Miksi en terveystieteilijänä jaksaisi jauhaa painosta

En edes muista, milloin olisin asiakkaan kanssa vaaka käyttänyt. Silloinkin se oli asiakkaan ehdotuksesta.

Jos asiakkaan toiveena on tietty kilotavoite, en ole oikea ravitsemusterapeutti hänelle. Tiedän, että tämä on yrittäjänä kai hölmöä sanoa ääneen, mutta avoimuus ja rehellisyys on kaikkien parhaaksi. Minun mielessä on tasan 0 prosenttia kiinnostusta kilotavoitteisiin – oli ne sitten omia tai muiden. Olen tässä vuosien saatossa menettänyt useita asiakkaita tästä syystä, mutta vastaanotto on myös minun työpaikka – en voi toimia omaa arvomaailmaa ja etiikkaa vastaan tai alan aika nopeasti voida huonosti henkisesti.

Tämä ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi, että lihavuus liittyy joidenkin sairauksien riskitekijöihin tai voi vaikuttaa niiden kulkuun. Tiedän nämä seikat aivan yhtä hyvin kuin muutkin terveydenhuollon ammattilaiset.

Se, että minä valitsen ratkaisukeskeisyyden ja positiivisen mahdollistamisen tien, ei tee minusta huonompaa terveystieteilijää tai terveydenhuollon ammattilaista. En vaan yhtään tajua, miten se, että minä kerron jollekin hänen painolukemasta tai lätisen lihavuuden terveysriskeistä, motivoisi ketään muutokseen. Itsehän en todellakaan tee mitään, jos kukaan läksyttää minua terveyteni laiminlyömisestä (siis muut teot kuin autopilotilla menevä syöminen). Vihaan holhoamista ja huonoa palvelua, arvostan asiakaslähtöisyyttä ja aitoa empatiaa.

Esimerkki: Julkisesti kiitän tässä nyt fyssaria, joka viime talvena vastasi uteluihini laskettelumahdollisuudesta toipuvalla selällä, että no, jos käy afterskin kautta, niin tulee vähän rennommin mäkeä alas. 😀 En mennyt  mäkeen ja afterskitkin oli aika rauhallisia, mutta olen täysin varma, että uskalsin Lapissa tehdä vaikka mitä fyysistä ihan vaan tämän rennon ja humoristisen kannustuksen takia. Muuten olisin varonut selkää aivan liikaa ja aivan turhaan.

Tuossa juuri viestittelin terveysviestinnästä kollegojen kanssa ja esitin vertauksen. Ajatelkaa, jos minun pääsanomani ärtyvän suolen hoidossa olisi viimeiset 10 vuotta ollut, että ärtyvä suoli  1) on todella yleinen 2) on vaikea hoitaa 3) on sairaus,  oireet palaavat herkästi, vaikka välillä olisi parempia kausia. Olisipa ollut kivan toiveikas ja motivoiva viestintästrategia! Ei yhtään ratkaisu, ei yhtään toivoa, ei apua, ei terveystekoja. Ajattelen, että sehän se terveystieteilijän virka tässä maailmankaikkeudessa on – lisätä terveyttä. Siitä samasta syytä viestintää myös painokeskustelussa pitäisi miettiä aivan todella, todella paljon. Jos en saa motivoitua muutokseen, mitä teen väärin tai pitäisikö yleisen keskustelun sävyä muuttaa?  Joskus viestintuojan lynkkaamiseen on vahvat perusteet.

Tajuan kyllä sen, missä maailmassa laihtumista haluava elää.  Tiedän varsin hyvin, miten ulkonäkö- ja laihuuskeskeinen ympäristö meillä on. Joku voisi ajatella, että eikö olisi vain helpompi antaa myöten ja todeta, että saavuttaakseni arvostetun paikan maailmassa, on ok, että haluaa panostaa ulkonäköön. Tämä vaan sotii omaa oikeus- ja tasa-arvokäsitystä (sekä vastarintaan taipuvaista mieltäni…) vastaan rankasti. Vain näyttämältä joltain saat äänesi kuuluviin ja ansaitset paikkasi yhteisössä? Ookoo, tosi reilua. Samalla nostaisin kädet pystyyn, että paska status quo jatkukoon, koska on niin vaikea muuttaa.

Huomaako kukaan muu, että kun hyvinvointikauppiaat kauppaa meille muutosta, he nimenomaan myyvät meille tapojen murtamista, mutta kun keskusteluun tulee alan oma muutostarpeet, yht’äkkiä muutoshalukkuutta ei löydykään? Eli omat neuvot ei koske itseä?

Lihavuuden taustatekijät on niin monimutkaiset ja laihtuminen on osalle  todella vaikeaa, joten se, että meillä tulevaisuudessakin olisi pelkkään kehon hoikkaan kokoon nojaava terveys- ja kauneuskäsitys lisää epätasa-arvoisuutta, koska se ei vaan kaikille ole mahdollista. Ymmärrän, että yksilölle on vaikea omaa mieltään saada kääntymään pois ulkonäkökeskeisyydestä, mutta se ei tarkoita, etteikö yhteisön kannattaisi sitä työstää. Ja on ne ajatusten muokkaaminen yksilötasollakin täysin mahdollista. Täällä yksi elävä esimerkki.

Toimivampi strategia– tutkitusti – on lisätä terveystekoja, jotka mahdollisesti ajansaatossa johtavat painon hakeutumiseen kohti biologista painoa. Se henkinen energia, mikä laitetaan kalorien laskemiseen tai aktiviisuusmittarin armoilla elämiseen, kannattaisi yleensä käyttää mieluummin terveyttä lisääviin juttuihin. Ateriarytmin fiksaamiseen, kauppalistan laatimiseen, ruoanlaittoon,  kasvisten, hedelmien ja marjojen syömisen lisäämiseen, kuitupotin kasvattamiseen  ja fiksuihin rasvavalintoihin ja vähentämällä suolan syömistä. (Jos ootte kuullut nää jutut aiemminkin  ja ootte silleen, että mitä helvettiä, miks toi muija ei ikinä puhu mistään muusta, niin se johtuu vaan siitä, että nää on ne seikat, jotka vuosi toisensa jälkeen nousee esille hyvinä juttuina. 😀 )

Näillä teoilla lasketaan kolesterolia, verenpainetta, vähennetään tyypin 2 diabeteksen ja monen syövän sekä kohtalokkaiden sydän- ja aivotapahtumien (=infarktit) riskiä. Suolistomikrobisto, ja sitä kautta keho ja mieli,  tykkää näistä tavoista myös. Mekanismit ovat moninaiset: verenpaineen lasku, matala-asteisen tulehduksen hillitseminen, suolistomikrobien tuottamat lyhytketjuiset rasvahapot tuo parempaa kylläisyyttä, mikä auttaa kehon signaalien tulkintaa, immuunipuolustus vahvistuu…

Tässä lainatussa kuvassa summatuu se, miksi minä en jaksa jauhaa kauheasti painosta ja terveydestä. Kuvassa on yhdeksän todella isoa terveys-/sairausteemaa, mutta se, mistä suurimmaksi osaksi julkisesssa keskustelussa jauhetaan on tuo yksi ainoa osio: lihavuus. Tiedän, tiedän, siinä nyt puhutaan suolisto-aivot-mikrobisto-akselin sairauksista, mutta tarkkanäköisemmät huomaa, että perhana, nehän linkittyy jotakuinkin kaikkiin kroonisiiin sairauksiin, joten yleistäminen sallittakoon.

Cryan et al., 2019, The microbiota-gut-brain axis

Painosta pitää puhua, mutta miten? Mulla meni Älä laiduta – päivä tänä vuonna vähän ohi, kun just oli kesken suolistoteemainen minikurssi. Siksi minulta jäi mainostamatta Syömishäiriöliiton keväällä ilmestynyt erinomainen esite Miten siitä painosta sitten pitäisi puhua? Ottakaas kaikki lukuun tämä!

