Ravitsemusterapeuteilla on huono maine – eikä täysin syyttä

”Ravitsemusterapia, ei ravitsemusneuvonta tai -ohjaus. Terapia on tila, jossa työstetään asioita. Valitettavasti ihmeita pääsee todistamaan vain harvoin. Toisaalta, prosessi itsessään on mielestäni palkitsevampaa kuin pikavoitot. Kyllä, niitäkin ”terapeutteja” on, jotka käytännössä lätkivät ateriasuunnitelmaa nenän eteen, mutta minun käsitykseni ammatistani on varsin erilainen.”

Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?

Varmasti kukaan ammattilainen ei halua hyppiä yhdenkään kollegan varpaille tai kritisoida toisen työtä. Tämä lienee kirjoittamaton sääntö alalla kuin alalla.

Joskus tulee kuitenkin tilanteita, joissa epäkohtiin puuttumatta jättäminen on karhunpalvelus kollegialisuuden nimissä. Tulee tilanteita, jolloin on oikeastaan velvollisuus sanoa sanottavansa.

Eikä tämä suinkaan taida olla ensimmäinen kerta, kun pöllyttelen mielipiteitäni hoitoalan takaperoisista asenteista ja kaloritiedon tuputtamisesta asiakkaille. Näitä kirjoituksia ja huomautuksia sivulauseissa on SEFBissä menneiltä vuosilta useita. Enkä edelleenkään ole asettumassa mihinkään omiin sfääreihini, vaan myös minun työtäni saa ja pitää kritisoida, jos siinä on kritiikin aihetta.

Juttelin kollegan kanssa ihan muista asioista puhelimessa, kun hän kertoi juuri lukeneensa eräältä keskustelupalstalta ikävän tarinan ravitsemusterapeutilla käynnistä ja kuinka kommenttikentät täyttyivät pöyristyneistä kommenteista. Halusin itsekin lukea, mistä oli kyse.

Henkilö* oli käynyt ensimmäisen kerran elämässään ravitsemusterapeutilla ja tapaamisesta jäi vähintäänkin karvas maku suuhun ja synkkä mieli sieluun. Enkä ihmettele yhtään.

Tiivistetysti käynti meni näin:

  1. Itsensä esittelyn jälkeen työterveyshuollon ravitsemusterapeutti kysyy, onko asiakas miettinyt laihdutusleikkausta.
  2. Asiakas kertoo, että ei ole kiinnostunut, koska on jo pudottanut omin toimin 10 kg painostaan, laboratoriokokeiden perusteella ei myöskään ole terveydellistä tarvetta akuuteille toimenpiteille.
  3. Ravitsemusterapeutti jatkaa laihdutusleikkausesittelyään piittaamatta edellisestä.
  4. Ravitsemusterapeutti kokee asiakseen lytätä maltillisen painonhallinnan periaatteita, mm. aamupalan syömisen. Se on kuulemma ”painoaktivistien propagandaa”. (Haluan muuten tietää, että mihin suuntaan nämä aktivistit painoa haluavat muuttaa…? Sen verran hämärä käsite…)
  5. Asiakas poistuu 1200 kcal ateriamallin kanssa, josta hänen on kehotettu vielä alkuun vähentämään 200-300 kcal, eli syövän 900-1000 kcal/päivä.

Sehän meni, no… päin persettä.

En pyydä yhtään anteeksi kielenkäyttöäni, sillä en hyvällä tahdollakaan saa tästä väännettyä muuta arviota. Tilannekuvauksen perusteella (ja asiasta henkilön kanssa yksityisviestein sanasen vaihdettuani), en näe mitään tolkun selitystä, miten tällainen vastaanottotilanne pääsi syntymään.

Hirveä mennä toisen ammattilaisen työtä tällä tavalla alleviivaamaan, mutta no, nyt on vaan pakko. Ravitsemusterapeutin arvovalta on kiikun kaakun muun hoitohenkilökunnan silmissä ja varsinkin julkinen mielipide on aika tyly. Meillä ei ammattikuntana ole varaa näin paskaan tasoon.

