Parantaako paheksunta?

Kukapa meistä ei olisi jossain tilanteessa paheksunut toista ihmistä.

”Mitä se tuolla tavalla kailottaa?”
”Ai, kauhea, miten se voi tolla tavalla roskata?!”
”Hirveää, että se pettää puolisoaan.”

Tämä on normaalia ja joskus jopa suotavaa toimintaa. Se virittää moraalista kompassiamme toimimaan niin, että olemme hyviä tiimipelaajia yhteisössä. Että osaa ottaa muut huomioon ja toimimaan fiksusti. (Kunhan näkee myös omatkin mokat eikä vain muiden…)

On kuitenkin tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen toimivat erittäin huonosti ja jopa vahvistavat epätoivottua toimintaa ja käyttäytymistä. Terveydenhuolto ja elämäntapojen tervehdyttämisprojektit ovat tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Silti niitä käytetään jatkuvasti niin neuvoja-antavan tahon kuin itse muutoksen tekijän toimesta.

”Kyllä se nyt on niin, että sinun pitäisi ryhdistyä ja alkaa laihduttamaan.”
”Olen niin huono, kun en ole jaksanut mennä tällä viikolla salille.”
”Terapeuttini pyysi, että teen tämän tehtävän tällä viikolla, mutta en ole ehtinyt. Tässäkin minä epäonnistuin!”

Myös itsestäänselvyyksien ja ulkokultaisten ohjeiden jakaminen on minusta toista väheksyvää toimintaa, joka voi kimmota paheksunnasta ja toisen arvioimisesta nenänvartta pitkin.

Varsinkin ylipainoisia ja päihdeongelmaisia on saanut paheksua ja vähätellä iät ja ajat.  Luulisi, että se, että samat ihmiset ovat hetken päästä uudelleen hakemassa apua olisi riittävän vahva signaali, että taktiikka ei toimi, mutta kun ei. Ei se näytä olevan. Epäilen, että monella on syvällä sisimmässään niin tiukassa ajatus, että koska ihminen on itse aiheuttanut vaivansa (syönyt itsensä suureksi tai ”ryhtynyt” alkoholistiksi), kuuluu hänen myös itsensä siitä suosta nostaa ylös.

Syyllisyys, etenkin yhdistettynä häpeään, voi lamaannuttaa ja se johtaa toteamaan ”fuckit, ei tämä onnistunut taaskaan!” ja luovuttamaan. Monelle, joka on kokeillut useita kertoja raitistumista tai laihduttamista ja (näennäisesti) epäonnistunut, voi olla muodostunut epäonnistujan identiteetti, mikä lannistaa muutosprojektin starttilinjoille. Suottako sitä taas yrittää, kun kuitenkin epäonnistun ja sehän se vasta noloa onkin.

Mitä sitten tilalle avunantajalle?

Ihan mitä tahansa muuta. Ensisijaisena steppinä olisi ymmärtää, että ihmiset eivät ole tietämättömiä ja siksi kykenemättömiä muutokseen. Jos puhutaan laihduttamisesta, olisi järkevämpää keskittyä kaatamaan tietoa ihmisten käyttäytymismalleista, ei siitä, missä ruoassa on paljon energiaa ja missä ei.

”Minulla ei ole tarjota ratkaisua kansanterveydelliseen lihavuusongelmaan. Mutta olen vakuuttunut, että ei sitä tarjoa läskivihapuhekaan.”

Mikkilä täällä

Esimerkkinä tutkimus Canterburyn yliopistosta. Tutkijat havaitsivat, että ihmiset, jotka mielessään yhdistivät suklaakakun syömisen syyllisyyteen juhlimisen sijaan, olivat puolentoista vuoden seurannassa todennäköisemmin huonompia painonhallinnassa verrattuna heihin, jotka yhdistivät suklaakakun osaksi juhlimista.

Minulla on tapana sanoa, että syömispulmat (oli ne ali-, yli- tai laadullisesti kehnoa syömistä) ovat yleensä oireilua jostain muusta sisäisestä ja syvällisemmästä probleemasta, joka kaipaa ratkaisua. Siksi se ongelma ei myöskään korjaannu esittelemällä McDonaldsin kaloritaulukkoa tai 1400 kcal ateriamallia.

”People turn to diets to address vulnerable issues such as body image, sexuality and happiness – the answers to those issues does not sit in a diet – and often require deeper psychological work.

Ramani Durvasula, Sharecare-sivusto

Ja sitten yksi juttu… Hoida itsesi kuntoon ensin ennen kuin hoidat muita. Ihminen välittää omia ennakkoluulojaan alitajuntaisesti ympäristöön, halusit sitä tai et. Jos juhlapuheissa puhut siitä, miten tärkeää on suhtautua suvaitsevasti kaikkiin, mutta kaveripiirin kesken toimit ja puhut ihan muuta, niin kyllähän se varsin tekopyhää toimintaa on.

Entä mitä tilalle, jos paheksuu, syyllistää ja syyttelee itseään jatkuvasti?

Malttia, ymmärrystä ja tahtoa tutustua itseensä syvällisesti ja arvostavasti. Monesti syyllisyys ja itsensä morkkaaminen juontaa niinkin syvällisiin tunteisiin kuin että tuntee itsensä huonoksi tai epäkelvoksi. Ettei ansaitse hyvää. Että ei ole hyvän arvoinen. Energiaa kannatta ohjata siihen, että tekee asioita, joilla on merkitystä muutoksessa on kannattavaa. Syyllisyydessä vellominen ei auta eikä toimi, koska se vaan ylläpitää epäonnitumisen kierrettä.

Paheksuminen ja itsekuri-ajattelu, so last season. Let’s all move along.

Taustalähteet:

http://mattheweppelsheimer.com/2017/03/replace-guilt-with-science/

http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/guilt-weight-loss_n_4380080.html

http://jolamble.com/2011/12/08/the-paralysis-of-guilt/

https://www.sharecare.com/health/psychology-and-weight-loss/diet-guilt-shame?logref=Helpful_Button&regref=Helpful_Button

http://womenssuccesscoaching.com/radio-shows/the-science-of-motivation/

Fiksut sivustot painonpudotukseen tai elämäntapojen uudistukseen

Sen sijaan, että jaan ihan jokaista artikkelia mielestäni parhaimmilta nettisaiteilta eteenpäin SEFBin Facebook-seinällä, ajattelin, että ehkä fiksuinta laittaa sivustot yhteen postaukseen. Ideana on, että pääset suoraan käsiksi erinomaisiin juttuihin eikä tarvitse seuloa ja etsiskellä puolta päivää. This is pretty much all you need. SEFBin lisäksi. 😉

Vaakakapina

Ylen proggis, joka lähti liikkeelle Maria Hintikka Show’n kylkeen syntyneestä Jenny ja Läskimyytinmurtajat. LMM toimii edelleen FB:ssä suljettuna keskustelupalstana. Asiantuntijanäkemystä ja Jennyn hienoja ajatuksia taas on artikkeleiden muodossa Vaakakapinan puolella.

Neuvokas perhe

Sydänliiton hankkena syntynyt palvelu, joka valittiin juurikin hallituksen kärkihankkeeksi. Mainostin edellisessä postauksessa, mainostan uudestaan, koska olen Neuvokkaan perheen suuri fani. Lapsiperhefokus, mutta suosittelen kaikkia lapsekkaita vilkaisemaan teemat ja sen hengen, millä näistä terveys-asioista puhutaan. Viestinnällisesti erittäin onnistunut kokonaisuus. 

