Terveydenhuollon asenteiden tuuletustalkoot

Pidätkö siitä, kun sinua syyllistetään tai vähätellään? Pidätkö siitä epämääräisestä vihamielisestä ilmapiiristä, jonka seurauksena pohdit, kuvitteletko vain, vai onko kanssaihmisillä jotain sinua vastaan? Tuskinpa. Erityisen kurjalta tällainen toiminta tuntuu tilanteissa, joissa olet hakemassa apua terveysvaivoihisi mieli jo valmiiksi huolestuneena.

Seuraa pieniä paljastuksia terveydenhuoltoalan ennakkoluuloista ja asennevammasta. Olen toiminut monenlaisissa eri töissä terveydenhuoltosektorilla. Perusterveydenhuollossa tk:ssa, erikoissairaanhoidossa sairaalassa, työterveyshuollossa yksityisellä sektorilla ja lyhyesti myös kuntoutuspuolella. Ei ole työpaikkaa, ettenkö olisi törmännyt ilmiöön nimeltä läskifobia.

Olen kuullut aivan liian monta epäarvostavaa kommenttia potilaista kahvihuoneissa ja kokouksissa sekä lukenut vihjailevia tai suoria arvosteluja ja arvioita potilaspapereista. Rivien välistä voi kuulla tuskastumista: eivätkö nämä ihmiset nyt vaan saa syömistään – itseään! – kuriin! Kuinka ratkaisu kaikkeen on aina laihduttaminen.

Mutta todellisuudessa laihduttaminen ei ole aina ratkaisu terveyspulmiin. Se voi olla osatekijä joissain vaivoissa, mutta painon putoaminen ei aina ratkaise ongelmaa, joka usein jätetään riittävän monitahoisesti tutkimatta, koska kaikki oireet ja vaivat halutaan saada kuitatuksi painolla. Ja please, jos joku nyt sieltä innostuu kommentoimaan, että ”ei aina!”. No, ai, jaa. Ei tietenkään aina. Mutta sen verran olen tässä vuosien saatossa seurannut niin potilastyötä kuin esimerkiksi kehopositiivisia keskustelupalstoja, että joudun toteamaan, että liian usein. (Seuraan useita keskustelupalstoja, pääasiassa sellaisia, jotka ovat lähtöisin Suomesta, Yhdysvalloista ja Australiasta.) Olen kuullut ja lukenut karmivia kertomuksia hoitamattomista syövistä, kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja keuhkosairauksista. Olen myös lukenut ja kuullut lukuisia kertomuksia epäasiallisista kommenteista painoon ja syömiseen liittyen, joita potilaat ovat saaneet terveydenhuollossa kuulla.

Laihduttaminen ei myöskään ole ratkaisu ahmintahäiriöön tai psyykkisten tekijöiden, kuten trauman tai masennuksen, aiheuttamaan ylipainoon, joka on tällöin ennen kaikkea oire, ei itse ongelma. Näitä taustatekijöitä ei kartoiteta nimeksikään terveydenhuollossa. Itse pidän ne aina mielessä, kun ihminen haluaa keskustella painoon liittyvistä asioista. Usein esitän kysymykset hienovaraisesti. Kysyn kehosuhteesta, siitä, mitä ihminen on itsestään mieltä. Kysyn, milloin paino lähti dramaattisesti muuttumaan ja mitä silloin tapahtui, millaista elämää hän silloin eli.

Muistan kollegani Patrik Borgin maininneen jossain haastattelussa tai luennolla, että jos sinulla ei ole aikaa keskustella potilaan laihdutushistoriasta ja tulevaisuuden suunnitelmista kattavasti, on parempi olla ottamatta sitä puheeksi lainkaan. Sillä, että pikaisesti suosittaa laihduttamaan, ei yleensä saavuta mitään muuta kuin ketutuskäyrän nousun potilaan mielessä. Se on vähän sama kuin sanoisi potilaalle, että ota lääkettä, mutta ei antaisi reseptiä. Vielä pahempaa on kannustaa ihmistä laihduttamaan ilman, että tietää esimerkiksi syömishäiriöhistoriaa. Silloinhan sitä laihdutuspuheillaan antaa myrkkyä eikä suinkaan lääkettä.

Ristiriita hoidettavien ja hoitajien terveyskäsityksissä on melkoinen. He, jotka ovat hakeutuneet alalle, lukeneet vuosia ihmisen terveydestä, sairauksista ja siitä, miten vältetään sairaustumasta niihin ja miten niitä hoidetaan, eivät tunnu aina ymmärtävän, että kaikki ihmiset eivät ajattele samoin. Kaikkien elämä ei pyöri miettien terveysriskejä ja tavoitellen kaikin keinoin mahdollisimman pitkää ja tervettä elämää.

Aina tämä kiinnostus ei ole minusta täysin terveellä pohjalla. Olen lisäksi kuullut aivan liian monta ”pitäisi laihduttaa” tai ”en oikeasti saisi syödä tätä (kahvihuoneeseen tuotua) pullaa”, että tiedän myös, millainen suhde monella terveydenalan ammattilaisella on syömiseen ja kehon kokoon. Se on usein pelkojen, sääntöjen ja kurin sävyttämää. Lihavuus pelottaa, koska se monen mielestä viestii siitä, että ei osaa elämää oikein ja kurinalaisesti. Samalla toive terveestä ja pitkästä elämästä lipuu etäämmäs. Sillä mikä se semmoinen löperö ihminen on, joka elää yhteiskunnan riippakivenä ja verokuluna?