Ai, mikä tässä meni pieleen? En tiiä, pitäskö tässä alkaa joku Reilu kerho -sertifikaatti kehittelemään, joka takaa, että terveydenhuollon alalla toimiva henkilö on sitoutunut palveluammatin periaatteisiin, kuuntelemaan, ymmärtämään oman roolinsa auttajana, ei päällepäsmärinä, ja sitoutuvansa sopeuttamaan ohjausta kunkin tarpeiden mukaan sekä olemaan sortumatta terveysfasismiin. Tämä pitäisi olla itsestään selvää, mutta ei näköjään, mitä ilmeisemmin, sitä ole. Oli sitten ravitsemusterapeutti, lääkäri, hoitaja, fysioterapeutti tai vaikka vastaanottovirkailija. Herrajeesus, ei tämä voi olla niin vaikeaa. Ole ystävällinen, kuunteleva, läsnä, toimi asiakkaan lähtökohdista  ja kohtele kaikkia tasa-arvoisesti.

Etenkin tuo toisen tarinan kuuntelu on kyllä kaiken a ja o. En edes tiedä, miten muuten näitä töitä voi tehdä, kuin asiakkaan lähtökohdista?

Toisekseen, en todellakaan tajunnut, että vuonna 2018 joku alani ammattilainen neuvoo asiakkaille 1200 kcal SAATI vähentämään siitä vielä 200-300 kcal. * tähän se silmät päästä vollottava emoji * En tiedä, miten tästä vetäisi jotain analyysia. Että joidenkin ammattilaisten mielestä laihduttaminen on kalorilaskentaa, nälkäkuuria ja aamiaisen väliin jättämistä? Sanattomaksi vetää.

Kolmannekseen, henkilökohtainen mielipiteeni laihdutusleikkauksia kohtaan on hyvin, hyvin kriittinen. Mielipiteeni olen muodostanut aikanaan, kun vielä tein näitä ohjauksia ja seurasin leikkausprosessia. Laihdutusleikkaus on joskus harvoin perustelua ja tiedän toki onnellisiakin tarinoita, mutta sekään ei ratkaise niitä juurisyitä, miksi paino on noussut. Ilman niiden hoitamista, homma on sulaa hulluutta.

Jotta näin kurjilta kokemuksilta ja suurelta mielipahalta vältyttäisiin, vetoan jokaiseen ravitsemusterapeuttiin, joka alalla työskentelee, että pohtii kriittisesti omaa ammattitaitoaan ja kykyään toimia sillä tontilla, jolla toimii. Jos pitää kalorilaskennasta, kannattaa mieluummin mennä vaikka erikoissairaanhoitoon letkuravitsemussuunnitelmia tekemään tai ruokapalveluihin suunnittelemaan eri annostasoja. Ravitsemusterapia on auttamistyötä, vilpittömästi toiselle hyvän tekemistä. Se ei ole arvovalta-areena, kaloritaulukoita saati omien periaatteiden tuputtamista.

Minulla on toki myös ravitsemusterapeutille tuleville toiveena muutama seikka. Ne olen listannut aikanaan kirjoittamaani ”Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?” Haluaisin sanoa, että me olemme teitä varten, ei tarvitse pelätä, ei tarvitse tulla yhtään sillä ajatuksella, että siellä rajoitetaan kaikki ja kielletään syömästä sitä ja tekemästä tuota. Valitettavasti se ei aina mene niin ja siitä olen kovin, kovin pahoillani.

Leena ja hengessä myös Katri (jonka silmien näin pyörähtelevän puhelinlangan päässäkin tarinan kerrottuani 😀 )

Se erilainen fitness -blogi, we won’t do calories in 2018 either. 

* Kertomus ja lainaukset asianomaisen suostumuksella. 

Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?

Tadaa, ehkä tämän blogin tylsin otsikko tällä postauksella! 😀

Muutamia yhteydenottoja on tullut lukijoilta, jotka ovat kyselleet omalla paikkakunnallaan hyviä ravitsemuterapeutteja tai yleisesti sitä, että kuinka vastaanotolle pääsee. Ensimmäiseen kysymykseen on vähän vaikea vastata, kun kuten missä tahansa ihmissuhteissa, kemiat on aika tärkeitä. Tosin tässä kohti heitän pallon taas omalle ammattikunnalle, että kunnianhimoa pitää riittää oman työn kehittämiseen niin, että niitä kauhutarinoita kuulusi mahdollisimman vähän jatkossa. Ammattitaitoa on myös mukauttaa työotettaan hyvinkin paljon  asiakkaan mukaan. Nim. itse välillä jämptimpi, välillä varsinainen pelle (yleensä tahattomasti, mutta jotenkin sohlausvaihde välillä sujahtaa silmään ja seurakset ovat mallia Pokka pitää).

