Ei tehdä tästä nyt vaikeeta

Koska on sunnuntai ja pyrin siihen, että minulla on elämää myös blogin ulkopuolella, pidän tämän nyt lyhkäisenä tälle päivälle.

Olen yrittänyt olla aktiivinen SEFBin Facebook-sivulla ja sinne tulee linkattua jos jonkinmoista nettiartikkelia ja videon pätkää. Jos ei ole tuttu paikka, niin käyhän tarkastamassa. Muutkin kuin me kirjotellaan fiksuja (ehe ehe), niin ei sitten jää hyvät artikkelit lukematta.

Faceen syölsin joskus tuohtuneessa mielentilassa noin kahdessa minuutissa terveen elämän salaisuuden kommenttina johonkin dorkaan nettiartikkeliin.

Nyt jaan sen täällä blogin puolella. Ihan ilmaiseksi.  Sillä ehdolla, että jaat sen eteenpäin mahdollisimman monelle! 🙂

Kerrataanpa terveen elämän salaisuus:

1) Tutustu itseesi, opettele olemaan sinut itsesi kanssa.
2) Nuku riittävästi.
3) Vältä stressiä, järjestä elämä tasapainoon. Meditoi, keskity, ole tietoinen, ole läsnä.
4) Syö säännöllisesti ja pääsääntöisesti terveellisesti.
5) Liiku, mielellään joka päivä. Vaihtele lajeja, tee sellaista, mistä nautit.
6) Älä ylianalysoi ruokavaliotasi, liikuntatottumuksiasi, kehonkoostumustasi ja ihmissuhteitasi.

Ei muuta kuin rentoa sunnuntaita! Itse unelmoin näistä hetkistä hetken päästä maalla. Kesä tulee, ihan varmasti tulee!

10527373_10152174948050800_1156328197217939290_n (1)

Rakkaus pelasti syömishäiriöltä

Voisi kuvitella, että ravitsemusterapeutin ammatin takia ”osaan” syödä terveellisesti ja hyvin.

Vaan kun minä opin tämän taidon ennen sitä. Ehkä sen taidon oppimisen takia halusin alaa opiskelemaan.

Minä, kuten tuhannet muut, jotka syövät terveellisesti, en tarvinnut taidon oppimiseen syvällistä ravitsemustietämystä. En tarvinnut kalorilaskentaa, en aamuaerobisia (pakko änkeä tämä klassikko joka tekstiin 😛 ). Tarvitsin aikaa, hyviä esimerkkejä ja paljon pohdintoja itseni kanssa. Ja rakkautta.

Luulin pienenä olleeni puntero (ajatus, joka on tullut nyt vesitettyä), joten stressasin syömisestä varsin paljon teini-ikäisenä. Sisäisesti, sillä en muista, että olisin aiheesta paljon puhellut.

Lukioiän asuin anoreksiaa sairastavan kämppiksen kanssa. Kaikki katastrofin ainekset oli kasassa: Kämppisasumista todella nuorena poissa perheen luota, erittäin rankka erikoislukio (kiitos vaan IB:n yliopisto on tuntunut välillä ihan pelleilyltä; en vaihtaisi kokemusta silti mihinkään), syömisen säätely läsnä jatkuvasti kotona ollessa, liian vähän liikuntaa deadlineja puurtaessa, itsetunto-ongemia, jatkuva rumuuden tunne. Ja kyllä, YRITIN kehittää itselleni jonkinasteista bulimiaa ja nipistää syömisestäni.

Vaan oli rakkaus.

Rakkaus ruokaan. Rakkaus nautintoihin.

Minusta ei tullut syömishäiriöistä, koska rakastan ruokaa. Rakastan tehdä sitä, rakastan lukea siitä, rakastan istua alas ihmisten kanssa syömään. Tykkään kokeilla uusia makuja. Tykkään kuulla, miten leipä leivotaan ja olut pannaan (sopivasti rakkaudellinen termi lempijuomani teossa).

Minusta ei tullut ylipainoista, koska tajusin, että ruoka myös rakastaa minua takaisin. Se ravitsee ja pitää minusta huolta. Se on ystäväni.

Harhapoluilla

Suhde ei ole ollut auvoisa. Hurahdin opiskeluaikana panikoimaan, että syön liikaa rasvaa (koska 6 tl/pv – joo, wtf?), liian vähän kuituja (vehnäleseitä salaattiin anyone? erityisen kiva lisä IBSiläisen ruokavalioon – ei yhtään tule vatsavaivoja) ja yleisesti vain liikaa (muistutin sauvasirkkaa ulkomuodoltani opintojen ensimmäisenä vuonna).

