Miksi en terveystieteilijänä jaksaisi jauhaa painosta

En edes muista, milloin olisin asiakkaan kanssa vaaka käyttänyt. Silloinkin se oli asiakkaan ehdotuksesta.

Jos asiakkaan toiveena on tietty kilotavoite, en ole oikea ravitsemusterapeutti hänelle. Tiedän, että tämä on yrittäjänä kai hölmöä sanoa ääneen, mutta avoimuus ja rehellisyys on kaikkien parhaaksi. Minun mielessä on tasan 0 prosenttia kiinnostusta kilotavoitteisiin – oli ne sitten omia tai muiden. Olen tässä vuosien saatossa menettänyt useita asiakkaita tästä syystä, mutta vastaanotto on myös minun työpaikka – en voi toimia omaa arvomaailmaa ja etiikkaa vastaan tai alan aika nopeasti voida huonosti henkisesti.

Tämä ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi, että lihavuus liittyy joidenkin sairauksien riskitekijöihin tai voi vaikuttaa niiden kulkuun. Tiedän nämä seikat aivan yhtä hyvin kuin muutkin terveydenhuollon ammattilaiset.

Se, että minä valitsen ratkaisukeskeisyyden ja positiivisen mahdollistamisen tien, ei tee minusta huonompaa terveystieteilijää tai terveydenhuollon ammattilaista. En vaan yhtään tajua, miten se, että minä kerron jollekin hänen painolukemasta tai lätisen lihavuuden terveysriskeistä, motivoisi ketään muutokseen. Itsehän en todellakaan tee mitään, jos kukaan läksyttää minua terveyteni laiminlyömisestä (siis muut teot kuin autopilotilla menevä syöminen). Vihaan holhoamista ja huonoa palvelua, arvostan asiakaslähtöisyyttä ja aitoa empatiaa.

Esimerkki: Julkisesti kiitän tässä nyt fyssaria, joka viime talvena vastasi uteluihini laskettelumahdollisuudesta toipuvalla selällä, että no, jos käy afterskin kautta, niin tulee vähän rennommin mäkeä alas. 😀 En mennyt  mäkeen ja afterskitkin oli aika rauhallisia, mutta olen täysin varma, että uskalsin Lapissa tehdä vaikka mitä fyysistä ihan vaan tämän rennon ja humoristisen kannustuksen takia. Muuten olisin varonut selkää aivan liikaa ja aivan turhaan.

Tuossa juuri viestittelin terveysviestinnästä kollegojen kanssa ja esitin vertauksen. Ajatelkaa, jos minun pääsanomani ärtyvän suolen hoidossa olisi viimeiset 10 vuotta ollut, että ärtyvä suoli  1) on todella yleinen 2) on vaikea hoitaa 3) on sairaus,  oireet palaavat herkästi, vaikka välillä olisi parempia kausia. Olisipa ollut kivan toiveikas ja motivoiva viestintästrategia! Ei yhtään ratkaisu, ei yhtään toivoa, ei apua, ei terveystekoja. Ajattelen, että sehän se terveystieteilijän virka tässä maailmankaikkeudessa on – lisätä terveyttä. Siitä samasta syytä viestintää myös painokeskustelussa pitäisi miettiä aivan todella, todella paljon. Jos en saa motivoitua muutokseen, mitä teen väärin tai pitäisikö yleisen keskustelun sävyä muuttaa?  Joskus viestintuojan lynkkaamiseen on vahvat perusteet.

Tajuan kyllä sen, missä maailmassa laihtumista haluava elää.  Tiedän varsin hyvin, miten ulkonäkö- ja laihuuskeskeinen ympäristö meillä on. Joku voisi ajatella, että eikö olisi vain helpompi antaa myöten ja todeta, että saavuttaakseni arvostetun paikan maailmassa, on ok, että haluaa panostaa ulkonäköön. Tämä vaan sotii omaa oikeus- ja tasa-arvokäsitystä (sekä vastarintaan taipuvaista mieltäni…) vastaan rankasti. Vain näyttämältä joltain saat äänesi kuuluviin ja ansaitset paikkasi yhteisössä? Ookoo, tosi reilua. Samalla nostaisin kädet pystyyn, että paska status quo jatkukoon, koska on niin vaikea muuttaa.

