Fitness-kanastelua

14570493_10154551713522930_3275484957878300463_n

”Pakko mennä salille. Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” 

Öööö, ei kyllä oo ja kyllä pärjää. Eiks lihaskuntoa voi harjoittaa aika monella muullakin tavalla?

”Joka ihon puhdistusopas.”

Ei rakettitiedettä. Osta pesuaineet ja pese.

(ISOLLA FONTILLA) ”Laihdutin 62 kg.” 

Kerrotko vielä, miten muutuit iloisemmaksi, onnellisemmaksi, baarissa alkoi käymään flaksi ja löysit sisäisen rauhan? Laihtumisessa ei ole mitään vikaa, mutta se, että se on lehden kannessa kissankokoisin kirjaimin vähän niinko on.

”Eija-Riitta Korhola, 57. Tähtään painonnoston SM-kisoihin.”

Tässä maassa ei ole kovin montaa poliitikkoa, joka aiheuttaisi itsessä suurempaa ärsytystä kuin hän. En ole vieläkään päässyt yli siitä lässyttävästä ja holhoavasta asenteesta Greenpeace-aktivisteja kohtaan. (Kyllä, tässä maassa on ihan itsenäisesti ajattelevia naisia, jotka valitsevat aktivismin ja laivoihin kiipeilyn paritalo-idyllin sijaan.) Olen siis täysin kykenemätön kommentoimaan tätä asiallisesti. Ja myönnän, että jos tässä olisi Marja Meikäläinen suhtautuisin tähän vähän eri tavalla.

”Kävelijästä maratoonariksi.”

Koska juoksuhan toki sopiikin ihan kaikkien keholle ja kävely ei yksistään riitä. Onhan se tehotonta ja kummalisen näköistä haahuilua, jos sitä verrataan kireisiin trikoisiin ja virtaviivaiseen juoksuun.

”Personal trainer Linda Manuella taltutti anoreksian.”

Nyt ei oo yhtään skitsofreeninen olo kannen luettua. Ensin pakotetaan salille, kerrotaan huimista laihdutuksista, siitä, että kyllä 60-kymppisenäkin kannattaa tavoitteellisesti teuhtaroida painojen kanssa ja kävely kannattaa vaihtaa maraton-juoksuun ja loppuun tämä. Noin niinko syömishäiriöiden parissa työskentelevänä totean, että KAIKKI aiemmat asiat liittyy siihen, missä paineaallossa nuoret – ja vanhemmat! – tyypit elävät ja mitkä altistavat syömis- ja liikuntasekoiluun, joka äityessään voi johtaa anoreksiaan. (Kyllä, monia muitakin syitä on, mutta nämä ulkonäköpaineet ovat vahvana osatekijänä.)  Voi perkeleen perkele näitä naistenlehtiä.

Tälla angstilla jatkan makaamista puumajassa ties monetta päivää ja kirjoitan Ruokamysteerit-kirjan kässäriä, johon yritän ähdätä myös yhden luvun ikuisesta laihduttamisesta. 😉 Eli siinä mielessä nää aamukierrokset tulee tehokkaaseen käyttöön!  Liikunta on ihanaa, mutta joka päivä siihen ei oikeasti ole aikaa. Ja sekin on ihan fine.

P.S. Hheeeheh, ei hitto, ens kesänä pitää tehdä maraton-kävely ihan vaan huvikseen. 😀 Tänä kesänä meni jo se 31 km Lapissa, niin heleposti menee maraton-matka! Ja kaikessa rauhassa ja luontoa ihaillen. Lyhyet juosulenkit on itsellä lähinnä sykkeen ja kunnon nostamista varten.

14324660_10153728787910800_2794622900049130786_o

Siellä huiskuttavat 71- ja 74-vuotiaat vanhempani 30 km kävelyn jälkeen. Itselleni on tavoitteena olla siinä kunnossa 70-vuotiaana, että pystyn lampismaan reippaat 100 km viikon aikana ilman pulmia ja mukavalla mielellä.

P.P.S. Lehden kuva levinnyt somessa – sori, otin käyttöön ilman lupaa, kun en oikein tiedä, keneltä lupaa pyytää!

Rakkaus pelasti syömishäiriöltä

Voisi kuvitella, että ravitsemusterapeutin ammatin takia ”osaan” syödä terveellisesti ja hyvin.

Vaan kun minä opin tämän taidon ennen sitä. Ehkä sen taidon oppimisen takia halusin alaa opiskelemaan.

Minä, kuten tuhannet muut, jotka syövät terveellisesti, en tarvinnut taidon oppimiseen syvällistä ravitsemustietämystä. En tarvinnut kalorilaskentaa, en aamuaerobisia (pakko änkeä tämä klassikko joka tekstiin 😛 ). Tarvitsin aikaa, hyviä esimerkkejä ja paljon pohdintoja itseni kanssa. Ja rakkautta.

Luulin pienenä olleeni puntero (ajatus, joka on tullut nyt vesitettyä), joten stressasin syömisestä varsin paljon teini-ikäisenä. Sisäisesti, sillä en muista, että olisin aiheesta paljon puhellut.