Tein syrjähypyn ruoasta mielen nälän kanssa. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi harhailuni, sillä opin kokemuksesta paljon ja väitän, että pystyn paremmin ymmärtämään potilaitani. Ikuna en enää kyllä riuhdo itseäni irti ruoan rakastavasta syleilystä.

Nautinto vs. terveyden edistäminen

Tuntuu, että usein puhutaan siitä, että ihan kauhea, jos sitä ruokaa rakastaa liiaksi – sitähän on heikkoluonteinen ihminen sitten koko ajan syömässä! Hirvein kommentti, jonka olen kollegan suusta kuullut on, että ruoka ei saa olla liian hyvää, jotta sitä ei syö liikaa. Sydämeni vuosi verta noiden sanojen jälkeen ja oli valehtelematta järkyttynyt.

Suomen ravitsemustieteen seuran juhlaseminaarissa oli luento tulevaisuuden näkymistä. Puheenvuorossa asettiin mielestäni vastakkain nautinnot ja terveyden edistäminen, ikään kuin ne eivät sovi samaan ajatusmalliin.

Minun mielestäni ongelma nimenomaan on se, että ne yritetään erottaa toisistaan. Tunteet, kuten rakkaus ja nautinnoista iloitseminen, tulisi liittää olennaiseksi osaksi terveyttä. Tietoa voidaan hyödyntään rakkaudellisissa ruokavalinnoissa, mutta se ei yksistään saisi ohjata syömistä, joka on paljon, paljon enemmän kuin ravintoaineita ja niiden imeytymistä ja terveysvaikutuksia.

Koska olet sen arvoinen  – ja koska kehosi on viisas

Samassa seminaarissa pohditiin teknologian mahdollisuuksia sopivien ruokien ja terveyttä edistävän syömisen löytämisessä. Eräs arvon panelisti intoili laseista, jotka voisi laittaa kauppaan mennessä ja sen näkökenttä sumenisi ”huonompien” valintojen kohdalla ja kirkastuisi, kun kohdistaa katseensa parsakaaliin.

Arvioin tässä männä päivänä teknologiaa myös Prisma Studiossa. Ravitsemusapplikaatioista voi hakea alkustarttia terveellisen ruokarytmin löytämiseksi ja hyvien valintojen tekemiseen, mutta en kyllä suosittelisi ulkoistamaan ruoan säätelyä ja syömisen ajoittamista teknologialle. Enkä innostu kauppalaseista. Miksi?

Koska kehomme osaa tehdä sen. Silloin kun sitä pystyy kuuntelemaan ja olemaan läsnä päätöksissämme.

Tämän taidon olen itse oppinut jo aikoja ennen ravitsemustieteen opintoja. Lukiossa muistan pohdiskelleeni, että hetkonen, aineenvaihdunta… Luulisi sen toimivan paremmin, jos elimistölle syöttää riittävästi polttoainetta ja monipuolista tavaraa. Ja vielä joustavalla mielin, sillä jos valitsen pääosin hyvää tavaraa, niin ei kai sillä voi olla kauheasti merkitystä, jos osa ruoista on epäterveellistä. And behold: tuo sama ajatus ohjaa syömistäni vielä tänäkin päivänä. Ja kas, se toimii kuin häkä. Ilman stressiä, ilman jäätäviä rajoituksia ja panikointeja.

Minua kiehtoo tietysti ruoan tiedepuolikin, mutta arjessani tärkein on intohimoinen rakkaus ruokaan ja ruokanautintoihin.

Olen treenannut lajia hyvin pienestä pitäen. Melkein mestari jo.

mustikkakulho

Makunälkä – haaste vai mahdollisuus?

Tein luentoa otsikolla ”Kesä – haaste vai mahdollisuus?”. Suurimmalla osalla on pitkät lomat ja vapaat. Paitsi ehkä opiskelijoilla ja niillä, jotka siirtyvät uuteen työhön (lue: kirjoittaja). On aikaa urheilla, teoriassa. On aikaa kiinnittää huomiota siihen, mitä syö, teoriassa. On aikaa opetella ruoanlaittoa, teoriassa. Aika iso osa ajasta taitaa kuitenkin mennä siihen, että juoksee kissanristiäistä toiseen, pysähtyen festariruudun kohdalla. Perslihaksisto kuluu, syöminen on napsimista jotain huoltsikalla tai syömällä jonkun muun valmistamaa ruokaa sukujuhlissa.