Meidän super-Katri taas pitää Zoom-tilaisuuden Etelän-Sylin järjestämänä kehosuhteesta ensi keskiviikkona. Tarkemmat tiedot ja ilmoittautumistiedot täällä.

Sit niille, jotka haluaa edistää terveyttä ilon kautta, niin tässäpä tämä ihmisiä innostanut 30 viikossa – pylpyrä, jota käytin Turun minikurssilla. 🙂 Muuttamattoma saa käyttää omaksi iloksi ja vaikka potilashommissa. Tästä kannattaa tehdä omia tehtäviä asiakkaiden, lasten tai työkavereiden kanssa: Mitkä kasvikset on tämän kauden juttu? Mistä pavuista pidän? Mitä pähkinöitä en ole koskaan maistanut – pitäisikö kokeilla? Olenko syönyt koskaan vihannes- tai papupastaa? Sopii kaikkiin ruokavalioihin, koska tämän juju on nimenomaan tuo erilaisuus ja vaihtelevuus, eikä tässä ole suinkaan kaikki viikon ruoka-aineet kuvattuna. Pdf:nä lataus tästä: 30 erilaista viikossa by leenaputkonen.fi

Älä laihduta – päivä – mitä tiede sanoo?

Olen kirjoittanut vuosittain välillä aktiivisesti ja välillä vähemmän aktiivisesti Älä laihduta – päivän aikaan. Tänä vuonna sitä vietetään sunnuntaina 6.5. Joka vuosi saan myös käydä Facebookissa, Twitterissä ja täällä blogin puolella keskustelun siitä, mitä Älä laihduta – päivä oikein tarkoittaa ja mitä se ajaa takaa. Kehoaktivistit ja syömishäiriöiden ennaltaehkäisytyötä tekevät ovatkin nyt keskustelleet muutaman vuoden, että pitäisikö päivän nimi muuttaa.

Tänä vuonna ajattelin olla selittelemättä mitään ja totean, että nimeä ei missään nimessä saa muuttaa, sillä se on tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna osuva ja totuudenmukainen.

Syömistutkimukset kertovat karua tarinaa: Laihduttaminen ei auta laihtumaan ja pahimmillaan vain kerryttää lisää painoa. Näitä tutkimuksia sekä lihavuustutkijoiden kirjoittamia kirjoja olen saanut kahlata läpi tehdessäni taustatyötä uutta kirjaani varten. Mitä enemmän teen taustatyötä, sitä enemmän allekirjoitan Älä laihduta – päivän nimen.

Ne, jotka laihtuvat saavat terveyshyötyjä, kuten vaikkapa kivuttomammat ja vetreämmät polvet ja lonkat, verensokerit ovat aisoissa ja verenpaine kurissa. Tätä en minäkään kiellä. Ongelmana vain on se, että aktiivinen laihduttaminen, se, että kehoa kuritetaan pienempään ja kilomäärältään kevyempään muottiin, ei ole se teko, joka nuo hyvät muutokset saa aikaan.

Avataanpa terminologiaa. Suurin osa niistä, jotka puhuvat laihduttamisesta, tarkoittavat niitä tekoja, jotka saavat painon putoamaan ripeään ja tasaiseen tahtiin. Yleisesti ajatellaan, että mitä nopeammin, sitä parempi. Toisaalta olen huomaavinani, että laihduttaminen on epämuodikas sana, jota muun muassa markkinoinnissa vältellään. Puhutaan ”kiinteytymisestä” tai mainostetaan, että ohjeilla pääsee ”timmiksi kesäksi”. ”Elämäntapamuutos”-termiä viljellään myös ahkerasti. Ammattilaisena, eli laillistettuna ravitsemusterapeuttina, tarkastelen tällaiset jutut kriittisesti, sillä lähes aina erilaiset nettikurssit, artikkelit tai kirjat kuvaavat aktiivista laihduttamista, ruokavalion rajoittamista ja suuria treenimääriä. Se, että joukkoon on ujutettu lause henkisestä hyvinvoinnista, ei tarkoita, etteikö suurin osa sisällöstä olisi samaa vanhaa huttua.

Moni näistä kursseista ja ohjelmista perustuu itsekuriin ja ohjeiden tarkkaan noudattamiseen. Me, jotka teemme töitä useassa työpisteessä ja joiden elämäntapa on liikkuvainen, tiedämme, miten haastavaa näiden ohjeiden noudattaminen on. Jääkaapissa ei olekaan nyt juuri niitä raaka-aineita, joita listalla lukee tai kokous aikaistuu ja joutuukin syömään lennosta lounasravintolassa, eikä esimerkiksi valmiiksi pakattuja eväitä. Stressaannun pelkästä ajatuksesta.

Mutta niin stressaantuvat myös laihduttavat ihmiset. Tutkimusten mukaan laihdutuskuurit ovat niitä noudattaville stressin lähde, mikä entisestään heikentää mahdollisuuksia onnistua pudottamaan painoa. Stressihormonit kehossa ovat signaali pitää kiinni ylimääräisistä energiavarastoista ja mielellään varastoida entistä herkemmin ruokavaliosta saatavaa energiaa. Stressaantuneena moni nukkuu vähemmän, syö enemmän ja valitsee mielellään rasvaista ja sokerista ruokaa, eli käytännössä tekee asioita, jotka vaikeuttavat painonhallintaa saati laihdutusyritystä entisestään.

Houkuttelevat mainoslauseet, kurssille osallistujien ylistävät tarinat ja kampanjatarjoukset ovat  kuitenkin suunniteltu niin, että niitä on vaikea vastustaa. Laihdutusfirmojen edunmukaista ei ole, että ihmiset laihtuvat, sillä siinähän se bisnes sitten meneekin. Painonvartijat on yksi tunnetuimmista alan yrityksistä. Yrityksen talousasiantuntija Richard Samber on verrannut laihduttamista lottoamiseen: jos et voita ensimmäisellä kerralla, herkästi sitä ajattelee, mutta ehkä seuraavalla kierroksella onnistaa! Edes yrityksen pääjehun luotto oman tuotteet toimivuuteen ei ole kovin suuri! Tai tavallaanhan konsepti toimii oikein hyvin: se tuottaa voittoa omistajilleen (muualla kuin Suomessa, sillä täällä se ei enää toimi) ja laihduttajat palaavat kerta toisensa jälkeen asiakkaiksi ajatellen, että ehkä tällä kierroksella lykästää!

Laihduttamisen vaikutukset koskevat myös työelämää. Työnantajiakin pitäisi kiinnostaa, että työntekijöistä iso osa on muissa maailmoissa ja ruoka-ajatuksissa. Laihduttajat nimittäin ajattelevat ruokaa koko ajan. Fyysisesti paikalla, henkisesti miettimässä, mitä seuraavalla aterialla uskaltaa syödä tai haaveilemassa, mitä söisi, jos voisi syödä mitä vain mieliruokia – ellei olisi tällä kirotulla dieetillä. Ravitsemusterapeutit tietävät tämän ilmiön myös syömishäiriömaailmasta: potilaat ajattelevat suurimman osan ajastaan ruokaa, sitä mitä ei ”saa” syödä (mutta jota usein nimenomaan tekisi mieli syödä). Tutkimusten mukaan laihduttavat henkilöiden muisti ei pelitä yhtä hyvin kuin normaalisti ja reaktionopeuskin huononee.  Lisäksi dieetti saa mielialan apeaksi, joten työn teho ei varmasti ole parhaimmillaan.  Toisin sanoen: iso osa työkapasiteetistä ei ole käytössä.