Valitettavan paljon olen istunut terveysalan seminaareissa, jossa pääpaino luennoissa on alleviivata, miten suuri ongelma lihavuus on taloudellisesti. Paljon vähemmän olen kuullut ratkaisuehdotuksia, kuten sitä, miten verotuksellisesti saadaan terveellinen ruoka houkuttelevaksi vaihtoehdoksi, miten vähennetään eriarvoistumista terveydenhuollossa ja miten jokainen saisi vaikuttavaa ravitsemus-, liikunta- ja elämäntapaneuvontaa kaiken kokoisille – automaattisesti, potilaan etu edellä mennen. Itse olen hämmästellyt aina alalla ollessani, miten meillä on varaa olla hyödyntämättä ravitsemusalan osaajia tehokkaammin?

Lähes kaikissa niitä sairauksia, jotka riivaavat länsimaita taloudellisella rasitteellaan, voitaisiin ennaltaehkäistä ravitsemuksen keinoin. Osaa jopa hoitaakin. Verenpainetauti, koholla olevat kolesterolit, sydän- ja verisuonisairaudet laajasti, syöpä, mielenterveysongelmat, ylipainon mukanaan tuomat tuki- ja liikuntaelinsairaudet, neurologiset sairaudet…

Mutta minä ymmärrän myös terveydenhuollon osaajia. Suurin osa haluaisi auttaa potilaitaan olemaan terveitä, toipumaan ja voimaan hyvin. Moni kyllä tietää, miten huono onnistumisprosentti laihduttamisessa on, mutta koska heille on opetettu, miten kauheaa ylipaino on terveydelle, he fiksoituvat siihen niin voimakkaasti. Pulmana on, että ennakkoluuloinen asenne ja osalla moraalinen paheksunta ylipainoisia kohtaan voi hyvinkin olla esteenä todellisella vaikuttavalle avun antamiselle.

Toivon kovasti, että kun tätä kehopositiivisuutta ja lihavuuden kompleksisuutta pohditaan avoimesti, tilanne terveydenhuollon alallakin muuttuu. Voi hyvinkin olla, että ensimmäinen askel painopulmien ratkaisuun on tuulettaa vahvat ennakkoluulot nurkista pyörimästä.

P.S. Koska en halua ryöstää lukuintoa ja –ihmetystä niiltä, jotka meinaavat lukea Superhyvää keholle, en tässä käy läpi tutkimuksia aiheeseen liittyen. Kirjasta löytyy lisätietoa sekä myös tutkimusviitteitä aiheesta.

#metoo on karjuvan kehopositiivisuuden ilmentymä

Olen koko #metoo -kampanjan aikana saanut tehdä paljon itsetutkiskelua aiheen tiimoilta. Olen yrittänyt muistella, mitä vääryyksiä, minulle on sattunut ja milloin kehoni koskemattomuutta on rikottu. Listani on hyvin vähäpätöinen verrattuna monen muun naisen –  ja miehen – kokemaan.

Sillä, kyllä, #metoo, on minusta laajentunut pelkästä naisvihamielisyydestä kuvaamaan vallankäyttötilanteita, jotka mahdollisesti ovat vielä seksuaalisesti virittyneitä. Enkä yritä viedä fokusta siitä, että suurin osa seksuaalista häirintää tai asiattoman vallankäytön kohteista on naisia.

Olen ollut aidosti järkyttynyt monien miesten ja naisten, myös mielipidevaikuttajien asenteesta, kun asiattoman kohtelun tapauksia on tuotu päivänvaloon. Puolustuskanta pärähtää käyntiin heti kuin jutun kirjoittaja on ehtinyt enteriä koneellaan painaa.

”Ei kaikki miehet!”

”Ei saa tuomita ennen kuin on tutkittu!”

”Nämä on tulkintakysymyksiä ja pitää todistaa.”

Ei, nämä eivät edes ole ole käräjöimisaiheita, vaan nämä ovat omia näkemyksiä epäasiallisesta käytöksestä. Työpaikkakiusaamisesta. Ahdistelusta. Toisen ihmisen kohtelusta objektina ja alempiarvoisena. Kehollisen koskemattomuuden loukkaamista.

Nämä tapaukset ovat kansakunnan moraalisen kompassin uudelleen kalibroimista.

Juttuja lukiessa voi todeta, että sille todella on tarvetta. Omalla kohdalla epäasiallisuudet ovat olleet ohimenevissä tilanteissa, eivätkä esimerkiksi jatkuvana läsnä työpaikalla tai harrastuksissa. (Naisvaltaisen alan etuja vissiin…) Siten en ole tajunnut, millaisen pelon ja ankean ilmapiirin parissa moni elää.  Ne muutamat kerrat, kun tissiäni tai persettäni on puristettu, olen kyllä tehnyt asiasta haloon, koska se on luontainen reaktioni tuollaisissa tilanteissa. Myönnän julkisesti myös syyllistyneeni reaktioläppäisyyn. Ja se on väärin. Nykyään osaan jo tajuta, että se on se ensimmäinen reaktio, josta sivistyneenä ihmisenä yritän pidättäytyä, koska kuten eräs kaveri vitsaili, kieleni on Mora-puukkoakin terävämpi (etenkin ärsytettynä). Sovinismiin taipuvia miehiä en ole kovin kauaa katsellut, jos parisuhteissa tai niiden yritelmissä on näitä piirteitä alkanut ilmaantua.