Mutta söi missä vaan, kesä on helpompaa aikaa syödä hyvin. Hyvin tarkoittaa tässä nyt syödä sekä terveellisesti että maukkaasti. Minulta monesti kysellään, että miten saan kasvisruoan maistumaan. Vastaus on yksinkertainen: valitsen kauden vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. En ikinä edes yritä tehdä sipulitomaattipiirakkaa talvella vaaleanpunaisista lieveästi kalalta (syy?) maistuvista tomaateista. Ei se vaan toimi. Kesällä en taas tee uunijuureksia, koska ei ole niiden aika. Kurpitsaruokia on aika mahdoton tehdäkään, koska sitä ei kaupasta tai torilta saa kuin syksyisin (kurpitsasoseet kuluu pakkasesta niin vauhdilla, ettei niitä ole enää kevätkaudella lainkaan). Mauton ruoka ei ravitse mieltäni lainkaan, siksi sitä karttelen. Tulen siitä kiukkuiseksi.

Helpompaa hyvin syöminen on kesällä, koska joka kaupan ja huoltsikan edessä on herne- ja mansikkamyyjiä ja kaupastakin saa edullisesti maukkaita kauden vihanneksia, yleensä kotimaisia, yöttömien öiden valon maustamia. Erityisesti odotan kevät- ja kesäsipulia, koska se sopii tällaiselle mahavammaisellekin tavallista sipulia paremmin. Minä kun rakastan sipulin makua. Olen flipannut aika totaalisesti niin Britannian, Sveitsin, Australian kuin Italian ruokakaupoissa, joissa on saatavilla todella laadukkaita tuotteita. Sainpahan hyvän habatreenin raahatessa ruokaa kaupasta majapaikkaan. En tarkoita, etteikö Suomesta saa hyviä tuotteita, mutta meillä pitää ehkä syödä enemmän vuodenaikojen mukaan, jos mielii saada aromikkaita makuelämyksiä. Eikä se välttämättä ole paha asia.

Painonhallinnassa makuasiat tulevat usein puheeksi. ”Kun se on niin hyvää!” tai ”Mitään hyvää ei saisi syödä.”, kun ajatellaan, että painoa halutaan pudottaa. Olenpa kuullut joskus kollegankin toteavan, että kotona ei kannata tehdä liian hyvää ruokaa, koska muuten syö liikaa. Olen eri mieltä. Ensinnäkään siksi, että mauton ruoka ei tyydytä makunälkää ja toiseksi, ainakaan itselläni tämä taktiikka ei toimi. Jos ruoka on mautonta tai en siitä erityisesti pidä, yritän syödä sen mahdollisimman nopeasti, eli suurina kerta-annoksina, mistä seuraa huono olo, koska volyymi vaan on liian suuri. Hyvä ruoka tyydyttää makunälkää, yhtä niistä seitsemästä nälkätyypistä, joita lasketaan tietoiseen syömiseen.  Huono ruoka taas saa makunälän mouruamaan tyytymättömänä ja sekös vain lisää tarvetta napostella ja syödä lisää. Tämä nyt on minun tulkintani asiasta, mielipide-eroja varmasti löytyy.

Hyvän ja huonon ruoan määrittelemisessä on tietysti oma probleemansa. Osa kokee, että ruokaa ei saa arvottaa ja itsekin usein sanon vastaanotolla, että kaikkea saa syödä, riippuu vain kuinka usein ja suurina määrinä niitä kannattaa syödä. Minun määritelmäni huonosta ruoasta on ruoka, joka tekee hallaa joko ihmiselle tai luonnolle tai molemmille ja ruoka, joka on laadultaan huonoa. Energiaa saa olla vaikka kuinka, mutta toivoisi, että ruoasta saa myös ravintoaineita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kasvishampurilainen – the way I like it.

Teollinen pikaruoka ei ole päässyt näissä postauksissanikaan kovin korkealle ruoka-arvotuksissa. Siihen on kuitenkin perusteluna se, että en näe, miksi asiat, jotka voisi tehdä hyvin tai erinomaisesti, pitää tehdä huonosti. Hampurilaisen voi tehdä hyvin ja maukkaasti, ilman, että käytetään huonolaatuisia raaka-aineita, unohdetaan kasvikset, käytetään liikaa suolaa ja rasvaa. Ulkomailla ja joskus jopa ihan koto-Suomessa olen syönyt maistuvia ja monipuolisesti koostettuja hampurilaisia. Siksi en tajua, miksi pitäisi sallivuuden nimissä syödä jotain huonompaa? Vain koska niin on tapana ja se osottaa kykyä relata syömisessä? Siksi, että se on halpaa ja siten kaikkien saatavilla – demokraattista?  Halpa valmisruoka  (huom, ei halpa ruoka) harvoin on laadun ja maun tae, enkä siksi usko sen ravitsevan –  fyysisesti, henkisesti tai molempia.

