Raja menee ruohonleikkurissa

Toukokuinen vanhempieni luona vierailu oli loistavasti ajoitettu. Äitillä oli silloin työn alla kasvimaan alkumuokkaus. Tarkoittaen maan jyrsintää, tasoitusta sekä suurimpien rikkaruohojen ja kivien poistoa ennen kylvöjä. Jes, pääsee tämäkin kaupunkilaistunut maalaistytär välillä hikoilemaan muuallakin kuiin salilla! Käsiini iskettiin ensimmäisenä se jyrsin, vaikka meillä päin jyrsintä on perinteisesti ollut miesten töitä. Teoriassa jyrsintä tarkoittaa kasvimaan pohjan rikkomista ja pehmentämistä. Käytännössä jyrsintä oli itsepäisen koneen kanssa taistelua. Käännökset oli pahimpia. Ja koko alue piti jyrsiä kahteen kertaan! Selvisin siitä kuitenkin. Kuin mies.

Jyrsimen kanssa viettämäni yhteisen taipaleen aikana ehdin tuumailla monenmoista. Ensimmäinen ajatukseni oli lähinnä, että miksi taistelen tällaisen kaupunkimiljööseen paremmin sopivan leikkikaluhenkisen vekottimen kanssa, kun talossa on kolme toimivaa traktoriakin. Seuraava ajatukseni oli, että samaa hommaa on taidettu ennen jyrsimiä ja traktoreita tehdä jollain vähemmän itsepäisellä välineellä, puhtaalla mies- ja naisvoimalla. Ja vähän äitin kasvimaata isommalla pinta-alalla. Aloin samantien arvostaa käsissä pitelemääni arvoesinettä ja sen asettaman fyysisen haasteen tasoa. Rajansa sillä luomuliikunnallakin.

Vai onko? Onko bensalla toimiva jyrsin juuri yksi niistä paholaisen keksinnöistä, jotka vievät meitä taas askeleen verran kauemmas siitä ruumiillisesta työstä, jota ihmiskeho niin kovin kaipaa? Olisiko sittenkin pitänyt tarttua naisvoimalla toimivaan kuokkaan ja ottaa koko kasvimaallisen verran iloa irti hartiavoimillaan? Mitä koneita voidaan pitää järkevinä ruumiillisen työn helpottajina ja mitä sitten taas sohvaperunoiden elämää jo liiaksikin silottavina masiinoina? Tarkalleen ottaen milloin oli se ennen, kun kaikki oli paremmin?

Jyrsimen tahdittama visiittini – ja siten myös edellä esitetty pohdintani – sai jatkoa edellisen viikon aikana. Äitini toipui leikkauksesta, ja minä supertyttärenä (eli kesätyöttömänä lapsena) saavuin hätiin tyhjentämään ja täyttämään astianpesukonetta, käymään kaupassa, imuroimaan, tekemään ruokaa, hoitamaan sitä kasvimaata ja, niin, leikkaamaan ruohoa. Se kun on meillä päin ollut yhtä lailla naisten hommia kuin kaikki muutkin edellä mainitut. Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että äiti ei anna isälle lupaa ostaa päältä ajettavaa ruohonleikkuria vaan haluaa ottaa hyötyliikunnan ilon irti työnnettävällä ruohonleikkurilla laajalla pihanurmialueellamme. Ja nyt kun äiti on toipilas, hyötyliikunnasta pääsee (tai joutuu) nauttimaan joku muu.

Isä yritti saada minua puolelleen päältä ajettavan ruohonleikkurin suhteen. Vaan ei onnistunut. Siinä ruohonleikkuria lykkiessäni tulin siihen tulokseen, että ruohonleikkurin suhteen raja on ainakin helppo vetää. Onko oikeastaan mitään naurettavampaa, että istumatyötä päivän tehnyt toimistotyöläinen istahtaa työpäivänsä päätteeksi päältä ajettavan ruohonleikkurin kyytiin, siihen työmaalta tuttuun tappavaan istuma-asentoon  ja huristelee menemään? Jonka päätteeksi voi sitten lähteä lenkille. Jos enää jaksaa. Tai varsinkaan ehtii.

Päältä ajettavat ruohonleikkurit osuvat minun arvomaailmassani samaan kategoriaan kuin sähköavusteiset polkupyörät: sopivat hyvin niille, joiden toimintakyky on esimerkiksi sairauden, vamman tai iän myötä vähentynyt sen verran, etteivät oikeasti pärjää ilman tekniikan tuomaa apua. Terveet, nuoret ja vähän vanhemmatkin jalat sen sijaan on luotu liikkumaan ja hartiavoimat tarttumaan haasteisiin. Jos ei jaksa tallailla nurmikkoaan päästä päähän ja ristiin rastiin kerran viikossa, lienee syytä muuttaa kerrostaloon.

Tosin lammas olisi kyllä ekologisempi vaihtoehto. Meidän nurtsi söi käsittelyssäni kerralla reilut kaksi tankillista bensaa.

-K

Tehdäänkö vallankumous?

Olen lukenut. Olen yrittänyt lukea istumatta. Ei ihan helppoa. Kirjotan tätäkin istuen. Tosin niin, että näyttö on matalalla ikkunalaudalla ja minä kökötän mytyssä sen edessä.