Siksi kyseenalaistaisin, kuinka fiksua on, että työterveyshuollossa kehotetaan laihduttamaan tai järjestetään laihdutuskuureja työnantajan piikkiin. Työpaikoilla ja ystäväpiireissä kisataan hävitetyistä senteistä tai kiloista. Yleensä aikaa laihduttaa on viikkoja tai kuukausia ja taktiikka mahdollisimman askeettinen ja energiavaje iso. Tämä on varma resepti sekoittaa aineenvaihdunta ja varmistaa, että kilot palaavat, kun laihdutuskuuri lakkaa.

Tärkeintä olisi tajuta, että rankka energiavaje ja/tai ekstra energiankulutus johtaa fysiologisesti nälkiintymiseen ja siihen, että elimistö dieetin loputtua alkaa kerätä kiloja. Elimistö virittyy kiinnittämään huomiota ruokaan, ajattelemaan ruokaa ja hidastamaan aineenvaihduntaa – onhan sille aivan selvästi signaloitu, että nyt on karut pula-ajat käsillä, kun ruokaakin saa vain niukasti!  Siksi minun on vaikea tajuta, miksi ihmeessä erittäin niukkaenergiainen ruokavalio, joka käytännössä on nälänhätää imitoiva ruokavalio, kuuluu Käypä hoito – suosituksiin. Pikavoitto voi nimittäin hyvinkin kostautua suurempina painonhallinta-ongelmina tulevaisuudessa.

Pahinta laihduttamisessa on se, että vaikka sitä monesti perustellaan terveyssyillä, todellisuudessa taustalla vaikuttavat esteettiset seikat ja kehon kokoon liitetyt ennakkoluulot. Ylipainoon liitetään tutkitusti sellaiset mielleyhtymät kuin laiskuus, tehottomuus, typeryys ja aikaansaamattomuus. Erityisen kurjaa on lukea niiden tutkimusten tuloksia, joissa on arvioitu terveydenhuoltohenkilökunnan asenteita ylipainoisia kohtaan. Ne kun ovat hyvin negatiivisia, mikä on omiaan selittämään myös ne lukuisat kertomukset omalla vastaanotollani, kun asiakas kertoo, että on saanut riittämätöntä hoitoa, kun ratkaisuksi tarjotaan vain laihduttamista. Moni kokee, että ei tule kuulluksi, vaan hoidon lähtökohta on olettamuksessa, että ylipainoinen syö epäterveellisesti, ei urheile ja todennäköisesti kolesterolit ja verensokerit ovat koholla. Näinhän ei suinkaan aina ole.

Kauneusihanteisiin taas vaikuttavat kulttuurilliset ja opitut seikat. Naisellinen keho on siro, sorja ja hoikka, miehen lihaksikas, raamikas ja voimakas. Näihin kategorioihin ei kovin moni sovi, eivätkä niihin varmasti sovi ne, jotka eivät koe kuuluvansa joko kumpaankaan sukupuoleen. Stereotyyppiset kauneusihanteet tuottavat mitattoman määrän ahdistusta, mielipahaa ja huonommuuden tunteita. Tunteita, jotka eivät varmasti tuo hyvää terveyttä.

Mikä sitten avuksi, jos laihduttaminen – siinä muodossa kuin sen tunnemme – on haitallista terveydelle?

Itse toivon, että ensin tunnustetaan se, että ylipaino ei ole yksilön terveys-ongelma vaan yhteinen tasa-arvo-ongelma. Ihmettelen tässä potilastyötä tekevänä, että miten voimme vielä olla näin lapsenkengissä tämän asian edessä. Minulta ei vienyt kyllä montaa työvuotta tajuta, että ne keinot, joita esimerkiksi itse sain ravitsemustieteen opinnoissa, eivät vain toimi tai selitä ylipainoa tai auta sen hoidossa. Tokihan lautasmallille on oma hyvä tarkoituksensa, mutta varsinaista ylipainoa se ei ratkaise. Harvoin asiakkaitteni ylipainon syy on vain se, että ruokavalio on lihottava. Lähes kaikilla taustalla löytyy stressiä, kiirettä, työpaikan sisäisiä ongelmia (yleensä henkilöstöasioissa), itsetunto-ongelmia tai tyytymättömyyttä itseen tai elämään. Eivät nämä ongelmat ratkea salaattia syömällä. Puhutaan työelämän rakenteista, kestämättömästä kiireestä, johtajuuden laadusta, epävakaista tulevaisuuden näkymistä, taloudellista huolista. Harvoin tässä sopassa ehtii ensimmäisenä miettiä lenkille lähtöä, koko viikon ravitsevaa ruokalistaa tai perheen aktiivista laatuaikaa. Yksilöiden syyllistäminen ylipainosta on vastuunpakenemista. Sitä, että ei haluta myöntää, että olemme yhteiskuntana luoneet sietämättömän epäterveen ja ihmisille fysiologisesti luonnottoman maailman.

Mitä yksilöt voivat tehdä yhteiskunnan muuttumista odotellessa? Ainakin tehdä realistisen arvion laihduttamistarpeesta. Kehosta kannattaa pitää huolta, oli se sitten pieni, suuri, kapea, leveä, jäntevä, letkeä, notkea tai jäykkä. Nautinnollista, monipuolista ja värikästä ruokaa sopivissa annoksissa tasaisin väliajoin, jotta keho jaksaa. Annoksia, jotka vievät nälän ja tuovat hyvän olon. Liikettä, jotta veri kiertää ja lihakset saavat kaipaamaansa työtä. Keholle pitää antaa myös lepoa, sillä levossa keho kehittyy ja palautuu, jotta se jaksaa tehdä yhteistyötä jälleen vuodesta toiseen. Kun kehoa huoltaa, paino mitä todennäköisemmin asettuu sille sopivaan biologiseen painoon, joka useimmiten on painoväli, ei suinkaan yksi puntarilukema. Osalla taas perimä on sellainen, että kehon koko nyt kerta kaikkiaan on suurempi kuin mitä terveysmittarit kertovat. Heillekin kehon huolto tuottaa terveyttä ja toivottavasti myös hyvää oloa.

Erityistä huolenpitoa kaipaa minuus fyysisen kehon sisällä. Sille toivon sitkeyttä ja uskoa siihen, että vaikka yhteiskunta tuputtaa ajatuksia hoikkuuden onnea tuovasta voimasta, on minuudella, persoonalla, lujuutta kuunnella sitä, mikä itselle on parasta ja opetella näkemään itsensä kauniina ja arvokkaana kaikissa painoluokissa.

Ja ainahan voi olla osa sitä muutosta, jonka haluaa maailmassa nähdä. Minä ainakin ajattelin olla.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty muun muassa seuraavia kirjoja:

Mann, Traci. Secrets from the Eating Lab, www.secretsfromtheeatinglab.com

Bulik, Cynthia M.  The Woman in the Mirror: How to Stop Confusing What You Look Like with Who You Are.

Tribole Evelyn,‎ Elyse Resch  Elyse. Intuitive Eating, 2nd Edition: A Revolutionary Program That Works.

Näiden lisäksi taustamateriaalina on alkuperäistutkimuksia, joista osa löytyy listattuna:

The Mann Lab

***

Kirjoitus löytyy myös Etelän-SYLI:n blogista. Allekirjoittanut toimii yhdistyksen hallituksessa.

Otetaan rennosti, ei syyllistytä… ja pysytään paksuna?

Suunnittelematon osa 2 kirjoitukseen Parantaako paheksunta? Tsekatkaas ensin osa 1, niin ootte, rakkaat lukijat, kärryillä paremmin.

***

Ei, jessus sentään, ei. Älä laihduta – päivä, rento painonhallinta tai nautinnollinen katsantokanta syömiseen ei tarkoita, että ihmisen elopaino ei saisi missään tilanteissa muuttua. Että riskeistä huolimatta, ihmisen pitää pitää kiinni syömällä ja juomalla haalituista kiloista kaikin voimin.