Huomaako kukaan muu, että kun hyvinvointikauppiaat kauppaa meille muutosta, he nimenomaan myyvät meille tapojen murtamista, mutta kun keskusteluun tulee alan oma muutostarpeet, yht’äkkiä muutoshalukkuutta ei löydykään? Eli omat neuvot ei koske itseä?

Lihavuuden taustatekijät on niin monimutkaiset ja laihtuminen on osalle  todella vaikeaa, joten se, että meillä tulevaisuudessakin olisi pelkkään kehon hoikkaan kokoon nojaava terveys- ja kauneuskäsitys lisää epätasa-arvoisuutta, koska se ei vaan kaikille ole mahdollista. Ymmärrän, että yksilölle on vaikea omaa mieltään saada kääntymään pois ulkonäkökeskeisyydestä, mutta se ei tarkoita, etteikö yhteisön kannattaisi sitä työstää. Ja on ne ajatusten muokkaaminen yksilötasollakin täysin mahdollista. Täällä yksi elävä esimerkki.

Toimivampi strategia– tutkitusti – on lisätä terveystekoja, jotka mahdollisesti ajansaatossa johtavat painon hakeutumiseen kohti biologista painoa. Se henkinen energia, mikä laitetaan kalorien laskemiseen tai aktiviisuusmittarin armoilla elämiseen, kannattaisi yleensä käyttää mieluummin terveyttä lisääviin juttuihin. Ateriarytmin fiksaamiseen, kauppalistan laatimiseen, ruoanlaittoon,  kasvisten, hedelmien ja marjojen syömisen lisäämiseen, kuitupotin kasvattamiseen  ja fiksuihin rasvavalintoihin ja vähentämällä suolan syömistä. (Jos ootte kuullut nää jutut aiemminkin  ja ootte silleen, että mitä helvettiä, miks toi muija ei ikinä puhu mistään muusta, niin se johtuu vaan siitä, että nää on ne seikat, jotka vuosi toisensa jälkeen nousee esille hyvinä juttuina. 😀 )

Näillä teoilla lasketaan kolesterolia, verenpainetta, vähennetään tyypin 2 diabeteksen ja monen syövän sekä kohtalokkaiden sydän- ja aivotapahtumien (=infarktit) riskiä. Suolistomikrobisto, ja sitä kautta keho ja mieli,  tykkää näistä tavoista myös. Mekanismit ovat moninaiset: verenpaineen lasku, matala-asteisen tulehduksen hillitseminen, suolistomikrobien tuottamat lyhytketjuiset rasvahapot tuo parempaa kylläisyyttä, mikä auttaa kehon signaalien tulkintaa, immuunipuolustus vahvistuu…

Tässä lainatussa kuvassa summatuu se, miksi minä en jaksa jauhaa kauheasti painosta ja terveydestä. Kuvassa on yhdeksän todella isoa terveys-/sairausteemaa, mutta se, mistä suurimmaksi osaksi julkisesssa keskustelussa jauhetaan on tuo yksi ainoa osio: lihavuus. Tiedän, tiedän, siinä nyt puhutaan suolisto-aivot-mikrobisto-akselin sairauksista, mutta tarkkanäköisemmät huomaa, että perhana, nehän linkittyy jotakuinkin kaikkiin kroonisiiin sairauksiin, joten yleistäminen sallittakoon.

Cryan et al., 2019, The microbiota-gut-brain axis

Painosta pitää puhua, mutta miten? Mulla meni Älä laiduta – päivä tänä vuonna vähän ohi, kun just oli kesken suolistoteemainen minikurssi. Siksi minulta jäi mainostamatta Syömishäiriöliiton keväällä ilmestynyt erinomainen esite Miten siitä painosta sitten pitäisi puhua? Ottakaas kaikki lukuun tämä!

Meidän super-Katri taas pitää Zoom-tilaisuuden Etelän-Sylin järjestämänä kehosuhteesta ensi keskiviikkona. Tarkemmat tiedot ja ilmoittautumistiedot täällä.

