Muodonmuutoksia-dokumentti osoittaa, että feminismiä tarvitaan

Raflaavasti heitin tietysti f-sanan otsikkoon, mutta heitin sen siksi, että se on päällimmäinen ajatus, kun dokumentti loppui. (Niille, joille otsikko ei heti aukene, niin kyseessä on Areenasta löytyvä bikinifitneksestä kertova dokumentti.)

Tasa-arvoa ja suvaitsevuutta siihen, miten katsomme ihmiskehoa. Riittävyyden tunnetta. Sitä, että olemme oikeanlaisia ilman, että meidän tarvitsee yltää kankeisiin kauneus- tai treeni-ihanteisiin.

Tiesin kyllä ennestään, millaista bikinifitness ja fitness-”urheilu” on. Sen lisäksi, että olen paasannut kolme vuotta Se erilainen fitness -blogissa aiheesta, olen saanut kuulla aiheesta niin vastaanotolla kuin esimerkiksi entisen fitness-urheilijan ja nykyisen personal trainer Nora Yrjölän ja urheilulääkäri Pippa Laukan luennoilla.

Noh, niin, lähdetäänpä siitä, että katselukokemukseni alkusekunnitkin olivat hankalia. Yritin ymmärtää, että jonkun naiskauneuskäsitys on tätä:

Taiteellisen sumuinen kuva.

Mikkilä tarjosi vertaistukea Whatsappin välityksellä.

Aloituslauseet sai kiemurtelemaan epämukavuuden tunteessa:

”Rumat ihmiset eivät pysty pärjäämään tämmösessä lajissa. Kaikki bikinihuiput on todella kauniita naisia ja niin tulee myös varmasti jatkossa olemaan.”

Ihmiselle, jonka motto on, että kaikki ihmiset (ja heidän kehot) ovat kauniita, ei mitenkään istu mieleen tämä ajatus.   Plus tämä hienosti vesittää sen viestin, joka jaksetaan jatkuvasti liittää fitnekseen – se, että se olisi urheilua. Ei ole. Se on koiranäyttelyyn verrattava tapahtuma, sillä erotuksella, että koiranäyttely on inhimillisempi.

Kun feministi katsoo lököasussaan Muodonmuutoksia-dokkaria Älä laihduta – päivänä.

Lähtökohdat harrastukselle ja kehon kehittämiselle eivät tunnu olevan rakkaudessa ja itsensä hyvinvoinnissa, joka ihan tutkitusti on se terveellisin tapa, joka johtaa myös pitkäaikaiseen hyvinvointiin.

”Ja silloin kun mä muutin vuonna 2010 Helsinkiin, niin mä tapasin täällä miehen ja hän vei minut sitten kuntosalille. Hän ehkä alkuun vähän jopa pakotti minua sinne mukaan. Mullakin alkoi ikää olla se reilu kakskymmentä ja niin ei myöskään voinut  syödä ja juoda niin ettei se ois näkynyt kropassa. Ja sit mä olin itsekin vähän tyytymätön siihen omaan ulkonäkööni.”

Tiedoksi muuten, että olen 34-vuotias nainen ja saan syödä ja juoda hyvin vapaasti ja herkullisesti.  Näkyykö se kropassa? Ehkä, ehkä ei, ehkä ajoittain.  Tietoisen syömisen ansiosta homma pysyy silleen mahtavasti vähän niinko itsestään tasapainossa, että pari kiloa sinne tai tänne ei haittaa, koska itsetuntoni tai mielialani ei ole kytketty mihinkään painolukemaan tai rasvaprosenttiin.  Silleen aika kiva juttu.

Tässä videolla esitellään tervehenkistä treenaamista. Se erilainen fitness -blogin motto on fitness for fun ja sitähän tässäkin videossa on tarjolla hartiamitoin. ”Ihan normaalia.”

Ja sitten se kohta, joka sai tekstaamaan pitkät rivistöt kirosanoja Mikkilän suuntaan:

”On ehkä etua siitä, että on mies, kun valmentaa bikinifitnekseen. Että siinä on varmaan se auktoriteetti-kysymys tulee hyvin monella. Että… jos sanon, että tee kolme aamulenkkiä, niin mä tiedän, että ne kolme aamulenkkiä on tehty.” 

Hyvä jeesus. Nämä 2017 vuonna elävät ihmiset puhuvat siitä, että mies on naiselle auktoriteetti. Olen sanaton. Vaan en kauaa…

Nyt sanon suoraan: Historian saatossa naisasialiike (yhdessä miesaktiivien kanssa) ei taistellut naisten ihmisoikeutta, äänestysoikeutta, mahdollisuutta siirtyä työelämään ja kehollista vapautta sitä varten, että naiset itse laittavat itsensä takaisin tuohon alisteiseen lokeroon. Ei, siskot, ei. Vuosisatoja tehtiin töitä sen eteen, että naiset nähtiin älyllisinä, tasaveroisina ihmisinä miesten rinnalla. Ja nyt tyypit kävelee strösseleissä ja strasseleissa, bikinit liimattuna kannikoihin ja puolen kilon irtoripsissä lavalle arvioitavaksi? Not cool.