Pöperöproffa

Virallisesti kai blogi, mutta silläpä ei ole mitään väliä, sillä asiantuntevaa asiaa laidasta laitaan. Ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin juttuja vuodesta 2011 alkaen. Harva asiantuntija kirjoittaa painonpudottamisesta ja laihduttamisesta näin moniulotteisesti.

Tee itsellesi palvelus: Uskalla olla väärässä

Sekavia sunnuntai-mietteitä, olkaa hyvät! 😀

***

Ammattini puolesta joudun usein pohtimaan, miten vaikuttaa ihmisiin ja heidän mielipiteisiin ja ajatuksiin niin, että eläisivät terveellisemmin ja olisivat onnellisempia. Mielessäni on todellakin aina, että haluan lisätä ihmisten onnellisuutta ja ehkä jollain tavalla semmoista tasapainoista asennetta omaan elämään.

Oravanpyörässä juoksijoita on paljon ja monesti auttaa, että ulkopuolinen taho –  tässä tapauksessa minä ravitsemusterapeutin roolissa – annan perspektiiviä kokonaisuuteen. Joku käyttäisi työskentelytavastani termiä ”holistinen”, mutta koska sillä termillä myydään tänä päivänä kaiken maailman kukkua, en sitä mielelläni käytä. (Huvittavinta on, että nämä “holistisia” palveluja myyvät kauppaavat nimenomaan tarkkaa testiä ja lisäravintopilleriä. Varsinaista “kokonaisvaltaista” ajattelua…)

Tutkimustulokset siitä, miten ihmisten mieli käännetään, ovat aika lohduttomia. Mielipiteet ja asenteet ovat hyvin tiukassa. Rationaalisimmatkin tyypit pitää kynsin hampain kiinni sitä mielipiteestä, joka heillä on pitkään ollut, vaikka todistusaineisto osoittaisi toista. Kummallisinta on, että vaikka tyypeille esiteltäisiin vedenpitävästi, että heidän mielipide tai ajattelumalli on väärä, he uskovat siihen entistä varmemmin jatkossa.

Olen ymmärtänyt, että paras tapa saada pää kääntymään on vanha kunnon kollektiivisen ajattelun ja mielipiteen muutos, eli että kun porukassa muutkin alkavat ajatella toisin, alkaa omakin mielipide muuttaa muotoaan. Tämähän vie aikaa ja vaatii mielipiteen muuttajilta lehmänhermoja.

Koska itse tietysti haluaisin pienenä egoistina haluan voida toimia fiksummin kuin suuri massa (hahah…), yritän pitää mieleni avoinna omille virheilleni ja typerille ajattelumalleille. Haluan olla rohkea, oppia uutta ja uudistua. En halua ajatella, että olen jääräpää, joka ei pysty oppimaan uutta. Se ajatus on itse asiasta karmiva. Siksipä huvikseni listasin asiat, joista olen ollut joskus eri mieltä, mutta olen mielipiteeni muuttanut.

Henkilökohtaisen elämän pölhöyksiä:

On tervettä olla “vähän mustasukkainen”

Ei ole ollenkaan tervettä olla mustasukkainen. Se on merkki siitä, että ei luota kumppaniinsa ja siinä samalla ei luota itseensä. Todennäköisesti merkki siitä, että suhde ei ole terveellä pohjalla.

Joku toinen tulee ja täydentää minua

Voi jeesus, miten noloa näitä omia dorkia ajatuksia on edes myöntää… Kuinkahan monta vuotta meni hukkaan ajatellessa, että olen kokonainen vasta suhteessa. Onneksi tulin järkiini ja käytin sen energian, jonka ennen käytin sen pähkimiseen, mistä löydän sen puuttuvan palasen, siihen, että opettelin olemaan itseni paras kaveri ja kokonainen ihan itsenäni.

Tapahtumien, sanomisien ja “merkkien” ylianalysointi auttaa ymmärtämään

Ajanhukkaa. Kenenkään muun ajatuksiin ei voi sukeltaa ja niitä ymmärtää täysin. Ylianalysointi on suhdeasioissa (myös ystävyyssuhteissa) täysin päätön energiaimuri.

Välillä pitää räyhätä, se on vaan tervettä

Tämä on ollut entiselle nillittäjälle ja marisijalle kova opettelun paikka. Että se, mikä hetkellisesti tuntuu hyvältä (urputtaminen tai jopa päin naamaa räksyttäminen), ei olekaan pitemmän päälle itsellenikään tervettä.

Se ei ole kehittävää, eikä muuta kenenkään mielipidettä. Vaikka nautinkin sarkastisesta naljailusta, en ole ihan varma, muuttaako se kenenkään mielipidettä. Se voi vahvistaa jo samaa mieltä olevien mielipidettä, mutta muutoksen tekijäksi siitä harvoin on. Esimerkkinä nyt vaikka itseäni kovasti viihdyttävät sarkastiset FB-ryhmät tai -nettisivut.

Enkä tarkoita, etteikö tätä saisi ja voisi tehdä, mutta se on sitten eri tarkoituksia varten. Lisäksi tiedän muun muassa SEFBin lukijadatan puolelta, että mitä enemmän räksyttää, sitä enemmän lukijoita. Yritän siltikin “räksyttää”, jos on aihetta ja jotain sanomista. Päätön märehdintä ei oikein anna mitään tällä tietotulvan aikakaudella.

Tämä ei tarkoita, ettenkö koskaan hyvien ystävien kanssa marisisi asioista, mutta silloinkin pyrin tekemään sen ilman, että sorrun ajatuksissani tarpeettomiin ilkeyksiin tai päättömiin haukkumisiin. Varmasti ei aina mene nappiin. Jeesustella en taaskaan halua. Pyrkimys kyllä on, että olen ymmärtäväinen niitäkin kohtaan, joiden mielipiteitä en ymmärrä tai olen niistä eri mieltä.

Ja sitten vähän ammattimaisempia virheajatuksia…

Geenimuuntelu on vahingollista

Kolme viikkoa asiaan perehtymistä ja mielipiteen käännös 360 astetta. Lauri Reuterille (tuolle palkitulle tiedemiehelle) iso kiitos ajatusten pallottelusta. Tästä opin myös sen, että vanha kunnon keskustelu livenä on todella tärkeää. Pelkkä nettipölöttely ja nohevien kommenttien heittely ei oikein riitä uuden oppimiseen. (Vaikka se muuten on hyödyllistä ja kiinnostavaa ja auttaa esim. argumentoinnin opettelussa.) Uutta oppiakseni yritänkin hakeutua itseäni fiksumpien seuraan ihan tosielämässäkin.

Laihduttaminen pussikuurein on ok, koska se on ns. virallista terveydenhuoltoa

Ns. virallisessa terveydenhuollossa tehdään niin paljon hölmöjä asioita, että se, että Käypä hoidossa lukee jotain, ei tee siitä aina a) eettisesti järkevää b) tehokasta. Inhokkini pussikuurit kuuluu tähän kategoriaan. Urani alussa neuvoin näitä, koska no, se kuului ammatin kuvaan. Palaute työstä alkoi kuitenkin olla sitä tasoa, että aloin vähitellen kääntää mielipidettäni aiheesta. Sama pätee myös lihavuusleikkausten osalta. (Tosin tämä on jopa minun mielestä ihan perusteltua pienen joukkion osalta. Toisaalta alku- ja jälkihoidon taso vaihtelee melkoisesti eri paikoissa.)