Sit niille, jotka haluaa edistää terveyttä ilon kautta, niin tässäpä tämä ihmisiä innostanut 30 viikossa – pylpyrä, jota käytin Turun minikurssilla. 🙂 Muuttamattoma saa käyttää omaksi iloksi ja vaikka potilashommissa. Tästä kannattaa tehdä omia tehtäviä asiakkaiden, lasten tai työkavereiden kanssa: Mitkä kasvikset on tämän kauden juttu? Mistä pavuista pidän? Mitä pähkinöitä en ole koskaan maistanut – pitäisikö kokeilla? Olenko syönyt koskaan vihannes- tai papupastaa? Sopii kaikkiin ruokavalioihin, koska tämän juju on nimenomaan tuo erilaisuus ja vaihtelevuus, eikä tässä ole suinkaan kaikki viikon ruoka-aineet kuvattuna. Pdf:nä lataus tästä: 30 erilaista viikossa by leenaputkonen.fi

Uskaltaako painosta puhua?

Aikanaan muistan, että terveydenhoitopiireissä puhuttiin, että uskaltaako siitä lapsen ylipainosta puhua, kun niin pelätään syömishäiriötä. Asenne oli värittynyt: ”on se nyt kumma, että ei saa puhua asioista suoraan, vaan pitää pelätä jotain mystistä syömishäiriöitä!”

Sitä onkin syytä pelätä. Siis sitä, että mölväisee typeriä ajatukia suustaan. Itse pyrin asettelemaan sanani aina ihmisiä  ja heidän itsemäärämisoikeutta kunnioittavasti. Miksi? Siksi, että haluan tehdä vaikuttavaa työtä. Solvaisemalla jotain typerää ja huolimatonta saatan rikkoa hyvän potilassuhteen ja toisaalta ajatus saattaa jäädä pyörimään asiakkaan mieleen ja tehdä siellä myyrän työtä vuosia tai vuosikymmeniä.

Syömishäiriöt nähdään edelleen jonain mystisenä, hieman etäisenä ja pelottavana ilmiönä. Joskus voidaan ajatella, että sitä sairastava on itsekeskeinen ja pinnallinen, kun oma keho ja syöminen on niin kovin elämän keskiössä. Todellisuudessa kukaan ei valitse sairastua syömishäiriöön. Toistaalta siihen voi sairastua kuka tahansa, mistä myös Syömishäiriöliitto haluaa muistuttaa.

Paino terveysmittarina yksistään on minusta toimimaton. Sitä voidaan kyllä käyttää väestötutkimuksissa, mutta eipä se semmoinen tieto kerro juuri mitään, miten ihminen kokee painonsa tai vaivaako se häntä. Parempia terveysmittareita on jo nyt paljon. Fyysistä terveyttä voi mitata verenpaineella, laborotatoriokokeilla vaikka kuntotestillä (johon voi suhtautua uteliaan neutraalisti, ei ahdistuen). Henkistä terveyttä mittaamaan on olemassa validoituja kyselytestejä, joita pitäisi käyttää paljon enemmän terveydenhuollossa, jos minulta kysytään.

Painosta voi puhua, kuten vaikkapa siinä tapauksessa, kun ostaa suksia (:D sopiva jäykkyys, että luistaa) tai silloin, kun pohditaan, onko heppaharrastus sopiva sinulle. Painosta voi myös puhua aikuisten terveystarkastuksissa, mutta se, että se on ainut keskustelun aihe liittyen terveyteen, ei ole hyvä juttu. Suurimmalle osalle perus terveystarkastusten rinnalla riittää tunne, että on hyvä olo omassa kehossa ja pystyy tekemään niitä asioita, joita haluaa. Kehotuntemukset voivat olla vaimentuneet, mutta pikku hiljaa voi oppia kuuntelemaan, millainen oma keho on. Mistä ruoasta se tykkää, mistä liikunnasta, paljonko se tarvitsee unta ja lepoa.

Lasten painosta puhuminen onkin sitten kinkkisempää. Ystäviltäni olen kuullut ihan liikaa tarinoita siitä, miten lasten kasvukäyriä luetaan kuin piru raamattua. Aivan tavalliset, aktiiviset lapset, joiden syöminen on aivan tavallista, saavat kuulla olevansa jollain tavalla poikkeavia.

