Mitäpä sitä ei kehoaktivisti tekisi viestin viemiseksi… Tässä tapauksessa uisi hyisessä Jyväsjärvessä Aamulehden pyynnöstä. 😀 Erinomainen juttu Katrista, kehoaktivismista ja siitä, miten SEFB sai alkunsa. Huomenna lehdessä, tänään jo täällä. Kiitos, Aamulehti, jutusta ja tärkeän asian nostamisesta esille! 
fitness
Muodonmuutoksia-dokumentti osoittaa, että feminismiä tarvitaan
Raflaavasti heitin tietysti f-sanan otsikkoon, mutta heitin sen siksi, että se on päällimmäinen ajatus, kun dokumentti loppui. (Niille, joille otsikko ei heti aukene, niin kyseessä on Areenasta löytyvä bikinifitneksestä kertova dokumentti.)
Tasa-arvoa ja suvaitsevuutta siihen, miten katsomme ihmiskehoa. Riittävyyden tunnetta. Sitä, että olemme oikeanlaisia ilman, että meidän tarvitsee yltää kankeisiin kauneus- tai treeni-ihanteisiin.
Tiesin kyllä ennestään, millaista bikinifitness ja fitness-”urheilu” on. Sen lisäksi, että olen paasannut kolme vuotta Se erilainen fitness -blogissa aiheesta, olen saanut kuulla aiheesta niin vastaanotolla kuin esimerkiksi entisen fitness-urheilijan ja nykyisen personal trainer Nora Yrjölän ja urheilulääkäri Pippa Laukan luennoilla.
Noh, niin, lähdetäänpä siitä, että katselukokemukseni alkusekunnitkin olivat hankalia. Yritin ymmärtää, että jonkun naiskauneuskäsitys on tätä:
Taiteellisen sumuinen kuva.
Mikkilä tarjosi vertaistukea Whatsappin välityksellä.
Aloituslauseet sai kiemurtelemaan epämukavuuden tunteessa:
”Rumat ihmiset eivät pysty pärjäämään tämmösessä lajissa. Kaikki bikinihuiput on todella kauniita naisia ja niin tulee myös varmasti jatkossa olemaan.”
Ihmiselle, jonka motto on, että kaikki ihmiset (ja heidän kehot) ovat kauniita, ei mitenkään istu mieleen tämä ajatus. Plus tämä hienosti vesittää sen viestin, joka jaksetaan jatkuvasti liittää fitnekseen – se, että se olisi urheilua. Ei ole. Se on koiranäyttelyyn verrattava tapahtuma, sillä erotuksella, että koiranäyttely on inhimillisempi.
Kun feministi katsoo lököasussaan Muodonmuutoksia-dokkaria Älä laihduta – päivänä.
Lähtökohdat harrastukselle ja kehon kehittämiselle eivät tunnu olevan rakkaudessa ja itsensä hyvinvoinnissa, joka ihan tutkitusti on se terveellisin tapa, joka johtaa myös pitkäaikaiseen hyvinvointiin.
”Ja silloin kun mä muutin vuonna 2010 Helsinkiin, niin mä tapasin täällä miehen ja hän vei minut sitten kuntosalille. Hän ehkä alkuun vähän jopa pakotti minua sinne mukaan. Mullakin alkoi ikää olla se reilu kakskymmentä ja niin ei myöskään voinut syödä ja juoda niin ettei se ois näkynyt kropassa. Ja sit mä olin itsekin vähän tyytymätön siihen omaan ulkonäkööni.”
Tiedoksi muuten, että olen 34-vuotias nainen ja saan syödä ja juoda hyvin vapaasti ja herkullisesti. Näkyykö se kropassa? Ehkä, ehkä ei, ehkä ajoittain. Tietoisen syömisen ansiosta homma pysyy silleen mahtavasti vähän niinko itsestään tasapainossa, että pari kiloa sinne tai tänne ei haittaa, koska itsetuntoni tai mielialani ei ole kytketty mihinkään painolukemaan tai rasvaprosenttiin. Silleen aika kiva juttu.