Hoitoon pääsy voi ollakin kinkkisempi paikka, kun a) kunnalliset jonot on mitä on (jos jonoja on, koska kunnallisella puolella on vain jokunen ravitsemusterapeutti) b) yksityisellä puolella ei välttämättä ole ammatinharjoittajia lainkaan. Jos nyt kuitenkin käy niin, että terpareutti löytyy ja aikakin saadaan varatuksi, niin mitä käynniltä voi odottaa? Ja toisaalta, mitä voi itse tehdä sen eteen, että käynnistä saa eniten irti?

Ravitsemusterapia, ei ravitsemusneuvonta tai -ohjaus. Terapia on tila, jossa työstetään asioita. Valitettavasti ihmeita pääsee todistamaan vain harvoin. Toisaalta, prosessi itsessään on mielestäni palkitsevampaa kuin pikavoitot. Kyllä, niitäkin ”terapeutteja” on, jotka käytännössä lätkivät ateriasuunnitelmaa nenän eteen, mutta minun käsitykseni ammatistani on varsin erilainen.

Mieti, mitä haluat. Kerro se terapeutille. En ole vielä kollegaan törmännyt, jolla olisi hallussa ajatuksenluvun taito. 😉 Aika monesti kuulee, että ”se terapeutti oli sitä ja tätä ja se vain puhui siitä ja tästä”. Tiedoksi, että näkemyserot olisi hyvä tuoda esille naamatusten ja siten, että terapeutti pystyy omaa otettaan terästämään. Itse janoan palautetta ja kehittämisehdotuksia, joten kyselen niin ennen kuin jälkeen, että mihin kaipaa apua ja että onko jotain vielä mielen päällä. Asiakas voi kuitenkin itsekin olla aktiivinen ja sanoa, että ”hei, en ole samaa mieltä” tai että ”mielestäni tuo nyt on ihan turhaa”. Kenenkään ammattitaitoisen ravitsemusterapeutin ei kyllä kuuluisi tästä loukkaantua, vaan nimenomaan siitä olisi tilanteessa hyötyä. Ihan aikuisia ihmisiä tässä ollaan ja pieni kritiikki on vain yhtä itsetutkiskelun kannalta.

Kerro, jos haluat konkreettista ravitsemustietoutta. Kerro, jos haluat tukea motivaation löytämiseen. Mieti näitä jo ennen vastaanottoa.

Tulokset. Jos ongelmana on koholla olevat kolesteroliarvot tai vaikkapa keliakia, on todennäköistä, että tuloksia syntyy osaavilla ohjeilla kuukausien sisällä. Verikokeita seuraamalla saa rasva-arvot tietoon, mutta suurin osa keliaakikoista kyllä myös tuntee olon kohentuvan. Joskus siinäkin tilanteessa, että ei ole edes tajunnut, että olo voisi olla parempi, kun on niin tottunut esim. nuutuneeseen olotilaan.

Painonhallinnassa puhutaan kuitenkin kuukausien ja vuosien etapeista. Harvalla ehkä se motivaatio ja ruokavalio pysyy tasaisen samanlaisena kuukausia ja vuosia, joten luonnollisesti yksi tai kaksi visiittiä vastaanotolla ei ehkä ole vielä riittävästi. Kuinka moni ajattelee, että käynpä tässä psykoterapiassa kerran ja kaksi ja halleluyah, here comes new me! Toivottavasti ei kukaan. Syömisen taustatekijät, motivaation hakeminen ja syömiseen nivoutuvat itsetuntemus ja -tuntopulmat ovat nimittäin monelle tiedostamaton mysteeri, jonka selvittäminen vie aikaa. Tämä siis silloin, jos painonpudottamisen tavoitteena on muut kuin pikavoitot jälleen uusimmalla rahat-pois-dieetillä. Välillä tietysti asiakas on niin valmis muutokseen, että palat loksahtelevat paikoilleen vauhdikkaammin ja mikäs siinä. Itse en kyllä osaa ottaa kunniaa tästä, lähinnä olen sattunut oikeaan paikkaan oikeaan aikaan sanomaan motivoivia asioita. Asiakas itse ne muutokset kuitenkin tekee.

Summa summarum. Suuntaa vastaanotolle avoimin mielin. Pohdi, mihin asioihin kaipaat apua. Kerro se. Iloinen yllätys terapeutille on, jos asiakas on listannut ylös kysymyksiä, jotka askarruttavat. Näistä on helppo lähteä liikkeelle ja vastaanotolla saa varmasti rahoilleen ja ajalleen vastinetta.