Se, että edellisessä postauksessa kannustan ihmisiä ja terveydenhuollossa toimivia ammattilaisia olemaan käyttämättä syyllistämistä työkaluna ei ole suora johtopäätös, että kannustan  ihmisiä olemaan puhumatta painosta tai ekstrakilojen tuomista terveyshaitoista.

Puhun siitä siksi, että se ei toimi. 

Syyllistäminen on yhtä tehokasta kuin homeopatia ylipainon hoidossa. Se ei toimi, ei tehoa. Jos siitä jotain pientä vaikutusta saa, se on tilapäistä ja verrattavissa alkuvaiheen psykologiseen vaikutukseen – plaseboon. Plasebossa on vaan semmonen kurja piirre, että se ei kyllä vaikuta, kun todistusaineistoa alkaa kerääntyä sitä vastaan. Tässä tapauksessa siihen, että se syyllisyyden tunteminen ei itse asiassa johda laihtumiseen, vaan negatiiviseen jojoilukierteeseen ja häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen.

Kukaan ei väitä, etteikö jokaisen kuulu kantaa vastuu itsestä ja terveydestään. Sen välttelystä ei ole kyse, kun sanotaan, että ei kannata syyllistää tai syyllistyä. Kyllä, ihmisen pitää hakea ja ottaa apua vastaan, jos on terveyshuolia. Ongelmana on, että se mitä on tarjota, on usein täysin toimimattomia keinoja, jotka pahentavat tilannetta. Jos laihduttaja hakee apua, että nyt treenataan ja syödään terveellisesti, mutta saa huonoja neuvoja (niitä perinteisiä syyllistämiskeinoja yhdistettynä ”syö vähemmän ja liiku enemmän” -mantraan), niin siinä helposti käy niin, että  näitä näennäistuloksia (paino putoaa, liikunta lisääntyy) syntyy hetkellisesti, mutta jos ei fiksata syvällisempiä ajatusmalleja , ollaan todennäköisesti saatu ihminen tilaan, jossa hänellä on käytännössä yksi epäonnistumisen kokemus lisää ja viturallaan oleva aineenvaihdunta.

Itsensä hyväksyminen ja painonhallinta on kanssa toinen asia, joka varmaan pitää tähän samaan syssyyn purkaa auki.  Se, että hyväksyy itsensä ei tarkoita, että ei sen jälkeen saisi lisätä liikuntaa tai fiksuntaa syömiskäyttäytymistään. Rento painonhallinta ei tarkoita, että otetaan rennosti ja odotellaan, että terveys ja kunto kohenee pelkästään sillä. Itsensä hyväksyminen on ainakin osittain minuuden erottamista ruumiillisesta puolesta. Sitä, että kokee olevansa arvokas ja ainutlaatuinen ihminen – oli elopaino mitä vain. Että ei jätä tekemättä elämässä asioista ylipainon takia.

Inspiraatiota – ei enää yhtään lisäsyyllisyyttä – ELÄMÄÄN kaiken kokoisille tästä videosikermästä.

Vikassa videossa ei nyt näy koko tarina, mutta ainakaan videolla ei mainita motivaatioksi tiedon puutetta (päinvastoin) eikä musertavaa syyllisyyttä.

Hyvinvointihämäys

Olen räyhännyt aiheesta jo useammalle ystävälle ja nyt on aika avautua blogin puolelle. Tiedättekö ilmiön, joka englanniksi kulkee nimellä gaslighting?  Itse käytän puhekielessä siitä termiä sumutus tai hämäys, mutta periaatteessa sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa uhri tai kohde saadaan uskomaan, että hänen kokemansa tai näkemänsä todellisuus on jotenkin hänen omassa päässään. Laajemmin ajateltuna se voisi olla myös semmoinen keisarin uudet vaatteet – ilmiö, jossa tosiasiat kyllä ovat nenän alla, mutta suuri joukko mölisee tyytyväisenä, että onpa hienoa. (Tämä nyt on taas meikän omaa tulkintaa, että feel free to disagree.)

Meillä on meneillään paraikaa varsin massiivinen sumutusoperaatio niin sanotulla hyvinvointi-alalla, joka on hyvin irvokas nimitys alasta, jonka pääasiallinen tarkoitus on lähinnä tuottaa tulosta isoille lisäravinto- tai valmennusfirmoille. Ala tunnettiin ennen nimellä laihdutusbisnes. Nythän on niin, että Jutta Gustavbergin vanavedessä lukuisat muutkin ”hyvinvointivalmentajat” ovat lisänneet ohjelmistoonsa henkistä valmennusta, puhuvat mindfulnessistä ja itsensä hyväksymisestä.

Samat ihmiset, jotka toisella kädellä myyvät persetreeniä ja pikalaihdutusta sössöttäävät mediassa henkisestä kasvusta ja itsensä hyväkysymisestä. Yes, Fitfarmin tyypit, looking at you. Samaa kuraa on tarjolla sivustolla kuin aina ennenkin, mutta nyt siellä lukee siitä henkisyydestä joka kurssilla.

Aloin jo miettiä, että muistanko nämä asiat jotenkin väärin – että oliko ne ennen muka niin ikäviä ja raakalaismaisia kurinalaisuuteen pyrkijöitä? Kunnes muistin, että onneksi Katri on dokumentoinut Jutta Gustavsbergin Superdieetti-formaatin sanoman upeaan Puolen vuoden supersankarit – blogipostaukseen. Oli ne.

”Ruokavalion ehdottomuutta korostetaan joka välissä. Lipsumisia ei sallita. Keittiövaa-alla punnitut määrät minuuttiaikataululla. Jäävuoren huippu saavutettiin, kun valmennettava lähti sukukekkereistä (rippijuhlista tms.) välillä kotiin syömään. Koska oli ruoka-aika. Koska tätähän säännöllinen ateriarytmi tarkoittaa. Koska koko puoli vuottahan menee toki yhdestä kakunpalasta pilalle. Koska maailmassa ei ole muita värejä kuin musta ja valkoinen.”

”Tavoite määritetään kilogrammoina. Onnistuminen määritetään kilogrammojen perusteella. Dieetin eteneminen arvioidaan puolivälissä kilogrammojen perusteella. Koska laihtuminen puksuttaa eteenpäin tasaista tahtia, puolessa välissä on siten loogista olla pudotettuna puolet tavoitteesta. Kilogrammoista puhutaan yhden desimaalin tarkkuudella. Onhan se nyt oleellista, onko massa vähentynyt 12,2 vai 12,3 kilogrammaa. Niin. Eihän tämä kansa vielä ihan liikaa tuijottanutkaan sitä vaakaa.”

Mikkilä, Puolen vuoden supersankarit

Sami Sundvik on entisen räksyttämisen sijaan alkanut Suomen David Avocado Wolfiksi jakaen täysin merkityksettömiä PeaceWarrior-meemejä ja koristaen kaikki sarkastiset kommenttinsa sydämillä.  Tosin vähän huono vertaus, kun Sami ei kuulemma syö hedelmiä ja sellaiseksi kai se avokado kuitenkin lasketaan? 😉

Miten tämä liittyy mihinkään? Syvällistä sanomaa voi kukin nyt syvällä sisimmässään hakea.

Lempipäiväni, eli Älä laihduta – päivän, yhteydessä törmäsin myös bikinifitness-harrastajan Linda Paldaniuksen postaukseen aiheesta. ”Päivän tarkoituksena on, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.” Hän myös mainitsee (trendin mukaisesti)… ”Hyvinvointi lähtee sisältäpäin.”

