksien projisoiminen muihin ei tuo todellista tyydytystä eikä tuo rauhaa. Siksi kiusaamiseen ei pidä vastata kiusaamisella ja ahdistelulla.

Lisää aiheesta:

Anneke Lucas vallasta.

Muita vastaavia kertomuksia. Erityisen karmivia kuvauksia satanistisista riiteistä ja lasten hyväksikäytöstä ja väkivallasta.

Anneken ja Liberation Prison Yoga -järjestön työ joogan parissa tuo lohtua ja rauhaa vangeille.

Toimintaohjeet someraivon hillintään – case joukkotappelu

Viime viikon torstai-iltana olin tavanomaiseen tapaani kävelemässä myöhään töistä kotiin. Kampin kulmille osun yleensä siinä puoli ysin ysin pintaan. Niin viime torstainakin. Iltani päättyi aika ikävästi, koska huomasin Kampin ovilla tappelun kehittyvän ja juoksin paikalle siinä vaiheessa, kun teinityttö kuristaa ja hakkaa toista tyttöä. Karjuin kuin hyeena, että päästävät irti. Voimaa en tarvinnut, koska riitti, että tulin fyysisesti tyttöjen väliin ja estin iskun viemällä käden väliin. Joukkio, noin 20 noin 13-vuotiasta nuorta (joka sittemmin osoittautui oikeaksi ikä-arvioksi), hävisi paikalta hyvin nopeasti.  Myös uhri. Sain palkkioksi huutelua, nimittelyä ja vittuilua sekä säälittävän kurkipotkuesityksen (etäältä ja minua reilusti päätä lyhyemmältä pojalta).

Paikalle tuli kauempaa toinen nainen, jonka kanssa sain pidettyä tutinoissani pienen debriiffingin ja jatkoin matkaa. Päiviteltiin, että ihan hullua, kun kukaan kavereista ei puuttunut tilanteeseen, vaan tyypit kuvasi kamerakännyköillä ja yllyttivät tappeluun. Tämä oli minusta vertahyytävin seikka tilanteessa.

Kotiin päästyä postasin sydän vieläkin hakaten Facebookissa kavereille kuvauksen tilanteesta. Arvasin, että jos kamerakännykät pyörii ympärillä, niin netistähän tämän kohta löytää. Sinne se päätyi eilen. Ja siinä samassa alkoi hirveä paskamyrsky, joka on äitynyt alle vuorokaudessa niin sotkuiseksi, että ajattelin kirjoittaa blogiin toimintaohjeet vastaaviin tilanteisiin AIKUISILLE.

Teinit toimivat raakalaismaisesti ja väärin – sen pitäisi olla selvää kaikille. 13-vuotiaat ovat kuitenkin  LAPSIA, täysin kesken kasvun ja vielä siinä vaiheessa, kun ihan kaikki on kehittymässä – moraali, minuus, itsetunto.

Sen sijaan, että tässä kauhistellaan, miten hirveitä nuoret olivat (mitä toki olivatkin), niin tässä pitäisi kääntää katse niihin aikuisiin, jotka on ryssineet jotain pahasti, että nuoret ovat saaneet käsityksen, että fyysisin keinoin ja verbaalisesti solvaamalla ratkaistaan ongelmat. 

Sydän hakkasi koko torstai-illan, mutta ehkä vielä pahemmin järkytyin aikuisten kommentoinnista netissä eilen yöllä. Videoon on tullut lähemmäs 2000 kommenttia tätä kirjoittaessa, joten omat kommenttini todennäköisesti hukkuvat joukkoon, joten ajattelin, että on paras tehdä omat kommentoinnit omassa blogissa. Videon on nähnyt tähän mennessä 300 000 ihmistä.

Puutu tilanteeseen

Sain kommentteja omalle seinälleni, että miten uskalsin puuttua tilanteeseen. Ei minulla ollut vaihtoehtoja. Jos näen, että toista ihmistä, etenkään selvästi minua pienempiä lapsia hakataan, niin kyllä hitossa menen väliin. Miten ihmeessä olisin voinut kävellä ohi tai käyttää kallisarvoisia minuutteja poliisin soittamiseen? Jos tämä on se tapa, jolla itse lähden tästä maailmasta, pahoinpitelyn seurauksena, niin sitten on. (Luonnollisesti en menisi 100-kiloisten miesten nujakoinnin keskelle suin päin enkä jos ajattelisin, että tappelijat on voimakkaassa päihtymystilassa – koska arvaamattomuus.)