Lukioiän asuin anoreksiaa sairastavan kämppiksen kanssa. Kaikki katastrofin ainekset oli kasassa: Kämppisasumista todella nuorena poissa perheen luota, erittäin rankka erikoislukio (kiitos vaan IB:n yliopisto on tuntunut välillä ihan pelleilyltä; en vaihtaisi kokemusta silti mihinkään), syömisen säätely läsnä jatkuvasti kotona ollessa, liian vähän liikuntaa deadlineja puurtaessa, itsetunto-ongemia, jatkuva rumuuden tunne. Ja kyllä, YRITIN kehittää itselleni jonkinasteista bulimiaa ja nipistää syömisestäni.

Vaan oli rakkaus.

Rakkaus ruokaan. Rakkaus nautintoihin.

Minusta ei tullut syömishäiriöistä, koska rakastan ruokaa. Rakastan tehdä sitä, rakastan lukea siitä, rakastan istua alas ihmisten kanssa syömään. Tykkään kokeilla uusia makuja. Tykkään kuulla, miten leipä leivotaan ja olut pannaan (sopivasti rakkaudellinen termi lempijuomani teossa).

Minusta ei tullut ylipainoista, koska tajusin, että ruoka myös rakastaa minua takaisin. Se ravitsee ja pitää minusta huolta. Se on ystäväni.

Harhapoluilla

Suhde ei ole ollut auvoisa. Hurahdin opiskeluaikana panikoimaan, että syön liikaa rasvaa (koska 6 tl/pv – joo, wtf?), liian vähän kuituja (vehnäleseitä salaattiin anyone? erityisen kiva lisä IBSiläisen ruokavalioon – ei yhtään tule vatsavaivoja) ja yleisesti vain liikaa (muistutin sauvasirkkaa ulkomuodoltani opintojen ensimmäisenä vuonna).

Tein syrjähypyn ruoasta mielen nälän kanssa. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi harhailuni, sillä opin kokemuksesta paljon ja väitän, että pystyn paremmin ymmärtämään potilaitani. Ikuna en enää kyllä riuhdo itseäni irti ruoan rakastavasta syleilystä.

Nautinto vs. terveyden edistäminen

Tuntuu, että usein puhutaan siitä, että ihan kauhea, jos sitä ruokaa rakastaa liiaksi – sitähän on heikkoluonteinen ihminen sitten koko ajan syömässä! Hirvein kommentti, jonka olen kollegan suusta kuullut on, että ruoka ei saa olla liian hyvää, jotta sitä ei syö liikaa. Sydämeni vuosi verta noiden sanojen jälkeen ja oli valehtelematta järkyttynyt.

Suomen ravitsemustieteen seuran juhlaseminaarissa oli luento tulevaisuuden näkymistä. Puheenvuorossa asettiin mielestäni vastakkain nautinnot ja terveyden edistäminen, ikään kuin ne eivät sovi samaan ajatusmalliin.

Minun mielestäni ongelma nimenomaan on se, että ne yritetään erottaa toisistaan. Tunteet, kuten rakkaus ja nautinnoista iloitseminen, tulisi liittää olennaiseksi osaksi terveyttä. Tietoa voidaan hyödyntään rakkaudellisissa ruokavalinnoissa, mutta se ei yksistään saisi ohjata syömistä, joka on paljon, paljon enemmän kuin ravintoaineita ja niiden imeytymistä ja terveysvaikutuksia.

Koska olet sen arvoinen  – ja koska kehosi on viisas

Samassa seminaarissa pohditiin teknologian mahdollisuuksia sopivien ruokien ja terveyttä edistävän syömisen löytämisessä. Eräs arvon panelisti intoili laseista, jotka voisi laittaa kauppaan mennessä ja sen näkökenttä sumenisi ”huonompien” valintojen kohdalla ja kirkastuisi, kun kohdistaa katseensa parsakaaliin.

Arvioin tässä männä päivänä teknologiaa myös Prisma Studiossa. Ravitsemusapplikaatioista voi hakea alkustarttia terveellisen ruokarytmin löytämiseksi ja hyvien valintojen tekemiseen, mutta en kyllä suosittelisi ulkoistamaan ruoan säätelyä ja syömisen ajoittamista teknologialle. Enkä innostu kauppalaseista. Miksi?

Koska kehomme osaa tehdä sen. Silloin kun sitä pystyy kuuntelemaan ja olemaan läsnä päätöksissämme.

Tämän taidon olen itse oppinut jo aikoja ennen ravitsemustieteen opintoja. Lukiossa muistan pohdiskelleeni, että hetkonen, aineenvaihdunta… Luulisi sen toimivan paremmin, jos elimistölle syöttää riittävästi polttoainetta ja monipuolista tavaraa. Ja vielä joustavalla mielin, sillä jos valitsen pääosin hyvää tavaraa, niin ei kai sillä voi olla kauheasti merkitystä, jos osa ruoista on epäterveellistä. And behold: tuo sama ajatus ohjaa syömistäni vielä tänäkin päivänä. Ja kas, se toimii kuin häkä. Ilman stressiä, ilman jäätäviä rajoituksia ja panikointeja.

Minua kiehtoo tietysti ruoan tiedepuolikin, mutta arjessani tärkein on intohimoinen rakkaus ruokaan ja ruokanautintoihin.

Olen treenannut lajia hyvin pienestä pitäen. Melkein mestari jo.

mustikkakulho