Syyllistämällä terveeksi

Jokainen potilastyötä tehnyt ammattihenkilö tunnistaa varmasti ajoittaisen turhautumisen työssään, kun ei joko

• osaa auttaa henkilöä (oma ammattitaito on kaikilla rajallinen),
• tietää, että tarjolla ei ole täsmällisiä hoitokeinoja (tuntee alan niin hyvin, että tietää sen rajat),
• tai kun potilas ei ole  sitoutunut hoitoon (riittämättömyyden tunne kyvyttömyydestä motivoida muutokseen).

Olisipa ihana, että olisi joku maaginen metodi, jonka tietäisi pomminvarmasti auttavan ihmisiä ja saisi heidät muuttumaan ja sitä kautta terveiksi! Metodi, johon vedota ja turvautua. Jos potilas ei saa muutoksia aikaan ja olo kohene, voisi todeta, että hän ei varmaan sitten ole vain noudattanut metodin ohjeita. Samalla voisi näppärästi ulkoistaa oman vastuun palvelunantajana potilaalle. You aren’t trying hard enough.

Eräs nimeltä mainitsematon hyvinvoinipalveluja tarjoava taho esitti männä päivänä Instagramissa, että hän ei usko, että kuukautisten kuuluu sattua. Kivut selittyvät hänen mukaansa tunteilla ja ottamalla haltuun omat ajatukset, kivut kaikkoavat.

Tieteellisestihän tämä on täyttä potaskaa. Naisen kehoa on yritetty kautta historian mystifioida ja hallita ties millä saagoilla ja mielikuvilla.  Todellisuus on karumpi:

”Taudin syntymekanismi on edelleen epäselvä; kohdun limakalvoa kulkeutuu munajohdinten kautta vatsaonteloon tai vatsaontelon solukko muuttuu kohdun limakalvon kaltaiseksi kudokseksi. Endometrioosipotilaiden immuunijärjestelmä on häiriintynyt eikä tuhoa vatsaonteloon joutunutta kohdun limakalvoa mahdollistaen taudin kehittymisen. ”

– Terveyskylä, Naistalo

Hulluja, yhden ajatuksen hoitoja, on lukuisia. Olen potilaaltani kuullut myös lääkäristä, jonka hoitomuoto kaikkeen oli paleoliittinen ruokavalio. Potilas sai vastaanotolla haukut siitä, että ei ollut ruokavaliota noudattanut, koska se nyt olisi se ainut hoitokeino, jota hänellä olisi tarjota.

Potilaan syyllistämistä omista terveysongelmissa tai paranemattomuudesta ei ole uusi ilmiö. Sitä on kokeiltu vuosikymmeniä ”valistuksen” aikataudella. Kysykääpä vaikka pitkään painoindeksien yläpäässä olevilta, miten heitä on ihan virallisterveyden huollossa kohdeltu viimeiset vuosikymmenet. Kyllä se metodi on pitkälti ollut syyllistäminen, ettei potilas ole pitänyt itsestään parempaa huolta. Nyt kun virallisterveyden puolella puhutaan entistä enemmän asiakaslähtöisyydestä ja arvot muuttuvat inhimillisiksi, yksityiset markkinamiehet myyvät meille tätä vanhaa syyllistämiskeinoa uudelleen pullotettuna (ja kalliilla hinnoiteltuna)? Ovelaa, etten sanoisi!

Sairailla ihmisillä on rajalliset resurssit. Kivut saavat mielen mustaksi ja motivaatiota tehdä yhtään mitään olon helpottamiseksi ei tahdo olla. Moniin vaikeahoitoisiin sairauksiin liittyy väsymystä ja uupumusta, jotka tekevät terveellisistä elämäntavoista haastavat noudattaa. Lepo, liikunta, ravitsemus, mielen huolto. Kenelle tahansa mahdotonta kaikki saada täydelliseen balanssiin. Eikä tarvitsekkaan. Riittävän hyvä on paras tavoite, jonka terveysteoissa voi ottaa.