P.S. Miesasiakkaille tiedoksi, että en ole muuttamassa teidän kanssa asumaan, vaikka se monen mielestä olisi tehokkain ratkaisu painonhallintaongelmiin. 😀 Mutta ei huolta, jokaisen kommentin olen ottanut kohteliaisuutena! 😉

***

Pyöräretki-postaus tulee ihan pian! 🙂 Kuvia ja matkakertomusta vielä vähän säädetään.

(Äh, ihan hirveitä kuvia tulee haulla ”nutritional therapist” tms. Viekää ne appelsiinin-/kiivin-/omenan-/muun hedelmän puolikkaat where the sun don’t shine! Ravitsemusterapia = fruitarismi? :O  Jotenkin oudosti ei oo omassa kuvakansiossa pahemmin kuvia vastaanotolta… )

Ravitsemusterapeutit – mihin v***uun niitä tarvitaan?

VAROITUS: Seuraava teksti tulee sisältämään kirosanoja. Isä, älä lue. Toinen varoitus: voin olla lauhkea ja leppoisa ravitsemusterapeutti, mutta muuten… nyt riitti. Ei heikkohermoisille.

***

Ravintoterapeutti, diplomiravitsemusterapeutti, ravintovalmentaja, ravintoneuvoja. Jossain siellä joukossa Valviran laillistama ravitsemusterapeutti. Mitähän vittua sitä tälläkin ammatilla oikein tekee, kun tuntuu, että kukaan ei oikein usko, että osaa mitään tehdä, ajattelee kriittisesti tai on pätevä ottamaan vastuuta toisten ihmisten elämästä ja ennen kaikkea sen jatkumisesta? Kun eihän kukaan edes tajua, mitä teen työkseni. Ammattiylpeys, terve kunnianhimo ja lojaalisuus oman ammattikunnan sisällä tuntuvat nekin olevan harvinaista herkkua.

Oma ammattikunta

Yksi suuntaus puhisee, että töitä on kauhesti, ei mitenkään pysty tekemään näin paljon. Toinen puoli tekee pätkää, pitkää ja lyhyttä, sijaistaa, matkustaa ihan idioottimaisia työmatkoja työn perässä. Koulutetaan personal trainereita ravitsemuksesta, jospa ne auttaisi tämän kauhean lihavuusepidemian parissa! En tiedä, missä vika, mutta tämän kevään trendi tosin on yksityispuolella on ollut nimenomaan personal trainereiden asiakkaat, jotka ovat saaneet aivan DORKIA ravitsemusapuja tai jotka kokevat, että eivät vaan saa riittävästi tämän ammatiryhmän ravitsemusohjauksesta. Helvetinmosita damage controlia. Sen että on käynyt viikonloppukursseja ei omien kokemuksieni mukaan riitä oikein siihen, mitä nyt yritetään – ottaa vastuuta jostain, mihin ei ole rahkeita.

Paskan ammatti-itsetunnon omaavia on läjä päin. Mistähän nisästä sitä itsetuntoa lypsäisi? Lääkisläiset on lääkäreitä ensimmäisestä kurssista lähtien, ravitsemusterapeutti saa kuullaa yksityisellä lääkäriasemalla potilaalta, että lääkäri oli kehottanut olemaan menemättä vastaanotolle: ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä. Nä-nä-nää – potilas oli eri mieltä.

Ollaan totaalisen unohdettu, että taustalla on 5 vuoden akateeminen koulutus. Akateeminen nyt sinällään on sanahelinää, mutta siinä ois semmoinen pieni twisti, että se tarkoittaa, että pitäisi olla myös rahkeita kriittiseen ja analyyttiseen pohdintaan ainakin oman alan asioissa. Mielellään kyllä vähän laajemminkin. Se tarkoittaa sitä, että ei omaksu kaikkea mitä yliopistossa syötetään kuin jumalan sanaa eikä liioin sitä, mitä turuilla ja toreilla puhutaan. Siihen tarvittaisiin kyllä myös koulutuksen uudistamista. Vaadin argumentoinnin kursseja pakolliseksi. Ei tällä alalla muuten pärjää. Jos tätä alaa nyt siis lainkaan tulevaisuudessa tarvitaan.