Virallinen terveydenhuolto voisi ensin keskittyä fiksaamaan suuret linjat lihavuuden hoidossa ja sen jälkeen voidaan näitä lillukanvarsia pohtia. Hieno esimerkki oikeasta suunnasta on Sydänliiton kehittämän Neuvokas perhe -menetelmän ottaminen hallituksen kärkihankkeeksi lasten ja perheiden terveyspulmien ennaltaehkäisyssä (onnea tästä, Neuvokas perhe -tiimi!).

Kalori on kalori

Hahah, joopa joo… En oikein tajua, miten joku VOI tehdä vuosikausia ravitsemusterapeutin tai  lihavuustutkijan hommia ja pitäytyä tiukasti kalorilaskenta-ajattelussa. Omat luulot otettiin pois viimeistään siinä parin vuoden kohdalla urani alussa. Että ei se kaloriajattelu tai tietojutut yleensäkään nyt taida tätä lihavuusepidemiaa  tai yksilön terveysongelmia ratkaista. Minä en ainakaan pysty tekemään työtäni tuosta tulokulmasta vaikuttavasti. 

Tässä tekemäni käsitekartta aiheesta terveys. Tällä yritän luennoilla hahmottaa, että joskus elämän- (ja painon-)hallinta lähtee jostain ihan muusta kuin ruoasta. Jonkun pitää ensin fiksata uni, toisen sosiaaliset suhteet, kolmannen lisätä liikuntaa, jotta kivut saa hallintaan. Joo, tämä ei ole mikään nopea ratkaisu eikä pikakuuri eikä kuuden viikon kuuritus. Mutta eettisistä syistä minä en voi tehdä työtä, joka on omaa arvomaailmaa ja omaa auttamishalua vastaan. Ja sitähän pikaratkaisut tarjoaa: varmaa pettymystä ja mielipahaa. Pintaremonttia, joka ei kestä, jos pohjarakenteet on pielessä.

Tyrmää kaikki vaihtoehtojutut ennen kuin edes perehdyt niihin

Oman alani sisällä on kyllä oikeasti edelleen turhan paljon nillittämistä vähääkään vaihtoehtoisista jutuista tai edes tulokulmista. Tämä ei tarkoita, että itsekään kannattaisin kymmentä lisäravinnetta tai kannustaisin yhtään ketään kuppauksen tai yrttihoitojen pariin, mutta potilastyö ja kirjaprojektit on opettanut, että mieli kannattaa pitää avoinna. Siksipä Superhyvää suolistossa -kirjassa puhutaan yrteistä, entsyymeistä, hypnoosista ja akupunktiosta.

Koska joskus sitä tutkimusnäyttöä on, mutta se pitää kaivaa ja etsiä. Ja se vie aikaa, työtä ja vaatii sinnikkyyttä. Aika usein olen myös arvon tutkijoiden huomannut sortuvan siihen ajatusvirheeseen, että koska ei ole itse ikinä asiasta kuullut tai siihen perehtynyt (vaikkapa FODMAP-ruokavalio), sen voi sitten oman arvovaltansa nimissä dissata täysin. 

Ja toisekseen, potilastyössä hoidetaan yksilöitä – ei massoja. Väitellyt tutkijaystäväni (ihan OIKEA tutkija siis) kanssa juteltiin juurikin aiheesta ja siitä, että sehän ongelma se tutkimusnäytössä on, että tutkitaan sitä, miten tehokkaasti joku hoitomuoto tehoaa massaan. Sen tarkoitus on nimenomaan häivyttää yksilöt numeerisiksi arvoiksi. Potilastyössä pitää toki tukeutua tutkittuun tietoon, mutta jos jäädään pelkästään sille tasolle, mikä tutkitusti tehoaa suurimpaan osaan, mennään aika pahasti metsään vaikuttavuudessa ja yksilötason hoidossa.

Painonhallinnan tarkistuslista

Tämän listan koostin eräälle asiakkaalle avuksi, vähän niin kuin pahan päivän varalle, sillä painonpudotus ei ollut hänellä tarpeen. Ajattelin, että tästä voisi olla iloa muillekin!

Painoa ei tarvitse syynä tai kytätä, mutta jos vaatteet alkaa kiristämään eikä oikein tajua miksi, voi listan avulla päästä jujulle, mikä tilannetta voisi selittää. 

Nukunko riittävästi?

Liian vähäinen uni on yksi merkittävin painonhallintaan vaikuttava tekijä. Vähäinen uni muuttaa elimistön hormonitasapainoa niin, että painoa ja rasvakudosta kertyy helpommin. Väsyneenä valitsee herkästi myös vähemmän terveellisiä ruokia, sillä väsyneenä makea ja rasvainen maistuu ihmiselle erityisen hyvin.

Syönkö säännöllisesti?

Ateriarytmi auttaa merkittävästi siinä, että nälkä ei kasva liian suureksi, jolloin helposti syödään yli tarpeen.

Syönkö aterioilla sopivasti?

Kunnon ateriat vähentävät välipalojen napostelun tarvetta, mikä on hyvä asia. Välipalat voivat olla sokeri- ja rasvapitoista ekstraa, jonka ravintoarvot voivat olla vähäiset.

Syönkö värikkäästi?

Kasvisvoittoinen syöminen takaa sen, että maha tulee täyteen ja olo on kylläinen, mutta ateriasta saatava energia pysyy kohtuullisella tasolla. Monipuolisesti koostetut ateriat, kuten lautasmallin mukaisesti rakennetut, sisältävät tarvittavat ravintoaineet, jotta aineenvaihdunta toimii tehokkaasti ja ihminen pysyy terveenä.

Syönkö tai juonko tunteisiin?

Tunnesyöminen on yleistä ja usein se voi olla myös tiedostamatonta. Myös alkoholin nauttiminen lohtuna vaikuttaa haitallisesti niin terveyteen yleisestikin ja painonhallintaan. Ruoalla lohduttautuminen silloin tällöin on normaalia, mutta ongelmia se ei ratkaise. Ne pitää työstää muilla keinoin, tarvittaessa ammattiauttajan kanssa.

Liikunko vähemmän kuin ennen?

Liikunta laihduttaa huonosti, mutta auttaa painonhallinnassa paljon.

Makuelämyksien karsiminen tuntuu ankealta

Olen aloittamassa mökillä parin viikon kirjoituslomaa, joten olen jo mökkeytynyt ja tuntuu kuin viime viikon debatista olisi aikaa jo vaikka kuinka. Ajattelin, että poimin keskustelusta muutaman pointin. Ihan jokaiseen kommenttiin en ehtinyt enkä pystynyt vastailemaan mökiltä. Risusavotta, vesurin käytön opettelu ja aika perheen parissa meni edelle.

Kirjoitimme Katrin kanssa myös vastineen Hanna Partasen Helsingin Sanomien juttuun.  Varsinaista keskustelua käytiin ennen kaikkea SEFBin Facebook-sivulla.

Halusin, ja haluan, vain painottaa, että en yhtään allekirjoita sitä, että apua painonhallintaan saisi siitä, että yrittää tekemällä tehdä ja syömällä syödä ei-niin hyvää ruokaa. Katri on samoissa mietteissä, vaikkei some-keskusteluun ehdikään osallistua.

