Pitääkö kehoa rikkova liikunta hyväksyä, koska sitä kutsutaan urheiluksi?

Jos liikunta rikkoo ja hajottaa, voidaanko silloin puhua enää terveellisestä tai tavoiteltavasta toiminnasta? Oletetaan, että vaikkapa mäkihypyssä havahduttaisiin, että kypärät lisäävät painoa ja ovat siksi turhia. Sieltä sitten tyypit pomppisivat torneista ilman kypärää ja aika ajoin kajauttaisivat päänsä kunnolla lumiseen kanveesiin. Kaikki pitäisi tätä hulluna toimintana ja vaatisivat kypäröitä turvatoimeksi.

Mutta kun urheilussa puhutaan ruokavaliosta ja ravitsemuksesta, kaikki terveen järjen ja tieteen äänet sammutetaan ja kehon turvaaminen on toissijainen juttu. Mihinkään muuhun johtopäätökseen en ravitsemusalan ammattilaisena pääse, kun nyt olen tässä ammattilaisena vuodesta 2009 ja opiskelijana vuodesta 2003 urheilu-uutisointia seurannut.

Kehoja pakotetaan toimimaan liian vähäisellä energialla ja palautumaan olemattomilla ravintoaineilla ja sitten ihmetellään, miksi tulee rasitusvammoja, loukkaantumisia ja suomalaiset urheilijat eivät menesty. (En tosin menisi vannomaan, että missään muualla tehtäisiin tätä paljon paremmin.) Voisikohan vaikka olla niin, että turvatoimenpiteistä on unohtunut se olennaisin: kehon fysiologisten tarpeiden huomioiminen monipuolisen, riittävän ja joustavan syömisen kautta? Keho ei toimi pitkään liian vähällä energialla ja yksipuolisella ruokavaliolla! Totta kai se alkaa hajota ja treeni kärsii.

Oman osansa ajattelun vääristämisessä tekee media. Luin juuri uusimmasta Trendi-lehdestä juuri Eva Wahlströmin haastattelua, josta lainauksia.

Aamupalaksi yön aikana hautunut jyväpuuro, puoli purkkia rasvatonta raejuustoa ja paistettuja kananmunia, joista heitetään keltuaiset roskiin. Ketsuppia vain juhlapäivinä. Mustaa kahvia, ei maitoa.

 Kun Wahlström oli parikymppinen amatöörinyrkkeilijä, hän oli itseään kohtaan äärimmäisen ankara. ”Ei ollut väliä, oliko joulu vai juhannus, mutta tein joka päivä raskaat treenit ja pidin painoni kurissa. Olin mustavalkoisesti päättänyt, että hoidan homman, kunnes olen maailman paras.”

Jos itsekuri joskus petti, syytökset tulivat saman tien. ”Älä fuskaa, paskahousu”, Wahlström sätti itseään, kun oli lorauttanut tilkan maitoa kahviinsa. Juoma lensi lavuaariin, ja pian Wahlström oli jo juoksutrikoissa lenkkipolulla.

”Edes valmentajani eivät tienneet, mitä naisen keho kestää. Minua valmennettiin samalla tavalla kuin miehiä.” Sitten Wahlströmin kroppa sanoutui irti, ja pysähdys oli raju.

(Pitkät tarinat ylikunnosta, kivuista, sairasteluhistoriasta ja muista elämänmuutoksista, kuten raskaudesta jne.)

”Mutta jokin oli muuttunut: hän päätti nyrkkeillä rennommin. ”Aloin syödä juustoja, juoda viinejä ja nukkua pitkään aamulla, jos halusin. Päätin lopettaa turhan kiristelyn.”

 Se kannatti.  ”Aloin voida paremmin.” Oli vain kivempi elää.”

Aloittelevana urheilijana hän ei olisi voinut höllätä. Mutta huipulla hänen oli opittava rentoutumaan.