Tässä videolla esitellään tervehenkistä treenaamista. Se erilainen fitness -blogin motto on fitness for fun ja sitähän tässäkin videossa on tarjolla hartiamitoin. ”Ihan normaalia.”
Ja sitten se kohta, joka sai tekstaamaan pitkät rivistöt kirosanoja Mikkilän suuntaan:
”On ehkä etua siitä, että on mies, kun valmentaa bikinifitnekseen. Että siinä on varmaan se auktoriteetti-kysymys tulee hyvin monella. Että… jos sanon, että tee kolme aamulenkkiä, niin mä tiedän, että ne kolme aamulenkkiä on tehty.”
Hyvä jeesus. Nämä 2017 vuonna elävät ihmiset puhuvat siitä, että mies on naiselle auktoriteetti. Olen sanaton. Vaan en kauaa…
Nyt sanon suoraan: Historian saatossa naisasialiike (yhdessä miesaktiivien kanssa) ei taistellut naisten ihmisoikeutta, äänestysoikeutta, mahdollisuutta siirtyä työelämään ja kehollista vapautta sitä varten, että naiset itse laittavat itsensä takaisin tuohon alisteiseen lokeroon. Ei, siskot, ei. Vuosisatoja tehtiin töitä sen eteen, että naiset nähtiin älyllisinä, tasaveroisina ihmisinä miesten rinnalla. Ja nyt tyypit kävelee strösseleissä ja strasseleissa, bikinit liimattuna kannikoihin ja puolen kilon irtoripsissä lavalle arvioitavaksi? Not cool.
Dokkarin alussa päähenkilö Linda puhuu siitä, että tällaista kehollista ihannetta sitä naisilta vaaditaan, mutta että heitä syyllistetään siitä, että tekee kovasti töitä sen eteen.
Rakas, Linda, SINÄ ITSE vaadit sitä itseltäsi. Aika moni muu on jo havahtunut siihen, että ulkonäköpaineet ovat kapitalistinen juoni saada meidät tuhlaamaan aikaa ja rahaa tyytymättömyyden alttarilla. Suosittelen lämpimästi tutustumaan vaikkapa tähän blogiin, Ylen Vaakakapinaan tai vaikkapa #älämahdumuottiin – kampanjan iloisiin ihmisiin, jotka edustavat hyvin erilaisia kauneuskäsityksiä, mutta ilo ja hyvä mieli hyväksynnästä herää pelkistä kuvista eloon. Ero alistuneisiin, keinotekoisiin hymyihin fitness-lavoilla on huima.
Dokkarissa Linda myös valittaa sitä, että joutuu kuuntelemaan läheistensä ongelmia tai vastaamaan kyselyihin, siitä, lähtisikö ulos, vaikka haluaisi vaan keskittyä itseensä ja kisoihin valmistautumiseen. Ihminen on laumaeläin ja ihan satavarmasti onneton ja tyytymätön, jos kuvittelee, että onni ja tyytyväisyys löytyy omaa napaa riittävän kauan tuijottamalla.
Darlings, you are looking the wrong way. Trust me. I’ve been there. Parikympppisenä hain hyväksyntään ympäriltäni ihan samoilla keinoilla. Olen hoikempi, olen aktiivisempi, teen vielä vähän enemmän. Aika jännästi en tullut yhtään onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi. Se tapahtui vasta sen jälkeen, kun aloin keskittyä enemmän ajatusten ja empatian treenaamiseen sekä ulkoiseen maailmaan.
SEFB perustettiin, koska olimme huolissamme, miten tämä ulkonäköpelleily vaikuttaa nuoriin ja lapsiin. Ikävästihän se vaikuttaa (terkut ravitsemusterapeutin vastaanotolta). Siinäkin on yksi syy, miksi fitness-urheilu on niin hanurista: Se vahingoittaa varmasti muita. Se, mikä on yksilölle hyvästä, ei välttämättä ole yhteisölle. Alkoholisti ei ehkä itse koe käytöstään ongelmalliseksi, mutta on satavarma, että vähintään hänen lähipiirinsä näin tekee. (Ja ei, tätä ei siinä jyväskylässä tehdyssä tutkimuksessa taidettu selvittää, vai kuinka? Tutkijat tekee yhden tutkimuksen ja sitä sitten yleistetään pro-fitness-piireissä… phhhfff….)
