Rakkaus pelasti syömishäiriöltä

Voisi kuvitella, että ravitsemusterapeutin ammatin takia ”osaan” syödä terveellisesti ja hyvin.

Vaan kun minä opin tämän taidon ennen sitä. Ehkä sen taidon oppimisen takia halusin alaa opiskelemaan.

Minä, kuten tuhannet muut, jotka syövät terveellisesti, en tarvinnut taidon oppimiseen syvällistä ravitsemustietämystä. En tarvinnut kalorilaskentaa, en aamuaerobisia (pakko änkeä tämä klassikko joka tekstiin 😛 ). Tarvitsin aikaa, hyviä esimerkkejä ja paljon pohdintoja itseni kanssa. Ja rakkautta.

Luulin pienenä olleeni puntero (ajatus, joka on tullut nyt vesitettyä), joten stressasin syömisestä varsin paljon teini-ikäisenä. Sisäisesti, sillä en muista, että olisin aiheesta paljon puhellut.

Lukioiän asuin anoreksiaa sairastavan kämppiksen kanssa. Kaikki katastrofin ainekset oli kasassa: Kämppisasumista todella nuorena poissa perheen luota, erittäin rankka erikoislukio (kiitos vaan IB:n yliopisto on tuntunut välillä ihan pelleilyltä; en vaihtaisi kokemusta silti mihinkään), syömisen säätely läsnä jatkuvasti kotona ollessa, liian vähän liikuntaa deadlineja puurtaessa, itsetunto-ongemia, jatkuva rumuuden tunne. Ja kyllä, YRITIN kehittää itselleni jonkinasteista bulimiaa ja nipistää syömisestäni.

Vaan oli rakkaus.

Rakkaus ruokaan. Rakkaus nautintoihin.

Minusta ei tullut syömishäiriöistä, koska rakastan ruokaa. Rakastan tehdä sitä, rakastan lukea siitä, rakastan istua alas ihmisten kanssa syömään. Tykkään kokeilla uusia makuja. Tykkään kuulla, miten leipä leivotaan ja olut pannaan (sopivasti rakkaudellinen termi lempijuomani teossa).

Minusta ei tullut ylipainoista, koska tajusin, että ruoka myös rakastaa minua takaisin. Se ravitsee ja pitää minusta huolta. Se on ystäväni.

Harhapoluilla

Suhde ei ole ollut auvoisa. Hurahdin opiskeluaikana panikoimaan, että syön liikaa rasvaa (koska 6 tl/pv – joo, wtf?), liian vähän kuituja (vehnäleseitä salaattiin anyone? erityisen kiva lisä IBSiläisen ruokavalioon – ei yhtään tule vatsavaivoja) ja yleisesti vain liikaa (muistutin sauvasirkkaa ulkomuodoltani opintojen ensimmäisenä vuonna).

Tein syrjähypyn ruoasta mielen nälän kanssa. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi harhailuni, sillä opin kokemuksesta paljon ja väitän, että pystyn paremmin ymmärtämään potilaitani. Ikuna en enää kyllä riuhdo itseäni irti ruoan rakastavasta syleilystä.

Nautinto vs. terveyden edistäminen

Tuntuu, että usein puhutaan siitä, että ihan kauhea, jos sitä ruokaa rakastaa liiaksi – sitähän on heikkoluonteinen ihminen sitten koko ajan syömässä! Hirvein kommentti, jonka olen kollegan suusta kuullut on, että ruoka ei saa olla liian hyvää, jotta sitä ei syö liikaa. Sydämeni vuosi verta noiden sanojen jälkeen ja oli valehtelematta järkyttynyt.

Suomen ravitsemustieteen seuran juhlaseminaarissa oli luento tulevaisuuden näkymistä. Puheenvuorossa asettiin mielestäni vastakkain nautinnot ja terveyden edistäminen, ikään kuin ne eivät sovi samaan ajatusmalliin.