Toivoisin, että kenenkään lapsen (0-18 v.) ei tarvitsisi joutua keskustelemaan painosta terveydenhuollossa. Keksin nopeasti ainakin nämä oleellisemmat terveyskysymykset:

  1. Tykkäätkö itsestäsi?
  2. Onko sinulla kavereita? Jos teille tulee kinaa, miten ratkotte tilanteen? Viihdytkö koulussa?
  3. Nukutko hyvin?
  4. Maistuuko ruoka? Tykkäätkö laittaa ruokaa?  Mikä on lempiruokasi? Millaisia uusia ruokia olet syönyt viime aikoina? Syöttekö yhdessä perheen kanssa?
  5. Pelaatko jotain ulkopelejä tai leikitkö ulkona? Mitä harrastat?
  6. Onko sinulla luottoaikuinen, jonka kanssa voit jutella kaikestaa?

Näiden pohjalta voi sitten jutella laajemmin kullekin keskeisistä aiheista lapsen iästä riippuen joko lapsen itsensä tai vanhempien kanssa. Muistutan myös, että lapsuudessa laihduttaminen ei ole tavoite oikeastaan koskaan, sillä pituuskasvu tasaa tilannetta. Siksi on kyllä tärkeää, että kasvua seurataan. Toivon, että asiasta voitaisiin puhua siten, että kenellekään ei tule paha mieli. (No, lähinnä perheelle tai lapsille, koska terveydenhuollon asiantuntija voi paljon omalla toiminnallaan vaikuttaa keskustelun sävyyn.) Jos paino jotenkin pitää huomioida vastaanotolla, niin tässä siihen avuksi rakastamani Neuvokas perheen aineisto.

Kollegani Patrik Borg  puhui jo vuosi siitä, että lasten kehosuhde lähtee vanhempien kehosuhteesta. Tämä on niin totta. On turha kuvitella, että lapset välttyisivät painopelolta,  ulkonäköpaineilta ja pulmalliselta syömissuhteelta, jos vanhempi ei kunnioita omaa kehoaan tai kommentoi muiden ihmisten kehoja epäkunnioittavasti.

Olin viime viikolla psykologi Katarina Meskasen ja valokuvaaja Heidi Strengellin hienon Rakas keho – kirjan kirjajulkkareissa. Puheessaan Katarina painotti, että ihminen ei tarvitse uutta uljasta kehoa, vaan uuden uljaan kehosuhteen. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tuohon uutukaiskirjaan, jos oman kehosuhteen kanssa on pulmia. Omaa Superhyvää keholle – kirjaa suositan kyllä myös lämpimästi, jos haluaa lukea ja pohtia ulkonäköpaineiden ja painopelon vaikutuksista yhteiskuntaan ja sitä kautta myös omaan toimintaan. Luonnollisesti molemmissa kirjoissa on konkretiaa siihen, miten saavuttaa parempi kehosuhde ja miten siitä rakkaasta kehosta pitää parhaiten huolta.

Painosta voi puhua, jos se on tarpeen, mutta se, miten siitä puhutaan, on tärkeää. Paino lukuna on ok, mutta  ei ihmisarvon mittarina, mitä se liian usein tänä päivänä on. Uskoakseni me kehoaktivismiin kallellaan olevat ammattilaiset olemme aika varoittelevalla kannalla painon tarkkailun suhteen siksi, että  olemme kuulleet ja nähneet liian paljon niitä negatiivisia vaikutuksia, joita se saa aikaan. Tyytymättömyyttä omaan kehoon, toisten kehon arvostelua, yleistä huonommuuden tunnetta, epätoivoisia laihdutuskuureja, jotka vain pahentavat tilannetta, toivottomuutta ja alakuloa. Nämä eivät missään nimessä edesauta fyysistäkään terveyttä.

Ikinä ei ole uskottava

Ravitsemusterapeuttina sitä joutuu altistumaan sille, että jatkuvasti joku on ainakin mielessään analysoimassa kehon kokoa, mallia ja sitä, onko siinä lihasta vai löllöä. Teimmepä Katrin kanssa tällaisen altistuksen katseille tahallaan tässä männä päivänä. Edellisen postaus oli lähinnä painottaa sitä, että meidän kaikkien ei tarvitse noudattaa erityisruokavalioita ja että ravitsemussuositusten mukaiset ruokavalinnat sopivat nekin osalle.