Onnekseni olen kohdannut pääosin miehiä, jotka kohtelevat minua tasa-arvoisena. Esimerkkinä toimikoon olutharrastajat, joiden parissa olen pyörinyt joitakin vuosia. Varsinkin joitain vuosia takaperin, kun nainen Olutexpossa oli harvinaisuus, en ikinä, ikinä, kokenut mitään muuta kuin hyväntuulisuutta ja ystävällisyyttä. Tilanne ei ole tiettävästi muuttunut naisosallistujien lisäännyttä. Flirttiä voi olla ilmassa ja sehän on vain mukava asia. Sivistynyt ihminen kyllä tietää ahdistelun ja flirtin eron, vaikka tämäkin on ollut yksi #metoo -kritisoijien lempi aihe. Että ei saisi enää edes lähestyä kiinnostavaa kohdetta. Voin vaan todeta, että lähestymistaktiikka on ollut harvinaisen hanurista, jos sitä edes vahingossa voi luulla epäasialliseksi ahdisteluksi.

Omaan ystäväpiiriin on  kuulunut tasa-arvoisesti ajattelevia ihmisiä, miehiä ja naisia, joten eipä ole näitä juttuja tarvinnut miettiä. Ehkä joku päivä kuuluu myös muun sukupuolisiakin.

Oon joskus aiemminkin todennut, että alan olla sitä mieltä, että mitä pienemmäksi saadaan häivytettyä sukupuolen merkitys, sitä onnellisempia olemme. Tämä ei tarkoita, etteikö seksuaaliset mieltymykset saisi olla mitä ovat biologisesti, mutta seksi on minusta koko sukupuoli-keskustelussa naurettavan pienessä roolissa, mutta siitä on tehty isokin asia. Syyksi en keksi mitään muuta kuin yltiö macho-kulttuurin ja riittävän äänekkään porukan heikon egon, joka ei tajua eriyttää omaa toimintaa maailman menosta ja tajuta, että vaikka olemme yhteisön jäseniä, meidän ei tarvitse toimia samalla tavalla toimiaksemme yhdessä.

Sitten se kehopositiivisuus! Niin, miten sorsittujen naisten kokemukset liittyvät kehopositiivisuuden ajatukseen? Siten, että he esimerkillään sanovat, missä menee rajat esineellistämiselle ja fyysiselle koskemattomuudelle. Ja se, jos mikä, on semmosta hyvää ja räväkkää itsesuojelu-kehopositiivisuutta! Että tämä minun kehoni on niin mahtava – ja minä sen sisällä tietysti! – että tätähän ei kaltoin kohdella!

Seksuaalinen häirintä on ahdistavaa ja  usein mielen hallintakeinoksi muodostuu syömishäiriö, pakonomainen laihduttaminen, kehon muokkaaminen ja omalle keholle kostaminen, vaikka oikeasti on vihainen väärintekijälle. Tarina, joka toistuu ravitsemusterapeutin vastaanotolla, kun puhutaan syömishäiriön syntysyistä, on jonkun valopään kommentti asianosaisen kehosta.  Kommentti on voinut jopa olla positiiviseksi tarkoitettu, mutta on koettu hyvin ahdistavana.

Että seuraavana kerran, kun joku toteaa vaan jakavansa kohteliaisuuksia toisen kehosta ja että niistä kehuista pitäisi olla kiitollinen, hänet voi palauttaa maan tasalle vaikka näillä faktoilla.

Minä todella toivon, että meillä on kasvamassa uusi sukupolvi ihmisiä (ihan sama miten seksuaalisesti itsensä identifioivat), jotka osaavat sanoa myös kaksikymppisenä uraa aloittavana auktoriteetti-asemassa olevalle, että tämä tuntuu kurjalta, en halua näin tehdä tai näin en halua minua kohdeltavan. Arvostavat itseään ja kehoaan niin paljon, että sitä ei laita kärsimään tai epämiellyttäviin tilanteisiin. Että ei tarvitse kuunnella enää ikinä sitä, että miksi vanhoja kaivellaan. Pakko niitä on kaivella jälkikäteen, kun ennen ei ole otettu tosissaan. Uran alussa ei myöskään tiedä paremmasta, joten tiukat tilanteet voi oikeasti sulkea suun.  Toivon, että tulevaisuuden maailma on mukavampi ja turvallisempi paikka kaikille.

Toimittaja Sanna Saastamoinen kirjoittaa Iltalehteen hyvin asiasta. Linkki juttuun tässä.

Kuulin viime viikolla tämän biisin mahtavan #metoo -paasauksen saattelemana First Aid Kitin keikalla ja vaikka keikka-energiaa en saa täysin välitettyä, niin tässä tämä aiheeseen liittyvä erinomainen biisi kuitenkin!