Ravitsemusammattilaisena joudun kyllä olemaan skeptinen sen suhteen, etteikö jo nuorempana olisi voinut olla rennompi, sillä hänen kuvaamansa ruokailutottumukset eivät missään nimessä ole välttämättömyyksiä menestymiselle: Nähdäkseni ne enemmin vaarantavat sen. Kahvin hylkääminen maitotilkan takia ja ruokavalion ehdottomuus eivät ole normaalin ja terveen syömiskäyttäytymisen merkkejä.

Tässä artikkelissa rääkkääminen, kehon pakottaminen ja ”ylikunnon kautta voittoon” – tarina vahvistavat vain sitä, että yhteiskunnassa yleisesti on ilmeisen vaikea hahmottaa, millaista on kehoystävällinen treenaaminen ja syöminen. Keho usein kestää rääkkiä vuosiakin, riippuen vähän, millaisia muita kuormittavia tekijöitä elämässä on. Se onko se järkevää onkin sitten toinen juttu.

Aivan järkyttävän usein saan lukea, kuinka joku keskustelupalstalla avautuu, että ”se nyt on se ammattiurheilun hinta, joka pitää maksaa”. Todellako koko elämän mittainen ongelmallinen suhde syömiseen, kehon palautumattomat kivut ja vammat ovat järkevä hinta muutamien vuosien urheilumenestyksestä? Vain harvoista tulee Evan kaltaisia menestyneitä urheilijoita ja näissäkin tapauksissa pohtisin, että olisiko esimerkiksi tuon ravitsemusvalmennuksen voinut tehdä paljon paremminkin.

Otin syksyllä kantaa voimistelijoiden epäinhimillisiin treeniohjelmiin ja ruokavalioihin. Arvioin niin rasvaprosentin mittaamista kuin ravitsemusohjelmaa, jonka toinen ravitsemusterapeutti oli tehnyt. Olen pahoillani, mutta en osaa mitenkään muuten arvioida 1100-1500 kcal/pv ateriasuunnitelmaa yhdistettynä 30 treenituntiin viikossa kuin kuvaamalla sitä epäinhimilliseksi kidutukseksi.

Lopulta painonhallintaan tuli sikäli ammattimaisuutta, että rytminen voimistelija sai ravitsemusterapeutilta ruokaohjeen, jonka mukaan hänen päivittäinen kilokalorimääränsä rajattiin 1500:aan.

”En ikinä päässyt tavoitepainoon, joten jouduin noudattamaan 1 500 kilokalorin kuuria koko ajan. Se voisi olla inhimillinen normaalille ihmiselle, mutta meillä oli treeniä 30 tuntia viikossa.”

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Syödään yhdessä -taulukon mukaan energiasuositus 14–17-vuotiaille on laskennallisesti 2 340 kilokaloria päivässä.

”Ehkä tästä voi jotain päätellä, miten kaukana ollaan kehon fysiologisesta tarpeesta, jos ruokavaliota rajoitetaan 1 100–1 500 kilokaloriin”, Putkonen toteaa.

Tiedän tasan tarkkaan, miten hämmästyttävän pienillä energiamäärillä osa ihmisistä pärjää ja selviää: Syömishäiriöitä sairastavien ruokapäiväkirjat rikkovat välillä kaikkia fysiikan lakeja. Selviäminen on kuitenkin eri asia kuin kehon fysiologisten tarpeiden riittävä huolehtiminen, sairauksien ennaltaehkäisy koko elämän mittaisella matkalla (ei vain kisavuosina) ja kehosta huolehtiminen, niin, että se kestää rankkaakin harjoittelua. Ennen pitkää tuossa selviämispelissä alkaa pää ja keho hajota.

Englannin kielessä on mainio sana ”thrive”, jota mielelläni käyttäisin tässä yhteydessä, mutta suomeksi kehon kukoistaminen kuulostaa enemmän huolestuttavalta sienisairaudelta kuin tavoiteltavalta fysiologiselta tilalta.