Lupaan olla kirjoittamatta tästä pikaruoasta ihan hetkeen. 😉 Tietoinen syöminen on aika abstrakti ja ehkä vaikeakin käsite. Toiveenani onkin vain, että nämä asiat jäisivät hautumaan mieleen ja niitä voisi peilata omiin tapoihin ja käsityksiin. Makunälkä voidaan kokea myös haasteeksi – suu maistaa, vaikka vatsa ei enää vedäkään. Kesällä jäätelö maistuu erityisen hyvältä, samoin seurassa nautitut grilliherkut, kylmä viini tai olut… you name it. Sen takia ei kannata unohtaa kuunnella kehon muita nälkäsignaaleja. Hyvä olisi myös kysyä itseltään: riittääkö pienempi määrä, rauhassa syötynä kuitenkin tuomaan saman makutyydytyksen kuin suurempi määrä hotkittuna?

Uskon, että kesä on ehdottomasti mahdollisuus. Syödä hyvin ja liikkua monipuolisesti, oli kiire sukujuhlilta toiseen tai ei.  Ajattelin jatkaa hyvin alkanutta kevätherkuttelua parsalla ja raparperilla. Minulle herkuttelu on tätä: kauden mukaan syömistä, makeaa ja suolaista sulassa sovussa, hyvänlaatuista ruokaa hyvässä seurassa.  Liikuntamahdollisuudet ovat nekin loputtomat. Ensi viikonloppuna on Katrin kanssa ohjelmassa ehkä pyörälenkki, ehkä Pispalan portaissa ravaamista ja toivottavasti uskalletaan sinne crossfit-salillekin ottamaan lajista selvää.  Lavatanssikauden korkkasin jo viime viikonloppuna. Ei haitannut, etten osaa tanssia. Ei osannut partneritkaan. 😀

-Leena

P.S. Tulen kokoamaan nämä tietoisen syömisen jutut vielä omaksi kohdakseen blogiin, jotta ne hahmottuvat paremmin.

Tekeekö lapsesi hidasta kuolemaa?

Shokeeraus. Vanhempainliiton tämän kevään taktiikka Kotirintama-kampanjan muodossa. Yleisesti olen kyllä ihan sitä mieltä, että pieni shokeeraus on hyvästä, tästä kampanjasta en ole niin varma.  Pohdin asiaa melko usein, koska näitä mainoksia on ripoteltu sinne ja tänne. Kampanjan iskulauseet ovat: ”Ulkonaliikkumiskielto alaikäisille!”, ”Varo valhetta”, ”Pysäytä juopotteleva lapsi” ja ”Asuuko perheessäsi viinatrokari?”

En tietenkään kannata juopottelevia lapsia tai sitä, että streissi on täynnä räkiviä (mistä siinäkin on kyse? reviirin merkkauksesta?) teinejä yömyöhään, mutta omasta mielestäni nämä ovat aika jäävuorenhuipputason ongelmia. Tai ehkä naiivisti näin ajattelen. Haluaisin silti  kantaa korteni kekoon ja siten suunnittelin lisää varoitus- ja tiedotuskylttejä.  Voidaan keskustella näitten julkisesta käytöstä sitten henkilökohtaisesti, jos nämä halutaan liittää osaksi vaikkapa syksyn Kotirintama goes terveys – kampanjaa. Hiukka saatetaan kyllä tarvita ammattigraafikon apua.

ulkonaliikkumispakko mehutrokari elvytä vastuu

Inspiraation tähän henkilökohtaiseen kampanjaan sain viikonloppuna, kun osallistuin Särkänniemi Salibandy Cupiin penkkiurheilijan roolissa. Ensimmäisen kerran herne meni nenään turnauksen ruokailujärjestelyjen kanssa.

Koulun ruokalassa oli kyllä ihan hyvät muonat: lihaperunalaatikkoa ja freesinnäköistä kaaliraastetta ananaksen kera, leipää ja maitoa tai piimää. Semmoista perusmuonaa isolle joukkiolle pelaajia. Ystävällinen henkilökunta piti huolta, että tarjottavat eivät loppuneet ja paikka oli viihtyisä. Ongelma vaan oli siinä, että tilaan kuljettiin kapean käytävän läpi, jota kavensi entisestään metrilakumyyjä, joka myös möi kissanpään kokoisia irtokarkkisäkkejä (ei pusseja).  Hänet piti  ohittaa sekä ruokailuun mennessä että sieltä poistuessa. Ei näin. Ei todellakaan!

Ensinnäkin, sitä karkkia ja muuta makeaa oli tarjolla jo kisapaikan kahvilassa tiski täynnä, sitä ei olisi tarvittu sinne lounaalle lainkaan. Ruokaa oli kyllä pelaajille riittävästi tarjolla, lisäenergiaa ei ala-asteelaiset sählypelaajat tarvitse puhtaasta sokerista – kuten  aikuiskestävyysurheilijat tietyissä tilanteissa. Toisekseen, minkä helkutan kuvan se antaa penskoille, että tässä mennään lounaalle – metrilakumyyjän kautta pääsee ulos? Urheilu = kavereiden kanssa sokeriöverit?  Ihme, ettei ollut pakkomyyntiä. Varoituskyltiksi sopisi myös ”Älä vedä lastasi metrilakuhirteen.”