Miten voi aina syödä hyvää ruokaa?

Valitsemalla hyviä raaka-aineita satokauden mukaan. Omassa keittiössäni ja vastaanotoilla painotan satokausien mukaan syömistä. Olen tehnyt niin aikoja ennen kuin edes hokasin Satokausikalenterin olemassaoloa (mikä ei poista sitä tosiasiaaa, että se on nerokas keksintö).

Sillä uskon vahvasti, että ihminen tulee aina valitsemaan maku edellä ja satokauden mukaan valitut ruoat nyt vaan maistuvat herkullisimmilta.

Lisäksi erittäin keskeinen juttu omassa ajattelussa on, että ruoanlaittoa kannattaa muuttaa siten, että ruoanlaitto (ja kauppareissu, ja kauppalistan suunnitellu) alkaa aina kasviksista. Suoraan sanottuna, ns. vastarintaa tulee kyllä verrattaen harvoin ja usein seurantakertaan mennessä on uudet ajatuksetkin kypsynyt niin, että voidaan alkaa pohtia reseptejä tai muuten miettiä, mitä kannattaisi laittaa ruoaksi.

Jos taas ongelma on se, että on tottunut (ja sittemmin turtunut) hyvin suppeaan makumaailmaan, aletaan juttelemaan uusien makujen opettelusta ja miten sen tekisi helpoiten. Harvoissa asioissa olen jämäkkä, mutta tämän seikan ilmaisen kyllä suoraan, että ilman kasviksia, hedelmiä ja marjoja on mahdotonta syödä terveellisesti. Suurin osa TIETÄÄ tämän, joten sitten pitää alkaa pehmittämään vaan maaperää kokeiluja varten.

Moni muuten on turtunut semmoiseen mietoon, kapeaan makumaailman eineksiä syömällä, mikä on minusta surullista ja harmillista. Etenkin lapset, jotka ovat tottuneet todella pliisuun makumaailmaan, voivat hyvinkin säikähtää kouluruokaa tai kasvisten karvaita makuja. Lasten ruokailussa keskiössä on monesti myös vuorovaikutussuhteet ja perhe-tilanteet. Monen aikuisen ruokahaasteet taas kumpuavat näistä samoista syistä tai tilanteista.

Pitääkö ei-hyvä ruoka jättää syömättä?

Ei tietenkään. Jos joskus saa eteensä vähemmän hyvää sapuskaa tai vaikka mautonta kasvisruokaa tai liian suolaista muonaa, niin siinä voi puntaroida, että nakkaanko tämän keittiöön takaisin vai lapioinko menemään. Joskus palautan keittiöön, joskus syön. Kyläpaikassa tietysti syödään kohteliaasti annos loppuun.

Omista kokkauksistani arviolta joka kymmenes tai kaksi kymmenestä on sinnepäin. Syynä on useimmiten vähemmän hyvä raaka-aine (karvas nauris, mauton tomaatti tms.) tai kiireessä huonosti valittu kombinaatio.

Tavoitteena on kuitenkin syödä rakkaudella  ja tehdä ruokaa raaka-aineita kunnioittaen.

Kriitiikin pointtina ei missään vaiheessa ollut, että ala kermapyllyilemään ruoan kanssa, vaan se, että minusta on hullua ohjeistaa ihmisiä syömään ei-niin hyvää ruokaa, jotta ei syö ”liikaa”.

Se tuntuu keinotekoiselta ja pakoteltulta. Ja erittäin ahdistavalta. Ikään kuin rankaisisi itseään siitä arjesta ja elämästä, jota elää.

received_10154394850789739

Esimerkki, kun ruoanlaitto ei mennyt nappiin. Tavoittelin herkullista beer can cabbagea grillissä. Sain kitkerää varhaiskaalia apealla kaljan aromilla.

Mikä on realistista?

Kyllä, on alueellisia eroja siinä mitä lähikaupasta löytyy. Kyllä, kokkaustaidoissa on eroja.

Mutta Suomi on vauras hyvinvointivaltio, jonka lähikauppohinkin saadaan kyllä hyvää ja terveellistä ruokaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia kokkaamaan. Vaikkapa sitä pastaa. Minä en oikein edes tajua, miksi ihmeessä sitä pitäisi rajoittaa vain satunnaisesti syötäväksi? Helppoa, nopeaa ja hyvää.

Kävin juuri Leppävirralla kaupassa mökkireissua varten. Ostin kilotolkulla kasviksia, hedelmiä, papuja, linssejä ja tofua, näkkäriä, maapähkinävoita, mitä nyt voi parin viikon ajalle tarvita. Lisää fillaroin hakemaan kyläkauppaan tarvittaessa. (Sijaitsee vain tunnin pyöräreissun päässä! Tajuan, että maalla ihmisillä on autot.) Perässäni tuli nuori kundi, joka osti metripizzan. Jutusteli siinä savolaisen letkeällä otteella kassarouvan kanssa, että kun ei jaksa tehä ruokaa ja tämähän on halvempaakin kuin grillillä.

Tästä voisi masentua. Että yhyy, työmaa ei lopu ikinä. Mutta tosiasia on, että siitä samasta kaupasta saa näitä kaikkia ruokia. En oikein usko, että tällaisten nuorten miesten ylipaino asettuisi sillä, että kehottaisin heitä syömään vähemmän hyvää, vaan sillä, että hän saisi kokemuksia siitä, miten hyvää se kasvisvoittoinen perusruoka voi olla. Joo, olen ikuinen optimisti ja naiivi, mutta hey, that’s just me.

DSC_0946

Näihin Suomen parhaimpia mansikoita tuottavassa kunnassa onneksi satsataan! Muistakaa kysyä ”onko leppävirtalaisia mansikoita?” 😉 Eilen hain lisää lähitilalta.

In mindful eating I trust

En todellakaan ikuna rajoita ruokailuani laskeskelemalla, että onko nyt jo pizzapäivä tai kannattaako tänään ottaa kakkua. Olen näemmä sisäistänyt tietoisen syömisen käsitteen niin hyvin, että meinaan välillä unohtaa, että aika iso osa muuta maailmaa kontrollointia vielä harrastaa. Siinä mielessä tämä keskustelu on ollut silmiäavaavaa ja sehän on siten hyvä vaan.

Katrin kanssa ihmeteltiin  tuossa puhelimessa myös sitä, että kumpikaan ei tietoisen syömisen taidon opittuani edes osaa syödä ähkyyn. Lopetan syömisen ilman mitään tunnelatausta, että voi ei, en voi syödä tätä enää. Jos olen ravintolassa, pyydän lopun ruoasta mukaan, jos kotona, nakkaan loput ruoat jääkaappiin myöhäisempää ajankohtaa odottamaan. (Tämä ei tarkoita, etten tajuaisi, mistä ahmintahäiriöissä on kyse.)

SIksi se, että painottaa hyvään ruokaan ei tarkoita, etteikö voisi joskus syödä vain tankkausmielessä. Tietoiseen syömiseen kuuluu myös se, että ruoasta kyllä nautitaan, mutta se ei ohjaa elämää ja tekemistä. Tietty neutraalius on tärkeä osa ajatteluani. Sillä haluan tehdä elämässä paljon muutakin kuin elää makuelämyksestä toiseen.