En ehtinyt syksyllä opiskelukiireiden takia sen kummemmin bloggaamaan, mutta ehkä painokkaat kannanotot antoivat ilmi, mitä ajattelen ammattimaisesta urheilusta yleisestikin – ja ehkä vähän urheiluravitsemuksestakin. En itse tee urheiluravitsemusta varsinaisesti, koska koen sen eettisesti niin ongelmalliseksi. Se ei silti tarkoita, ettenkö jatkuvasti törmäisi näihin asioihin vastaanotolla. Silloin syömisen kanssa on jo ongelmia. Lajitavoitteet ovat liian usein epäfysiologisia ja kehoa ja tervettä syömiskäyttäytymistä rikkovia, enkä siksi halu olla sellaisessa osana. Tiedän, että lajien sisällä on varmasti pelaajia ja urheiljoita, jotka eivät sairastu syömishäiriöihin ja jotka ovat fysiikkansa puolesta terveitä. Valitettavasti kuitenkin koen, että riskit ongelmille ovat niin suuret, että pysyn skeptisenä tämän sektorin suhteen.

Eipä silti, tällä hetkellä lasken kaloreita umpihankihiihtoa varten. Kaloreiden laskeminen on ihan ok silloin kun saan laskea riittävän suuria lukemia. Energiaa pitää olla niin suoritukseen, termogeneesiin, jotta pysyy lämpimänä kuin siihen, että päänuppi toimii kunnolla. Tällaista urheiluravitsemussuunnittelua toki teen mielelläni. Vielä mieluummin lähden tosin sitä toteuttamaan kuun lopussa hiihtovaellukselle ja umpihankihiihdon SM-kisoihin. Tiimillämme on muuten varsin tervehenkinen nimi: ”Nisun perässä”.

Liikutetaan kehoa sitä kunnioittaen ja liikkeestä nauttien ja iloiten! Jos ei kehon liikuttaminen tunnu erityisen hyvältä, kannattaa mennä raittiiseen ilmaan virkistäytymään ja vaikkapa kauniita maisemia katsomaan. Ehkäpä se liikunnan ilo löytyykin jotain muuta kautta kuin hikisen treenisalin uumenista. Uudessa kirjassa myös pohdintoja aiheesta.

Ja hei, feel free to disagree! Ajattelin tässä kuitenkin asiakseni horjuttaa “business as usual” – ajattelua mitä urheilumaailmaan tulee.

P.S. Lue fiksusta liikunnasta ja treenistä  hiihtovalmentaja ja ravitsemustieteiljä Maria Heikkilän blogista, joka löytyy osoitteessa: https://mariaheikkila.com 

Ravitsemusterapeuteilla on huono maine – eikä täysin syyttä

”Ravitsemusterapia, ei ravitsemusneuvonta tai -ohjaus. Terapia on tila, jossa työstetään asioita. Valitettavasti ihmeita pääsee todistamaan vain harvoin. Toisaalta, prosessi itsessään on mielestäni palkitsevampaa kuin pikavoitot. Kyllä, niitäkin ”terapeutteja” on, jotka käytännössä lätkivät ateriasuunnitelmaa nenän eteen, mutta minun käsitykseni ammatistani on varsin erilainen.”

Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?

Varmasti kukaan ammattilainen ei halua hyppiä yhdenkään kollegan varpaille tai kritisoida toisen työtä. Tämä lienee kirjoittamaton sääntö alalla kuin alalla.

Joskus tulee kuitenkin tilanteita, joissa epäkohtiin puuttumatta jättäminen on karhunpalvelus kollegialisuuden nimissä. Tulee tilanteita, jolloin on oikeastaan velvollisuus sanoa sanottavansa.