Ihmiset, jos itseoppinut terveysguru sanoo, että hänen näkemys sairauteen on jotain, voi ihan hyvin vaan skipata sen näkemyksen. Ne, joilla oikeasti on mielessä ihmisten hyvinvointi ja terveys, malttavat kyllä kouluttautua alalle. Siinä samassa ja töitä tehdessä kypsyy kyllä ammattilaiseksi, joka yleensä oppii sietämään myös epävarmuutta, omaa rajallisuutta ja tieteen kehittymisen verkkaisuutta. (Kannattaa myös huomioida, että jos on lääkäri, ei ole ravitsemusasiantuntija ja jos on ravitsemusterapeutti, ei ole lääkehoidon paras asiantuntija. Kts. äskeinen paleo-lääkäri esimerkki. )

Eikä se ole huono asia. Minusta ainakin tuntuu, että rajallisuuden takia sitä on myös työssään erityisen empaattinen. Toki se, että itsekin sairastan sairautta, jonka syntysyytä ei tiedetä ja jonka hoito on vielä oireiden hoitoa, on opettanut kärsivällisyyttä. (Mutta myös toiveikkuutta, koska tiedän, miten paljon asiaa tutkitaan). Negatiivisten tunteiden ja tilanteiden käsittely on normaali osa potilas- ja hoitotyötä. Olisi kiva, jos sen voisi skipata, mutta sellaista ei ole elämä.

Potilashoidossa pitäisi räätälöidä hoito potilaan tarpeiden mukaan, eikä niin, että potilaan pitää sitoutua johonkin ylhäältä annettuun metodiin. Jos potilas ei siedä/halua lääkehoitoa, mietitään, voisiko elämäntapatekijöillä, kuten liikunnalla ja ravitsemuksella hoitaa vaivaa (esim. kolesteroli ja verenpaine – tosin Käypä hoidon mukaista hoitoahan on siis tarjota ensin liikuntaa ja ruokavalioneuvontaa, mutta valitettavasti tämä ei aina toteudu). Jos potilaan on vaikea syödä kuutta annosta kasviksia, hedelmiä ja marjoja päivässä, suositellaan sitten sitä tasoa, mikä on mahdollista. Jos voi leivällä maistuu, mietitään hyvien, välttämättömien rasvojen saanti muista lähteistä.

Sen sijaan tiedän tasan tarkkaan, mikä potilastyössä ei toimi: syyllistäminen. Tuli se sitten ilmaiseksi julkiselta puolelta,  telkkariohjelmasta tai kalliilla terveyskurssilta.

Luotettavaa tietoa endometrioosista, joka EI hoidu kohtaamalla sisäinen seksuaalinen jumalatar, mm. täältä:

Ignatius, Anne: Joka kymmenes nainen – Elämä endometrioosin kanssa, Teos 2018. 

https://www.terveyskyla.fi/naistalo/gynekologinen-terveys/endometrioosi

https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00119

korento.fi

Liikkua syödäkseen vai syödä liikkuakseen?

Yläasteen liikunnanopettajani totesi (silloin joskus muinoin, kun markka oli vielä rahaa ja Twixitkin ehkä vielä Raidereita), ettei ymmärrä ihmisiä, jotka liikkuvat syödäkseen, koska on itse aina syönyt liikkuakseen. Kuuntelin lausahdusta ristiriitaisin tuntein. Liikkua syödäkseen vai syödä liikkuakseen. Olisin halunnut olla juuri selllainen liikunnanopettajani kaltainen, terve ja hyvinvoiva ihminen, joka syö liikkuakseen. Ihminen, jolle ruoka on polttoainetta, jota tankataan, jotta jaksaa paremmin treenata, palautuu treenistä paremmin ja kehittyy siinä mitä tekee. En ollut. Olin ihminen, joka yritti rimpuilla aerobic-tunnilla pitääkseen yllä edes jonkin sortin liikkujaimagoa. Ja kuluttaakseen, ansaitakseen ruokanautinnon. Liikuin syödäkseni.

Lausahdus palasi mieleeni muutama vuosi sitten popsiessani makaronilaatikkoa ja miettiessäni, ettei tässä kyllä vielä varsinaisesti ole nälkä, mutta jotain mahan täytettä pitää saada (ja glukoosia lihaksiin), että parin tunnin päästä jaksaa harrastaa silloista lempilajiani varjonyrkkeilyä eli bodycombattia. Äpäpäp! (Tässä kohtaa haarukka pysähtyi matkalla suuhun.) Mitä tulikaan ajateltua? Syön jotta jaksan liikkua. Syön liikkuakseni. Tosiaan. En ollut menossa huhkimaan siksi, että saisin kulutettua syömäni makaronilaatikkoannoksen. Söin siksi, että varjovastustajani saisi kunnolla turpaansa.