Tämän keskustelun jälkeen alan myös entistä selvemmin painottaa, että oma ravitsemusterapia-työskentely perustuu tietoiseen syömiseen. En itse ajattele ruokaa kaloreina, vaikka osaankin niitä laskea. Annosmäärät ja ateriasuunnitelmat on käytössä vain erittäin perustelluista syistä ja vain alussa.

Mottoni tässä on, että ateriasuunnitelmat ovat kuin kipsi, joka auttaa paranemiseen alussa, mutta jota ei voi jättää ikuisiksi ajoiksi, sillä muuten se rampauttaa ja rajoittaa turhaan.

Välillä tuntuu, että olen syntynyt väärään ruokakulttuurimaahan. Iloitsen ruoasta monta kertaa päivässä ja nimenomaan mauista. Olen oppinut pienestä pitäen monenlaisiin makuihin. Siitä, että rakastan ruokaa, on kiittäminen nimenomaan vanhempiani ja kasvuympäristöäni eikä suinkaan alan koulutusta. Itse asiassa alan koulutus on suurin uhka, joka minulla on koskaan ollut ruokasuhteeseeni. (Ehkä siitäkään syystä en koe, että minun tarvitsisi jumittaa dogmeissa, jotka eivät minusta toimi tai joita en allekirjoita.)

Minulle lapsuuden makumaailma on puutarhaletkun alla huuhdeltuja retiisejä, maalta napsittuja ruohosipulin kukkia, kirpeitä karviaisia, mutta myös äidin pullat, kakut, raparperikiisseli kermavaahdolla ja rosmariini-possuvuoka sekä punajuuri-jauhelihavuoka.

Tässä muutama otos viikon varrelta. (Kuvaanko oikeasti näin paljon ruokaani? Huolestuttavaa! 😀 )

DSC_0878 (1)

Maanantain pikalounas: järkisärki-salaattia. Joukossa kasvisten lisäksi hampunsiemeniä ja oluthiivaa. To die for. Järjettömän hyvää. Valmistusaika 4 minuuttia.

DSC_0917

Töissä basilika-tofua, leipää, avomaankurkkua, porkkanoita, hummusta ja mansikoita. Brunbergin pusun nappasin vielä illlalla ennen kotiin lähtöä.

DSC_0924 (1)

ResQ Clubista saa edullisesti lounasruokien ylijäämiä. Nämä tuli Modern Asian Dinerista ja olivat niin hyviä, että laitoin ystävälleni Marille tekstarin, että tekisi mieli itkeä. 😀

IMG-20160630-WA0005

Tällä viikolla oli myös sukulaistytön synttärikakkua!

Suomessa on ihanaa ruokaa ja ihania makuja. Iso osa näistä ruoista on terveellisiä ja hyviä kaikilla mittareilla. Kotimaiset raaka-aineet myös taipuvat monen ruokakulttuurin ruoiksi. Kyllä, minun toiveeni on, että suomalaiset heräisivät tajuamaan tämän. Hintapolitiikasta voidaan vääntää kättä, mutta se on eri keskustelu — tärkeä sellainen.

Miksi riistää itseltään jokapäiväinen elämysmatka ruoan parissa, kun ei tarvitse?

IMG-20160625-WA0001

Taivaallista pizzaa ja juomaa.

13490644_10154397196114739_7549637369568388580_o

Mutta parasta tässä pizzahetkessä oli ystävien seura! Kiitos Marille kuvasta!

P.S. Niistä toimivista painonpudotustaktiikoista sitten myöhemmin taas lisää. 😉

Syö stressi pois!

Yleisön pyynnöstä laitan myös blogiin juttua aiheesta stressi ja syöminen. Pidin saman otsikon mukaisen miniluennon Tiedekulma Aleksilla Helsingissä marraskuun alussa. Tilaisuuden järjesti Unisport. Pahoittelut viivästyksestä, mutta koska stressitasojen hallinnan opettelu on paraikaa käynnissä ja en halunnut hötkyillä kirjoituksen kanssa. Yritän elää, niin kuin opetan. 😉

Kirjoitan tämän nyt todella vapaamuotoisesti, sillä en näköjään osaa lähteä purkamaan suht viihdyttävällä (se oli ainakin tavoite) otteella tehtyä tiivistä esitystä tekstiksi! Laitan kyllä pdf:n tähän kylkeen, vaikka se ei ehkä ihan hirveästi kellekään sano mitään, kun harrastan luennoilla ennen kaikkea kuvia enkä niinkään tekstiä.

Huomaattehan, että tämä on yksinkertaistettu karvalakki- ja mutkat-suoriksi – malli aiheesta, sillä en ole stressiasiantuntija ja siten olen avoin tarkennuksille ja lisäkommentteille, joita voi esittää kommentti-osiossa. 🙂

Akuutti stressi on hyvästä

Akuutti stressi on hyvä reaktio: Se pelastaa meidät monelta tapahtumasarjalta, jotka voisivat vahingoittaa meitä vakavasti tai jopa tappaa.

Käden aistima kuumuus saa meidät nykäisemään käden tajuamattamme pois tulen tai hellan läheisuudestä ja näin selviämme vain pienellä palovammalla sormen päässä. Joku heittää sinua kivellä ja refleksinomaisesti väistät ilmassa sinua kohti kaartavaa murikkaa. Ennen jakaessamme elinympäristömme villieläinten kanssa, stressireaktio sai meidät joko pakenemaan tai puolustautumaan teräviltä kynsiltä ja hampailta.

Positiivinen, väliaikainen stressi voi nykypäivänäkin olla hyvä juttu, sillä aika moni työtehtävä jäisi tekemättä tai tulisi tehtyä huonommin ilman pientä stressiä ja huolta suoriutumisesta hyvin.

Pitkäaikainen stressi on pahasta

Ongelmaksi stressi muodostuu, jos se jatkuu pitkään ja siitä ei palaudu. Tähän elimistöämme ei ole luotu. Kroonisen stressin taustalla voi olla niin työelämän murheet, työttömyys kuin ikävät kotiasiat tai koulun ja opiskelujen aiheuttamat paineet. Ihmissuhteet ystävien tai puolisoiden kanssa voivat aiheuttaa stressiä. Tunnetusti ja tutkitusti myös lasten saaminen ja etenkin vauva-aika voi olla olla hyvin stressaavaa. Jälkimmäistä ajanjaksoa värittää lisäksi unettomuus tai pätkittäinen uni.  Uni on muutenkin yksi taustatekijä stressin taustalla.

Pitkäaikainen stressi tuntuu elimistössä ja aiheuttaa monia terveyshaittoja. Stressihormonit sekoittavat elimistön toimintoja muun muassa sokeri- ja rasva-aineenvaihdunnan kautta ja nostamalla verenpainetta. Stressihormonit vaikuttavat myös syömiseen, sillä kortisoli ja greliini lisäävät syömistä ja greliini myös siitä saatavaa mielihyvää. Stressi voi siis vaikeuttaa painonhallintaa ja tervettä suhdetta ruokaan, sillä fysiologia on meitä vastaan. Itsehillintä ja itsekuri ovat erittäin huonoja hoitokeinoja painonhallintaan stressin vallitsessa. Siksi niin moni epäonnistuu laihduttamisessa ruuhkavuosina ja kun mielen päällä on muutakin.

Stressin takia mieliala laskee ja kyky rentoutua ja rauhoittua huononee. Muita tyypillisiä oireita ovat päänsärky, lihaskivut, vatsavaivat, narskuttelu, unettomuus, väsymys ja ruokahaluttomuutena – tai päinvaistoin – ruokahalu kasvaa.