Eikä tämä suinkaan taida olla ensimmäinen kerta, kun pöllyttelen mielipiteitäni hoitoalan takaperoisista asenteista ja kaloritiedon tuputtamisesta asiakkaille. Näitä kirjoituksia ja huomautuksia sivulauseissa on SEFBissä menneiltä vuosilta useita. Enkä edelleenkään ole asettumassa mihinkään omiin sfääreihini, vaan myös minun työtäni saa ja pitää kritisoida, jos siinä on kritiikin aihetta.

Juttelin kollegan kanssa ihan muista asioista puhelimessa, kun hän kertoi juuri lukeneensa eräältä keskustelupalstalta ikävän tarinan ravitsemusterapeutilla käynnistä ja kuinka kommenttikentät täyttyivät pöyristyneistä kommenteista. Halusin itsekin lukea, mistä oli kyse.

Henkilö* oli käynyt ensimmäisen kerran elämässään ravitsemusterapeutilla ja tapaamisesta jäi vähintäänkin karvas maku suuhun ja synkkä mieli sieluun. Enkä ihmettele yhtään.

Tiivistetysti käynti meni näin:

  1. Itsensä esittelyn jälkeen työterveyshuollon ravitsemusterapeutti kysyy, onko asiakas miettinyt laihdutusleikkausta.
  2. Asiakas kertoo, että ei ole kiinnostunut, koska on jo pudottanut omin toimin 10 kg painostaan, laboratoriokokeiden perusteella ei myöskään ole terveydellistä tarvetta akuuteille toimenpiteille.
  3. Ravitsemusterapeutti jatkaa laihdutusleikkausesittelyään piittaamatta edellisestä.
  4. Ravitsemusterapeutti kokee asiakseen lytätä maltillisen painonhallinnan periaatteita, mm. aamupalan syömisen. Se on kuulemma ”painoaktivistien propagandaa”. (Haluan muuten tietää, että mihin suuntaan nämä aktivistit painoa haluavat muuttaa…? Sen verran hämärä käsite…)
  5. Asiakas poistuu 1200 kcal ateriamallin kanssa, josta hänen on kehotettu vielä alkuun vähentämään 200-300 kcal, eli syövän 900-1000 kcal/päivä.

Sehän meni, no… päin persettä.

En pyydä yhtään anteeksi kielenkäyttöäni, sillä en hyvällä tahdollakaan saa tästä väännettyä muuta arviota. Tilannekuvauksen perusteella (ja asiasta henkilön kanssa yksityisviestein sanasen vaihdettuani), en näe mitään tolkun selitystä, miten tällainen vastaanottotilanne pääsi syntymään.

Hirveä mennä toisen ammattilaisen työtä tällä tavalla alleviivaamaan, mutta no, nyt on vaan pakko. Ravitsemusterapeutin arvovalta on kiikun kaakun muun hoitohenkilökunnan silmissä ja varsinkin julkinen mielipide on aika tyly. Meillä ei ammattikuntana ole varaa näin paskaan tasoon.

Ai, mikä tässä meni pieleen? En tiiä, pitäskö tässä alkaa joku Reilu kerho -sertifikaatti kehittelemään, joka takaa, että terveydenhuollon alalla toimiva henkilö on sitoutunut palveluammatin periaatteisiin, kuuntelemaan, ymmärtämään oman roolinsa auttajana, ei päällepäsmärinä, ja sitoutuvansa sopeuttamaan ohjausta kunkin tarpeiden mukaan sekä olemaan sortumatta terveysfasismiin. Tämä pitäisi olla itsestään selvää, mutta ei näköjään, mitä ilmeisemmin, sitä ole. Oli sitten ravitsemusterapeutti, lääkäri, hoitaja, fysioterapeutti tai vaikka vastaanottovirkailija. Herrajeesus, ei tämä voi olla niin vaikeaa. Ole ystävällinen, kuunteleva, läsnä, toimi asiakkaan lähtökohdista  ja kohtele kaikkia tasa-arvoisesti.

Etenkin tuo toisen tarinan kuuntelu on kyllä kaiken a ja o. En edes tiedä, miten muuten näitä töitä voi tehdä, kuin asiakkaan lähtökohdista?