Dokkarin alussa päähenkilö Linda puhuu siitä, että tällaista kehollista ihannetta sitä naisilta vaaditaan, mutta että heitä syyllistetään siitä, että tekee kovasti töitä sen eteen.

Rakas, Linda, SINÄ ITSE vaadit sitä itseltäsi. Aika moni muu on jo havahtunut siihen, että ulkonäköpaineet ovat kapitalistinen juoni saada meidät tuhlaamaan aikaa ja rahaa tyytymättömyyden alttarilla. Suosittelen lämpimästi tutustumaan vaikkapa tähän blogiin, Ylen Vaakakapinaan tai vaikkapa #älämahdumuottiin – kampanjan iloisiin ihmisiin, jotka edustavat hyvin erilaisia kauneuskäsityksiä, mutta ilo ja hyvä mieli hyväksynnästä herää pelkistä kuvista eloon. Ero alistuneisiin, keinotekoisiin hymyihin fitness-lavoilla on huima.

Dokkarissa Linda myös valittaa sitä, että joutuu kuuntelemaan läheistensä ongelmia tai vastaamaan kyselyihin,  siitä, lähtisikö ulos, vaikka haluaisi vaan keskittyä itseensä ja kisoihin valmistautumiseen. Ihminen on laumaeläin ja ihan satavarmasti onneton ja tyytymätön, jos kuvittelee, että onni ja tyytyväisyys löytyy omaa napaa riittävän kauan tuijottamalla.

Darlings, you are looking the wrong way. Trust me. I’ve been there.  Parikympppisenä hain hyväksyntään ympäriltäni ihan samoilla keinoilla. Olen hoikempi, olen aktiivisempi, teen vielä vähän enemmän. Aika jännästi en tullut yhtään onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi. Se tapahtui vasta sen jälkeen, kun aloin keskittyä enemmän ajatusten ja empatian treenaamiseen sekä ulkoiseen maailmaan.

SEFB perustettiin, koska olimme huolissamme, miten tämä ulkonäköpelleily vaikuttaa nuoriin ja lapsiin. Ikävästihän se vaikuttaa (terkut ravitsemusterapeutin vastaanotolta). Siinäkin on yksi syy, miksi fitness-urheilu on niin hanurista: Se vahingoittaa varmasti muita. Se, mikä on yksilölle hyvästä, ei välttämättä ole yhteisölle. Alkoholisti ei ehkä itse koe käytöstään ongelmalliseksi, mutta on satavarma, että vähintään hänen lähipiirinsä näin tekee. (Ja ei, tätä ei siinä jyväskylässä tehdyssä tutkimuksessa taidettu selvittää, vai kuinka? Tutkijat tekee yhden tutkimuksen ja sitä sitten yleistetään pro-fitness-piireissä… phhhfff….)

Lisäksi logiikan puute vaivaa toimintaa. Sanotaan, että tältä nykynaisen kuuluu näyttää, mutta mitä ihmeen iloa siitä omasta mielestä upeasta kehosta on, jos sitä ei koskaan ehdi viedä tanssilattialle, teatteriin, leppoisalle kävelylenkille, kavereiden kanssa keikalle, kahville tai syömään? Se pää  siinä kropan jatkona ja mieli siellä jossain sisällä todennäköisesti arvostaisi sitä kovasti.

Itepä sen sanoitte:

P.S. Ennen kuin joku alkaa itkeä, että miksi naiset aina lyttää naisia, niin siitä ei ole tässä nyt kyse. Kyse on siitä, että fitness ja sen kauneusihanteet nimenomaan vahingoittaa naisia  – ja jos laajemmin ajatellaan myös miehiä. Feminismin tavoitteena kun on laajentaa myös yhteiskunnan käsitystä siitä, millaista on olla mies. 

Feminismiä pojille

Helsingin Sanomissa ilmestyi juttu ”kevyellä” otsikolla  ”4 tapaa, joilla miehet sairastuvat syömishäiriöön: suomalaistutkija selvitti, miten eri tavoin sairaus voi alkaa – ja miksi siitä pitää puhua”. Uutisessa kerrotaan Henri Hyvösen pro gradu -työn löydöksiin. Hyvösen mukaan kyseessä on vaiettu ja piiloteltu ongelma. Jokaisen graduun haastateltavan miehen tarina on erilainen, mutta yhdistävä tekijäkin löyty.

”He olivat tyytymättömiä omaan sosiaaliseen asemaansa ja heillä oli vakaa uskomus, että muovaamalla omaa ruumista johonkiin suuntaan, muiden ihmisten asenne heihin alkaisi muuttua.”

