Vitsillä sisään. Ja ulos.

Sain palautetta tällä kertaa puintikiireiden kanssa painivalta isältäni, että ei ole kuukauteen tullut uutta tekstiä. Piti oikein käydä tarkistamassa, että kuinka paljon isäni liioitteli. Ei yhtään. Yli kuukausi on jo mennyt. Jos isäni, joka ei tiettävästi ehdi itse lataamaan kahvinkeitintä kesken puintipäivän (kyllä, todistin tilanteen viikonloppuna), ehtii pitää kirjaa kirjoitustahdistani, enköhän minäkin ehdi tänne jotain jutella.

Asiaa on niin paljon, etten tiedä mistä alottaisin. Keksin taannoin hyvän vitsinkin, ja yritin sen ympärille kehitellä tarinaa aamuaerobisista, mutta jotenkin koko aihe on niin nähty ja kuultu, että teksti taitaa jäädä ikuiselle luonnosasteelle. Sanomani olisi kuitenkin ollut, että aamuaerobinen on ok, jos se tuntuu ok:lle. Itse olen aamuihminen ja voisin hyvinkin kuvitella reippaan aamukävelyenkin osaksi aamurutiineitani. Mutta niin kauan, kun elämässäni aerobista (eli kävelyä) tulee ihan arkiaktiivisuuden muodossa päivän aikana vähintään riittävästi, joskus liikaakin, niin ei. Lisäksi uskon, että yöunien tiristäminen viiteen tuntiin, että ehtii aamuaerobiselle ennen töitä, ei edistä kenenkään hyvinvointia.

Noin. Sehän kävi helposti, kun ei yritä liikaa. Niin ja se vitsi. Jos käy lenkillä aamupalaa hyvin todennäköisesti seuraavan aamukakan jälkeen, voidaanko puhua aamuaerobisesta tyhjällä mahalla, koska maha taas tuntuu tyhjältä?

Nyt kun on saatu se vitsi pois päiväjärjestyksestä, voidaan jatkaa vielä vähän ihan muuta asiaa. Luin joku päivä sitten, kun joku jossain sanoi (auttakee, näitä aihetta käsitteleviä tekstejä on taas männä päivinä vilissyt facebookin news feedissä sellaista tahtia, että ei ole tarvinnut miettiä, mitä siellä aamukakalla ollessaan lukisi), että kaikki, joiden mielestä kehonsa pitäisi hyväksyä sellaisena kuin se on, ovat itse hoikkia ja suht hyväkroppaisia ja että hyvähän siinä on huudella. Kalahti. Olen itsekin miettinyt, olisinko sanomani kanssa uskottavampi, jos olisin vaikka vähän, no, plösömpi. Ja hyväksyisinkö itseni sellaisena kuin olen, jos olisin jotain muuta, kuin mitä nyt olen?

En tiedä. Eikä onneksi tarvitsekaan tietää. Koska tiedän, että nykyisellä terveydentilallani, kun saan ja voin liikkua ja syödä itselleni mieleisellä tavalla, kehoni on ja tulee ainakin lähivuosien ajan olemaan kutakuinkin tällainen. Tällainen, minulle juuri sopiva, koska se on minulle mittatilaustyönä tehty. Tärkeintä on, että toimintaani eli syömisiäni, juomisiani, liikkumisiani ja ajatuksiani ei hallitse se, minkälainen kehoni on tai minkälainen sen pitäisi olla tai minkälainen haluaisin sen olevan. En pidä kehostani huolta siksi, että se näyttäisi hyvältä, vaan siksi, että arvostan sitä niin äärettömän paljon, että haluan pitää sen hyvinvoivana.

Siksi minun mielestäni jokaisen, vaikka reilusti ylipainoisenkin, pitäisi ensitöikseen oppia hyväksymään kehonsa ja tykkäämään siitä. Eikä oman kehonsa hyväksymisen ja siitä tykkäämisen tarvitse tarkoittaa sitä, että saa synninpäästön jäädä sohvanpohjalle vetämään berliininmunkkia kitaansa, koska tällanen mä oon. Ei. Omasta kehostaan välittäminen näkyy siinä, että haluaa tehdä sille hyvää. Arvostaa omaa kehoaan niin paljon, että haluaa tarjota sille parhaat mahdolliset olosuhteet terveeseen elämään. Koska jos kehoa ruoskitaan muutoksiin itseinhon ja kehonsa soimaamisen avulla, ne ruoskan jäljet jäävät näkyviin, vaikka keho kuinka muuttuisi juuri sillä toivotulla tavalla.

Loppuun vielä toinen kalahdus. Tai tämä on ehkä enemmän sellainen riemunälähdys, kun kalikka ei osunutkaan. Sami Sundvik uudelleenkirjoitti Iltalehden blogitekstissään ”arvostamansa valmentajan ja hyvinvoinnin asiantuntijan” seuraavat sanat: ”Tuli ajatusvirtana mieleen, että monet näistä avautumisista tiivistyvät lähinnä siihen turhautumiseen, että blogien kirjoittajat, asiantuntijat, toimittajat jne. eivät (vielä) itse ole löytäneet tilaa / välineitä pysyä tikissä / terveenä ja ottaa silti rennosti myös pitkässä juoksussa.” En itseasiassa ole enää edes ihan varma, mistä avautumisista tässä puhutaan, mutta käsittääkseni puhutaan juuri niistä avautumisista, joihin ylläolevat kolme tekstinkappalettakin lukeutuvat. Terveisiä vaan Samille ja muillekin ”hyvinvoinnin asiantuntijoille” (mistä näitä titteleitä revitään?), että täällä ainakin yksi blogin kirjoittaja, joka on itse löytänyt tilan ja välineet pysyä tikissä ja terveenä ja ottaa silti myös rennosti ja ei kun avautuu vaan. Pitkää juoksua en tosin ole hetkeen kokeillut.

Lopetan ennen kuin vitsit muuttuvat vielä paremmiksi.

-K