Toisekseen, en todellakaan tajunnut, että vuonna 2018 joku alani ammattilainen neuvoo asiakkaille 1200 kcal SAATI vähentämään siitä vielä 200-300 kcal. * tähän se silmät päästä vollottava emoji * En tiedä, miten tästä vetäisi jotain analyysia. Että joidenkin ammattilaisten mielestä laihduttaminen on kalorilaskentaa, nälkäkuuria ja aamiaisen väliin jättämistä? Sanattomaksi vetää.

Kolmannekseen, henkilökohtainen mielipiteeni laihdutusleikkauksia kohtaan on hyvin, hyvin kriittinen. Mielipiteeni olen muodostanut aikanaan, kun vielä tein näitä ohjauksia ja seurasin leikkausprosessia. Laihdutusleikkaus on joskus harvoin perustelua ja tiedän toki onnellisiakin tarinoita, mutta sekään ei ratkaise niitä juurisyitä, miksi paino on noussut. Ilman niiden hoitamista, homma on sulaa hulluutta.

Jotta näin kurjilta kokemuksilta ja suurelta mielipahalta vältyttäisiin, vetoan jokaiseen ravitsemusterapeuttiin, joka alalla työskentelee, että pohtii kriittisesti omaa ammattitaitoaan ja kykyään toimia sillä tontilla, jolla toimii. Jos pitää kalorilaskennasta, kannattaa mieluummin mennä vaikka erikoissairaanhoitoon letkuravitsemussuunnitelmia tekemään tai ruokapalveluihin suunnittelemaan eri annostasoja. Ravitsemusterapia on auttamistyötä, vilpittömästi toiselle hyvän tekemistä. Se ei ole arvovalta-areena, kaloritaulukoita saati omien periaatteiden tuputtamista.

Minulla on toki myös ravitsemusterapeutille tuleville toiveena muutama seikka. Ne olen listannut aikanaan kirjoittamaani ”Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?” Haluaisin sanoa, että me olemme teitä varten, ei tarvitse pelätä, ei tarvitse tulla yhtään sillä ajatuksella, että siellä rajoitetaan kaikki ja kielletään syömästä sitä ja tekemästä tuota. Valitettavasti se ei aina mene niin ja siitä olen kovin, kovin pahoillani.

Leena ja hengessä myös Katri (jonka silmien näin pyörähtelevän puhelinlangan päässäkin tarinan kerrottuani 😀 )

Se erilainen fitness -blogi, we won’t do calories in 2018 either. 

* Kertomus ja lainaukset asianomaisen suostumuksella. 

Tee itsellesi palvelus: Uskalla olla väärässä

Sekavia sunnuntai-mietteitä, olkaa hyvät! 😀

***

Ammattini puolesta joudun usein pohtimaan, miten vaikuttaa ihmisiin ja heidän mielipiteisiin ja ajatuksiin niin, että eläisivät terveellisemmin ja olisivat onnellisempia. Mielessäni on todellakin aina, että haluan lisätä ihmisten onnellisuutta ja ehkä jollain tavalla semmoista tasapainoista asennetta omaan elämään.

Oravanpyörässä juoksijoita on paljon ja monesti auttaa, että ulkopuolinen taho –  tässä tapauksessa minä ravitsemusterapeutin roolissa – annan perspektiiviä kokonaisuuteen. Joku käyttäisi työskentelytavastani termiä ”holistinen”, mutta koska sillä termillä myydään tänä päivänä kaiken maailman kukkua, en sitä mielelläni käytä. (Huvittavinta on, että nämä “holistisia” palveluja myyvät kauppaavat nimenomaan tarkkaa testiä ja lisäravintopilleriä. Varsinaista “kokonaisvaltaista” ajattelua…)

Tutkimustulokset siitä, miten ihmisten mieli käännetään, ovat aika lohduttomia. Mielipiteet ja asenteet ovat hyvin tiukassa. Rationaalisimmatkin tyypit pitää kynsin hampain kiinni sitä mielipiteestä, joka heillä on pitkään ollut, vaikka todistusaineisto osoittaisi toista. Kummallisinta on, että vaikka tyypeille esiteltäisiin vedenpitävästi, että heidän mielipide tai ajattelumalli on väärä, he uskovat siihen entistä varmemmin jatkossa.