Olen jo ainakin vuoden päivät jauhanut useammassa keskustelussa siitä, että olen huolissani pojista. Koska olen feministi, olen tällä hetkellä erityisen huolissani pojista. Siitä, tulevatko he varmasti kuulluiksi. Saavatko he varmasti olla kaikkea, mitä haluavat.

Uskallan tehdä jonkinmoisia yleistyksiä nyt sen perusteella, mitä ympärilläni näen. Tytöistä ja naisista on vuosien saatossa tullut yhä paremmin pärjääviä – niin työssä kuin elämän muilla saroilla. Kiltin tytön syndrooma saattaa kyllä vaivata ja sen takia tytöt ovat (osittain omien) paineiden alla ja uuvahtavat.

He voivat kuitenkin olla kaikkea mahdollista: tyttömäinen hupsuttelija, sporttinen verkkarihoppari, dramaattinen älykkö tai herkkä taiteilijasielu. He ottavaat ja lähtevät  parikymppisinä toiselle puolelle maailmaa seikkailemaan pienistä kotikylistään, jossa ei tapahdu mitään. (Olin aivan koukussa Au pairit -sarjaan :D). No biggie.

Vaan pojat. Minulla on vähän semmoinen fiilis nyt, että pojat ovat jääneet huomiotta. Juttelin tästä aiheesta noin vuosi sitten ystäväni ja hänen ruotsalaisen työkaverin kanssa. Ruotsalainen nainen oli sitä mieltä, että feminismiltä on unohtunut ottaa huomioon miehet. Ilmiö näkyy heillä siinä, että maassa on kyllä hyvä boss-lady -meininki, mutta boss ladyt eivät oikein innostu pariutumaan niiden hieman reppanoiden miesten kanssa, jotka ovat pudonneet ”minä osaan ja olen hyvä” -kärryiltä.  Kuten hän ilmaisi: Ruotsissa on keskitytty vuosia vahvistamaan tyttöjä, mutta siinä sivussa unohtuivat pojat. Tämä ei ole missään määrin hyväksyttävää tai toivottavaa. Kaikki hyötyvät feminismin sanomasta, siitä, että hyvässä yhteiskunnassa on todellinen tasa-arvo ja vapaus. Feminism is unisex (teksti paidassa, jota en ostanut Riikasta ja nyt harmittaa).

Toinen vähän eri henkinen merkki epätasa-arvosta ovat pienet, arkiset asiat. Mies ei noin vain voi vetäistä hametta päälle ja lakata kynsiä. Luin itsekin vähän yllättyneenä nettiartikkelin, jossa purettiin miesten netissä käymää keskustelua siitä, mitä tekisivät, jos stereotypiat eivät heitä rajoittaisi. Ompelisivat. Käyttäisivät kukkaishajuvesia. Käyttäisivät meikkiä silmäpussien peittämiseen. Itkisivät. Eräs toteaa: : “I’d knit so hard, bro.” 

Seuraan sukulaispoikien käsityksiä ruoasta ja jako on aika selkeä: kasvikset eivät ole heitä varten. Näin typerät mielikuvat haittaavat poikin terveyttä dramaattisella tavalla. Se ei haittaa, että he eivät syö kasviksia teini-iässä, mutta jos heillä on yleisesti käsitys, että liha on miehistä ja kasvikset ei, ei siitä seuraa hyvää. (Ääripäitä välttääkseni mainittakoon vielä, että en toivo myöskään, että kukaan syö pelkkää salaattia ja kuvittelee sen olevan terveellistä. Tarvitaan monipuolisuutta – lihalla tai ilman. Mielellään ilman.)

Kitisin muuten niin hienolle ympäristönsuojeluhankkeelle 1MillionWomenille Facebookissa, että minkä ihmeen takia tässä ei huomioida miehiä? Kai heitäkin kiinnostaa maapallon ja jälkikasvun tulevaisuus siinä missä naisiakin. Tällaista keinotekoista jakoa miehiin ja naisiin en vaan voi tajuta. Minusta se ei myöskään ole feminismin hengen mukaista. Omaan näkemykseen voi tietysti vaikuttaa se, että olen luontevasti ollut sekä tyttö- ja poikaporukoissa sekä nyt myöhemmällä iällä nais- ja miesporukoissa ja lähimmät ystävät ovat niin miehiä kuin naisiakin.

Olen sitä mieltä, että jos tahallamme saarramme pojat hyvien juttujen ulkopuolelle – oli se sitten maailman pelastaminen tai itsensä kehittäminen ja itseilmaisu – se tulee kostautumaan ikävällä tavalla. Olen tässä maahanmuuttokriittisten digiritarien esiintuloa seurannut ja miettinyt, että onko tässä siitä kyse, että heillä ei ole muutakaan keinoa tulla huomatuksi? Kokevatko hekin, että heidän sosiaalinen asema on niin heikko, että hakevat vahvistusta – syömishäiriöiden sijaan – ulkopuolisesta vihan kohteesta?

-Leena