Mielenkiintoista on, että tutkimuksissa on huomattu, että ne jotka ovat niin sanottuja ”ikuisia laihduttajia” lihovat stressin seurauksena, kun taas ne, jotka suhtautuvat joustavasti syömiseen ja painoonsa, eivät koe samaa ruoan houkutusta stressissä, vaan päinvastoin vähentävät syömistään.

Stressi vaikuttaa myös ruokavalintoihin, sillä välipalatyyppinen syöminen lisääntyy ja aterioiminen vähenee. Tämä yleisesti tarkoittaa sitä, että ruokavalio yksipuolistuu, muuuttuu paljon energiaa, mutta vähän ravintoaineita sisältäväksi, eli suomeksi sanottuna lautamasmallin mukainen ateria vaihtuu suklaapatukkaan, sokeroituun proteiinipatukkaan, sokeripommi-smoothieen, voileipään (ilman kasviksia). Nämä erot ovat selkeimpiä erityisesti naisilla.

Uni, uni ja vielä kerran uni

Maailma pelastuisi, jos ihmiset nukkuisivat riittävästi. Siinä se, elämäni viisaus. Onhan tämä aikamoinen yksinkertaistus, mutta on se kiistämättä hyvä lähtökohta terveyden tiellä. Stressiin uni vaikuttaa selvästi ja toisaalta stressi vaikuttaa negatiivisesti uneen.

Unen puute vähentää ruokahalua säätelevän leptiinin pitoisuutta elimistössä ja kuten mainittu, lisää ruokahalua ruokkivan greliinin määrää elimistössä. Lisäksi unen puute vaikeuttaa insuliinin toimintaa elimistössä. Insuliini on haimasta erittyvä hormoni, joka toimii portinvartijan lailla,  sillä se ”päästää” glukoosin lihaksiin. Stressi siis pahentaa insuliiniresistenssiä, joka on tuttu muun muassa ylipainoisille diabeetikoille. Tässä tilassa elimistössä erittyy kyllä insuliinia, mutta se ei toimi kuten se pitäisi ja verensokeri nousee ja toisaalta insuliini varastohormonina alkaa kerätä rasvavarastoja keskivartalolle sisäelinten ympärille. Unen puute saa myös tekemään huonoja ruokavalintoja. Aikamoinen sisäelinsirkushan tuosta unen puutteesta seuraa, eikö vain?

Terveellisyys-stressi

Tätä termiä olen alkanut viljellä, mitä kauemmin tätä kaupallista dieettimaailmaa seuraa. Superruokaa kaupataan miljoonilla, kalliita gluteenittomia tuotteita tuputetaan pseudo-tieteellisin perustein ja ihmiset tehdään vainoharhaiseksi mikroravintoaineiden saannin suhteen pelottelemalla kilpirauhasen vajaatoiminnalla, lihomisella, aivojen terveyen rapautumisella ja tietysti syövällä.

Ei ihme, että herkät ja terveydestä kiinnostuneet ihmiset ottavat stressiä myös siitä, miten pysyä mahdollisimman terveinä. Paradoksaalista kyllä, eikö niin? Uskoisinpa, että jättämällä ääriuutiset lukematta saattaa myös lisätä pari elinvuotta elämäänsä, kun stressitasot laskevat.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö saisi olla kiinnostunut terveydestään, terveellisistä ravintoaineista ja ruokavalioista, mutta jos se muodostuu stressin aiheeksi, ohjaa syömistä, ja erityisesti sosiaalista elämää, on hyvä muistaa, että elämässä on muitakin osa-aluita kuin terveys ja sekään ei ole pelkästään syömisestä ja liikunnasta kiinni. Lepo, rentoutuminen ja stressin tietoinen hallinta pitäisikin nostaa tällä terveyden arvoasteikolla ylemmäs.

Täydellistä ja ”optimaalista” (inhokki-sanani numero yksi) ruokavaliota ei ole. SIksi sen tavoitteluun ei kannata laittaa niin paljon paukkuja eikä ainakaan stressata siitä liikaa.

Muistathan myös, että ärhäkät kaikki-kilot-heti-pois – kuurit (joiden aika taas lähestyy vuoden vaihteeseen tullessa) ovat nekin eräänlaisia stressireaktioita elimistölle ja jos niitä harrastaa asiakseen, ne kyllä satavarmasti kääntyvät itsään vastaan. Lainaankin tässä erästä potilasta pitkän ajan takaa: ”Olisinpa ollut laihduttamatta silloin, kun minulla ei ollut siihen mitään syytä.” Amen.

Ruoka on ihanaa!

Make peace with food, eli tee ruoan kanssa aselepo. Se on ehkä vähän kummallisen kuuloinen vinkki, mutta tällä tarkoitan, että moni on – tietoisesti tai tiedostamattaan – jonkinlaisessa sotatilassa ruoan kanssa. Ruokaa pelätään: se lihottaa, se sisältää lisäaineita, se sisältää kemikaaleja, se sisältää liikaa sokeria, se ei ole luomua. Nämä kaikki ovat osin ihan relevantteja pelkoja, mutta monella huolestuminen menee hysterian puolelle.

Todellisuudessa ruoka on ihanaa. Se pitää meidät hengissä, mahdollistaa kaiken hienon kokemisen, näkemisen, elämisen. Pitää huolta, että tunnemme tunteita, sydämemme hakkaa, kun kiipeämme kukkulalle ihailemaan maailmaa ja antaa energiaa ajatella ja pohtia.

Lisäksi ruoka maistuu mahtavalle! Kirpeälle, suolaiselle, happamalle, makealle, napakalle, vetiselle (mutta kivalla tavalla!), raikkaalle, kukkaiselle, hedelmäiselle. Lisäksi se rouskuu, poksuu, narskuu ja sulaa suussa. Ateriointi itsessään on keino purkaa stressiä: Keskity ja rauhoitu ruokaan ja nauti siitä kaikilla aisteilla. Monesti jo se, että miettii, että ”onpa ihana syödä”, saa rauhoittumaan ja tuntemaan mielihyvää.

Syötkö tunteisiin?

Kirjoitin tästä aiheesta jo aiemmin. Kiva pystyä hyödyntämään näitä blogin ajatuksia välillä ihan työssäkin! 🙂

Tiiviisti vielä tämä taulukko, jossa on vähän vinkkiä siihen, että tunteita voi ”hoitaa” muillakin keinoin kuin syömällä. Apua ja tukea tunnesyömiseen saat niin asiansa osaavalta ravitsemusterapeutilta kuin psykologiltakin.

Minä syön stressiin – hyvällä tavalla

Toisaalta: Joskus on ok syödä stressi pois. Minun stressitasot kyllä laskevat, kun rauhoitun syömään tai kahville. Joskus yksin, joskus seurassa. Kasvisvoittoinen, hyväätekevä (eli terveellinen 😉 ) ateria tuo minulle suunnattomasti mielihyvää. Joskus taas on sellainen päivä, että mielihyvää tuon viskin siemailu hyvän teevee-sarjan parissa tai iso kakkupala.