Olen ymmärtänyt, että paras tapa saada pää kääntymään on vanha kunnon kollektiivisen ajattelun ja mielipiteen muutos, eli että kun porukassa muutkin alkavat ajatella toisin, alkaa omakin mielipide muuttaa muotoaan. Tämähän vie aikaa ja vaatii mielipiteen muuttajilta lehmänhermoja.

Koska itse tietysti haluaisin pienenä egoistina haluan voida toimia fiksummin kuin suuri massa (hahah…), yritän pitää mieleni avoinna omille virheilleni ja typerille ajattelumalleille. Haluan olla rohkea, oppia uutta ja uudistua. En halua ajatella, että olen jääräpää, joka ei pysty oppimaan uutta. Se ajatus on itse asiasta karmiva. Siksipä huvikseni listasin asiat, joista olen ollut joskus eri mieltä, mutta olen mielipiteeni muuttanut.

Henkilökohtaisen elämän pölhöyksiä:

On tervettä olla “vähän mustasukkainen”

Ei ole ollenkaan tervettä olla mustasukkainen. Se on merkki siitä, että ei luota kumppaniinsa ja siinä samalla ei luota itseensä. Todennäköisesti merkki siitä, että suhde ei ole terveellä pohjalla.

Joku toinen tulee ja täydentää minua

Voi jeesus, miten noloa näitä omia dorkia ajatuksia on edes myöntää… Kuinkahan monta vuotta meni hukkaan ajatellessa, että olen kokonainen vasta suhteessa. Onneksi tulin järkiini ja käytin sen energian, jonka ennen käytin sen pähkimiseen, mistä löydän sen puuttuvan palasen, siihen, että opettelin olemaan itseni paras kaveri ja kokonainen ihan itsenäni.

Tapahtumien, sanomisien ja “merkkien” ylianalysointi auttaa ymmärtämään

Ajanhukkaa. Kenenkään muun ajatuksiin ei voi sukeltaa ja niitä ymmärtää täysin. Ylianalysointi on suhdeasioissa (myös ystävyyssuhteissa) täysin päätön energiaimuri.

Välillä pitää räyhätä, se on vaan tervettä

Tämä on ollut entiselle nillittäjälle ja marisijalle kova opettelun paikka. Että se, mikä hetkellisesti tuntuu hyvältä (urputtaminen tai jopa päin naamaa räksyttäminen), ei olekaan pitemmän päälle itsellenikään tervettä.

Se ei ole kehittävää, eikä muuta kenenkään mielipidettä. Vaikka nautinkin sarkastisesta naljailusta, en ole ihan varma, muuttaako se kenenkään mielipidettä. Se voi vahvistaa jo samaa mieltä olevien mielipidettä, mutta muutoksen tekijäksi siitä harvoin on. Esimerkkinä nyt vaikka itseäni kovasti viihdyttävät sarkastiset FB-ryhmät tai -nettisivut.

Enkä tarkoita, etteikö tätä saisi ja voisi tehdä, mutta se on sitten eri tarkoituksia varten. Lisäksi tiedän muun muassa SEFBin lukijadatan puolelta, että mitä enemmän räksyttää, sitä enemmän lukijoita. Yritän siltikin “räksyttää”, jos on aihetta ja jotain sanomista. Päätön märehdintä ei oikein anna mitään tällä tietotulvan aikakaudella.

