”Onpas sulla iso maha!”

Parisuhteessani eletään sellaista harvinaista ja vähintäänkin ainutlaatuista aikaa, jolloin otsikossa esiintyvän lauseen ääneensanominen ei aiheuta (naispuoliselle) kohteellensa itkupotkukehokriisiraivareita. Toisin sanoen, olen raskaana, jos joltakin on jäänyt aikaisemmista blogiteksteistä (tai todellisesta elämästä) tämä paljastus huomaamatta. Odotuksen puoliväli ylitettiin pari viikkoa sitten ja allekirjoittaneen vatsaosasto alkaa pikkuhiljaa näyttää jo ihan oikealta orastavalta raskausmahalta, eikä vain perusturpealta keskivartalolihavuudelta. Ja eijei, älkää peljästykö, en aio tehdä tästä mitään mammablogia. Tämä yhdeksän kuukauden massankasvatusprojektin alku on vain vaikuttanut yllättävän paljon siihen, miten suhtaudun omaan kroppaani ja treenaamiseenkin, enkä siksi malta olla vähän ihmettelemättä aihetta ääneen täällä blogissa, jonka kantavana teemana on juurikin omaan kroppaan ja treenaamiseen suhtautuminen.

”Onpas sulla iso maha!” -lausahdus ei sinänsä vielä suuria blogikirjoitusluovuuden aaltoja aiheuttanut, mutta sitä seurannut ”Miltä se maha tuntuu?” -kysymys sitäkin enemmän. Aloin kärsivällisesti selittää kysyjälle eli avopuolisolleni, miten tuntuu vähän hassulta, kun maha osuu reisiin polkupyöräillessä tai salilla kyykätessä tai vessanpöntöllä istuessa, vaikka mielestäni näistä asioista oli jo ollut puhetta, kunnes puolisoni tarkensi, että ehei, tarkoitti, miltä se tuntuu, kun oma keho muuttuu. Ja vielä vatsan kohdalta, joka on ehkä yksi yleisimmistä kehokriiseilyn kohteista.

Pistipä pahan. En muista, mitä tarkalleen ottaen vastasin. Mutta no, eihän se täysin kivuttomalta ole tuntunut. Tosin, ehkä odotusten vastaisesti tuntuu, että mitä isommaksi maha kasvaa, sitä helpompi se on hyväksyä. Kuten sanottu, vieras silmä on vasta alkanut tunnistaa kasvavan outokummun syyn paidan alta, mutta itse on kokenut kehossaan muutoksia jo koko kesän ajan. Tutut vaatteet eivät ole näyttäneet enää pitkään aikaan tutuilta päällä, ja peilistä katsovassa tyypissä on jotain vierasta. Yllättävä epävarmuus seurasi aluksi sitkeästi perässä. Kun on juuri oppinut tykkäämään kehostaan juuri sellaisena kuin se on, kaikkine epätäydellisyyksineen, muutokset tuntuvat hankalilta hyväksyä. Kun on tottunut urheilurintsikoilla helposti hyvin kehittyneiden rintalihasten näköiseksi litistettävään tissiosastoon, ihan jo pelkässä rintojen turpoamisessa oli oma tuskansa (rankkaa, uskokaa tai älkää). Ja vielä hankalampaa oli hyväksyä kehonsa suhteen saavutetun itsevarmuuden tunteen katoaminen. Pelästyin, kun huomasin miettiväni, kuinkahan moni ajattelee, että olen ”vain” lihonut. Teki mieli kirjoittaa otsaan, että ”raskaana”, vaikka toisaalta tiedostinkin, että itsestä muutokset tuntuvat ehkä noin seitsemäntoista kertaa suuremmilta kuin miltä ne katsojan silmään näyttävät.