Minun mielestäni ongelma nimenomaan on se, että ne yritetään erottaa toisistaan. Tunteet, kuten rakkaus ja nautinnoista iloitseminen, tulisi liittää olennaiseksi osaksi terveyttä. Tietoa voidaan hyödyntään rakkaudellisissa ruokavalinnoissa, mutta se ei yksistään saisi ohjata syömistä, joka on paljon, paljon enemmän kuin ravintoaineita ja niiden imeytymistä ja terveysvaikutuksia.

Koska olet sen arvoinen  – ja koska kehosi on viisas

Samassa seminaarissa pohditiin teknologian mahdollisuuksia sopivien ruokien ja terveyttä edistävän syömisen löytämisessä. Eräs arvon panelisti intoili laseista, jotka voisi laittaa kauppaan mennessä ja sen näkökenttä sumenisi ”huonompien” valintojen kohdalla ja kirkastuisi, kun kohdistaa katseensa parsakaaliin.

Arvioin tässä männä päivänä teknologiaa myös Prisma Studiossa. Ravitsemusapplikaatioista voi hakea alkustarttia terveellisen ruokarytmin löytämiseksi ja hyvien valintojen tekemiseen, mutta en kyllä suosittelisi ulkoistamaan ruoan säätelyä ja syömisen ajoittamista teknologialle. Enkä innostu kauppalaseista. Miksi?

Koska kehomme osaa tehdä sen. Silloin kun sitä pystyy kuuntelemaan ja olemaan läsnä päätöksissämme.

Tämän taidon olen itse oppinut jo aikoja ennen ravitsemustieteen opintoja. Lukiossa muistan pohdiskelleeni, että hetkonen, aineenvaihdunta… Luulisi sen toimivan paremmin, jos elimistölle syöttää riittävästi polttoainetta ja monipuolista tavaraa. Ja vielä joustavalla mielin, sillä jos valitsen pääosin hyvää tavaraa, niin ei kai sillä voi olla kauheasti merkitystä, jos osa ruoista on epäterveellistä. And behold: tuo sama ajatus ohjaa syömistäni vielä tänäkin päivänä. Ja kas, se toimii kuin häkä. Ilman stressiä, ilman jäätäviä rajoituksia ja panikointeja.

Minua kiehtoo tietysti ruoan tiedepuolikin, mutta arjessani tärkein on intohimoinen rakkaus ruokaan ja ruokanautintoihin.

Olen treenannut lajia hyvin pienestä pitäen. Melkein mestari jo.

mustikkakulho

Äidille ja isälle ja kaikille niille, jotka miettivät, miten auttaa

2013-05-26 20.32.33

Tämä tuli vähän yllättäen. Tämä ylitsevuotava kiitollisuus, joka purkautuu tähän teksiin ja ja kaulalleni kyynelnoroina. Niinä kuuluisina onnenkyyneleinä (ystävät ja blogia pitkään seuranneet, en ole tämän itkun suhteen muuttunut miksikään blogitauon aikana).

Osallistuin ammatillisen kiinnostuksen takia tänään Etelän SYLI:n tilaisuuteen, jossa ihastuttava psykologi Anna Grandlund kertoi ahmintahäiriöistä ja lopuksi keskustelimme aiheesta. Ensinnäkin, luento oli ihan törkeän hyvä ja sain siitä itselleni ammatillisesti ja ihan vaan ihmisenä todella paljon. Toiseksi, sain aiheita ainakiin kolmeen muuhun blogipostaukseen (so stay tuned). Kolmanneksi, tänään ymmärsin jotain isoa itsestäni ja koin ylitsevuotavaa kiitollisuutta vanhempiani kohtaan (kyllä, arvostan edelleen vanhempiani äärettömän paljon, jonka myös ystävät ja blogia pitkään seuranneet tietävät).

Palaan noihin asiasisältöihin myöhemmin, mutta nyt vaan halusin jakaa tämän tunnereaktion teidän kanssa. Koska siitä voi olla apua muillekin ahdistuneiden, masentuneiden (kuten minä), kriisissä kamppailevien tai syömishäiriöiden kanssa taistelevien läheisille. Tai oikeastaan meille kaikille, koska kukapa meistä ei joskus olisi itse kriisissä tai joutuisi sitä sivusta seuraamaan.