Tämä ei tarkoita, ettenkö koskaan hyvien ystävien kanssa marisisi asioista, mutta silloinkin pyrin tekemään sen ilman, että sorrun ajatuksissani tarpeettomiin ilkeyksiin tai päättömiin haukkumisiin. Varmasti ei aina mene nappiin. Jeesustella en taaskaan halua. Pyrkimys kyllä on, että olen ymmärtäväinen niitäkin kohtaan, joiden mielipiteitä en ymmärrä tai olen niistä eri mieltä.

Ja sitten vähän ammattimaisempia virheajatuksia…

Geenimuuntelu on vahingollista

Kolme viikkoa asiaan perehtymistä ja mielipiteen käännös 360 astetta. Lauri Reuterille (tuolle palkitulle tiedemiehelle) iso kiitos ajatusten pallottelusta. Tästä opin myös sen, että vanha kunnon keskustelu livenä on todella tärkeää. Pelkkä nettipölöttely ja nohevien kommenttien heittely ei oikein riitä uuden oppimiseen. (Vaikka se muuten on hyödyllistä ja kiinnostavaa ja auttaa esim. argumentoinnin opettelussa.) Uutta oppiakseni yritänkin hakeutua itseäni fiksumpien seuraan ihan tosielämässäkin.

Laihduttaminen pussikuurein on ok, koska se on ns. virallista terveydenhuoltoa

Ns. virallisessa terveydenhuollossa tehdään niin paljon hölmöjä asioita, että se, että Käypä hoidossa lukee jotain, ei tee siitä aina a) eettisesti järkevää b) tehokasta. Inhokkini pussikuurit kuuluu tähän kategoriaan. Urani alussa neuvoin näitä, koska no, se kuului ammatin kuvaan. Palaute työstä alkoi kuitenkin olla sitä tasoa, että aloin vähitellen kääntää mielipidettäni aiheesta. Sama pätee myös lihavuusleikkausten osalta. (Tosin tämä on jopa minun mielestä ihan perusteltua pienen joukkion osalta. Toisaalta alku- ja jälkihoidon taso vaihtelee melkoisesti eri paikoissa.)

Virallinen terveydenhuolto voisi ensin keskittyä fiksaamaan suuret linjat lihavuuden hoidossa ja sen jälkeen voidaan näitä lillukanvarsia pohtia. Hieno esimerkki oikeasta suunnasta on Sydänliiton kehittämän Neuvokas perhe -menetelmän ottaminen hallituksen kärkihankkeeksi lasten ja perheiden terveyspulmien ennaltaehkäisyssä (onnea tästä, Neuvokas perhe -tiimi!).

Kalori on kalori

Hahah, joopa joo… En oikein tajua, miten joku VOI tehdä vuosikausia ravitsemusterapeutin tai  lihavuustutkijan hommia ja pitäytyä tiukasti kalorilaskenta-ajattelussa. Omat luulot otettiin pois viimeistään siinä parin vuoden kohdalla urani alussa. Että ei se kaloriajattelu tai tietojutut yleensäkään nyt taida tätä lihavuusepidemiaa  tai yksilön terveysongelmia ratkaista. Minä en ainakaan pysty tekemään työtäni tuosta tulokulmasta vaikuttavasti. 

Tässä tekemäni käsitekartta aiheesta terveys. Tällä yritän luennoilla hahmottaa, että joskus elämän- (ja painon-)hallinta lähtee jostain ihan muusta kuin ruoasta. Jonkun pitää ensin fiksata uni, toisen sosiaaliset suhteet, kolmannen lisätä liikuntaa, jotta kivut saa hallintaan. Joo, tämä ei ole mikään nopea ratkaisu eikä pikakuuri eikä kuuden viikon kuuritus. Mutta eettisistä syistä minä en voi tehdä työtä, joka on omaa arvomaailmaa ja omaa auttamishalua vastaan. Ja sitähän pikaratkaisut tarjoaa: varmaa pettymystä ja mielipahaa. Pintaremonttia, joka ei kestä, jos pohjarakenteet on pielessä.