Kaksi asiaa, ensimmäinen…

Linda, Älä laihduta – päivässä EI ole kyse, että hyväksyy itsensä EDES yhtenä päivänä vuodessa. Siinä ei myöskään ole kyse siitä, että voi muokata itsestään sellaisen kuin itse  haluaa. Älä laihduta – päivä on anarkian ja feminismin päivä. Se on sitä, että hyväksyy itsensä joka päivä enemmän kuin eilen (kiitos tästä ajatuksta, Nora Yrjölä!). Että ei yritetä sopia mihinkään ulkopuolelta annettuun malliin. Esimerkiksi sellaiseen malliin, johon bikinifitness perustuu. Seksistiseen, miehen katseeseen, perustuvaan malliin.

Olen pahoillani, mutta ei ole ok,  että otat tästä propsit kotiin, koska nyt on niin trendikästä hyväksyä itsensä ja puhua siitä, että hyvinvointi lähtee sisältä päin. Katsoin tätä postausta varten juuri Yleltä Muodonmuutoksia-dokumentin, joka kuvaa muun muassa Lindan bikinifitness-harrastusta.

Jos itse luo epätervettä ulkonäkökulttuuria, ei ole oikein, että sen jälkeen puhuu siitä, että hyväksykää te muut itsenne, minä tässä jatkan tämän toisen sanoman levittämistä, että on ”ihan normaalia” oksentaa kuntosalin roskikseen rankan treenin päälle ja punnita ruokaa. (Dokkarista teenkin vielä ihan oman postauksen.)

AdBlock oli hetken pois päältä ja tämä ilmestyi hienosti Lindan blogin yhteyteen. Ehkä lievästi irvokasta, että kaksi kirjoista käsittelee syömishäiriöitä, kolmas ahdistusta ja neljäs tietoista syömistä. Minulle tuttuja kirjoja, ehkä Lindankin kannattaisi niihin tutustua?

Toinen asia…

Hyvät ”hyvinvointivalmentajat”, luulitteko tosiaan, että kukaan ei huomaa, kun tuuli kääntyy ja sanoma vaihtuu? Guess what? I’ve been watching. Ja mä en jaksa olla hiljaa.

Enkä mä jaksa olla tämän korrektimpi:

This is utter bullshit.

On ok kasvaa ihmisenä ja oppia virheistä. Ei ole ok vaivihkaa vaihtaa sanomaa ja sitten omia hyvinvointi-viestit omaksi, mutta tehdä sitä ihan samaa kurjuuteen, kontrolliin ja tyytymättömyyteen perustuvaa dieettaamista ja kurittamista. Tämä on nyt sitä hyvinvointihämäystä.

Tiedän, että kassakone siellä taas kilisee, mutta sitä vaan haluaisin kysyä, että miltä tuntuu repiä oma menestys toisten pahoinvoinnista ja epävarmuudesta? Miltä tuntuu tietää, että kaikki tämä vaikuttaa todella negatiivisesti nuoriin ja pahimmillaan lapsiin?

Kanssakuluttajat, kansalaiset, katsokaapas te tämä hieno tiivistys siitä, millainen laihdutus- aka tänä päivänä hyvinvointi-ala teitä kusettaa. Vastustakaa sen houkutuksia ja viestiä. (MIELEN-)TERVEYDEN  – ei hyvinvoinnin –  nimissä.

Kaikki kehot ovat kauniita, siksi… #älälaihduta

Kuudes toukokuuta. Vuoden paras päivä, koska se on Älä laihduta – päivä. Enkä nyt (tavoistani poiketen) liioittele yhtään. Tämä on minulle aidosti tärkein päivä vuodesta.

Se on minulle kapinallinen päivä. Se viestii jotain ihan muuta kuin yhteiskunnassa on totuttu viestimään.

Lihavuus on vaarallista.

Huono lihaskunto tappaa.

Ollaksesi seksuaalisesti haluttava, sinun tulee olla tietyn mallinen, tarakka tiukkana, tukka pitkänä ja tissit timakkana. Miehenä tulisi pullistella lihaksia kuin urosgorilla konsanaan ja pitää tukka tyylikkäänä.

I say fuck it.

Älä laihduta tarkoittaa itselleni juurikin sitä. Olen ravitsemusterapeutti, joka ei suosittele laihduttamista siinä muodossa kuin sen yleisesti tunnemme. Ei dieettejä, ei itseinhoa, ei kalorilaskentaa, ei överiliikuntaa. Elämäntapojen terveyttäminen omista lähtökohdista, itsestä huolehtiminen ja välittäminen ja hyvää oloa tuovat syömis- ja liikuntatottumukset ovat jotain ihan muuta kuin ”laihduttamista”.

Älä laihduta – päivää elävöittää tänä vuonna suuresti ihailemieni valokuvaajien Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin Ihana Elämys Oy:n hyväntekeväisyyskamppis Älä mahdu muottiin. Mirkku ja Niina pyörittävät suosittua Ihana Nainen – elämyskuvauksia.

Minusta #älämahdumuottiin-viesti on simppeli: Riko rajoja, ole oma itsesi, älä yritä ähtää itseäsi kauneusihanteisiin. Ole sinä. Ole oma itsesi. 

Siispä tein niin. Marssin hikisenä, ehkä vähän likaisissa reissuvaatteissa lähes suoraan Lapin lennolta saapuneena olemaan oma itseni ja pöllistelemään kameralle. (Mustavalkoisessa kuvassa ei muuten näy kunnolla upea laskettelurusketus! XD #goggles)  Ei jännittänyt, kun tiesin, että ammattilaiset antaa kyllä ohjeet, miten olla ja mitä tehdä.

Ja voi jumankekka, miten hyvältä näytän! Jos jotain elämästäni kadun, niin niitä teini-iän ja kakskymppisten alkuvuosien itseinhoa ja mietintää, kenelle kelpaan ja kelpaanko. Joudun nyt kyllä  julkisesti kiittämään entistä poikaystävääni Villeä siitä, että hänen suhtautumisensa kehooni muutti pysyvästi kaiken. Hän katsoi minua, kuin olisin parasta maailmassa. Villen ansiosta opin rakastamaan itsekin kehoani aidosti ja rehellisesti. Sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen kuuluisi olla. Toivon, että jokainen  saa kokea elämässään jotain niin eheyttävää.  Ehkä tämä kuvaus ja kampanja toimii joillekin samanlaisena kokemuksena.

Suurkiitos Niinalle ja Mirkulle! ❤ Ja Villelle. 😉

 

Ihastelemaasa upeita kuvia!

Tyypit, miten oottekin noin kauniita kaikki!

Sairaan terve elämä

Tämä kirjoitus on SEFB:n vastaus Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n perinteiseen(?) Älä laihduta -päivän blogihaasteeseen.

***

Älä laihduta -päivän 2016 teema. Sairaan terve elämä. Minua pyydettiin alustamaan aiheesta osana Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n vuosikokousviikonlopun ohjelmaa huhtikuun puolivälissä. Ensin olin, että joojoo, totta kai voin puhua. Sitten (n. viikkoa ennen h-hetkeä) iski paniikki, että mitä sanottavaa tai mitä varsinkaan uutta sanottavaa mulla muka tästä aiheesta on. Kunnes lopuksi tajusin, että sanottavaahan on vaikka ja kuinka paljon, ja vaikka itsestä välillä tuntuu, että eikö-tästä-jo-ole-jauhettu-tarpeeksi-settiä, niin ei ole. Siksi näitä päiviä, näitä teemoja ja näitä haasteita tarvitaan. Kiitos Syömishäiriöliitto-SYLI ry!