Facebookissa liikkui joskus meidän blogin alkumetreillä huhtikuussa mainos Arto Pesolan kirjasta Luomuliikunnan vallankumous – Sohvan pohjalta taisteluvoittoon, ja minä innostuin sen ennakkotilaamaan. Pyrin joko lainaamaan kotimaiset liikunta- ja ravitsemuskirjat het’ alkuunsa tai sitten jos on kovin varma olo, tilaan ne itselleni. Keräilen asiakkaille lukulistoja, joista voisi olla apua syventämään motivaatiota ravitsemus- ja liikuntatottumusten muutokselle. No, Pesolan kirja tulla tupsahti toukokuussa postiluukusta ja aloitin luku-urakan.

Luomuliikunnan vallankumous paljastui pian varsinaiseksi anti-istumisteokseksi. Podin huonoa omatuntoa, jos istuin ja luin. Totta kai olen aina tajunnut, että 8 tuntia töissä + löhöilyt päälle ei voi olla hyvästä, mutta Pesolan tutkimuksiin perustamat teesit ja ajatukset on karua luettavaa. Junamatkoja on taas kertynyt ja koska siellä on oikeasti vähän vaikea seistä Pendolinon keikkuessa sinne tänne, luin pääosin istuen, mutta niin, että se ei ollut pois liikkumisesta tai hyötyliikunnasta. Välillä tosin lisäsin jännitystä elämään ja  luin kirjaa paikallisjunassa seisten. Välillä oli kyllä otettava tukea seinästä tai penkistä. Ei se ole ihan tasaista menoa sekään.

Dataa istumisen haitoista riittää: tuki- ja liikuntaelinsairauksia, kohonnut riski kroonisiin sairauksiin. Viesti on siis: istu niin vähän kuin mahdollista. Ilman maanvetovoimaa vastaan taistelua ei kroppa vaan pitkällä aika välillä voi hyvin. Pesola myös pohtii istumisen sosiaalisia merkityksiä – pomojen tuolit on komeita, neuvotteiluissa pyydetään aina istumaan alas, ihan kuin se olisi suurempikin kunnioituksen ele. Kirjaa lukiessa alkaa tosiaan havahtua siihen, että tätä maailmaa ei ole luotu seisoskeluun. Tästä on omakohtaisiakin kokemuksia eräältä kesältä, kun selkäni meni niksnaks ja olin käytännössä istumakiellossa. Onneksi olin kesätöissä Unnukan matkailukeskuksessa myymässä kippoa ja kappoa, siitä työstä kun ei hyötyliikuntaa puuttunut ja tiskin takanakin pääosin seistiin. Vapaa-ajalla ei ollutkaan sitten ihan niin yksinkertaista. Könötin konttausasennossa telkkaria katsoen ja taisinpa syödä seisten. Onneksi oli hyvä fyssari, joka auttoi saamaan selän kuntoon mainioilla ohjeilla (kiitos Pulmulle! 🙂 ).

Samaa luomuliikuntaviestiä välittää Daliah Javne, lastentarhaopettaja ja liikuntapäiväkodinjohtaja, jonka haastattelun löysin jokanaisen vakiolukemistosta, eli Pilttipiiri-lehdestä (kesäkuu 2013). Lapsille pitäisi antaa mahdollisuus liikkua mahdollisimman monipuolisesti ja niin, että muksu saa kokeilla rajoja. Lihaskunto ja tasapaino kehittyy, kun lapsi saa itse kavuta vaikkapa syöttötuoliin. Muksahdukset ja kopsahdukset kuuluvat asiaan. Vaarallisempaa on, jos lapsen ei anna liikkua. Tästä olen ihan samaa mieltä. En vieläkään tajua, miksi sisätiloissa ei saa juosta. Lempivinkkini on, että pääalaspäin roikottelu on hyvästä aivoille. Lapsia kuulemma kandee kieputella ja käännellä. Heti kun flunssa hellittää, menen roikkumaan johonkin leikkipuistoon pääalaspäin. Voisin kyllä opetella myös päälläseisonnan ihan vaan huvikseni. Joogassa niskahartiaseisonta onkin  jo tullut tutuksi. Tekee hyvää.

Vaan istumisesta ja luomuliikunnan vallankumouksesta. Hommahan on niin, että ohjatut liikunnat tai se, että salilla käy 4 x 1,5 h ei oikein riitä kompensoimaan sitä istumismäärää, jolle altistumme. Sillä sitähän se on, haitalliselle passiviteetille altistumista. Itse ainakin suhtauden kotitöihin, asioilla käymiseen ja kaikenlaisen kuljeskeluun vieläkin suuremmalla innolla. Tähän asti olen ollut työmatkakävelyn ja -pyöräilyn suuri kannattaja, mutta nyt myös tajua, miksi kuntoni pysyy hyvänä, vaikka urheiluharrastuksille ei viime vuosina ole ollut niin paljon aikaa kuin toivoisin. Ennen: ”Ei jaksa leipoa.” Nyt: ”Hah, jälleen hyvä tekosyy olla istumatta!”

Luomuliikunnan vallankumous, meitsi ainakin on valmis. Mites muut?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rouvalla on rivakka aamulenkki rekun kanssa Perthissä.