Body Pride -hengessä: ”I became my own role model”

Kehopositiivisuus-päiviä ei voi olla koskaan liikaa. Ai, miksi ei? Koska sellainen pitäisi tietenkin olla joka päivä ja ilman, että siitä tarvitsee muistuttaa. Huomenna Helsingissä kutienkin vietetään Body Pride -tapahtumaa, jossa juhlistetaan #lupanäkyä -hengessä kaikenlaisia kehoja.

Ehkä joku päivä voidaan iloita samaa asiaa ilman, että tarvitsee alkaa käymään sitä iänikuista keskustelua ylipainon riskeistä ja esteettisistä arvotuksista… Odotan, että saan kohtaa taas kirjoittaa blogiin vastineita, kuten JOKA VUOSI Älä laihduta -päivän jälkeen. Mutta not to worry, kyllä minä kirjoitan. Niin kauan kuin on tarvetta. T: kehoaktivisti.

Minulle kehopositiivisuus ei ole todellakaan pelkkää ulkokuoren hyväksyntää, vaan se on vahvasti sitä, että kelpaa KOKONAISENA – ei pelkästään ajatusteni vuoksi, ei pelkästään ulkonäöni takia, vaan sekä että.

Eräs mies selitti joskus, kuinka ”menestyn” (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ulkonäköni takia (jatkokouluttautumisella, kovalla työllä ja aktiivisuudella saattaa olla osuutta asiassa…). Samaan aikaan hän kuitenkin halveksui feministisiä ajatuksiani ja sitä, että en ole ”riittävän” timmissä kunnossa. Se oli taas näitä, kun mikään eri riitä ja tämän takia tätä tyyppiä ei kauaa mukana roikotettu.

Mainittakoon kuitenkin, että olen tosi vähällä päässyt huonojen kokemusten suhteen. Varmaan 95 % elämäni miehistä – kavereista ja seuralaisista – on valtavan hienoja tyyppejä, joille olen ihan kokonainen tapaus.

Ystävien tuki on tärkeää, mutta siltikin ainut varma tapa selvitä tästä ristiriitaisten viestien viidakossa selväjärkisenä on olla välittämättä ja olla itsensä paras ystävä ja roolimalli. Kelvata itselleen KOKONAISENA.

Tässä ihanan idolini Ashley Grahamin inspiroiva puhe Body Pride -päivään!

Meijän Katri Aamulehdessä!

Mitäpä sitä ei kehoaktivisti tekisi viestin viemiseksi… Tässä tapauksessa uisi hyisessä Jyväsjärvessä Aamulehden pyynnöstä. 😀 Erinomainen juttu Katrista, kehoaktivismista ja siitä, miten SEFB sai alkunsa. Huomenna lehdessä, tänään jo täällä. Kiitos, Aamulehti, jutusta ja tärkeän asian nostamisesta esille! 

Ja alussa oli pullea mato

Mato ahmii salaa
liikaa välipalaa.

Se tunneliinsa juuttuu,
suivaantuu ja suuttuu.

Voi mato-poloa,
tosi noloa!

Ei auta tässä muu,
kuin oottaa että laihtuu
ja olla ilman ruokaa,
mato-rukka huokaa.

Oli aika, jolloin tämä rallatus olisi ollut vain lastenlaulu muiden joukossa.

Ne ajat ovat menneet. Tilanne voi eskaloitua mato-laulusta melkoisen.

Asenteet niin syvällä, että niitä on vaikea tajuta

Joitain vuosia sitten veljentyttö rallatteli  ”hölkkää, hölkkää, liika läski pois” juostessaan ympäri taloa, johon minä yritin hyvin diplomaattisesti sanoa, että hei, tuo on ihan höpöhöpö-juttuja. Yritin olla tekemättä isoa numeroa, mutta valitettavasti siitä tuli sellainen. Veljeni alkoi sanoa, että mitä nyt tuommoisesta lasten jutusta sanomaan mitään. Flippasin aika totaalisesti tästä veljelleni ja luulen, että hän ei vieläkään tajua, miten haitallista tuollainen puhe on.

Enkä nyt syyllistä veljeäni mistään. Hän, kuten suurin osa meistä ihmisistä, ei edes hahmota, mikä ajatteluamme ohjaa. Hänen on todennäköisesti vaikea ymmärtää, että laihdutuspuhe, kaikenlainen sellainen, on minun perspektiivistäni äärettömän haitallista ja sillä voi olla vakavat ja sieluakalvavat seuraukset.

Omien mielipiteiden lisäksi päätin, että tutustunpa aiheeseen vähän syvällisemmin. Tätä postausta varten tutkailin Body Image -tiedejulkaisun juttua ja löysinkin sieltä mielenkiintoisen tutkimuksen (n=1126), jossa selvitettiin 4—6 -vuotiaiden asenteita mm. ylipainoisuutta kohtaan.

Tutkimus tehtiin niin, että lapsille oli erilaisia tarinoita, joissa seikkaili normaalipainoinen sankari, pyörätuolissa oleva ja ylipainoinen. Versioita oli sekä poika- että tyttösankarista. Toinen tutkimus tutki myös sitä, että miten lapset kokivat sankarin ominaisuudet, kun kaverijoukko oli normaalipainoista ja ylipainoista. Tarina sinällään ei liittynyt mitenkään näihin asioihin, vaan keskittyi kissan pelastamiseen puusta.