Olen puhut tästä ravitsemusterapeutit ja paino – asiasta muun muassa kuntoutumiskeskuksen kurssilaisten kesken sekä asiakkaiden kanssa. Yleensä tämä analyysi yksilövastaanotoilla on mallia: ”kun sinä olet noin hoikka” tai ”se yks ravitsemusterapeutti oli ihan plösö, olipa uskottava!” Ja useimmitenhan tämä tulee esille, kun puhutaan painonhallinnasta. Tässä sitä nyt tasapainoillaan, mikä olisi uskottava keho ravitsemusalan ammattilaiselle.

Ollapa ”normaalipainossa”

Mitä se sitten ikinä onkaan. Saat kuulla, että et varmasti voi tajuta, miltä tuntuu olla ylipainoinen tai terveysongelmainen.  Tämä on aika rohkea väite, jos tekee päätelmän toisen ihmisen syömisestä tai syömishistoriasta pelkästään senhetkisen tilanteen perusteella. Lääkärillä ei tarvitse olla amputoitu jalka tajutakseen amputaatioiden hoidosta eikä hänellä myöskään tarvitse olla ollut sydänkohtausta osatakseen hoitaa niitä. On kuitenkin todennäköistä, että ravitsemusterapeutti on pohtinut omaa ruokasuhdettaan melkoisen usein ja uskallanpa väittää, että monella on ollut sen kanssa haasteita. Lohdutukseksi voin kertoa, että ravitsemusterapeutilla, kuten sillä lääkärilläkin, on kyllä alaan soveltuva koulutus ja hän osaa eriyttää omat kokemuksensa ja potilaan tarpeet. Joskus tietysti omista kokemuksista on hyötyä myös potilastyössä – sehän on hyvä vaan.

Ollapa ylipainoinen

Saat kuulla, että miten epäuskottava olet, koska et saa itseäsikään ruotuun. Ylipainoisuuteen liitetään kulttuurissamme myös muita negatiivisia ominaisuuksia ja piirteitä, kuten laiskuus, aikaansaamattomuus ja epäviehättävyys. Nämä tausta-ajatukset vaikuttavat aivan varmasti myös vastaanottotilanteessa, todennäköisesti alitajuntaisesti. Siksi tästä asiasta pitää olla tietoinen: Ylipaino ei kerro henkilön sisäisestä kyvykkyydestä, älystä eikä edes siitä, miten liikunnallinen hän on tai syökö hän terveellisesti vai ei. Kyllä, ylipaino voi tuoda mukaan terveysongelmia. Suurin terveysongelma tällä hetkellä, mikä ylipainoon liittyy on kuitenkin asennevamma ja normien luoma itseinho.

Kehoni polku

Kun puhut jonkun toisen kehosta, tiedosta, että näet vain senhetkisen tilan. Et voi tietää toisen ihmisen tarinaa, et sitä, mitä hän ITSE ajattelee omasta ulkonäöstään. Minua on syvästi liikuttanut tämä video, jossa 22-vuotias Matt Diaz, kertoo suhteestaan kehoonsa merkittävän painonpudotuksen jälkeen. Varatkaa nenäliinat lähelle tätä katsoessa.

Katselin äitini syntymäpäivillä valokuva-albumeita ja niissä oli tietysti kuvia minustakin kaikenikäisenä. Oli raskasta katsottavaa. Koska muistin, miten paljon olen vihannut kehoani. Se oli muka lihava – nuorena sitä kuvittelee kaikkea outoa. Inhosin silmälasejani, joita olen nenälläni keikuttanut 7-vuotiaasta asti. Tukkani oli vaikea laittaa nätisti. Se ei kasvanut (eikä kasva vieläkään) nätisti pitkäksi (se malli, josta pojat kuulemma tykkäsivät). Minulla kasvoi (ja kasvaa edelleen) napakarvoja, nolointa, mitä tiesin (ei ole enää, itsetuntoni kestää napakarvat onneksi jo nykyään 😀 ).  Muistan varmasti suurimman osan negatiivisista kommenteista, joita kuulin muun muassa luokan pojilta (nykyään lohduttaudun sillä, että ilmeisesti kaikkia muitakin pitkiä tyttöjä haukuttiin läskiksi). Positiivisia ja imartelevia kehuja muistan vähemmän (oli niitä, isä ja äiti ainakin sanoivat, että näytän nätiltä).