Kymmenisen vuotta siihen meni, että saavutin tavoitteen, jota en varsinaisesti ikinä edes asettanut. Minusta tuli sittenkin ihminen, joka syö liikkuakseen. Minusta tuli se liikunnanopettajani kaltainen (terveisiä vaan Tealle!), terve, hyvinvoiva ja liikkuva ihminen, joka ei hikikarpaloiden valuessa ajattele rasvan sulamista lantiolta tai vyötäröltä. Enpä olisi silloin muinoin uskonut. Eipä toisaalta varmaan uskoisi liikunnanopettajanikaan, kuinka suuria sanoja on aikanaan tokaissut.

Liikkuuko syödäkseen vai syökö liikkuakseen on kysymys, jota haastan jokaisen syömistä ja liikkumista harrastavan ihmisen omalla kohdallaan arvioimaan. Uskallanpa väittää, että näitä syödäkseen liikkujia on keskuudessamme luvattoman paljon – niiden terveiden ja hyvinvoivienkin tai sellaiseksi oletettujen joukossa. Enkä ihmettele, sitä ajatusmalliahan media, kuntoilumaailma ja jopa terveydenhuolto meidän eteemme herkästi tuo. Kyseenalaistakaa! Kokeilkaa! Ajatelkaa edes yhtenä päivänä, että tänään voin mennä treenaamaan, koska olen syönyt riittävän hyvin jaksaakseni. Vai uskallatteko?

-K

Terveet ajatukset terveessä ruumiissa

Väittäisinpä, että aika moni oman alan ammattilainen on elänyt läpi jonkinlaista ulkonäkö-, koko- tai syömiskriisiä. Itselläni on meinannut joskus lähteä liikunta vähän lapasesta. Pistäpä nyt pikkukylän kasvatti suureen Kuopion kaupunkiin kuntosalikeskuksen vuosikortin kanssa ja sitähän ei pidättele mikään! Siis tykkäsin liikkua niin paljon, että illat meni salilla ja 4  kilometrin kotimatkaa tarpoessa. Jostain syystä ajattelin, että tarvitsen lisäliikuntaa 1-2 tunnin sali- tai jumppatreenin lisäksi. Tein kyllä kunnon lämpimät ruoat iltaisin kotiin päästyäni, mutta haloo, ehkä vähän vähempikin olisi riittänyt.

No, niinhän siinä sitten kävi, että intokin vähän hiipui. Onneksi, sillä jälkikäteen kuvia katsellessa voi vain todeta, että oli vähän turhankin hoikassa kunnossa. Lääkärit tunki e-pillereitä minkä ehti, kun kuukautiset eivät pelittäneet. Laskivat BMI:tä, että kyllä sä oot normaalipainoinen. Niin, mutta en ollut omassa biologisessa painossani, se on varsin eri asia. Liikuntaintoilu maltillistui ja paino pääsi nousemaan muutaman kilon (siis söin kyllä, mutta enhän minä ehtinyt siltä kuntoilultani syömään riittävän usein). Kas kummaa, elimistö alkoi toimia.

Oppitunti oli vaivan väärtti. Osaan kuunnella elimistöäni paremmin, antaa sen levätä, kun on levon paikka. Hyvä olisi myös pitää liikuntamäärät sellaisena, että ehtii kotiin ruoka-aikoina. Luontainen liikkumisintoilu ei ole kadonnut mihinkään. Onhan kropalle vain luonnollista saada veri virtaamaan ja lihakset pumppaamaan. Ei sinne lenklle tarvitse erikseen itseään houkutella, jos kuuntelee, mitä kroppa kertoo. Tämä tietysti siis siinä tilanteessa, että kiireeltään ja stressiltään (eli ihan normaalilta nykyelämältään) ehtii sitä pysähtyä kuuntelemaan. Ihmistä nyt vaan ei ole luotu olemaan paikallaan.