Lisäksi logiikan puute vaivaa toimintaa. Sanotaan, että tältä nykynaisen kuuluu näyttää, mutta mitä ihmeen iloa siitä omasta mielestä upeasta kehosta on, jos sitä ei koskaan ehdi viedä tanssilattialle, teatteriin, leppoisalle kävelylenkille, kavereiden kanssa keikalle, kahville tai syömään? Se pää siinä kropan jatkona ja mieli siellä jossain sisällä todennäköisesti arvostaisi sitä kovasti.
Itepä sen sanoitte:
P.S. Ennen kuin joku alkaa itkeä, että miksi naiset aina lyttää naisia, niin siitä ei ole tässä nyt kyse. Kyse on siitä, että fitness ja sen kauneusihanteet nimenomaan vahingoittaa naisia – ja jos laajemmin ajatellaan myös miehiä. Feminismin tavoitteena kun on laajentaa myös yhteiskunnan käsitystä siitä, millaista on olla mies.
Mikä teitä fiksuja ihmisiä vaivaa?
Missään ei ole enää turvassa. Nekin ihmiset, joiden kuvitteli olevan ihan tolkkuja tapauksia, pääsevät yllättämään. Jutta ei olekaan television surkuhupaisa hahmo, vaan ihminen, jonka sana on laki. Terveydenhuoltoalan ihmiset, joiden olisi luullut joskus kuulleen sanayhdistelmät ’näyttöön perustuva’ tai ’lähteiden kriittinen arviointi’ lukevat ja uskovat mitä tahansa uskottavaan muottiin pakattua sontaa. Pelkkä salitreeni ei ole enää mitään, nyt treenataan vähintään jonkun sortin uikkarifitnesstä. Mikä teitä fiksuja ihmisiä oikein vaivaa?
Itse innostuin salilla käymisestä vasta viime kesänä, silloinkin oikeastaan vahingossa. Toiseen perspuolikkaaseen yllättävän kovaa iskenyt longboard-tapaturma tiputti minut paitsi konkreettisesti maan pinnalle myös hetkeksi pois lähes kaikesta alaraajoihin kohdistuvasta liikunnasta. Koska sintynyt ja turvonnut perspuolikkaani invalidisoi minut vain, no, sen perspuolikkaan osalta, päädyin haastamaan sitä kehonosaani, jonka vielä koin toimintakykyiseksi. Mielikuvitukseni ei riittänyt salitreeniä kummempaan haasteeseen, joten tartuin puntteihin.
Ja jäin koukkuun, sillä seurauksella, että vanhat paidat kiristävät epämukavasti hartioista ja riittävän pitkien hihojen löytäminen on vielä hankalampaa kuin ennen. Ja tämä kaikki on tapahtunut, edelleen, aika lailla vahingossa. Ei ole ollut tavoitteita, en ole mitaillut kehittymistäni ympärysmitoilla tai kehonkoostumusmittauksilla enkä ole pitänyt salikirjanpitoa. Olen vain käynyt siellä salilla aikaisemmin harrastamieni ryhmäliikuntatuntien sijaan, suht säännöllisesti, sen enempää hifistelemättä. Jättänyt treenin väliin silloin, kun on ollut oikeasti parempaa tekemistä. Tehnyt välillä muutakin kuin salia. Syönyt ihan tavallista ruokaa (ei superterveellistä mutta herkkujakin säännöllisen epäsäännölllisesti sallivaa perusterveellistä), silloin kun on ollut nälkä tai joskus myös siksi, ettei tulisi liian kova nälkä. Tätä voi mielestäni kutsua elämäntavaksi. Ehkä jopa urheilulliseksi/liikunnalliseksi/aktiiviseksi elämäntavaksi. Vähintään terveeksi elämäntavaksi.