Tulokset tukevat sitä, mitä aiemmatkin tutkimukset ovat viestineet: lapset arvottavat pyörätuolisssa istuvan tai peruspainoisen lapsen monella mittarilla ylipainoista kyvykkäämmäksi.

Eikä tässä kaikki. Alle kouluikäiset muksut liittivät ylipainoisuuteen negatiivisia ominaisuuksia, kuten heikommin koulussa suoriutumisen.  Suurin osa ei olisi halunnut ystävystyä ylipainoisen lapsen kanssa ja suurin osa ajatteli, että heillä ei ole paljon kavereita. Ylipainoisten ajateltiin myös olevan erityisen tyytymättömiä ulkonäköönsä.

Tämä on pysäyttävää ja hyvin, hyvin vakavaa.

Miten on mahdollista, että neljävuotias lapsi jo osaa syrjiä toisia näin selvästi ylipainon perusteella?

Ei ihme, että veljeni ei hahmota, että pienessä hölkkärallattelussa on mitään vikaa — läski ei saa olla, joten sehän on hyvä hölkätä pois.

Aiheuttaako media syömishäiriöitä?

Seuraavaksi sukelsin keskustelupalstojen uuvuttavaan maailmaan perehtymään, mitä mieltä maailma on median roolista syömishäiriöihin vaikuttavana seikkana. Sanon uuvuttaa sen takia, että olen tämän surffailusession jälkeen peloissani, että maailmasta ei ikinä lopu ”pelastettavat” naiset ja miehet, vaikka miten itse jankkaisi kehopositiivisuus-asioita.

Koska missionihan tietysti on, että jokainen maailman kansalainen olisi tyytyväinen kehoonsa ja rakastaisi itseään sellaisena kuin on (#nuorijanaiivi ). Teen mahdottomilta tuntuvia asioita, koska takaraivossa on ajatus ainakin yritin.

Eräät ovat sitä mieltä, että ei, media ei selitä ilmiötä. Kyllä taustalla on psyykkiset ongelmat, onhan kyseessä psyykkinen sairaus eikä mikään laihduttelu-taipumus (yleensä myös ahmintahäiriöihin liittyy laihduttamista). Jotkut korostivat vanhemmuuden merkitystä. Että kyllä vanhempien pitäisi päättää, mille medialle lapsi altistuu ja rajat ja rakkaus suojaa kyllä lasta.

Kun se olisikin näin yksinkertaista. Joko tai -selitys. Yleensä kuitenkin sekä että. Vaikka väitän, että syömishäiriöissä on aina vahva, erittäin vahva, psyykkinen puoli, se ei välttämättä ole ollut siellä sairastumisen alkuvaiheilla.

Tiedän lukuisia tapauksia, joissa syömishäiriö on aidosti oikeasti lähtenyt liikkeelle a) lisääntyneestä terveysajattelusta (joka on ollut viime vuosiin asti enemmänkin ihaltavaa kuin huolestuttavaa) b) laihduttamisesta. Joskus taustalla on perheen sisäisiä ongelmia, kuten avioerotilanteita, vuorovaikutussuhteen pulmia tai vastaavaa, mutta ei suinkaan aina. Eihän kaikista avioerolapsista tule psyykkisesti oireilevia.

Lisäksi on mahdotonta tässä tietotulvassa ja kommunikaatiovälineiden ristitulessa yrittää suojata lapsia ja nuoria median laihdutus-, treenaus tai syömispuheelta. Joista 99 % on olemassa siksi, että joku rikastuu ihmisten tyytymättömyydellä itseensä.

The multi-billion dollar beauty industry depends on a strong emphasis on the value of beauty and appearances for women, because this supports a consumption-based culture in which the answer for any problem can be achieved by purchasing advertised products for improving one’s appearance (Wolf 1990; Kilbourne 1994; Thomsen, McCoy, & Williams, 2001).

It also supports the theory that the mass media promotes and maintains the “normative discontent” that females experience about their bodies.

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Median viestiä muokkamalla ei estetä täysin syömishäiriöihin sairastumisia, mutta ainakaan maaperä niiden synnylle ei ole niin otollinen kuin mitä se on nyt.

Tupakoimattomuus ei estä keuhkosyöpää, mutta se ennaltaehkäisee sitä kuitenkin varsin tehokkaasti. Realistisemman ja suvaitsevamman kehokuvan viestiminen ei estä kaikkia syömishäiriöitä, mutta todennäköisesti puskuroi viestiä ja luo realistisempia vertailukohtia.

”Koska syömishäiriöiden syntyyn vaikuttavat myös sosiokulttuuriset tekijät, yhteiskunnan tasolla vallitseviin laihuutta suosiviin kauneusihanteisiin sekä lasten liian varhaisiin suoriutumis- ja menestymispaineisiin on syytä suhtautua kriittisesti.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kehotyytymättömyys alkaa varhain

”Laihdutusyritykset ja tyytymättömyys ulkonäköön alkavat olla murrosikää lähestyvien lasten, erityisesti tyttöjen, keskuudessa niin yleisiä, että niitä pidetään melko normaaleina ilmiöinä.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kuten postauksen alussa esitellystä tutkimuksesta voimme lukea, lasten ajatukset muokkautuvat hyvin varhaisesta iästä alkaen. Siltä on mahdotonta välttyä.