Tämä on osa minun kehoni polkua. Motiivini puhua näistä asioista on kertoa erilaisuudesta, ulkonäköpaineista ja toivoa, että oppisimme ymmärtämään toisiamme enemmän luonteenpiirteiden ja tekojen kautta emmekä niinkään arvottaisi toisia ulkonäön perusteella. Samalla aivopesen myös itseäni näkemään ihmiset vieläkin enemmän sydämellä silmien sijaan.

”Sulle sopis paremmin… Ootko miettinyt, jos kokeilisit tätä dieettiä…”

Juttelin juuri ystäväni kanssa tänään, kuinka hänen uusi tapailujen kohde oli halunnut kertoa hänelle, että ”älä ota uutta tatuointia, kun minä en tykkää niistä” ja tukkaa silittäessä ”oispa sulla pitkä tukka, näyttäs nätimmältä kuvissa”. Julkisesti haluaisin kertoa tälle kaverille, että guess, what? Ei ole sinun kehosi eikä siten sinun päätäntävalta. Ystäväni pitää tatuoinneistaan ja lyhyestä tukastaan, ne ovat osa häntä.

Jos sinulla ei ole kivaa sanottavaa, älä sano sitä. Ja silloinkin, kun on kivaa sanottavaa, mieti, onko suhteesi ihmiseen sellainen, että on korrektia kommentoida hänen ulkonäköään ja mieti, miten asian esität. Tiedän, että moni asiakas vastaanotolla voi ajatella, että olen jotenkin välinpitämätön, kun en ole kehumassa heidän muuttunutta kehonmuotoaan. En vaan halua viedä fokusta hyviltä terveysteoilta ulkonäköön, haluan mielummin puhua energisestä olosta ja jaksamisesta. Olen myös ihan satavarma, että asiakkaan lähipiiri kyllä pitää huolen, että kommentteja tulee.

Miten sitten voisi ehdottaa vaikkapa parisuhteessa toiselle jotain ulkonäköön liittyvää muutosta? Miltä kuulostaisi: ”Hei, sulle muuten varmaan sopis tosi hyvin tommonen paita!” ”Ootko miettinyt, että sulle saattas sopia parta tosi hyvin?”  Vertaa sitä sitten siihen, että toinen sanoo: ”Pitäs vähän kyykätä” (samalla kuin kopeloi takamustani, true story) ja ”kyllä pitkä tukka on naisella aina kauniimpi” (minulla ei ole ollut kunnon pitkää tukkaa sen jälkeen kun täytin 7 v. – nykyään en kyllä myöskään edes halua sellaista).

Ehkä kuitenkin kivintä olisi kertoa, mikä toisesta ihmisestä tekee ainutlaatuisen ja ihanan. Ehkä sydänkäpysesi on sydämellinen, kohtelias, välittävä, empaattinen, hyvä keskustelija tai kunnioittava (parhaassa tapauksessa jopa kaikkea tätä 😀 )? Minä ainakin mieluiten kuulen, että olen tehnyt jotain hyvin tai onnistunut jossain. Ulkonäköni kommentit hyväksyn ystäviltäni ja rakastetuiltani, mutta muilta en niitä edes halua. Koska haluan, että pärstäni sijaan minut muistetaan teoistani ja työstäni.

Ystäväni harrastaa arkipäivän anarkiaa ja lukee prinsessasadut lapselleen niin, että korvaa ulkonäköön liittyvät kuvaukset luonteen piirteillä. ”Lumikkiin rakastuivat kaikki, sillä hän oli suloinen kuin kesän ensimmäinen ahomansikka nokkela ja taitava.” Jännitämme, mitä lapsi kommentoi, kun hän oppii itse lukemaan ja tajuaa ”petoksen”. 😀

11144973_1185720274787921_1784936335312380629_o

Bodypositivity koskee kaikkia

Se, että minä olen tämän kokoinen ja tämän näköinen, ei tarkoita, että minulla ei olisi oikeutta puhua bodypositivity-ajattelusta. Kaikki kehot ovat kauniita. Myös minun. Vaikka kuulun niin sanotusti normaalipainoisten porukkaan, painoni pysyy tasaisena ja minulla on syöminen hallinnassa. Tie itsensä rakastamiseen ja hyväksymiseen on ollut pitkä ja ajoittain riipaisevan raskas. Sitä ei kukaan pysty pyllyni kaarista, vatsani kuopista tai poskieni piirteistä lukemaan.