Eikä sitten takerruta lillukan varsiin. Kuulinpa tarinaa kollegasta, joka kieltäytyi ryhmän vetämisestä sillä perusteella, että hän koki syvän ristiriidan siinä, että eräs ryhmän vetäjistä (lääkäri) olisi rajannut leipäsiivujen määrää kolmeen. Ravitsemusterapeutti koki, että oon ammattieettisesti väärin neuvoa potilaita syömään vähemmän kuin kuusi siivua leipää, kun niin oli koulussa (joka pitäisi kai nimittä yliopistoksi) opetettu. Toivon, että tarinan selittää rikkinäinen puhelin – efekti. Jos ei, toivon, että lopetetaan koko ammattikunta, jos se ei kykene muuhun kuin pohtimaan leipäsiivujen lukumäärää.

Julkinen kuva

Ehkä media ja julkisuus ovatkin ihan oikeassa – täysin turha ammattikunta. Lisäksi niitä on liian vähän. Jonot kasvaa, hoida enemmän. Perusterveydenhuollossa ei ole palveluita, kun ei ole ravitsemusterapeutin virkojakaan. Mitä niitä nyt palkkaamaan suotta, kyllä se sairaanhoitaja tai lääkäri voi ohjeistaa. Muiden asioiden ohessa siinä vartin vastaanottoajalla. Potilaita ravitsemuspulmineen siis kyllä on.

Tai sitten on näitä itseoppineita tai kirjekurssin käyneitä. Mitä sitä suotta käymään viisi vuotta yliopistoa, kun nämä asiat voi oppia helpommin ja nopeammin! Netissä voi surffailla ja käydä kursseilla. Lisäksi siellä yliopistossa voi oppia jotain fysiologiasta, anatomiasta ja ravitsemustieteen perusteista, mitkä nyt on tietenkin ihan perkeleestä ja täysin kerettiläistä oppia. MILLOIN TIETEESTÄ TULI NÄIN EPÄTRENDIKÄSTÄ JA MUSTA-TUNTUU-MUNASKUISSA-FIILIKSESTÄ TÄYSIN SALONKIKELPOISTA?

Milloin tämä terveydenhuolto muuttui sairaanhoidoksi tai paremminkin, saattohoidoksi? Semmoista raajahuoltoahan se on – tutki ja lääkitse sinä pää, minä tsekkaan toisen pään röörit ja tuubit. Ihminen ei elä lääkkeistä (sori, lääketeollisuus, tähän te ette koskaan pääse), kokeista, verinäytteistä, CPAP-laitteista tai pallottelusta vastaanotolta toiseen. Ihminen elää hyvästä ruoasta nautinnolla syötynä. Ja sillä muuten on ihan helvetisti väliä, mitä ruokaa sitä syö ja ennen kaikkea, miten sitä ruokaa syö ja miksi.

Ongelma ei suinkaan ole siinä, että ravitsemusterapeutteja on liian vähän. Ongelma on siinä, että ravitsemusterapeutteja ei ole riittävästi.

Kuka sitten arvostaa ravitsemusterapeuttia?

Minun asiakkaat. Ne huikeat ihmiset, jotka toivovat, että nähdään uudestaan seurantakäynnillä. Lahjovat hirvenlihalla ja omenoilla. Anoreksiapotilas, joka on väkrännyt omin kätösin joulukortin. Kaunein itselleni lausuttu kohteliaisuus on asiakkalta: ”Du är en otrolig speciell människa, vet du?” Itkin huuli vapisten, kun asiakas lähti.  Rakkauteni tähän alaan tulee onneksi sieltä ruohonjuuritasolta ja arjesta – kiitollisista asiakkaista, jotka uskaltavat jakaa elämäänsä edes hetken kanssani. Siitä, että saan oppia kohtaamiltani ihmisiltä elämää. Kun vakavasti sairaat ihmiset hymyilevät ja iloitsevat neuvoistani. Hymyilevät. Arvostavat pieniä asioita. Arvostavat minun työtäni ja kokemustani. Tämän arvostuksen otan nöyränä, mutta samalla ilolla ja ylpeydellä vastaan.

Enkä ole kokemuksieni kanssa yksin. Luulen, että joku muukin laillistettu ravitsemusterapeutti on kokenut onnen tunteita ja onnistumisia töissä. 😉

Eli jos päätetään lakkauttaa koko ammatti, olen kiitollinen, että sain opiskella kokonaiset kuusi vuotta hienoa alaa ja auttaa ihmisiä ja oppia vastavuoroisesti heiltä. Tehdä ihan helvetin haastavaa ja palkitsevaa työtä.