Hernarin keitto jatkui iltapäivällä, kun cupin nimen mukaisesti iloiset pelailijat suuntasivat Särkänniemeen. Minäkin pääsin siivellä vierailulle, ajatuksella, että käyn veljeni kanssa kahvilla (eli välipalalla), kun lapset juoksevat laitteissa. Cupia varten ei ollut kaikki ravitsemusliikkeet auki ja saimme valita pizzabuffetin ja kuppaisen terasssikahvilan välillä. Kahvilassa oli tarjolla olutta, limppareita, kahvia, teetä, munkkeja, suklaapatukoita ja nachoseja ja salsaa ja niin etovan näköisiä pizzasliceja, että niitä ei kyllä syö kuin vahvasti itsetuhoiset ihmiset. Puntaroin mielessäni tarjottavia. Teollinen munkki – sokeria, rasvaa, valkoista jauhoa, johtaa närästykseen. Nachot – suolaa, suolaa, rasvaa, valkoista jauhoa. Suklaapatukka – sokeria, sokeria, teollista kuraa, vähän sentään pähkinää joissain. Kahvi – päivän kiintiö jo kitattu. Tee – ei energiaa. Pizzaslice – maku- ja näköaisti tallella, vahva halu elää, ei pysty.  Poissulkutaktiikalla otin sitten oluen ja patikoin 5 km kotiin syömään. Onneksi muuten oli kivaa ja oli hauska katsoa lasten ryntäilyä laitteesta toiseen.

Alkuviikosta olikin kolmannen herne nenässä – episodin aika. Koska lapsia ei ole riittävästi hukutettu schaisseruokaan, päätettiin Suomessa avata portit vielä yhdellä hampurilaisketjulle (aka weapons of mass destruction).  Shokkiuutinen päättäjille, huolestuneille vanhemmille ja veronmaksajille (niin, meille kaikille)!: Hampparilafkojen verotulot tuskin riittää kattamaan niitä terveydenhuollon kuluja ja henkilökohtaisia murhenäytelmiä, joita tämä idiotismi aiheuttaa.

 

***

Lisäys 10.5.2013

Disclaimer: Pizzaslice-kommentti ei tarkoita, etteikö pizzaa voi syödä. Kotona tehtyä pizzaa tai oikeaa italialaishenkistä pizzaa (jota en kyllä koskaan muista Suomessa todella syöneeni) voi puolestani syödä ihan niin usein kuin innostaa.  Sen sijaan teollista todella epämiellyttävän näköistä sliceä ei mielestäni ole tarkoitettu kenenkään ravinnoksi. Ja tästä mielipiteestä tulen pitämään kiinni. Sallivuus ruokavalinnoissa ei tarkoita sitä, että ihan mitä tahansa kannattaa syödä, ettei vain vaikuta tiukkapipolta.

En myöskään pidä siitä, että tällä kertaa urheilunuorten vallatessa Särkkiksen tarjoillaan vain tällaista ruokaa. Normaalistihan Särkkiksestä saa kotiruokalounasta, täytettyjä sämpylöitä jne. Muistan itse aikanaan nauttineeni herkullisen luomuleivän, jossa oli lähituottajilta hankittuja täytteitä. Olisin toivonut, että urheilupäivä olisi huomioitu myös Särkänniemessä siten, että tarjolla olisi kiskassa ollut esimerkiksi sämpylöitä, jogurtti- ja myslikippoja, hedelmiä salaattina tai sellaisenaan. Oletteko miettineet, mitä tämä assosiaatio, pizzat ja hampparit = hauskanpito, vaikuttaa myöhemmin elämässä?

Kollegani Kirsi Englund valitteli omassa blogissaan, että Helsingin keskustasta on vaikea löytää asiallista lounasta. Tällä Kirsi tarkoitaa riittävän isoa ja monipuolista lounasta, jolla tarjoiltaisiin myös kasviksia. Salaatit taas on liian pieniä ja köykäisiä. Ravintolat tunnetusti tarjoaa sitä, mikä menee kaupaksi. Minä vähän väittäisin, että se että ajatellaan, että ulkona syödessä ei ole niin justiinsa onko kasviksia vai ei. Osittain ehkä siitä syystä, että näin on aina ollut. Jo penskasta pitäen.