Kuntoilu ja liikunta ei ole yhtä kuin kalorien kulutusta ja sitä, että jos liikuu saa syödä. Tai toisin päin, kun syö, pitää liikkua.  Tähän tematiikkaan pureudun tulevissa kirjoituksissa lisää. Tälle kerralle ajattelin kuitenkin esitellä eräänlaiset teesit siitä, millaisia  ovat normaalit ja epänormaalit syömistavat. Nämä ovat kirjasta Syömishäiriön ravitsemushoito (Viljanen R, Larjosto M, Palva-Alhola M. Duodecim, 2005), mutta ihan tavan pulliainenkin voi pohtia omaa suhtautumistaan ruokaan ja liikuntaan näiden kautta. Pidetään nämä mielessä myös Älä laihduta – päivän lähestyessä.

”Normaalia on

• syödä ainakin neljä kertaa päivässä
• järjestää ruokailunsa niin joustavaksi, ettei se häiritse työtä, opiskelua, perhe- tai sosiaalista elämää
• syödä herkkuja ilman että muusta ruoasta täytyy vähentää
• kokeilla uusia ruokia
• syödä ruokia, joiden ravintosisältöä ei tiedä
• syödä toisinaan pikaruokaa
• juhlistaa juhlatilanteita myös ruoalla
• syödä muiden seurassa
• syödä joskus enemmän kuin tuntuu tarpeelliselta
• syödä joskus vähemmän kuin tuntuu tarpeelliselta
• valita joskus runsaasti niitä ruokia, joiden mausta pitää erityisesti
• syödä sellaistakin ruokaa, joka ei ole kulinaarinen makuelämys
• syödä toisinaan vain siksi, että tarvitsee energiaa (tankata)
• syödä tai olla syömättä silloin, kun tuntee itsensä esim. surulliseksi, stressaantuneeksi tai tyytymättömäksi
• syödä sekä paljon että vähän energiaa sisältäviä ruokia eli monipuolisesti kaikkea ilman syyllisyyttä
• ajatella, ettei syöminen ole elämän tärkein asia, mutta kuitenkin merkittävä hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttava tekijä

 

Normaalia ei ole

• laskea kaloreita tai punnita ruokia
• päättää elimistönsä puolesta milloin on nälkäinen ja kylläinen
• noudattaa tiukkaa, esimerkiksi rasvatonta tai sokeritonta ruokavaliota
• tuntea syyllisyyttä ja itseinhoa poiketessaan tiukoista ruokasäännöistään
• suunnitella tarkasti pitkälle etukäteen ruokailujaan ja pidättäytyä jäykästi suunnitelmissa
• jättää itseään aterioilla nälkäiseksi
• jättää joka aterialla lautaselle ruokaa syömättä
• syödä yksinomaan kevyttuotteita, esimerkiksi kevytjuomia, keinotekoisesti makeutettuja tai rasvattomia ruoka-aineita
• syödä vain kasviksia ja hedelmiä tai muita vähän energiaa sisältäviä ruoka-aineita
• täyttää vatsaansa energiaa sisältämättömillä juomilla
• käyttää ylettömästi ja joka aterialla keinotekoisia makeutusaineita, mausteita tai suolaa
• syödä pelkästään yksin
• jättää terveys- yms. syihin vedoten ruoka-aineita pois ruokavaliostaan, kun todellisuudessa poisjättämisen syynä on halu laihduttaa.”

 

Itselle viimeistään näiden lukeminen on auttanut hahmottamaan (siis vuosia sitten), mitä terveellinen (niin henkisesti kuin fyysisesti) syöminen oikeasti on. Valitettavan monessa syömistä, laihduttamista tai treenaamista sivuavassa blogissa nousee ainakin ammattilaisen silmin esiin se, että blogin pitäjällä ei ole hajuakaan, mitä tavalliseen hyvään syömiseen ja kuntoiluun kuuluu. Ammattini puolesta kun blogeja ja nettijuttuja selailen ja ruodin.