Mitä on sitten se fitness-elämäntapa, josta ne vähintään kolme laitetta kerralla varaavat, treenikassia mukanaan laitteelta toiselle raahaavat (miksi?) ja pukkarissa palkkarimakuja vertailevat fitnessbeibet jaksavat jankuttaa? Eikö elämäntapa ole jotain sellaista, jonka mukaan eletään loppuelämä? Aikovatko nämä fitnessprinsessaparat pakata tupperware-kippoihinsa grammalleen punnittuja eväitä, buustereita, latareita ja palkkareita loppuelämänsä? Voivatko he ikinä elää ilman niitä ihania rutiineja, joita fitness-elämäntapaan kuuluu? Aikovatko he missään vaiheessa myöntää, että fitness-elämäntapa (varsinkin silloin kun siitä puhutaan elämäntapana eikä urheilusuorituksena) ja syömishäiriö ovat jo ottaneet toisiaan kädestä kiinni?
Katri
Pakaratarinalle arvoisensa rullalauta-kuva.
Fitness for F-U-N?! Mahdotontako?
Tavoitteena tällä proggiksella on pyörtää ihmiset ajattelemasta, että tärkeintä treenaamisessa on tiukat äbsit ja täydellinen pylly. Väärin, tärkeintä treenamisessa on hyvä fiilis, raaka voima ja vetreä kroppa. Sen muodolla ei ihanniin olekaan sitten väliä.
Blogi on tahallaan nimetty fitness-blogiksi, sillä fitness suomeksi tarkoittaa juuri sitä itteään: kuntoilua. ”Urheilu”-sanaa ei sentään laitettu perään provosoimaan ketään. 😉 Tässä projektissa ei ole aamuaerobisia (paitsi ehkä vahingossa), ei punnita ruokia (paitsi kaupassa on välillä pakko, että saa hinnan), ei lasketa kaloreita eikä edes mitata sykkeitä. Ja palaudutaan ilman palkkareita.
Toiveena on, että kuntoilusta tulee hyvä mieli ja samalla saadaan heräteltyä keskustelua siitä, mitä ulkonäkökeskeinen kulttuuri tekee meille yhteisönä. Sen sijaan, että keskityttäisiin treenaamaan omaksi iloksi, kaikeasta pitää nykyään tehdä kisaa, kilpailua ja paikkojen kiristelyä. Ei ole tervettä! Me halutaan tälle stoppi!
Ravitsemusterapeutin työssä tutustuu monenlaisiin ihmisiin ja ravitsemuspulmiin. Vaikka syömishäiriöt ja lihavuus näennäisesti ovat pulmaspektrumin äärilaidoilla, näillä on yllättävän paljon yhteistä ja niihin molempiin vaikuttaa voimakkaasti ympäristö ja kulttuuri, jossa elämämme. Toivomme, että yhä harvempi havahtuu viisikymppisenä siihen, että suurin osa elämänstä on kulunut laihduttamiseen ja siihen, että on tyytymätön omaan fyysiseen (ja sitä myöten monesti myös henkiseen) olemukseen.
Se erilainen fitness-blogi ”huipentuu” (ilmaisussa aimo annos itseironiaa) elokuun alkuun, kun blogikaksikko vingurtaa paappa- ja mummu-mallisilla pyörillään halki Kaakkois-Suomen. Pyörät mallia antiikki, koska Katri vastustaa varusteurheilua. Leena sen sijaan varmaan vetää palauttavia kompressiohousuja jalkaan pyöräilypäivien päätteeksi. 😀 Kaikesta ei olla samaa mieltä, mutta miksi pitäisikään?
Katrin ja Leenan pyöräexcu kulkee reittiä Savonlinna – Punkaharju – Lappeenranta – Malmgård – Porvoo – Helsinki. Savonlinnan Oopperajuhlilta lähdetään ja päädytään parin olutpysäkin kautta pitämään hauskaa Flow Festivaleille – jee! Reitti valittiin aika randomilla – kunhan nyt jossain pyöräillään.
Nää pyörät ainakin huomattas! 🙂 Mallia Amsterdam.
Se erilainen fitness -blogi 