Sairaan terve elämä. Miksi tämä teema? Olen jo monina vuosina ollut mukana kampanjoimassa Älä laihduta -päivän puitteissa ja joka vuosi vahvemmin on tullut se tunne, että päivän nimessä on jotain harhaanjohtavaa. Eräs ravitsemusterapeuttikollega sanoi jo vuosia sitten, että hänestä laihduttaminen alkaa olla vähän passé (ranskaa, wikisanakirjan mukaan tarkoittaa ikivanhaa, mennyttä, kulunutta, jep, tarkistin googlesta, että ymmärsinkö oikein). Ja oikeassahan tuo oli. Laihduttaminen ei enää ole pitkään aikaan ollut koko kansan juttu. Tilalle on tullut kiinteytymisen / kiristymisen / lihaserottuvuuden lisäämisen / kehonkoostumuksen muokkaamisen tavoittelu. Halutaan satsata ulkonäköön vahvuuden ja hyvinvoinnin kautta, ei hoikkuuden. Mutta yhtä kaikki, ulkonäkö on panoksena.

Miksi näin? Siksi että elämme olet mitä syöt ja syöt mitä olet -kulttuurissa. Tästä aiheesta puhui Nuorisotutkimusseuran kulttuuritutkija Anne Puuronen Valtakunnallisilla ravitsemuspäivillä jo vuonna 2012. Puurosen mukaan terveyden merkitys on kulttuurissamme ylikorostunut. Terveyskäsitysten mukaan elämisestä ja terveellisten elämäntapojen noudattamisesta on tullut yksilöllinen ja sosiaalinen hyve, mikä pahimmillaan näyttäytyy samankaltaisena kurinalaisuutena ja tunnustuksellisuutena kuin yksilölle asettuu hänen eläessään jonkin uskonnon oppien mukaan. Ruokalautasella ratkotaan elämän arvovalintoja yhä enenevässä määrin.

Toisena selittävänä tekijänä Puuronen mainitsi medikalisaation yleistymisen erityisesti ravitsemuksen kentällä. Medikalisaatiolla tarkoitetaan sairauden ja terveyden leiman sekä lääketieteellisen hoidon ulottumista yhä arkipäiväisempiin ilmiöihin. Kun ennen vanhaan pieraisi, sanottiin oho, ja jatkettiin elämää. Nykyään kun pieraisee, on välittömästi vähintään laktoosi-intoleranssi. Noin niinkuin helppona esimerkkinä.

(Puurosen puheenvuoro on näköjään jäänyt harvinaisen hyvin mieleen. On muistaakseni ainut Valtakunnallisten ravitsemuspäivien puhuja, jonka esitykseen olen omissa esityksissäni ikinä viitannut. En tosin ihan hirmu aktiivinen päivien kävijäkään ole ollut…).

Miten tämä terveyden kulttuurinen ylikorostuminen ja laihduttamisen tilalle tullut kehonkoostumuksenmuokkaamisbuumi sitten näkyy käytännössä? Esimerkiksi ehdottomien ton-päätteisten ruokavalioiden lisääntymisenä. Räjähdysmäisesti lisääntyneinä laihduttajien (aka kehonkoostumusta muokanneiden) sankaritarinoina ennen- ja jälkeen-kuvineen. Hyvinvointibisneksen raadollisuutena: ”anna meille rahaa, me annamme sinulle ruokavalion ja/tai liikuntasuunnitelman, jolla saat itsellesi terveen elämän ja kaupan päälle ihannevartalon”. Terveysterrorismina, jota omienkin alojeni ihmiset (terveisiä vaan ravitsemusterapeutti- ja fysioterapeuttikollegat!) liikaa harrastavat. Fitness-lajien suosiona (joka joko on jo vähän hiipumassa, tai sitten pylly-pose-kuviin alkavat turtua joko kuvien ottajat, katsojat tai molemmat). Kurinalaisuuden palvomisena ja pitäisi-kulttuurina (”ei kyllä pitäisi tätäkään syödä”, ”pitäisi liikkua enemmän”, ”minulla on niin huono itsekuri”, jne).

Ja näkyy varmasti monessa muussakin. Nämä tulivat itselleni ensimmäisenä mieleen.

Missä menee raja? Milloin terveestä tulee sairaan tervettä eli ei enää yhtään tervettä vaan sairasta? Onko jokaisella fitnessurheilijalla muka syömishäiriö? Milloin ehdoton ton-ruokavalio on oikeasti perusteltu ja hyvinvointia lisäävä? Eikö se lihavuus kuitenkin ole terveysriski ja laihtuminen siksi ihan hyvä juttu? Mutta kun se maidoton/viljaton/elämänhaluton/jne-ton ruokavalio vaan toimii, mikset säkin kokeilisi? Mutta entäs sydän- ja verisuonitaudit ja diabetes ja KANSANTERVEYS!?

Näihin kysymyksiin minulla ei ole vastausta. Sen sijaan huomaan palaavani yhä ja aina vaan uudestaan Syömishäiriön ravitsemushoito -kirjassa (Viljanen ym. 2005) esitettyihin listauksiin, joissa kerrotaan, mikä on normaalia ja mikä epänormaalia syömistä (tsekkaa listat ja lähdeviite kokonaisuudessaan esim. tästä Leenan muinaisesta kirjoituksesta). Ja miettiväni, milloin epänormaalista syömisestä tuli normaalia? Tsekatkaa vaikka alla olevat poiminnat ja peilatkaa siihen, miten ruuasta ja syömisestä nykyään lähes kaikkialla puhutaan:

Normaalia on

  • järjestää ruokailunsa niin joustavaksi, ettei se häiritse työtä, opiskelua, perhe- tai sosiaalista elämää.
  • syödä herkkuja ilman, että muusta ruoasta täytyy vähentää.
  • syödä ruokia, joiden ravintosisältöä ei tiedä.
  • syödä toisinaan pikaruokaa.
  • juhlistaa juhlatilanteita myös ruoalla.
  • syödä sekä paljon että vähän energiaa sisältäviä ruokia eli monipuolisesti kaikkea ilman syyllisyyttä.

Sen sijaan epänormaalia on

  • laskea kaloreita tai punnita ruokia.
  • päättää elimistönsä puolesta, milloin on nälkä tai milloin on kylläinen.
  • tuntea itseinhoa ja syyllisyyttä poiketessaan tiukoista ruokasäännöistä.
  • suunnitella tarkasti pitkälle etukäteen ruokailujaan ja pidättäytyä jäykästi suunnitelmassaan.
  • jättää itseään aterioilla nälkäiseksi.
  • jättää terveys- ym. syihin vedoten ruoka-aineita pois ruokavaliosta, kun todellisuudessa poisjättämisen syynä on halu laihduttaa.

Milloin, miksi ja miten normaali syömiskäyttäytyminen ja sen myötä pollan terveys  jäi hyvinvointibisneksen, terveysterrorismin ja kansanterveyden jalkoihin?

-Katri

Koska kroppani on – kirjoitushaaste

…hyvä, toimiva, kiva katsella, sitkeä, kestävä ja joustava.

On se hyvä, että muut bloggarit patistelevat kirjoittamaan, koska SEFB-tiimi on aika hissukseen ollut. Toinen venailee, millon ipana numero kaksi tulee maailmaan ja toinen on koodaillut elämäänsä ja ajankäyttöään kuosiin. Vaan kyllä näitä kirjoituksia on luvassa jatkossa ihan varmasti. 🙂

Heftytrainingin Anna on ennenkin haasteita heittänyt kehiin ja tottahan näihin hyviin idiksiin haluaa mukaan lähteä. Tällä kertaa ideana oli kehaista itseään – tarkemmin sanottuna kehoaan ja sitä, mihin se pystyy. Jotain vastaavaa on tullut naputeltua tuossa viime Älä laihduta – viikon aikoihin,  mutta ehkä on syytä päivittää tilanne, sillä edellisen Oodi keholle jutun jälkeen on nimittäin tullut ihan erilainen fyysisen aktiivisuuden ajanjakso.