Lapsista kasvaa nuoria, joiden suurimpana toiveena on laihtua ja pysyä hoikkana.

In one survey, the number one wish of girls aged 11-17 who were given three magic wishes for anything they wanted was “to lose weight and keep it off”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Näistä nuorista tulee aikanaan naisia, joista puolet haluavat muuttaa painonsa, jos jotain saavat elämässään muuttaa. (Samainen artikkeli kuin edellisessä lainauksessa.)

This pervasive body dissatisfaction and preoccupation with weight has become part of the female experience in North America; so much so that “psychologists have coined the term ‘normative discontent’ to explain the idea that it is normal if you are a female to be unhappy with your weight”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

”From underweight and anatomically impossible Barbies, to jokes at the expense of normal-weight female characters on television, women are trained to hate their own bodies from birth until death – and pointed toward starvation diets as the only way to be loved and appreciated.” 

EI! Naisen määritelmä ei ole olla tyytymätön painoonsa. It’s bullshit. Niin minäkin joskus luulin, kunnes tajusin, että on sulaa hulluutta laittaa itsensä vankilaan. Sillä sellaisena minä näen kehotyytymättömyyden. Vankilana, joka asettaa ahtaat rajat, joiden sisällä on pysyttävä. Ja sellainen ajattelu nyt vaan ei ole edes luontaista itselleni.

(Tässä nyt taas naisesimerkki, mutta ihan yhtä huolissani olen poikien ja miesten kehokäsityksistä ja toisaalta miehuuden käsitteestä yleensäkin. )

Median teemat ja toimet eivät välttämättä selitä syömishäiriöitä, mutta väitän vahvasti kyllä, että sillä oma roolinsa on. Jos nuori vertaa itseään jatkuvasti stereotyyppisiin tyttöihin ja naisiin (tiedätte, mitä tarkoitan: pitkä tukka, hoikka, mielellään valkoihoinen, isot silmät ja huulet, ei silmälaseja, ”hyvät” rinnat, pylly, mutta ei liian iso pylly, kapea vyötärö), ei siitä voi seurata mitään muuta kuin mielipahaa — ja todennäköisesti jotain sekoilua painonhallinnan kanssa. Aika hiton vahva lapsi ja teini pitää olla, että kykenee herkät teinivuodet ohittamaan nämä vaatimukset täysin.

Niin, ja nykyäänhän tätä vertailua tehdään sosiaalisessa mediassa, eikä pelkästään ammaatimediatoimistojen tuottamana. Kuva- ja asennepommituksen määrä on valtava.

Itse en teininä pystynyt olemaan välittämättä. Vihasin kehoani niin paljon, että vaan hyvitelläkseni noita vuosia, olen luvannut rakastaa kehoani niin myötä- kuin vastamäessä. Vain koska olin sille niin kauhean ilkeä monta vuotta. Liikaa lenkkiä, nälkiinnyttämistä, raivoitkuista mahani raapimista ja reisieni puristelua. Syömishäiriöiltä vältyin todennäköisesti vain kahdesta syystä: rakastin ruokaa ja koska äitini oli aina näyttänyt tolkun mallia kehoasioissa ja puhunut kehostaan kauniisti.

Oma tarinani menee siis niin, että kotijutut eivät altistaneet painosekoilulle, mutta ympäröivä maailma kyllä (sen aikakauden Sugar- ja Seventeen-lehdet herättivät lähinnä epätoivoa ja hillitöntä vertailua). Tämä on kuitenkin vain yksi tarina.

Kehopositiivisuutta tilalle

Syömishäiriöiden etiologia eli synty on monimutkainen prosessi. En pidä joko tai -jaottelusta. Vastakkain EIVÄT ole yhteiskunnan vaikuttimet, kuten ulkonäkökeskeisyys ja hoikkuuden ihannointi, versus psyykkiset ja geneettiset vaikuttimet. Jankkaaminen siitä, onko medialla roolia vai onko syy kasvatuksellisissa tekijöissä ja roolimalleissa, on typerää, sillä se ei voi johtaa mihinkään lopputulokseen. Mitä merkitystä sillä on, että saataisiin tietää vaikkapa se prosentuaalinen osuus sairastuneista, joiden laukaiseva tekijä oli media ja se, jonka syyt olivat esimerkiksi kodin asenne laihdutukseen?

Jokaisen syömishäiriöön sairastuvan tarina on yksilöllinen. Hoidon pitäisi joka tapauksessa olla räätälöityä ja huomioida kaikki mahdolliset seikat, jotka selittävät ja ylläpitävät sairauden ajatuksia.

Ennemmän on kyse siitä, että kaikki kokisivat iloa kehostaan kuin siitä, että paniikissa suojellaan syömishäiriöiltä. Se, että matomatonen syö liikaa ja alkaa laihduttaa, on vaan kuvausta ihmisten ääliömäisestä käytöksestä ja vanhoillisista ajatuksista. Siksi sen sanomaa ei tarvitse tuleville sukupolville siirtää. Matomatonen on hyvä pulleana (joka todennäköisesti johtui vaan välipalasta ja sen aiheuttamasta turvotuksesta!).