Keskustelun aluksi eräs paikalla ollut rouva kysyi, mitä vastaisi omaiselleen, joka hädissään ja epätoivoissaan soittaa – yleensä yöllä (kuten itsekin olen aikanaan tehnyt): ”Miten toimisin parhaiten?” Aivoissani alkoi kuulua kauhea surina. Muutuin observoivasta ravitsemusterapeutista masennusta sairastaneeksi entiseksi potilaaksi. Aloin miettiä äitiä ja isää.

Ja yht’äkkiä näin vaan kaiken selkeästi. Muistin, miten he minut kohtasivat, kun olin sairas. Olin hädissäni, masentunut, ajatuksissani itsetuhoinen, heikko, eksyksissä ja voin henkisesti todella pahoin. Tämä tapahtui parinkympin alkupuolella.

Miten helvetin hirveältä se on voinut vanhemmasta tuntua? Minulla ei ole omia lapsia, mutta jotenkin tästä keskustelusta sain kiinni siitä menettämisen pelosta ja epätoivosta, kun ei tiedä, miten auttaisi.

Ja mitä he sitten tekivät? Kuuntelivat. Olivat neuvomatta liikoja. Isä ajoi Leppävirralta Kuopioon ja vei minut ruokakauppaan, kun en sinne mitenkään olisi itse pelkotiloissani ja ahdistuneena voinut mennä. Hädin tuskin selvisin iskän kanssa, mutta selvisin. Mitä teki äitini, kun soitin huutoitkua sisältävän puhelun ahdistuneena? Kuunteli, sanoi, että koita rauhoittua. Hengitä. Sanoi, että tee ruokaa, syö. Mene käymään ihan vähän vaan kävelyllä. Mene suihkuun. Keitä teetä. Tee jotain, mikä edes hieman helpottaa.

Avasin tämän illan tilaisuudessa suuni. Kerroin tämän. Että minusta tämä oli hirveän hieno tapa. Että he vaan olivat siellä. Tiesin aina, että se tukiverkko siellä löytyy ja he kuuntelevat. Silloinkin, kun itse itkin ja hoin pahaa oloani sikiöasennossa lattialla puhelimeen.

Lähimmäinen, ole vaan siellä. Se riittää. Kuuntele. Välitä. Rakasta. Ja muista, on enemmän kuin ok, että tulee toivoton olo. Ei se haittaa. Se on täysin normaalia. Muista, että aina on toivoa. Asiat muuttuu. Joskus muutos vie pitkän ajan, joskus se on nopeampaa.

Myös meille ammattilaisille varmasti tulee niitä hetkiä vastaanotolla, että tarinat ovat todella karuja ja tuntuu, että mitä tässä sanoisi. Aina ei tarvitse sanoa mitään. Ole ihminen ihmiselle. Se ei vaadi yhtäkään tutkintoa eikä diplomia erityistaidoista. (Tästä tuli puhe myös luennolla tänään.)

Soitin äidilleni äsken tilaisuudesta tullessani ja kiitin. Sanoin, että sanoo iskällekin. Iskälle kyllä laitan linkin heti, kun saan tämän julkaistuksi. Kysyin äidiltä, pelkäsikö hän koskaan. Pelkäsi. Mutta pelko tuli yleensä vasta puhelun jälkeen. Kysyin, että miten sinä pystyit niin mahtavasti ottamaan ne vaikeat tilanteet. Hän sanoi, että tajusi, että ei voi hätääntyä, koska minä olin hätääntynyt. Että ei se auta. Mutta kyllä hän pelkäsi. Sen minä tajusin kunnolla vasta tänään.

Tajusin jotain muutakin. Se, miten he kohtelivat minua on tehnyt minusta paljon paremman ravitsemusterapeutin kuin ilman tätä opetusta ja jonkinmoista mallioppimista. Sillä tajuan, että pysyn itsekin rauhallisena potilastilanteissa enkä (toivottavasti) ole tyrkyttämässä mitään dorkaa oppia siinä kohtaa.