Alkushokin jälkeen (apua, mun tissit kasvaa, hehe) tilanne on rauhoittunut: keho alkaa tuntua taas tutulta ja omalta, ja itsevarmuus kehonsa suhteen on palautunut vähintään lähtötasolle. Kehotyytyväisyyttä käsitelleen Pieni on kaunista -postauksen facebook-komenteissa minua lohdutettiinkin sillä kuuluisalla kliseellä, miten raskauden ja synnytyksen jälkeen omaan kehoonsa suhtautuu armollisemmin. Totesin siihen, että eipä ole tarvinnut odottaa edes sitä jälkeen-aika. Ihan jo tämä raskausaikakin on tehnyt sen. Tuntuu jotenkin jännän vapauttavalta olla tilanteessa, jossa ei edes voi hallita kehoaan samalla tavalla kuin ennen. Voi vain uteliaana seurata ja tarkkailla, mitä omassa kehossa tapahtuu ja miten erilaiselta se näyttää. Mitä erilaisia vaatimuksia sillä on. Miten erilaisesti se toimii. Miten paljon se painaa. Jne.

Tilanne olisi muutama vuosi sitten saattanut olla aika lailla toinen. Olen monesti tässä miettinyt, miten muuttuvaan kehoonsa olisi suhtautunut tai miten pahalta otsikossa esiintyvä kysymys olisi voinut kuulostaa, jos en olisi ikinä oppinutkaan tykkäämään kehostaan. Tai miltä neuvolassa tapahtuva jatkuva painon kyttääminen tuntuisi, jos en olisi oppinut hyväksymään oman kehoni biologista normaalipainoa. Jos en olisi jo etukäteen saavuttanut sitä itsevarmuutta, jonka sitten olisi alkuraskaudessa voinut hetkeksi menettää.

Jenni Aittokallion psykofyysisen fysioterapian erikoistumisopintojen kehittämistehtävänä laatima kirjallisuuskatsaus raskauden aikaisesta kehonkuvasta ja kehotyytyväisyydestä (luettavissa täällä) vahvisti monia sekä omakohtaisia että sivusta seurattuja näkemyksiäni aiheesta. Työssä todetaan mm. raskauden vapauttavan äitejä naisten kauneusihanteista (check!), sikiön hyvinvoinnin asettuvan kehon estetiikkaa tärkeämmäksi (check!) sekä kehon (ja painon) muutosten olevan merkkejä sikiön terveydestä ja kasvusta (check!). Esimerkiksi näistä, mielestäni hyvin ymmärrettävistä syistä odottavien äitien kehotyytyväisyys on tutkimusten mukaan suurempi kuin ei raskaana olevilla ja toisaalta myös suurempi kuin ennen raskautta.

Ahaa. Ehkä tilanne ei siis olisikaan ollut vähemmän kehotyytyväisen itseni kanssa niin huono, kuin mitä tuossa aikaisemmin arvailin. Vai?

No eihän se ihan niin yksinkertaista ole. Samaisessa Aittokallion työssä todetaan kehotyytyväisyyden tason ennen raskautta ja raskauden alkuvaiheessa vaikuttavan kehotyytyväisyyteen myös myöhemmin ja kehoonsa tyytymättömillä olevan taipumusta mm. rajoittaa syömisiään, kärsiä masennusoireista ja vertailla oman kehon muutoksia muiden odottavien äitien kehon muutoksiin. Hmm, eipä yllättänyt. Eikä yllättänyt sekään, että synnytyksen jälkeiseen aikaan liittyy puolestaan tyytymättömyys kehoon. Johan se raskauden aikana saavutetun suuremman kehotyytyväisyyden saavuttamisen pysyminen olisi ollut liian hyvää ollakseen totta. Tämä Aittokallion keräämien kirjallisuusviitteiden mukaan mm. siksi, että paineet päästä takaisin hoikkaan kauneusihanteeseen ovat kovat eikä synnytyksen jälkeen lisääntyneellä painolla enää ole samanlaista selittävää tekijää kuin ennen.

Se todellinen kriisin paikka olisi siis vielä edessä päin. Näillä näkymin minulla on kuitenkin hyvät mahdollisuudet selviytyä tästä taistelusta voittajana.

-K