Kieltäydyn elämässä maailmassa, jossa lasten laihduttaminen on normaalia ja puoliksi hyväksyttyä, koska lihavuus ja läski on kammoksuttavimpia asioita, mitä muka on. Herranjestas nyt sentään, nämä hullut ajatukset johtavat syrjintään. SYRJINTÄÄN! Ylipainoisia pidetään huonompina ihmisinä kaikilla mittareilla — pääosin tiedotamattomalla tasolla. Luojan kiitos, kehopositiivisuus -aatteen kautta tämä on vähitellen muuttumassa. Esimerkkinä nyt vaikka pluskoon mallit Ashley Graham ja Tess Holiday, jotka ovat antaneet kasvot ja kehon kauniille ja seksikkäille, mutta myös hauskoille ja kyvyikkäille ylipainoisille naisille.

Että jatkossakin tulen puuttumaan typeriin rallatteluihin ja lastenlaulujen sanoituksiin, vaikka miten osa ihmisistä pitäisi minua tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana. Jos haluaa asioiden muuttuvan, pitää sentään pystyä näkemään, mikä on pielessä.

Ehdottaisinkin lopuksi seuraavia suojakeinoja kehotyytymättömyyttä vastaan:

  1. Jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetuntemus.
  2. Jokainen lapsi ansaitsee tulla arvostetuksi ja kuunnelluksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetunto.
  3. Aikuisen pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä lapsille. Oman kehon rakastaminen voi olla vaikeaa, jos on itse kasvanut kelpaamattomuuden kulttuurissa. Apua ja tukea on kuitenkin tänä päivänä saatavilla.
  4. Aikuisten pitäisi pitää enemmän älämölöä hölmöistä jutuista, joita media meille syöltää.  Sanoa jyrkkä ”ei” anorektisille malleille, epäterveille syömis- ja treenikäsityksille ja television ääliömäisille ja vaarallisille laihdutusohjelmille ja -trendeille. OLLA MENEMÄTTÄ NIIHIN MUKAAN. Lakata ihannoimasta stereotyyppisiä, yhdenmallin käsityksiä ulkonäöstä.

P.S. Kiitos mato-lauluvinkistä Petralle, joka oli pudistellut päätään lasten kevätjuhlassa, kun lapset olivat laulun esittäneet. Itse en voi käsittää, että jonkun mielestä on täysin ok pistää lauma penskoja moista veisaamaan.

Kehoaktivisti kasvaa isommaksi

Varoitus: Naisasianaisen naisasiaa. Älä lue, jos ahdistaa.

***

Olen hehkuttanut Facebookin puolella etenkin Girls gone strong – sivustoa. Toinen inspiroiva juttujen ja ennen kaikkea ajatusten ja tehokkaiden onelinereiden lähde on Lift like a girl – sivusto. Erityisesti Lift like a girlin Nia Shanksin kirjoitus ”13 Ways Women Can be MORE, Not Less” sysäsi ajatteluani taas aavistuksen eteenpäin. Eilen vahvistusta ajatukselle sain Facebookissa pyörivästä kuvasetistä.

Ammatikseen sitä miettii muiden ihmisten painoahdistusta (en juurikaan kysele painoja tai punnitse vastaanotolla) ja suoraan sanottuna oma paino ei kauheasti sen päälle ole kiinnostanut. Plus olen pysytellyt hyvinkin samoissa lukemissa ja vaatekooissa sieltä riparista ja ylppäreistä asti (mekoilla mitattuna). Vaa’alla käyn ehkä neljä kertaa vuodessa. Lähinnä huvikseni. En omista sellaista.

Minuaon varoiteltu ja peloteltu lukuisia kertoja, kuinka varmasti alkaisin lihoa, kunhan ikää tulee.

Ikään kuin se nyt olisi pahinta, mitä naiselle voi tapahtua. Suurentuminen. Suuremman koon osto.

Tänä kesänä meni jokunen viikko äimistellessä sitä tosi asiaa, että jeps, nyt on yksi vaatekoko jätetty taakse. Ylppärimekko (jota tosiaan olen käyttänyt muissakin juhlissa) on käynyt pieneksi. Olen oppinut ostamaan isomman koon paitoja, sillä vanhaan kokoon en oikein mahdu. Kinnaa hartioista ja joskus rintakehän kohdalta. Istuvien housujen ostaminen nyt on aina ollut hankalaa tällä persauksella, joten siinä ei ole mitään uutta. Olen kyllä edelleen malliltani sutjakka. Kelailen tässä vaan niitä ajatuksia, mitä tämä minimaalinen metamorfoosi herätti.

Kuinkahan helvetin monta kertaa olen lukenut jostain blogista tai lehdestä, että naiset, älkää pelätkö isoja painoja, ei niistä tule lihaskasoiksi! Entä sitten, vaikka tulisi?! Mitä hirveää siinä on, jos naisella on lihaksia? Mitä pahaa siinä on, jos nainen on harteikas tai muulla tavalla iso? Ai niin, kulttuurissamme se on huono juttu. Sori, unohdin.