Koen, että kaikki nuoret, ne pahaisimmatkin raggarit, syvällä sisimmässä toivoo rajoja, esimerkkiä ja sitä, että joku aikuinen antaa raamit siitä, mikä on oikein ja väärin. Kun huusin, että “nyt loppu” ja “ei käy”, niin todella, todella tarkoitin sitä. Jos olisin shokiltani voinut tilittää enemmän, olisin sen tehnyt. Huusin kyllä joukolle vielä perään, että seuransa kannattaa valita paremmin.

Älä vaadi nimiä ja puhelinnumeroita, jotta voit someahdistella tekijää ja “tukea” uhria

On vaikea sanoa, olisiko video pitänyt vaan toimittaa poliisille, vai auttoiko netissä jakaminen asian etenemistä. Eräs kiusaamista kokenut kommentoi, että tämä someraivo ei auta ketään osapuolista ja keskustelua seuranneena voin todeta, että alan olla samaa mieltä…

Kenenkään aikuisen ei tulisi lähetellä tuntemattomalle 13-vuotiaalle tytölle henkilökohtaisia viestejä. Tämä on poliisiasia, eikä mikään Villi, villi länsi, jossa asiat hoidetaan omalla oikeudella.

Älä spekuloi

Toinen tyttö simputtaa toista videolla, mutta kukaan ei voi tietää koko tarinaa tämän pätkän perustella. Tämä ei tarkoita, että syyttelisin ketään, tämä on vaan fakta. Älä kehitä tarinaa muutaman kommentin pituisen videon ympärille.

Jos tunnet uhrit tai tekijät, älä jaa heistä henkilökohtaisia mielipiteitä, anekdootteja saati käy debattia siitä, olivatko he jakorasioita vai eivät. (Luin kauhulla, inholla ja surulla näitä kommentteja.)

Älä nimitteli 13-vuotiaita ikävillä nimityksillä (kuten huora tai lehmä)

Käsi ylös, kuka ei ole teini-iässä kuullut itseään nimitettävän lehmäksi, huoraksi tai läskiksi? (Meilä Savossa 90-luvulla suosittu haukkumanimi pojille oli “homo”.) Tämä ei tarkoita, että jos teinit nimittää toisiaan videolla, kannattaa taantua 20 vuotta ja alkaa tehdä samaa netissä. Tässä on kyse 13-vuotiaista LAPSISTA – ei huorista, ei huoranpenikoista, ei lehmistä. Nämä ovat lapsia. Jos ei pysty sitä näkemään, suosittelen ammattiapua aikuiseksi kasvamisessa.

Älä jeesustele

Tämä ei ole uusi ilmiö, vaikka itsekin kauhistelin, että jessus, ei sitä omana aikana solvauksia pidemmälle menty. Kyllä, en ajatellut jeesustella, vaan myönnän, että olen joskus ollut teini ja tehnyt harkistemattomia tekoja, kuten haukkunut toisia ääliöiksi ja haistatellut muun muassa opettajille. Että sen keskustelun jokainen aikuinen voi lopettaa saman tien, että ei vaan ennen…. Kyllä vain ennen. Aina on ollut väkivaltaa ja arvatkaapa mitä, se muuten todellakin jatkuu jatkossakin, koska (katso seuraava kohta)…

Älä vaadi selkäsaunoja ja “opetuksia” tai karkoitusta Muhokseen 

(Kyllä, jälkimmäinen oli oikea kommentti.)

Järkyttävintä tässä koko paskassa on ollut se, että aikuiset ihmiset kitisevät kiusaamisesta ja väkivallasta, mutta kannustavat siihen lukuisilla kommenteilla itse. Väkivalta ei ole ratkaisu yhtään mihinkään, se synnyttää vain ja ainoastaan koston ja väkivallan kierteen. Josta tämä koko episodi on täydellinen esimerkki.

Älä ole yleisesti totaali ääliö ja paska esimerkki

Toivon, että nuoret eivät edes lukisi kommentteja. Sen verran urpoja oli selvästi näppisten äärellä, että näistä somesankareista ei ole hyväksi esimerkiksi.

Karkea arvioni on, että ainakin 80 % kommentoinnista ei edistänyt mitenkään kiusaamisen tuomitsemista enkä usko, että uhri hyötyy siitä, että aikuiset raivoavat somessa ja vaativat kostoa.

Kommentoin kavereille torstai-iltana koko kuvaa-hakkaa-kannustaa -episodia termillä “batshitcrazy” ja käytän sitä myös kuvatessani aikuisten suhtautumista tilanteeseen.

Ja sitten vielä muutama ohje nuorille.

Ole fiksumpi

Tiedän, että ryhmäpaine teini-iässä on valtava, mutta älä koskaan katso vierestä, kun toista hakataan. Huuda, pyydä aikuisilta apua. (Heitä oli kauempana Kampissa – ei aivan kohdalla, mutta huutoetäisyyden päässä.)  Se on pienestä kiinni, että joltain ei lähde henki, kun kaatuu kovalle kivetykselle pää edellä. Älä pilaa elämääsi olemalla lammas, joka ei uskalla puuttua peliin. Ole rohkea.