Näkönälkä – estetiikkaa energiaksi

2012-09-06 10.14.20

vilijonkkakahvi

Siivouskahvit Vilijonkan kanssa. Tietyt soijajuomat sakkaa. Lähikaupassa ei ollut muuta. 😛

Kumpi kahvi maistuu paremmalta? Ei, sinun ei tarvitse maistaa sitä. Senkun katsot kuvia. On melko selvää, että suurin osa sanoisi, että ylimmän kuvan kahvin on pakko olla hyvää – siinä on upea vaahto ja kaunis koristuskin. Tässä tapauksessa kuva ja todellisuus kohtasivat. Sydneyssä juodut aamukahvit paikallisten liike-elämän haukkojen suosimassa italialaisessa Janus-kahvilassa oli kolmena aamuna elämäni valo. Mindblowing.

Tarkastellaan tässä postauksessa tarkemmin näkönälkää. Aiemmassa postauksessa kerroin, että aion käydä läpi eri nälkätyyppejä, jotka auttavat tietoisen syömisen opettelussa ja väitän, että myös syömään hyvin. Tällä tarkoitan, että ihminen oppii kuuntelemaan kehonsa tarpeita ja siten valitsemaan sopivan määrän ruokaa niin ettei syö liikaa eikä liian vähän. Tämä taito ei ole verrattavissa pikakuureihin, ruokalistoihin eikä ateriamalleihin perustuiviin painonhallintakeinoihin. Tämä on taito ja aivan kuten kukaan ei opi soittamaan kitaraa muutamassa kuukaudessa (eräät ei kahdessa vuodessakaan), taidon hallintaan menee aikaa. Se aika on kuitenkin seikkailua itseensä sekä ruoan ja syömisen ihmeelliseen maailmaan ja siten miellyttävää taidon opettelua (toisin kuin eräillä kitaran soiton opettelu).

Silmät ovat sielun peili, mutta ne ovat myös sielun ravitsija. Kauniisti katettu annos pöydän ääressä on aivan eri asia kuin kiireessä seisaaltaan hotaistu mössö. Tässä on iso syy, miksi vastustan pikaruokaa. Ei se, että ne ovat tuhottoman huonolaatuisia ja sisältävät valtavat määrät energiaa (suurin osa härskiintyneestä rasvasta ja sokerista), vaan se, että pelkästään esillepano ja ulkonäkö eivät voi riittää näkönälän tyydyttämiseen. No, molemmat on ongelma, aika tasa-arvoisesti.

Näkönälällä, kuten muillakin nälkätyypeillä, on kaksi puolta. ”The darkside”  on se, että näkönälkä saa meidät syömään enemmän kuin oli tarve, jos ruoka näyttää herkulliselta. Tämä johtaa väistämättä myös annoskateuteen ravintolassa – toisen annos näyttää AINA paremmalta kuin oma. 😀 Se johtaa myös siihen, että jos naapuripöytään kiikutetaan jälkiruokaa ja vaikka olet jo joutunut avaamaan housunnappia, koet, että jälkiruoalle löytyy kuitenkin vielä tilaa.

Suomalaiset ovat nuukaa kanssaa ja ruoan hyvyyttä on totuttu mittaamaan a) hinnalla b) määrällä. Ravintolassa rahoille pitää saada vastinetta, eli mahdollisimman suuri annos ruokaa. Laivanbuffetista pitää vyöryä (humalassa) ulos, muuten ei ole syöty ja juotu riittävästi.  Ruskeakastike ja nakkisoppa ei omaa estetiikanhermoani kutittele mitenkään. Korvapuusti sen sijaan sen tekee. 😉 Mutta noin yleisesti: suomalaisen perinneruoan vahvimpia puolia ei kyllä ole houkutteleva ulkonäkö (mieti lörtsyä, kalakukkoa, mämmiä, karjalanpaistia…). Maut ja tuoksut ovat kyllä onneksi kohdallaan.

Hyvä puoli on tietenkin se, että oikein ymmärrettynä ja hyödynnettynä näkönälkä auttaa tuomaan tyydytystä ruoka-annoksesta, koska se on kauniisti aseteltu. Itse saan kauheat kiksit japanilaisen ravintolan annosteluista. Pienempikin annos täyttää, koska annos on huolella piiperretty ja aseteltu. Sairaus tai ihan luonnollinen ikääntyminen saattaa heikentää ruokahalua ja silloin näkönälän valjastaminen käyttöön on hyvä tapa saada henkilö syömään enemmän tai syömään edes jotain.

2013-04-16 14.26.23

Vaasalaisen Magokoro-ravintolan herkullinen alkupala – annoksen majoneesi oli myös ihanaa!

2013-04-16 14.34.02

Katsokaa nyt, melkein tulee tippa linssiin. :´) Mielihyväruokaa parhaimmillaan.