Eli sitä ei oman mittapuun mukaan ole kauheasti ollut. Kyllä, kävelen edelleen kilometritolkulla viikottain ja tällä viikolla järkytin Herttoniemen hyvinvointikaupan myyjää toteamalla, että tietysti kävelen kotiin, eihän matkaan mene kuin 1,5 h. (Tässä kohti tuli vähän täti- ja maalais-fiilis myyjää kohtaan. ”Darling, et sä tartte näitä superruokia, jos sä hoidat kehoa tälleen tosi, tosi vanhanaikaisesti.” )

Mutta jos alan juosta, hengästyn noin kymmenen askeleen jälkeen, koska kunto ei todellakaan ole kummoinen. Punttiksella näyttäisi ihan jees tilanne olevan viime käynnin perusteella, vaikka keskivartalo onkin selvästi laiminlyöty. (Tähän isäni sanoi, että miksi et vaan tee joka aamu vatsalihaksia ennen kuin nouset sängystä – hän saa sen kuulostamaan maailman luonnollisimmalta vaihtoehdolta. :D)

Silti olen vannonut, että näinäkin hetkinä rakastan kehoani. Ja pidän tästä itselleni antamasta lupauksestani kiinni. Aina. Tahdon. 😉

Sillä kehoni sisältää aivot ja sormet, jotka ovat taikoneet esikoiseni eikä odotusaikakaan ollut edes yhdeksää kuukautta. Kyllä, suhtaudun kirjaani kuin lapseeni – näytän kansivedoksia kaikille (halusivat he katsoa niitä tai eivät) ja puhun jatkuvasti kirjaprojektista (koska mistäpähän muusta sitä puhuisi). Kehoni kesti istumismaratonit ja keittiöpäivinä seisomismaratonit.

Tämän lisäksi kehoni sisältää sydämen, jonka uskon herkistyvän vuosi vuodelta kokemaan syvemmin ja ymmärtämään enemmän.Kai ne aivotkin tähän prosessiin jotenkin osallistuu. Korvat, jotka toivottavasti oppivat kuulemaan entistäkin herkemmin avunpyynnöt ja suun, joka toivottavasti oppii pyytämään apua vähän herkemmin.

Silmät, joiden itkuisuus taitaa olla Facebookin puolella SEFBin juttuja lukeville ihan tuttua asiaa. Mutta tämä on ominaisuus, josta olen ylpeä. Uskallan näyttää tunteita – välillä isosti (huutoitkua, kädet vispaa ja jalka polkee lattiaa) ja välillä pienesti (silitys, hymy tai tippa linssissä).

Kehoni sisältää myös mahtavan mekanismin, eli sen, että osaan hallita painoani aidosti ilman mitään laskemista, mittaamista, punnitsemista tai säätelyä. Luotan kehoni viesteihin (yhdistettynä tietysti tietoon) ja siksi meillä on mahtava suhde: Minä ravitsen ja huollan konkreettisin teoin, kehoni kestää ajoittaiset laiminlyönnit ja toisaalta auttaa kertomalla, mihin suuntaan ja miten paljon kutakin huoltotoimenpidettä pitää säätää.

I’m at peace with my body. We are one. Minulla ei ole mitään taistelua käytäväksi kehoni kanssa – se on täydellisen kaunis ja upean toimiva sellaisena kuin on. Niin liikunnallisissa ylä- kuin alamäissä.

Kun syöminen ei täytäkään – Mitä tarkoittaa ahmintahäiriö?

Lupailin aikoja sitten varsin luetussa postauksessani, että kirjoittelisin ahmintahäiriöt aiheesta enemmän blogiin. Ajattelin, että Älä laihduta – päivän viikolle tämä aihe istuu hyvin.

Osallistuin helmikuussa Etelän SYLI:n tilaisuuteen, jossa psykologi Anna Grandlund kertoi ahmintahäiriöistä. Tein kiivaasti muistiinpanoja, joita pyrin hyödyntämään tässä jutussa. Lisäksi käytän poimintoja loistavasta kirjasta Irti ahminnasta – Kohti tasapainoista suhdetta ruokaan (Keski-Rahkonen A, Meskanen K, Nalbantoglu M. Duodecim 2013).

irti_ahminnasta-22539724-3930428043-frntl

Koska en ole ahmintahäiriötä kokenut, en luonnollisestikaan mitenkään pääse kovin henkilökohtaiselle tasolle, mutta yritän silti painottaa niitä yksilöiden tuntemuksia ja ajatuksia, joita sairauteen liittyy. Irti ahminnasta – kirjasta hyödynnän sairastuneiden lainauksia.

Lääketieteellistä lähestymistä ja diagnooseista syömishäiriöihin (sis. ahmintahäiriöt) saa joulukuussa uudistuneesta Käypä hoito – suosituksesta.

Ahmimishäiriöt – mistä on kyse?

Ahmimishäiriöiksi lasketaan bulimia ja ahmintahäiriö BED, Binge Eating Disorder (kyllä, suomenkieliset nimeämiset ei ole mennyt ihan nappiin tässä… itsekin menin aluksi ihan sekaisin, kun aloin tätä kirjoittaa) ja epätyypilliset ahmimishäiriöt. Käytännössä suurin osa sairastaa epätyypillistä, eli sellaista, jossa oireiden kirjo on hyvin moninainen. Tässä jutussa puhun nyt enimmäkseen BEDistä, vaikka varmasti monet näistä pointeista koskevat erilaisia ahmimishäiriöitä.

Määritelmät ovat muutenkin niin ja näin: Eiköhän pulmana ole ne ajatukset, jotka oireilevat ongelmallisena syömisenä eikä niinkään se, mitä syö ja millä tahdilla ja kompensoiko syömistä vai ei.

Ahmimisen tarve on usein epäselvä ja aina yksilöllinen. Siten myös hoidon on tärkeä olla yksilöllinen.

Ahminta pakoporttina

Ahminnan tarve ei ole mikään kevyt tuntemus. Anna Granlund hahmotti luennolla, että ahmimisen tarve ohittaa (terveys-)tiedon, tehdyt päätökset ja lupaukset. Ahminnalla turrutetaan tunteita, mikä vahvistaa negatiivista ajatusta itsestä. Nämä arvottomuuden ja huonommuuden tunteet fuusioituvat osaksi minuutta. Tämä on hyvin tyypillistä myös ihan peruslaihduttajille: ajatellaan, että koska nyt mokasin tämän dieetin, olen huono ja heikko ihminen. Eihän siitä ole kyse, vaan tapa käsitellä pettymyksiä on liian mustavalkoinen tai asetetut tavoitteet ovat epärealistisia. Harva tiedostaa tätä ajattelumallia – sen olen omassakin työssäni huomannut.

Ahmimiskohtaus saa aikaa hetkellisen jopa transsinomaisen hyvänolon tunteen, joka kuitenkin kestää vain hetken ja saa loppujen lopuksi aikaan itseinhon tunteita ja pettymystä, että tarvetta ei ole pystynyt kontrolloimaan.

Ahminta toimii pakoporttina ahdistukselle ja haastavien tilanteiden tai tunteiden kohtaamiselle. Tämä johtaa negatiiviseen kierteeseen, joka vaikeuttaa ahminnan lopettamista.

”Minulle ahminta on liittynyt patoutuneisiin tunteisiin, joita en jostain syystä ole kokenut voivani purkaa muuten. Tai oikeammin, en edellenkään ahminnalla purkanut tunteita, vaan lohdutin itseäni ja tein paremman mielen itselleni. Ehkä jopa peitin hyvänolontunteella oikeita tunteita.” 

”Ahmin, kunnes olen liian ähkyssä ja tunnen itseni iljettäväksi ja ihraiseksi palloksi. Mutta ahmiminen on kannattavaa, koska olen kuitenkin saanut makunautinnon, suuhuni jotain pureskeltavaa sekä ajatukset siirrettyä muualle. Eikä ruoka koskaan sano vastaan tai pahoita mieltäni: se tulee aina mielellään ostoskoriin ja ujuttautuu pala palalta luokseni.”