Tyrmää kaikki vaihtoehtojutut ennen kuin edes perehdyt niihin

Oman alani sisällä on kyllä oikeasti edelleen turhan paljon nillittämistä vähääkään vaihtoehtoisista jutuista tai edes tulokulmista. Tämä ei tarkoita, että itsekään kannattaisin kymmentä lisäravinnetta tai kannustaisin yhtään ketään kuppauksen tai yrttihoitojen pariin, mutta potilastyö ja kirjaprojektit on opettanut, että mieli kannattaa pitää avoinna. Siksipä Superhyvää suolistossa -kirjassa puhutaan yrteistä, entsyymeistä, hypnoosista ja akupunktiosta.

Koska joskus sitä tutkimusnäyttöä on, mutta se pitää kaivaa ja etsiä. Ja se vie aikaa, työtä ja vaatii sinnikkyyttä. Aika usein olen myös arvon tutkijoiden huomannut sortuvan siihen ajatusvirheeseen, että koska ei ole itse ikinä asiasta kuullut tai siihen perehtynyt (vaikkapa FODMAP-ruokavalio), sen voi sitten oman arvovaltansa nimissä dissata täysin. 

Ja toisekseen, potilastyössä hoidetaan yksilöitä – ei massoja. Väitellyt tutkijaystäväni (ihan OIKEA tutkija siis) kanssa juteltiin juurikin aiheesta ja siitä, että sehän ongelma se tutkimusnäytössä on, että tutkitaan sitä, miten tehokkaasti joku hoitomuoto tehoaa massaan. Sen tarkoitus on nimenomaan häivyttää yksilöt numeerisiksi arvoiksi. Potilastyössä pitää toki tukeutua tutkittuun tietoon, mutta jos jäädään pelkästään sille tasolle, mikä tutkitusti tehoaa suurimpaan osaan, mennään aika pahasti metsään vaikuttavuudessa ja yksilötason hoidossa.

Leipä lihottaa

… koska sen avulla voi käydä näin:

katri ja maha korjattu 1

 

katri ja maha maha tekstit 2

 

Jos yhtään seuraatte, rakkaat lukijat, uutisia, niin ootte ehkä huomannut, että vilja puhututtaa taas. Vähän aikaa sitten oli maito. Että pitäisikö vältellä, parantua kaikesta ja ei sairastua mihinkään.

Katrille se leivän syönti tosiaan teki taas sen, että se lihoo. Koska kasvattaa vauvaa pötsissään. Taas. Keho tuntuu toimivan tälläkin ruokavaliolla ihan hyvin, koska pulla oli uunissa (pun unintended) ennen kuin hormonikierto oli toennut esikoisesta.

Emme usko ulkonäköpöllistelyyn, mutta ajattelimme silti (pienen pohdinnan jälkeen) hahmottaa, miten petollista se ns. virallisiin ravitsemussuosituksiin (iiik!!!) perustuva ruokavalio voikaan olla. Rappiotila ja keskivartalolihavuus vissiin tulee viiveellä?

Katri

katri motot

Leena

leenan motot

 

Valitettavasti tämän ruokavalion sivuoireena on tahatonta ja tahallista hönöilyä jatkuvasti.

 

DSC_1149

 

1437537888770

 

Saattaa aiheuttaa myös energianpurkauksia, jotka voivat kohdistua viattomiin, tikapuuttomiin lintotorneihin.

 

leena korjattu 1

 

Tai suunnittelemattomaan tasapainoharjoitteluun. (Kyllä, nuo raajat kuuluvat Katriin ihan oikeasti. Ei ole jatkettu millään, eikä ole photoshopattu.)

katri korjattu 5

Joskus voi myös seota jättiporkkanasta.

DSC_1119

Ei, tässä ei loppunut energia. Tässä nauratti lokin kakkoja väistellessä. Katso kohta hönöilystä. Also known as avustettu belfie.

IMG_1833

 

IMG_1834