Laihduttamisessa tuntuu käyvän  usein niin, että ruokailusta tulee välttämätön paha. Ruoka ei tuokaan mielihyvää, vaan harmitellaan, että pitää syödä, vaikka pitäisi laihtua. Tällöin ruokaa myös lapetaan suuhun vähän siinä ajatuksella, että silmät kiinni ja ohjeen mukainen annos sisään ja se siitä. Pahimmillaan aterioita korvataan muovikääreeseen pakatulla ateriankorvikepatukalla tai teollisilla jauheseoksilla veteen sekoitettuna. (Nyt se terve järki käyttöön – kuka oikeasti haluaa korvata kunnon aterian sahajauhonmakuiselta suklaalla kuorrutetulla kuivalla patukalla?!) Mielestäni tässä mennnään ihan männikköön. Jos ruoasta ei nauti, kaikilla aisteilla, ei myöskään koskaan opi syömään hyvin ja tasapainoisesti.

Haastan sinut tänään syömään edes yhden aterian siten, että oikeasti katsot, mitä syöt. Käytä 15 sekunttia enemmän siihen, että otat vähän nätimmän lautasen, lautasliinan ja istut annoksen kanssa alas. Jos olet kyllästynyt tuijottamaan seinää syödessä ja haluat katsella samalla leffaa tai sarjaa, käytä edes hetki aikaa ihastella annos ennen kuin parkkeeraat ruudun ääreen. (10 vuotta seinän tuijotusta omassa seurassa alkaa olla riittävästi, ei jaksa enää, ihan hyvin pärjää näinkin.) Seurassa syöty annos on luonnollisesti parempi vaihtoehto kuin ruudun tai seinän tuijottelu. Mikäli olet ajatellut syödä jäätelöä suoraan paketista, pyöräytäpä kuitenkin pallo ja koristele annos marjoilla, kaakaojauholla, kookoshiutaleilla, keksinmuruilla, suklaalastuilla, ihan millä vain, ja syö annos hitaasti nautiskellen. Huomaatko eron?

Ystävämme Nälkä

Kiljuva Nälkä. Pikku Nälkä. Olematon Nälkä.  Mitä nälkä oikein tarkoittaa? Miten tunnistamme, että kokemamme tunne on nälkää? Mikä on nälän luonne ja miten se ilmenee?

Nälkä on mielestäni mahtava keksintö. Vaikea käsite, mutta mahtava. Nälkä pitää meidät hengissä – itse koen, että se on yksi linkki, joka maaduttaa meidät maahan ja osaksi ekologista lokeroamme. Semmoista hengissäselviämismeininkiä.  Kun on nälkä, pitää syödä. Jos ei ole nälkä, ei pidä syödä. Mutta hetkonen, et aina tunne nälkää lounasaikaan, mutta jos jätät syömättä voit olla satavarma, että ilta menee syödessä kaksin käsin. Kuulostaako tutulta? Nälkä ei menekään pois. Ei tämä ollutkaan ihan niin yksinkertaista.

Pelataan hieman roolileikkejä.

Jätit poika- tai tyttöystäväsi tai hän jätti sinut. Menetät kiinnostuksesi ruokaa, oikeastaan voit syömisen ajattelemisesta fyysisesti pahoin. Itkun takia sinun sentään on jano. Ainut mikä maistuu on vesi.

Menee viikko tai kaksi. Huomaat syöväsi napostellen pitkin iltaa. Fyysisesti et koe olevasi nälkäinen, mutta ”jotain tekisi mieli”. Jatkuvasti. Sisälläsi on ontto kolo, joka ei tunnu häviävän. See kolo voi hyvin olla  kadonnut rakkaus, päättyneen suhteen jättämä haikeus. Pyrit täyttämään onttoa oloa sisälläsi jollain konkreettisella, ruoalla, tajuamatta, että sydämen nälkää ei ruoka pysty sammuttamaan. Syöt silti. Osittain siksi, ettet tunnista sydännälkää, toisekseen siksi, että lohduttaudut ruoalla. Pyrit rakastamaan itsesi ehjäksi syömällä.

Päätät, että tässä elämän murrosvaiheessa teet kunnon elämäntapamuutoksen. Menet nettiin ja haet ”syö näin, laihdu” – ruokalistan. Ylipainoa sinulla ei varsinaisesti ole, mutta haluaisit muutaman kilon pois ja kiinteytyä. Samalla nettisurffailulla tulostat myös kuntoiluohjelman. Lista vaikuttaa ihan fiksulta, viisi kertaa päivässä jotain ja kasviksia näyttäisi olevan paljon listalla. Leipää ei listalla ole, mutta eikös se ollutkin ihan turha. ”Mikäs tässä, näyttää terveelliseltä ja siltä, että tätä pystyy noudattamaan.”