Äiti ja isä, näistä opeista olen ikuisesti kiitollinen. Ennen kaikkea olen kuitenkin kiitollinen rakkaudesta, huolenpidosta ja lehmänhermoista.

P.S. Mitä sanoo äitini, kun soitin hänelle viime syksynä hirveissä sydänsuruissa, ahdistuneena ja täysin eksyksissä siitä, mitä olin elämälläni tekemässä? Sanoi, että rauhoitu. Älä jää yksin kotiin. Mene sinne illan pariakroon. Ei se haittaa, vaikka silmät on vähän punaiset. Still works like a charm. I still need my mum. ❤

En kokenut olevani tarpeeksi sairas

Kävin starttaamassa uuden vuoden Lääkäripäivillä. Luennoitsijana. Kerroin siellä tämän tarinan.

Tämä lappu kaulassa mentiin. Ilmasta ruokaa ja ilmanen narikka! Kannatti lähteä.

Tämä lappu kaulassa mentiin. Ilmasta ruokaa ja ilmanen narikka! Kannatti lähteä.

***

En osaa sanoa, milloin sairastuin syömishäiriöön. Tunnistan ensimmäiset syömishäiriöoireet jo aika varhaisesta lapsuudesta. Muistan esimerkiksi miettineeni, etten halua istua sylissä, jos vaikka sylissäpitäjän mielestä olen painava. Muistan käyneeni 7-8-vuotiaana koiramme kanssa kävelylenkillä ja miettineeni, että pitää lenkkeillä, ettemme kumpikaan lihoisi. En ikinä ollut ylipainoinen tai pyöreä lapsi, mutta koin silti käynnit kouluterveydenhoitajalla mittauksineen ja punnituksineen ahdistaviksi. Muistan, kun terveydenhoitaja näytti kasvukäyriäni. En muista minne niillä käyrillä sijoituin, mutta muistan miettineeni, että painon pitäisi olla sen nollalinjan alapuolella. Että sillä puolella olisi jotenkin turvallisempaa.

Olen miettinyt paljon, mistä nuo lapsuusajan vääristyneet ajatukset ja lihomisen pelko johtuvat. Lapsuudenkotini oli ja on edelleen hyvin tavallinen, tasapainoinen ja terve. Vanhempani eivät ole eronneet. Minua ei ole ikinä kiusattu koulussa, enkä ole kokenut muutakaan fyysistä enkä henkistä väkivaltaa. Kuten jo sanoin, en ole koskaan ollut ylipainoinen enkä edes pyöreä, vaan hyvin tavallisen kokoinen lapsi. Pitkäksikin aloin kokea itseni vasta yläasteelle siirtyessäni. Olin kyllä se syömishäiriölle tyypillinen kympin tyttö koulussa, mutta sitäkään minulta ei kotona ikinä vaadittu, eikä koulumenestykseeni kiinnitetty ikinä liikaa huomiota.

Koen, että eniten vaikutti yksinkertaisesti se, miten lihavuudesta ja laihuudesta puhuttiin – kotona ja oikeastaan kaikkialla. Lihavia ihmisiä kauhisteltiin (miten tuokin on itsensä päästänyt tuon näköiseksi?), laihtumista ja hoikkuutta ihailtiin ja kiiteltiin, omia vatsamakkaroita tai lisääntynyttä painoa surkuteltiin ja itseä soimattiin liikakiloista, vaa-alta käytiin aamulla katsomassa, saako leivän päälle laittaa rasvaa jne. Haluan korostaa, että kukaan lähipiirissäni ei ole ollut mikään superlaihduttaja eikä toisaalta edes laihduttamisen tarpeessa, vaan tämä kaikki oli sellaista ohimennen tapahtuvaa, satunnaista, muiden silmissä ehkä täysin harmitonta käyttäytymistä. Mutta jostain syystä tämä muka-harmiton läskivihapuhe sai minut ajattelemaan jo lapsena, että lihava ihminen on epäonnistunut ja huono ja pienuus ja laihuus ovat tavoiteltavia asioita – varsinkin tytölle.