Joskus pienilläkin asioilla ja jutuilla on suuri merkitys. Itselleni tiellä oman kehon hyväksymiseen ja painontuijottelun lopettamiseen auttoi Helsingin Sanomien Kuukausiliiteen pikkuruinen juttu Umayya Abu-Hannasta ehkä kymmenisen vuotta sitten. Tiedätte varmaan sen minipalstan, jolla julkimot on stailisti alasti ja kertoo suhteestaan kroppaansa.  Siinä Umayya kertoi, että hänen painonsa heittelee useita kiloja sinne ja tänne, kyllä ne siitä sitten taas johonkin keskivaiheille asettuu. Joskus söi enemmän, joskus vähemmän. Jotenkin se lempeys ja pinnistelemättömyys kuulosti niin houkuttelevalta ja suorastaan eksoottiselta tässä meidän maailmassamme, että ehkä omatkin ajatukset vapautui taas asteen pari.

Näitä elämän oppitunteja itsensä kanssa tulee ja menee. Tasapainon löytäminen voi viedä aikaa – itse lasken ”opetelleeni” joustavaa ja rentoa syömistä ja liikuntaa palttiarallaa viitsen vuotta – mutta ihan tosi, mihin sillä opettelulla on kiire, jos palkinnoksi saa kymmeniä vuosia stressittömämpää ja väittäisin että myös onnellisempaa aikaa?

Näistä teemoista löytyy hyviä juttuja myös Patrik Borgin Pöperöproffa-blogissa, johon suosittelen tutustumaan. Taitaapa se rento ja hyvä syöminen – käsitteet olla pitkälti Patrikin viljelemiä. Jatkamme asian rummuttamista, jotta pauke on sitä kovempi mitä enemmän tästä puhutaan ja kirjoitetaan.

Lapset on terveitä, kun ne leikkii. Normitreenit Gym Lihatehtaalla Leppävirralla. Ei Ankkalinnassa, vaikka niin nimestä päätellen voisi ajatella.

Mikä teitä fiksuja ihmisiä vaivaa?

Missään ei ole enää turvassa. Nekin ihmiset, joiden kuvitteli olevan ihan tolkkuja tapauksia, pääsevät yllättämään. Jutta ei olekaan television surkuhupaisa hahmo, vaan ihminen, jonka sana on laki. Terveydenhuoltoalan ihmiset, joiden olisi luullut joskus kuulleen sanayhdistelmät ’näyttöön perustuva’ tai ’lähteiden kriittinen arviointi’  lukevat ja uskovat mitä tahansa uskottavaan muottiin pakattua sontaa. Pelkkä salitreeni ei ole enää mitään, nyt treenataan vähintään jonkun sortin uikkarifitnesstä. Mikä teitä fiksuja ihmisiä oikein vaivaa?

Itse innostuin salilla käymisestä vasta viime kesänä, silloinkin oikeastaan vahingossa. Toiseen perspuolikkaaseen yllättävän kovaa iskenyt longboard-tapaturma tiputti minut paitsi konkreettisesti maan pinnalle myös hetkeksi pois lähes kaikesta alaraajoihin kohdistuvasta liikunnasta. Koska sintynyt ja turvonnut perspuolikkaani invalidisoi minut vain, no, sen perspuolikkaan osalta, päädyin haastamaan sitä kehonosaani, jonka vielä koin toimintakykyiseksi. Mielikuvitukseni ei riittänyt salitreeniä kummempaan haasteeseen, joten tartuin puntteihin.

Ja jäin koukkuun, sillä seurauksella, että vanhat paidat kiristävät epämukavasti hartioista ja riittävän pitkien hihojen löytäminen on vielä hankalampaa kuin ennen. Ja tämä kaikki on tapahtunut, edelleen, aika lailla vahingossa. Ei ole ollut tavoitteita, en ole mitaillut kehittymistäni ympärysmitoilla tai kehonkoostumusmittauksilla enkä ole pitänyt salikirjanpitoa. Olen vain käynyt siellä salilla aikaisemmin harrastamieni ryhmäliikuntatuntien sijaan, suht säännöllisesti, sen enempää hifistelemättä. Jättänyt treenin väliin silloin, kun on ollut oikeasti parempaa tekemistä. Tehnyt välillä muutakin kuin salia. Syönyt ihan tavallista ruokaa (ei superterveellistä mutta herkkujakin säännöllisen epäsäännölllisesti sallivaa perusterveellistä), silloin kun on ollut nälkä tai joskus myös siksi, ettei tulisi liian kova nälkä. Tätä voi mielestäni kutsua elämäntavaksi. Ehkä jopa urheilulliseksi/liikunnalliseksi/aktiiviseksi elämäntavaksi. Vähintään terveeksi elämäntavaksi.