Valitse seurasi

Hyvä ystävyys on sitä, että on kiva olla ja tehdään mukavia asioita. Jos ystävyys koostuu lähinnä kilpailusta, kuka on kovin, coolein, vittumaisin tai älyttömin, vaihda seuraa. Se ei ole ystävyyttä.

Jos joudut uhriksi

Mikäli olet mäiskinnän kohteena ja aikuinen tulee paikalle, älä pakene. Olisin halunnut varmistaa, että mitään pahempia vammoja ei syntynyt ja että uhri pääsee turvallisesti kotiin. Nyt en sitä pystynyt tekemään, koska uhri (ja kaikki muutkin) juoksivat karkuun. Joitain aikuisia oikeasti kiinnostaa, että oot kunnossa. 

***

Iltasanomien uutinen täällä: http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005124219.html

Ahdistus ei ole tunne

Disclaimer: Tässä blogitekstissä ei käsitellä kliinistä ahdistuneisuushäiriöitä, joka todella on sairaus. Tässä käsitellään vain tunnetilaa, jota moni arki- ja puhekielessä kuvaa termillä ”ahdistus”.

***

Tuntuu, että kaikkia ahistaa. Kaikki ovat levottomia, sulkeutuneita someen ja itseensä. Uutiset ahistaa. Töissä ahistaa. Perhekin ahistaa. Joku näkymätön istuu koko ajan rinnan päällä ja minua ahistaa!

Mutta mitä ihmettä on ahdistus – siis se arkikielen ahdistus? Mitä ahdistus-tunne saa tekemään muuta kuin kiertämään kehää?

Olin syksyllä psykologi Franz Schniderin koulutuksessa, jonka Suomen Psykologinen Instituutti järjesti. Sieltä jäi mieleeni ajatus, että ahdistus ei ole tunne. (Jäi sieltä muutakin mieleen, oli nimittäin yksi parhaimmista koulutuksista, joissa olen ollut.) Ahdistus on epämääräinen möykky tunteita, vyyhti, kerä, miksi sitä nyt kukin haluaa kutsua, jonka yksittäiset tunteet odottavat erittelyä ja ruotimista. Minusta tämä oli varsin nerokas ajatus ja olen huomannut, että se on suureksi avuksi omassa elämässänikin.

Tulee päiviä, että on ahdistunut olo. Kuten tänään. Minulla oli eilen oikein kiva päivä ja ilta kavereiden kanssa, mutta jostain syystä minua alkoi illan edetessä jotenkin kalvaa asiat – arkikielellä puhuisin jopa ahdistuksesta. Olo oli niin ikävä, että koin parhaimmaksi lähteä kotiin, kun muut jatkoivat tanssilattialle iltaansa.

Joku voisi vitsaillen sanoa, että koin vain lievän laskuhumalan, mutta tunne oli möykkynä rinnassa vielä aamullakin. En saanut oikein mitään aikaiseksi ja tunnit kuluivat. Sometusta, nettiartikkeleita, äh, minua ahdistaa. Haahuilin kirpputoreilla, kävelin hiljaisia katuja lumen sohiessa silmiä. En saanut oikein mistään kiinni. Itketti.

Todellisuudessa kävin mielessäni ristiriitaisia tunteita laidasta laitaan. Päivän aikana olen saanut niistä eritelty ison osan. Olen pohtinut, millaisia tunteita erilaiset tilanteet, joita olen kohdannut, onkaan minussa oikein herättänyt ja miksi.

Eihän se helppoa ole. Tunteiden kanssa eläminen. Etenkin kun on luonteeltaan sellainen, että tunteet tuntuu kulkevan mielellään jonkin vahvistimen läpi ennen kuin tulevat tietoisuuteni kuultavaksi. Helppoa ei myöskään ole omien tunteiden kohtaaminen, niiden rehellinen tarkastelu Se, että kokee itsensä heikoksi tunteittensa edessä. Se, että kokee heikkoutta elämän edessä. Väsymystä, riittämättömyyttä, hylätyksi tulemista ja rakkauden pulaa. Jotenkin häpeällistä myöntää, että myös nämä ikävät ja jotenkin nolot, heikkoutta osoittavat tunteet ovat tehneet kotinsa minuun ja tulevat aina välillä esille mieleni lymynurkista.

Ahdistus ei ole tunne. Ahdistus on merkki, että on aika pestä mielen tunnepyykkiä.

P.S. Todellisesta ahdistuneisuushäiriöistä lisätietoa esimerkiksi Mielenterveystalosta.