Kaikki ovat hyviä keinoja silloin, kun pitää myös huolen, että käytössä on muitakin stressinhallintakeinoja, eli puhumista luotetuille läheisille, liikuntaa, riittävästi unta ja mielekästä työtä ja tekemistä. Screen Shot 2015-12-28 at 13.14.49

Tässä vielä pdf: Syö stressi pois

(Ethän käytä esitystä omiin tarkoituksiin juttelematta asiasta ensin minun kanssani.)
Kuva: freedigitalphotos.net

Koska kroppani on – kirjoitushaaste

…hyvä, toimiva, kiva katsella, sitkeä, kestävä ja joustava.

On se hyvä, että muut bloggarit patistelevat kirjoittamaan, koska SEFB-tiimi on aika hissukseen ollut. Toinen venailee, millon ipana numero kaksi tulee maailmaan ja toinen on koodaillut elämäänsä ja ajankäyttöään kuosiin. Vaan kyllä näitä kirjoituksia on luvassa jatkossa ihan varmasti. 🙂

Heftytrainingin Anna on ennenkin haasteita heittänyt kehiin ja tottahan näihin hyviin idiksiin haluaa mukaan lähteä. Tällä kertaa ideana oli kehaista itseään – tarkemmin sanottuna kehoaan ja sitä, mihin se pystyy. Jotain vastaavaa on tullut naputeltua tuossa viime Älä laihduta – viikon aikoihin,  mutta ehkä on syytä päivittää tilanne, sillä edellisen Oodi keholle jutun jälkeen on nimittäin tullut ihan erilainen fyysisen aktiivisuuden ajanjakso.

Eli sitä ei oman mittapuun mukaan ole kauheasti ollut. Kyllä, kävelen edelleen kilometritolkulla viikottain ja tällä viikolla järkytin Herttoniemen hyvinvointikaupan myyjää toteamalla, että tietysti kävelen kotiin, eihän matkaan mene kuin 1,5 h. (Tässä kohti tuli vähän täti- ja maalais-fiilis myyjää kohtaan. ”Darling, et sä tartte näitä superruokia, jos sä hoidat kehoa tälleen tosi, tosi vanhanaikaisesti.” )

Mutta jos alan juosta, hengästyn noin kymmenen askeleen jälkeen, koska kunto ei todellakaan ole kummoinen. Punttiksella näyttäisi ihan jees tilanne olevan viime käynnin perusteella, vaikka keskivartalo onkin selvästi laiminlyöty. (Tähän isäni sanoi, että miksi et vaan tee joka aamu vatsalihaksia ennen kuin nouset sängystä – hän saa sen kuulostamaan maailman luonnollisimmalta vaihtoehdolta. :D)

Silti olen vannonut, että näinäkin hetkinä rakastan kehoani. Ja pidän tästä itselleni antamasta lupauksestani kiinni. Aina. Tahdon. 😉

Sillä kehoni sisältää aivot ja sormet, jotka ovat taikoneet esikoiseni eikä odotusaikakaan ollut edes yhdeksää kuukautta. Kyllä, suhtaudun kirjaani kuin lapseeni – näytän kansivedoksia kaikille (halusivat he katsoa niitä tai eivät) ja puhun jatkuvasti kirjaprojektista (koska mistäpähän muusta sitä puhuisi). Kehoni kesti istumismaratonit ja keittiöpäivinä seisomismaratonit.

Tämän lisäksi kehoni sisältää sydämen, jonka uskon herkistyvän vuosi vuodelta kokemaan syvemmin ja ymmärtämään enemmän.Kai ne aivotkin tähän prosessiin jotenkin osallistuu. Korvat, jotka toivottavasti oppivat kuulemaan entistäkin herkemmin avunpyynnöt ja suun, joka toivottavasti oppii pyytämään apua vähän herkemmin.

Silmät, joiden itkuisuus taitaa olla Facebookin puolella SEFBin juttuja lukeville ihan tuttua asiaa. Mutta tämä on ominaisuus, josta olen ylpeä. Uskallan näyttää tunteita – välillä isosti (huutoitkua, kädet vispaa ja jalka polkee lattiaa) ja välillä pienesti (silitys, hymy tai tippa linssissä).

Kehoni sisältää myös mahtavan mekanismin, eli sen, että osaan hallita painoani aidosti ilman mitään laskemista, mittaamista, punnitsemista tai säätelyä. Luotan kehoni viesteihin (yhdistettynä tietysti tietoon) ja siksi meillä on mahtava suhde: Minä ravitsen ja huollan konkreettisin teoin, kehoni kestää ajoittaiset laiminlyönnit ja toisaalta auttaa kertomalla, mihin suuntaan ja miten paljon kutakin huoltotoimenpidettä pitää säätää.

I’m at peace with my body. We are one. Minulla ei ole mitään taistelua käytäväksi kehoni kanssa – se on täydellisen kaunis ja upean toimiva sellaisena kuin on. Niin liikunnallisissa ylä- kuin alamäissä.

Miksi syön?

Kuka ei tiedä, että kasviksia tulee syödä paljon?
Kuka ei tiedä, että tummempi leipä on parempi kuin vaalea?
Kuka ei tiedä, että karkkeja ei kannata syödä usein?
Kuka ei tiedä, että alkoholin nauttimisessa olisi hyvä pysyä kohtuudessa?

Onko tässä maassa yhtäkään ihmistä, joka ei TIETÄISI miten syödä terveellisesti ja hyvin?

Olin entisessä duunissani mukana yhden viikon Ruokatiedon Ruoka-aika – työpajoissa, joihin kokoontui Helsingin kaupungin ala- ja yläkoulujen ravintolatoimikuntien lapsia. Jutustelin siinä terveellisestä ja hyvästä syömisestä. Näytin kuvia tai itse ruokia ja sitten lapset saivat kertoa mielipiteensä kuinka usein kyseistä ruokaa kannattaa syödä. Voin luvata, että vääriä vastauksia ei tullut. Jokainen 7-15 v. penska osasi sanoa, kuinka usein on fiksua syödä karkkia, energiajuomaa, kasviksia, leipää jne. Tietoa on ja sitä kertyy jo elämämme ensimmäisinä vuosina.

Selvä. Klaaraamme jo vaiheen ”MITÄ syödä” oikein hyvin.

Miksi ihmisillä on sitten vaikeuksia saada syöminen hallintaan?

Koska syömiseen liittyvät myös kysymykset MILLOIN, MITEN ja MIKSI.

Milloin syön?

Ateriarytmi. Kuulostaa tylsälle – lähes militanttiselle. Ruoka marssii kohti mahalaukkua tasaiseen tahtiin ja säännöllisesti. Onpa luonnollista ja nautinnollista. Yhteen tahtiin ja ilman vaihtelua?

Ei sentään. Ei ateriarytmillä ja säännöllisellä syömisellä tarkoiteta mitään muuta kuin sitä, että nälkä ei kasva niin mahdottomaksi, että sitä on vaikea hallita. Jos taas ei ole ongelmia syömisen hallinnassa, voi syödä hyvinkin joustavan aikataulun mukaan ja kehoa kuunnellen.

Toisaalta jotain kertoo sekin, että syö iltaisin ja öisin. Olisiko jäänyt turhan vähäiseksi päivän ruokailut, jos on illalla jatkuva ”pikkunälkä”?