#painorauhaa #ulkonäkörauhaa (myös ravitsemusterapeuteille)

Kehoaktivisti kasvaa isommaksi

Varoitus: Naisasianaisen naisasiaa. Älä lue, jos ahdistaa.

***

Olen hehkuttanut Facebookin puolella etenkin Girls gone strong – sivustoa. Toinen inspiroiva juttujen ja ennen kaikkea ajatusten ja tehokkaiden onelinereiden lähde on Lift like a girl – sivusto. Erityisesti Lift like a girlin Nia Shanksin kirjoitus ”13 Ways Women Can be MORE, Not Less” sysäsi ajatteluani taas aavistuksen eteenpäin. Eilen vahvistusta ajatukselle sain Facebookissa pyörivästä kuvasetistä.

Ammatikseen sitä miettii muiden ihmisten painoahdistusta (en juurikaan kysele painoja tai punnitse vastaanotolla) ja suoraan sanottuna oma paino ei kauheasti sen päälle ole kiinnostanut. Plus olen pysytellyt hyvinkin samoissa lukemissa ja vaatekooissa sieltä riparista ja ylppäreistä asti (mekoilla mitattuna). Vaa’alla käyn ehkä neljä kertaa vuodessa. Lähinnä huvikseni. En omista sellaista.

Minuaon varoiteltu ja peloteltu lukuisia kertoja, kuinka varmasti alkaisin lihoa, kunhan ikää tulee.

Ikään kuin se nyt olisi pahinta, mitä naiselle voi tapahtua. Suurentuminen. Suuremman koon osto.

Tänä kesänä meni jokunen viikko äimistellessä sitä tosi asiaa, että jeps, nyt on yksi vaatekoko jätetty taakse. Ylppärimekko (jota tosiaan olen käyttänyt muissakin juhlissa) on käynyt pieneksi. Olen oppinut ostamaan isomman koon paitoja, sillä vanhaan kokoon en oikein mahdu. Kinnaa hartioista ja joskus rintakehän kohdalta. Istuvien housujen ostaminen nyt on aina ollut hankalaa tällä persauksella, joten siinä ei ole mitään uutta. Olen kyllä edelleen malliltani sutjakka. Kelailen tässä vaan niitä ajatuksia, mitä tämä minimaalinen metamorfoosi herätti.

Kuinkahan helvetin monta kertaa olen lukenut jostain blogista tai lehdestä, että naiset, älkää pelätkö isoja painoja, ei niistä tule lihaskasoiksi! Entä sitten, vaikka tulisi?! Mitä hirveää siinä on, jos naisella on lihaksia? Mitä pahaa siinä on, jos nainen on harteikas tai muulla tavalla iso? Ai niin, kulttuurissamme se on huono juttu. Sori, unohdin.

Naisen tulee pyrkiä pienuuteen ja vähentämiseen. Serena Williamsin kehoa on taas vaihteeksi analysoitu viime päivinä ja vajaaälyiset on kommentoineet kehon ”miehisyydestä”. Naisille kun tuntuu olevan edelleen se yksi malli: pieni koko, isot tissit, mielellään iso perse, mutta godforbid liian iso, pitkä tukka. Ja kehopositiivisuus? Sehän on vaarallista sekin, kun se kannustaa kuolemaan lihavuuteen. (Not.)

Autoin kaveria muutossa, jossa hänen anoppinsa koko ajan voihki, että älä ota sitä, se on painava, jätä se miehille. Pidin kieleni kurissa, mutta teki kyllä mieli kiljua, että lopeta! Jaksan kyllä. Minusta jonkinasteinen voima on lähinnä käytännöllistä. Jaksaa tehdä arkisia asioita.