Syömishäiriöni näkyvät oireet puhkesivat varsinaisesti yläasteelle siirtymisen jälkeen. Yksi laukaiseva tekijä oli paha akne, josta kärsin jo ala-asteen lopusta asti. Sen lisäksi siis, että koin olevani vääränkokoinen, koin olevani aknen ansiosta myös rumin ihminen maailmassa. Kaikkialla puhuttiin, että rasvainen ruoka aiheuttaa finnejä ja kyllä sen sitten naamasta näkee, jos on syönyt suklaata. Ahdistuin ajatuksesta, että ihmiset ajattelevat kukkivan naamani perusteella minun syövän jatkuvasti sipsejä ja suklaata. Että ihmekös tuo, että on tuon näköinen ja kokoinen. Siksi aloin vältellä rasvaisia ruokia, jätin leipärasvan pois leivältä, valitsin kaikista mahdollisista tuotteista sen rasvattomimman vaihtoehdon.

Samalla laihduin. Kappas, tämähän kävi helposti. Onnistuisinkohan laihtumaan vielä vähän lisää. Ja lisää. Ja aina vaan vähän lisää. Tästä lähti todellinen syömishäiriön kuherrusvaihe. Itsetuntoni nousi kohisten, kun laihtumiseni huomattiin ja koin jokaisen kommentin positiiviseksi ja ihailevaksi, oli se sitä tai ei.

Akneeni rasvan karsiminen ei auttanut, se parani vasta rajulla lääkityksellä, mutta laihduttaminen ja rasvakammo jäi. En koskaan lopettanut syömistä kokonaan, kävin mm. aina nauttimassa koululounaan, mutta syömiseni oli hyvin kurinalaista ja sääntöjen värittämää. Ja niukkaa. Samalla pyrin epätoivoisesti olemaan liikunnallinen ihminen, mikä näyttäytyi hyvin sekavana enemmän on enemmän -liikuntakäyttäytymisenä.

Äitini huolestui laihtumisestani ja ensimmäinen hoitokontaktini oli, kun äitini vei minut 16-vuotiaana gynekologille, kun 12-vuotiaana normaalisti vaikkakin epäsäännöllisinä alkaneet kuukautiseni olivat olleet yli vuoden poissa. Vastaanotolla kyllä puhuttiin syömisestäni, mutta ratkaisuksi puuttuviin kuukautisiini sain vain e-pillerireseptin.

Toinen hoitokontaktini oli lukion kouluterveydenhoitaja, joka kutsui minut luokseen, kun minulle nimettömäksi jäänyt opettaja oli kiinnittänyt huomiota kuihtuneeseen olomuotooni. Keskustelu terveydenhoitajan kanssa oli hyvä, sanoin paljon ääneen asioita, joita en ollut aikaisemmin uskaltanut sanoa ääneen tai edes itselleni. Terveydenhoitajakin ilmeisesti katsoi tilanteen kuitenkin olevan hallinnassa – varsinkin kun kerroin hänelle gynekologikäynnistä ja että olen äitini kanssa jutellut asiasta.

En oikeastaan tiedä, mikä oli se ratkaiseva tekijä tai mitä konkreettisesti tein, mutta painoni lähti pikkuhiljaa lukion loppuvaiheesta alkaen nousemaan. Ehkä jollain tasolla ymmärsin, että olen vähän liian laiha ja en voi jatkaa näin. Fyysisen vointini parantuessa ihmiset ympärilläni ilmeisesti totesivat, että vaara ohi ja ongelma selätetty. Minä itsekin ajattelin, että no niin, nyt en enää ole liian laiha. Vaara ohi ja ongelma selätetty.