Naisen tulee pyrkiä pienuuteen ja vähentämiseen. Serena Williamsin kehoa on taas vaihteeksi analysoitu viime päivinä ja vajaaälyiset on kommentoineet kehon ”miehisyydestä”. Naisille kun tuntuu olevan edelleen se yksi malli: pieni koko, isot tissit, mielellään iso perse, mutta godforbid liian iso, pitkä tukka. Ja kehopositiivisuus? Sehän on vaarallista sekin, kun se kannustaa kuolemaan lihavuuteen. (Not.)

Autoin kaveria muutossa, jossa hänen anoppinsa koko ajan voihki, että älä ota sitä, se on painava, jätä se miehille. Pidin kieleni kurissa, mutta teki kyllä mieli kiljua, että lopeta! Jaksan kyllä. Minusta jonkinasteinen voima on lähinnä käytännöllistä. Jaksaa tehdä arkisia asioita.

Teinkö sitten jotain todella erikoista ja suunnitelmallista? En ahmi proteiinia (far from it), käyn salilla 1-3 kertaa viikossa (kyllä, minun kehoni tykkää leppoisasta tahdista – kehittyminen loppuu kuin seinään, jos siellä ramppaa koko ajan) ja joko geenieni tai ilmeisen hyvän ruokavalioni takia tässä nyt kävi näin. Sillä nuo lisääntyneet kilot on kyllä pääosin lihasta. Tulivat lisät semmosiin kohtiin, että sen tajuaa ilman epäluotettavia kehonkoostumusmittareitakin. Minun kehoni reagoi näin, kaikkien ei. Nyt olen sitä mieltä, että pah, voisinpa olla vähän isompikin. Ehkä enimmäkseen sen takia, että olisin enemmän normeja vastaan. 😉

En koe, että tässä olisi joku kriisin paikka, vaikka alkuun olin vähän hämmentynyt uudessa kehossani. Itse asiassa olen käynyt keskusteluja itseni kanssa, että kelaa nyt, kuinka siistiä, jos on vähän isompi. Ei minulla ole mitään tarvetta olla näkymätön ja pieni. Vaatekoot ovat vain numeroita ja SEFBin henki nyt on aina ollut numerovastainen.

En pelkäää, että kun ikää tulee, niin kohta alkaa lihominen ja kohta on pakko alkaa miettiä, mitä suuhunsa laittaa. Todellisuudessa olen vuosien mittaan tullut vuosi vuodelta iloisemmaksi kehostani, joka toimii hyvin ja palvelee minua, kuten sen on tarkoitus. Pienet rinnat? – No, eivätpähän roiku sitten vanhana. Lyhyet jalat? – Viuhtoopa sitäkin vikkelämmän näköisesti, jotta pääsee kovaa. No thigh gap? – Nope, I just have muscle there.

Kroppani toimii sitä paremmin, mitä enemmän pidän siitä huolta. Selkä hajoaa, jos en liiku. Niskaan sattuu, jos en liiku. En saa unta, jos en liiku. Vituttaa ja masentaa, jos en liiku. Olen vetämätön ja väsynyt, jos en syö terveellisesti. En saa unta, jos olen syönyt liian vähän.

Kelatkaa niitä minuutteja, tunteja, päiviä ja vuosia, jotka voisi käyttää vaikka itsensä kehittämiseen ja jonkin uuden taidon oppimiseen sen sijaan, että sitä panikoisi, että apua, jos minä suurenen tai en pienene? Itse äkkäsin asioita aika nuorena, mutta siltikin tuntuu, että teini-iästä järkyttävän suuri osa oli tätä ajattelua. Se on niin sääli. Toivon, että olisin opetellut vaikka jonkun kielen sillä ajalla. Tai opetellut piirtämään kunnolla. Tai koodaamaan.

Voitaisiinko tätä viestiä jatkossa toitottaa toisille naisille useammin? Vanhemmat naiset nuoremmilleen? Isät tyttärilleen? Veljet siskoilleen? Pidä itsestäsi huolta, mutta älä käytä niin hitosti energiaa mahtuaksesi johonkin pienen pieneen malliin.

Nyt käyn vaa’alla ajatellen, että jes, pari kiloa vielä ja sitten on uusi kymmenluku! 🙂 Itsekin joutuu tietoisesti pohtimaan, että kyllä, niiden numeroiden voi haaveilla menevän ylöspäinkin. Se nimittäin todennäköisesti tarkoittaa enemmän voimaa. En siis väitä itseäni vahvaksi, mutta väitän itseäni vahvemmaksi kuin olin ennen. 😀

Kehitystahtini tulee olemaan hidas. Ihan vaan sen takia, että mulla ei todellakaan ole mihinkään kiire. Kiva olisi olla hyvässä kunnossa, kun ikää tulee. Sillä minua liikkeeseen motivoi ennen kaikkea hyvä ja virkeä olo ja terveys. Ulkonäköseikat seuraa pitkällä perässä ja ne tulee kaiken hyvän fiiliksen ja henkisen voimaantumisen kylkiäisenä.

Ja kyllä, näytän mielelläni miehekkäältä, jos se tarkoittaa tätä lookkia.

Screen Shot 2015-07-15 at 11.10.18