Teinkö sitten jotain todella erikoista ja suunnitelmallista? En ahmi proteiinia (far from it), käyn salilla 1-3 kertaa viikossa (kyllä, minun kehoni tykkää leppoisasta tahdista – kehittyminen loppuu kuin seinään, jos siellä ramppaa koko ajan) ja joko geenieni tai ilmeisen hyvän ruokavalioni takia tässä nyt kävi näin. Sillä nuo lisääntyneet kilot on kyllä pääosin lihasta. Tulivat lisät semmosiin kohtiin, että sen tajuaa ilman epäluotettavia kehonkoostumusmittareitakin. Minun kehoni reagoi näin, kaikkien ei. Nyt olen sitä mieltä, että pah, voisinpa olla vähän isompikin. Ehkä enimmäkseen sen takia, että olisin enemmän normeja vastaan. 😉

En koe, että tässä olisi joku kriisin paikka, vaikka alkuun olin vähän hämmentynyt uudessa kehossani. Itse asiassa olen käynyt keskusteluja itseni kanssa, että kelaa nyt, kuinka siistiä, jos on vähän isompi. Ei minulla ole mitään tarvetta olla näkymätön ja pieni. Vaatekoot ovat vain numeroita ja SEFBin henki nyt on aina ollut numerovastainen.

En pelkäää, että kun ikää tulee, niin kohta alkaa lihominen ja kohta on pakko alkaa miettiä, mitä suuhunsa laittaa. Todellisuudessa olen vuosien mittaan tullut vuosi vuodelta iloisemmaksi kehostani, joka toimii hyvin ja palvelee minua, kuten sen on tarkoitus. Pienet rinnat? – No, eivätpähän roiku sitten vanhana. Lyhyet jalat? – Viuhtoopa sitäkin vikkelämmän näköisesti, jotta pääsee kovaa. No thigh gap? – Nope, I just have muscle there.

Kroppani toimii sitä paremmin, mitä enemmän pidän siitä huolta. Selkä hajoaa, jos en liiku. Niskaan sattuu, jos en liiku. En saa unta, jos en liiku. Vituttaa ja masentaa, jos en liiku. Olen vetämätön ja väsynyt, jos en syö terveellisesti. En saa unta, jos olen syönyt liian vähän.

Kelatkaa niitä minuutteja, tunteja, päiviä ja vuosia, jotka voisi käyttää vaikka itsensä kehittämiseen ja jonkin uuden taidon oppimiseen sen sijaan, että sitä panikoisi, että apua, jos minä suurenen tai en pienene? Itse äkkäsin asioita aika nuorena, mutta siltikin tuntuu, että teini-iästä järkyttävän suuri osa oli tätä ajattelua. Se on niin sääli. Toivon, että olisin opetellut vaikka jonkun kielen sillä ajalla. Tai opetellut piirtämään kunnolla. Tai koodaamaan.

Voitaisiinko tätä viestiä jatkossa toitottaa toisille naisille useammin? Vanhemmat naiset nuoremmilleen? Isät tyttärilleen? Veljet siskoilleen? Pidä itsestäsi huolta, mutta älä käytä niin hitosti energiaa mahtuaksesi johonkin pienen pieneen malliin.

Nyt käyn vaa’alla ajatellen, että jes, pari kiloa vielä ja sitten on uusi kymmenluku! 🙂 Itsekin joutuu tietoisesti pohtimaan, että kyllä, niiden numeroiden voi haaveilla menevän ylöspäinkin. Se nimittäin todennäköisesti tarkoittaa enemmän voimaa. En siis väitä itseäni vahvaksi, mutta väitän itseäni vahvemmaksi kuin olin ennen. 😀

Kehitystahtini tulee olemaan hidas. Ihan vaan sen takia, että mulla ei todellakaan ole mihinkään kiire. Kiva olisi olla hyvässä kunnossa, kun ikää tulee. Sillä minua liikkeeseen motivoi ennen kaikkea hyvä ja virkeä olo ja terveys. Ulkonäköseikat seuraa pitkällä perässä ja ne tulee kaiken hyvän fiiliksen ja henkisen voimaantumisen kylkiäisenä.

Ja kyllä, näytän mielelläni miehekkäältä, jos se tarkoittaa tätä lookkia.

Screen Shot 2015-07-15 at 11.10.18