Menee kaksi kuukautta. Olet sinnikkäästi pupertanut iltapäivän proteiinipirtelösi ja kanasalaattisi ja syönyt ohjeen mukaan muutenkin. Paino on pudonnut muutaman kilon, siitä olet iloinen. Salitreenikin on tuottanut tulosta – lihakset ovat alkaneet näkyä selvemmin. Ongelmana tosin on, että iltapäivisn päässäsi tykyttää tolkuton makeanhimo. Joka ei ota laantuakseen vaikka marjoja tai hedelmiä söisit ämpärillisen. Sama toistuu joka ikinen ilta. Tuntuu, että alat menettää järkesi koko touhun kanssa.

Tulee tavallinen tiistaipäivä. Edellisen yön nukuit levottamasti ja töissä olet kinannut työkaverin kanssa. Kaverisi on pyytänyt sinut kahville ja raahustat sateisessa säässä kohti tapaamispaikaa.  Olet valmiiksi kauhuissasi. Kaverisi tahtoo mennä konditoriaan, jossa kävit lapsena. Tiedät, että hyllyt notkuvat croissantteja, jättimäisiä korvapuusteja ja pehmeitä rahkapullia sekä raikkaannäköisiä hyydytettyjä marjakakkuja. Astut ovesta sisään ja kaverisi vilkuttaa iloisena nurkkapöydästä. Samalla huomaat, että sinut ympäröi huumaava tuoksujen tulvahdus. Juuri uunista tulleen pullan tuoksu huumaa. Tiedät, että nyt repsahdat. Tiedät, ettet pysty vastustamaan tuoksua etkä onnellisia muistoja lapsuuden kauppareissuista ja pullapysähdyksistä kahvilassa. Otat kissanpäänkokoisen korvapuustin. Vesi on kihahtanut suuhusi jo ovella.

Seuraavana päivänä syytät itseäsi siitä, että et pysynyt järjestelmällisessä ohjeistuksessa. Eilinen pulla kalvaa hieman mieltä, mutta todellisuudessa syytät itseäsi siitä, että otit työkaverin läksiäiskahveillakin kermakakkua. Kaksi kertaa. Ennen kaikkea syytät itseäsi heikkoudesta ja siitä, että olet epäonnistunut. Kuinka vaikeaa listan noudattaminen muka voi olla? Kyllähän minun olisi pitänyt pystyä siihen! Tänään menen kahteen jumppaan kärvistelemään (ja tekemään synninpäästöä).

Mitä yhteistä näillä kaikilla tilanteilla on? Kaikkiin niihin liittyy nälkä. Tietoisen syömisen käsite (mindful eating) jakaa nälän seitsemään eri nälkään (nämä ovat sitten omia käännöksiä englanninkielisistä termeistä): näkönälkä (eye), nenänälkä (nose), makunälkä (mouth), mahanälkä (stomach), solunälkä (cellular), mielen nälkä (mind), sydämen nälkä (heart). Sillä nyt ei ole kauheasti merkitystä, millä nimellä näitä haluaa kutsua, tärkeintä on pohtia niiden sisältöä ja omaa syömiskäyttäytymistään.  Koen, että jokainen nälkä on tasa-arvoinen ja jotta oikeasti ymmärtää omaa syömiskäyttäytymistään olisi opittava ensin tunnistamaan omat nälkänsä sekä  tasapainottamaan niitä toisiinsa nähden.

Ihminen on yrittänyt laihduttaa vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Keinoja on ollut yhtä paljon kuin tekijöitä. Yhteistä näillä on se, että vippaskonstit ovat pettäneet meidät – ei toisin päin. Väittäisin, että todellisuudessa suurin osa ei osaa tulkita omaa nälkäänsä eikä siten käytännössä OSAA syödä. Jossain matkan varrella nälkäisestä ihmiseläimestä on tullut vain ihminen, jonka vaistot ja luontaiset syömissignaalit ja – tavat ovat sammuneet. Nyt pitäisi sitten opetella syömään uudelleen. Itse koen, että apua oppimiseen kannattaa hakea nimenomaan tietoisesta syömisestä.

Aloitan tämän tekstin myötä pureutumaan tarkemmin eri nälkien luonteeseen ja siihen, miksi itse ravitsemusterapeuttina pyrin ujuttamaan näitä ajatuksia ihmisten päähän hautumaan. 😉 Toivottavasti hetken hauduttelu johtaa myös siihen, että syömisen hallinta saa aivan uuden ulottuvuuden. Ulkoisesta hallinnasta sisäiseen joustavaan hallintaan. Hieno tunne ja taito, uskokaa pois. 🙂

Lukijoiden ajatuksia otetaan mielellään vastaan kommentti-osioon (löytyy tekstin alta kohdasta ”jätä kommentti” tai jos kommentteja jo on , tilalla lukee kommenttien lukumäärä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leirieväitä muiden koostamana. Allekirjoittanut liittyy tarinaan vain syöjän roolissa.