Minulle tapahtui jotain outoa reilu vuosi sitten. Aamupala lakkasi maistumasta ja koko on pienentynyt jatkuvasti. Aamukahvin toki tarvitsen, mutta tarvittaessa pääsen liikkeelle ilman aamupalaa tai vain pienen aamupalan avulla. Opiskeluaikaan minulla oli tapana syödä puuroannos härpäkkeillä JA 1-2 reilua voileipää. Plus kahvi. Plus ehkä hedelmä tai vihannesta. Mutta mennään nyt kehoa kuunnellen. Ehkä joku piävä taas syön tuollaisia vähän reilumpia aamupaloja. Tilanteet muuttuvat. 🙂

Miten syön?

Hotkaistu sämpylälounas. Ennen lapsen harrastuksia lapettu makaronilaatikkoannos. Viikonlopun perhetapahtumassa grillattua makkaraa seisaaltaan naapurin kanssa samalla jutustellen. Tai kuten minä nyt tätä kirjoittaessani: Aamukahvi mukissa ja juuri söin puuron päälle marjapiirakan palasen tässä ruudun ääressä.

Ei varmasti niitä parhaimpia ja nautinnollisimpia tapoja syödä (tosin olen kyllä sitä mietlä, että tämä kahvin ryystäminen koneella on oikeasti IHANAA!).

Kiire. Huonosti pureskeltu ruoka. Ajatukset harhailevat kaikissa muissa asioissa kuin syömisessä ja siinä mitä syö. Haarukalla tai lusikalla ruoan ohjailu suuhun huulet kulhon reunoilla (hieman koiramaisesti). Kaikkea muuta kuin tietoista syömistä (kirjoitukset aiheesta löytyy SEFBistä aivoituspilvestä tuolta oikealta).

Ei ruoasta voi nauttia eikä sen määriä oikein voi hallita, jos ei keskity syömiseen.

Itselleni syömisen tekniikan aatelia edustaa pitkät ateriahetket rauhallisessa ympäristössä sopivan suurella ihmisjoukolla. Ilman kiirettä, ilman, että kukaan vilkuilee kelloa. Semmosta ajanpysäyttämistä ja hetkessä elämistä. Jokainen ateriahetki ei tietenkään voi olla tällainen, mutta hienoa olisi, jos viikossa olisi ainakin yksi tällainen hetki ja useita muita, jolloin sentään muistaa hengittää kun syö ja katsoa, mitä syö.

Miksi syön?

Jäljellä se tärkein. Eräs ystäväni tässä taannoin oli hyvin tuskastunut painonpudottamiseen ja koki, että vaikka yrittää ottaa rennosti homma ei suju. Minä siinä terapeuttimaiseen tyyliini kyselemään, että huomaako hän, ohjaako syömistä tunteet ja fiilikset. Sain vastaukseksi, että nyt tarvitaan ateriasuunnitelmia, kalorilaskentaa, ei tämä tunteiden pohdinnalla muutu!

Kyllä. Joskus voi olla hyötyä laskea ja aikataulutttaa. Mutta harvoin. Vain harvoin. Silloin kun ei oikeasti yhtään tajua, onko makkarassa paljon energiaa tai miten suuri merkitys turhalla sokeripitoisten harkkien nassuttelulla voi olla.

Kommentoin Kauneus ja terveys – lehteen justiinsa kolmea laihdutustarinaa (juttu ulkona elokuussa – mielenkiintoisia tarinoita, kandee lukea). Niitä lukiessa – ja Kaizenin kevään kurssilla – tuli taas vahvistusta sille, että kyllä tämä MIKSI syön on se oleellisin kysymys, kun haluaa päästä pisteeseen, jossa syöminen on stressitöntä ja paino pysyy hallinnassa.

Jos ohittaa tämän kysymyksen, on se vähän sama kuin yrittäisi eheyttää itseään, ilman, että puuttuu siihen, mikä trauman tai särön sieluun on aiheuttanut. Siinähän ei ole mitään järkeä. Joten ei ole siinäkään, että ohittaa kysymyksen siitä, MIKSI syö.

Olen potilastyössä törmännyt kerta toisensa jälkeen, että kun ihmiset alkavat vähitellen tajuamaan, mistä syömisessä on kyse, tulee pintaan mitä erikoisempia syitä syödä. Kuusikymppinen asiakas pohti sitä, miten lapsena oli aina pula ruoasta ja kuinka nämä syvään juurtuneet muistot ohjaavat tankkaamaan aina vähän ekstraa. Tunteiden käsittelyyn on monella työkalupakissa ahmintaa, bulimista oireilua tai itsensä näännyttämistä liian vähällä ruoalla ja liiallisella liikunnalla.

Millä sitten hoitaa tunteita ja helliä itseään, kun maailma jurppii ja käsi hamuaa keksipakettia tai viinipulloa? Jokaisen on hyvä pohtia tämä lista jo ennen kuin paha päivä sattuu kohdalle. Olen kuullut huhuja, että joillain vanhemmilla on lasipurkissa lappusia, joihin on kirjoitettu, mitä kivaa tekemistä lapset voivat tehdä, kun tylsyys iskee. Ehkä samanlainen lasipurkki olisi käytännöllinen myös aikuisille, jotka opettelevat syömisen hallintaa.

Miten olisi….

ärtymykseen puolikkaan (?) viinipullon sijaan fyysistä puhisemista ja puuskuttamista mäkilenkillä, halonhakkuuta tai kunnon salitreeni, jossa tekee kunnon painoilla mielummin vähän ja äkäisesti kuin pajlon ja heppoisesti?

väsymykseen mättökarkkipussin sijaan lämmin sauna tai kylpy ja käpertyminen vällyn alle yöunille hyvissä ajoin?

turvattomuuteen suklaalevyn sijaan puhelu parhaalle ystävälle tai puolison kainaloon kiepsahtaminen?

työstressiin cokiksen ja kahvin lipittelyn sijaan omien rajojen asettaminen ja toisaalta irtiotot viikonloppuisin vaikka lähimpään luonnonsuojelualueelle suunnatun retken muodossa koko perheen kera?

masentavaan fiilikseen (en tarkoita masennusta tällä) illan syöminkien sijaan hassuttelu lasten tai ystävien kanssa, komedian katsominen tai kävelylenkki niin, että tarkastelee mitä kaunista ja ihmeellistä luonnossa tapahtuu ja ihmisiä katsastellen?

stressiin tissutteluun sijaan kiireetöntä ja nautinnollista… yes, you guessed it… seksiä. (Tahallani tungen tätä aihetta vähän joka juttuun, jotta ainakin omalta osaltani teen työtä sen eteen, että madalletaan kynnystä puhua seksistä osana terveyttä. Ja joku päivä ilmapiiri olisi muuttunut sen verran, että asiakkaanikin uskaltaisivat tästä aiheesta puhua.)

10379101_969367867037_848362054_n

Tässä minun yksi suurimmista unelmistani. En ole ikinä Toscanassa käynty, mutta silti haaveilen pidemmästä ajanjaksosta siellä. Ajattelin, jos kokkailis ja sitten söis päivät pitkät. Mielellään tietysti myös liikuntaa johonkin väliin. Kai tuolla viiniköynnösten välissä voi kävelläkin?

P.S. Jos tuntuu, että toistan itseäni, niin et ole väärässä. Olen sanonut nämä asiat varmaan useampaan otteeseen blogissa, mutta näyttäisi siltä, että uusia lukijoita on putkahdellut kiitettävästi kevään aikana (jee, kiitos!)  ja tuskinpa kahden vuoden SEFB-bloggaukset on kesälukemisena. 😉

Kuva: http://www.cestlagedor.com/2014/08/lunch-and-wine-tasting-in-tuscany.html