”Ongelmasyömisestä on vaikea päästä eroon, koska ihminen lähtökohdiltaan on varmasti ennemmin vaikeita asioita karttava kuin ne kohtaava. Jotta voisi päästä ongelmasyömisestä eroon, pitää ensin kohdata itsessään ne asiat, jotka ajavat siihen. Jos ongelma olisi pelkkä syöminen, se olisi helppo asia saada kuntoon. Kysessä on kuitenkin enemmän kuin vain kyltymätön rakkaus ruokaan, ja syyt ovat poikkeuksetta vaikeita asioita ja tunteita, usein monimutkaisia ja monisyisiäkin, joiden käsittelyä ennemmin välttelee kuin tarttuu niihin ja selvittää ne.” 

Lainaukset Irti ahminnasta – kirjasta

Negaatiokierteen seuraukset

Monella ahmintahäiriöstä kärsivällä on takana useita laihdutuskuureja ja painon kanssa jojoilua. Nämä tiedetään tehottomiksi painonpudotustavoiksi, mutta ne myös altistavat ahminnalle. Tällaisten kierteiden seuraukset voivat olla melkoisen dramattisia. Monen ahmintahäiriötä sairastavan tunne-elämä voi olla epävakaa ja ajattelu on passiivis-aggressiivista. Tällöin on myös vaikea uskoa muiden myötätuntoon ja moni on armoton itseään kohtaan. Kuulostaa kovin vaikealle ja rajoittuneelle elämälle.

”Koen olevani jotenkin huono, väärässä ja surullinen ja ahmin, jotta tuntisin oloni paremmaksi. Jos en kuitenkaan jostain syystä pysty käsittelemään asiaa, joka mielenkuohahduksen on aiheuttanut, niin en tavallaan pääse lainkaan irti ahdistuksesta ja sama paha mieli vain pyörii mielessäni ja siten jatkan ahmimista.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta

Ylipaino = heikko itsekuri, kun ei osaa edes syömisiään hallita.

Anna Granlund puhui luennollaan siitä, että helposti anoreksiaan sairautena liitetään jonkinasteinen itsekuri-gloria. Päivitellään, miten kova itsekuri sairastuneella on, kun pystyy kontrolloimaan liikuntaa ja syömistä niin rajusti.

Tosiasiassa moni ahmimishäiriötä sairastava rajoittaa itseään elämän kaikilla osa-alueilla, ei vain liikunnan ja ravitsemuksen suhteen. Tämä ei vain näy päälle yhtä selvästi. Ehkä sen takia, että ahmimishäiriötä sairastava vetäytyy sosiaalisista tilanteista ja ihmissuhteet voivat negaatiokierteen takia heiketä. Ehkä sen takia, että häpeää omaa ulkomuotoaan. Ehkä sen takia, että haluaa uppoutua syvämmälle ahmintaan ja lykätä negatiivisten tunteiden kohtaamista.

”Kun muutin yksin, syömiseni lähti käsistä. Haalin itselleni usein ison kasan kaikkea halpaa, makeaa ruokaa: illan kasa saattoi olla suklaalevy, karkkipussi, keksipaketti, jäätelöä. Söin ne kaikki. Tunsin pahaa oloa ja jäin joskus pois sosiaalisista menoista sen vuoksi, että halusin viettäää illan herkkujeni kanssa. Ahmimishetkessä en miettinyt ensimmäisen suklaapalan jälkeen makua enää. Tärkeintä oli saada mahdollisimman paljon suuhun kaikkea. Nopeasti. Enemmän. Olo oli välillä kauhea, mutta jotenkin päätin aina ahmimiskohtauksen jälkeen, että nyt sellaista ei tule hetkeen.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta.

Mikä avuksi?

Ahmintahäiriöistä on vaikea parantua, jos ei kohtaa niitä ongelmia, jotka siihen ajavat. Se ei vain voi olla vaikeaa, se aivan varmasti on sitä. Kuitenkin on hyvä ymmärtää, että vaikeudet on tehty voitettaviksi ja se kokemus taas vahvistaa ihmistä. Ilman eheää minuutta on vaikea tietää, kuka on ja mitä haluaa. Elämän mielekkyys voi olla vaakalaudalla.

Ahminnasta parantumisen tiellä on monien hyvien taitojen opettelu. Myötätunnon lisääminen, hyväksynnän opettelu (erityisesti itseä kohtaan) sekä tietoisuustaitojen vahvistaminen. Näistä on varmasti apua ja hyötyä myöhemmin elämässä. Toiveikkaasti voidaankin mielestäni ajatella, että vaikka parantuminen on kivuliasta, sen myötä saa sellaisia työkaluja elämään, joita tarvitaan monessa tilanteessa.

Olen huomannut, että monelle ammattilaiselle tämä aihe on vaikea. On vaikea hahmottaa, missä menevät omat ammattitaidon rajat. Uskoakseni kuitenkin se, että toivoo toiselle hyvää, osaa olla objektiivinen tilanteen suhteen ja ymmärtää sairauden perustat, vie jo pitkälle. Nähdäkseni ravitsemusterapeutin tonttia on täsmäsyömiseen kannustaminen, suunnitelmallinen ja konkreettinen apu, mitä syödä ja miten herkutella järkevästi ja tietoisempaan syömiseen harjaannuttaminen.  Tämän lisäksi koen, että ahmintahäiriöistä kärsivälle on tärkeä valaa uskoa, että muutos on mahdollista. Sillä mitä useammasta suusta tätä viestiä tulee, sitä parempi.

”Nykyisin haluan tosissaan unohtaa nuo kolmekymmentä vuotta, jolloin syöminen määriteli elämääni. Jäin monesta asiasta mielestäni paitsi. Nyt yritän kuroa kiinni noita asioita elämässäni. Toisaalta tiedän, että olen hirmuisen vahva. Olen taistellut jotain sellaista vastaan, mitä ei voi sanoin kuvailla. Tiedän selviytyväni mistä vain, koska olen pystynyt pysäyttämään ahmimiskierteeni. Rakastan sen verran itseäni ja elämääni, etten anna ahmimispeikon tulla enää luokseni.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta

Itsehoitovinkit ja -linkit

Irti ahminnasta – kirjan alkupuheessa todetaan: ”Kirjoitimme tämän oppaan, koska Suomessa suurin osa ahminnasta kärsivistä ei pääse minkäälaiseen hoitoon. Huolimatta ahminnan aiheuttamista terveysvaaroista ja kärsimyksestä apua on vaikea saada sen paremmin julkisen terveydenhuollon piiristä kuin yksityisestikään, pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta.”

Siksi ajattelin, että on hyvä laittaa tämän postauksen oheen tiedoksi niin tuo jo edellä mainittu kirja kuin Mielenterveyskirjaston nettisivusto Irti ahminnasta. Soisin tietysti, että jokainen saisi hyvää, henkilökohtaista hoitoa, mutta ainakin nämä lähteet ovat huolella laadittuja, kattavia ja niistä on varmasti hyvä lähteä liikkeelle. Ehkä henkilökohtaisen avun hakeminen ja saaminen tuntuu alun jälkeen myös helpommalta.

(Toivottavasti voitte olla ylianalysoimatta esiintymisiä toisin kuin meikä… Videoiden tekijöille huomio, että saa hymyillä! 😀 Suositus: Kuunnelkaa harjoituksia, älkää katsoko… Vaikka on vakava aihe, se ei siitä muutu paremmaksi, jos puhuja kuulostaa ja näyttää siltä kuin olisi itse itkuun purskahtamassa. T: entinen masistelija, että tiedän vähän mistä puhunkin. 😉 )

***

ala-laihduta-logo

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).