Mitä on sitten se fitness-elämäntapa, josta ne vähintään kolme laitetta kerralla varaavat, treenikassia mukanaan laitteelta toiselle raahaavat (miksi?) ja pukkarissa palkkarimakuja vertailevat fitnessbeibet jaksavat jankuttaa? Eikö elämäntapa ole jotain sellaista, jonka mukaan eletään loppuelämä? Aikovatko nämä fitnessprinsessaparat pakata tupperware-kippoihinsa grammalleen punnittuja eväitä, buustereita, latareita ja palkkareita loppuelämänsä? Voivatko he ikinä elää ilman niitä ihania rutiineja, joita fitness-elämäntapaan kuuluu? Aikovatko he missään vaiheessa myöntää, että fitness-elämäntapa (varsinkin silloin kun siitä puhutaan elämäntapana eikä urheilusuorituksena) ja syömishäiriö ovat jo ottaneet toisiaan kädestä kiinni?

Katri

Pakaratarinalle arvoisensa rullalauta-kuva.

Fitness for F-U-N?! Mahdotontako?

Tavoitteena tällä proggiksella on pyörtää ihmiset ajattelemasta, että tärkeintä treenaamisessa on tiukat äbsit ja täydellinen pylly. Väärin, tärkeintä treenamisessa on hyvä fiilis, raaka voima ja vetreä kroppa. Sen muodolla ei ihanniin olekaan sitten väliä.

Blogi on tahallaan nimetty fitness-blogiksi, sillä fitness suomeksi tarkoittaa juuri sitä itteään: kuntoilua. ”Urheilu”-sanaa ei sentään laitettu perään provosoimaan ketään. 😉 Tässä projektissa ei ole aamuaerobisia (paitsi ehkä vahingossa), ei punnita ruokia (paitsi kaupassa on välillä pakko, että saa hinnan), ei lasketa kaloreita eikä edes mitata sykkeitä. Ja palaudutaan ilman palkkareita.

Toiveena on, että kuntoilusta tulee hyvä mieli ja samalla saadaan heräteltyä keskustelua siitä, mitä ulkonäkökeskeinen kulttuuri tekee meille yhteisönä. Sen sijaan, että keskityttäisiin treenaamaan omaksi iloksi, kaikeasta pitää nykyään tehdä kisaa, kilpailua ja paikkojen kiristelyä. Ei ole tervettä! Me halutaan tälle stoppi!

Ravitsemusterapeutin työssä tutustuu monenlaisiin ihmisiin ja ravitsemuspulmiin. Vaikka syömishäiriöt ja lihavuus näennäisesti ovat pulmaspektrumin äärilaidoilla, näillä on yllättävän paljon yhteistä ja niihin molempiin vaikuttaa voimakkaasti ympäristö ja kulttuuri, jossa elämämme. Toivomme, että yhä harvempi havahtuu viisikymppisenä siihen, että suurin osa elämänstä on kulunut laihduttamiseen ja siihen, että on tyytymätön omaan fyysiseen (ja sitä myöten monesti myös henkiseen)  olemukseen.

Se erilainen fitness-blogi ”huipentuu” (ilmaisussa aimo annos itseironiaa) elokuun alkuun, kun blogikaksikko vingurtaa paappa- ja mummu-mallisilla pyörillään halki Kaakkois-Suomen. Pyörät mallia antiikki, koska Katri vastustaa varusteurheilua. Leena sen sijaan varmaan vetää palauttavia kompressiohousuja jalkaan pyöräilypäivien päätteeksi. 😀 Kaikesta ei olla samaa mieltä, mutta miksi pitäisikään?

Katrin ja Leenan pyöräexcu kulkee reittiä Savonlinna – Punkaharju – Lappeenranta  – Malmgård – Porvoo – Helsinki. Savonlinnan Oopperajuhlilta lähdetään ja päädytään parin olutpysäkin kautta pitämään hauskaa Flow Festivaleille – jee! Reitti valittiin aika randomilla – kunhan nyt jossain pyöräillään.

Nää pyörät ainakin huomattas! 🙂 Mallia Amsterdam.