Sitä mitä en ajatellut, ja mitä kukaan ei minulle koskaan sanonut, oli, että minä en pelkästään ollut liian laiha, vaan suhtautumiseni ja ajattelumaailmani syömisen ja liikunnan suhteen oli täysin vääristynyt – sen jälkeenkin kun en enää ollut vähän liian laiha. En tunnistanut enkä tunnustanut omaa tilaani syömishäiriöksi, en kokenut olevani tai olleeni tarpeeksi sairas. Mutta ei sitä toisaalta tehnyt kukaan muukaan. Myönsin kyllä, että ehkä tosiaan olin vähän liian laiha, mutta hei, en ole enää. En ymmärtänyt, että painon palautuminen normaalille tasolle ei tarkoita ongelman poistumista.

Siksi päänsisäinen sekasorto pääsi jatkumaan vuosikausia. Jatkuvat syyllisyyden tunteet siitä, kuinka paljon voin syödä, kuinka paljon pitäisi liikkua, kuinka paljon minun pitäisi painaa, näytänkö lihavalta, olivat läsnä ihan joka ikinen päivä. Arvotin itseäni ja kehoani edelleen syömisen, liikkumisen ja laihuuden kautta. Paljon voi toki pistää nuoruuden ja tyhmyyden piikkiin, mutta koen silti, että puuttuva itsensä ja kehonsa arvostus ja laihuudelle rakennettu itsetuntoni vaikuttivat mm. ajoittain aika lailla vastuuttomaan seksuaalikäyttäytymiseen, kun hain hyväksyntää ja arvostusta itselleni ja keholleni muiden ihmisten kautta. Ehkä tästä samasta syystä ajauduin myös toistuvasti epäonnistumaan parisuhteissa, kun koin, että minun odotetaan olevan tai minun pitäisi olla jotain enemmän (laihempi, naisellisempi, sopivampi) kuin mitä olen. Pelkäsin aina, etten riitä sellaisena kuin olen.

En tiedä missä olisin nyt, ellen olisi päässyt opiskelemaan ravitsemustiedettä. Valtaosa opiskeluajasta meni edellä kuvaamallani tavalla sekoillen eikä ruokakeskeinen ja kaloritietoinen opiskeluala sitä ainakaan helpottanut. Mutta vihdoin viimeisenä opiskeluvuonna vuorossa oli ravitsemusterapia syömishäiriöiden hoidossa. Luin ennenkuulumattomalla opiskeluinnolla Syömishäiriöiden ravitsemushoito -kirjan kannesta kanteen ja ymmärsin, että tämä kirja kertoo minusta. Eikä pelkästään minusta silloin kun olin vähän liian laiha, vaan minusta monta vuotta sen jälkeen ja oikeastaan vähän vieläkin. Ymmärsin, että olen sairastanut syömishäiriön, enkä ole vieläkään päässyt kokonaan eroon oireista.

Ymmärsin, että minä ymmärrän paljon enemmän syömishäiriöistä, kuin moni opiskelutoverini, joka ei ole sairautta kokenut. Samalla syttyi valtava palo auttaa muita. Hakeuduin mukaan Syömishäiriöliiton vertaistuki- ja vapaaehtoistoimintaan, ja oikeastaan voi sanoa, että lopullinen toipuminen lähti vasta siitä, kun pääsi pohtimaan muun muassa näitä samoja asioita, mitä olen edellä kertonut, muiden saman tai vastaavan kokeneiden kanssa. Tässä vaiheessa puhuin syömishäiriöstäni paljon myös perheeni, erityisesti äitini ja siskoni kanssa, ja koin nämä tukiverkostot ja keskusteluyhteydet niin hyviksi, etten tässäkään vaiheessa nähnyt tarpeelliseksi hakeutua mihinkään varsinaiseen hoitoon syömishäiriöni vuoksi. Pitkään kuitenkin luulin, että syömishäiriöstä ei pääse koskaan kokonaan irti, kun tuntui, että mitä pidemmälle pääsee toipumisen tiellä, sen sairaampi tajuaa olleensa.

Nyt olen 29-vuotias, ja uskallan sanoa olevani toipunut syömishäiriöstä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tasapainoisessa parisuhteessa, jossa en ajattele, että minun pitäisi olla mitään muuta kuin mitä olen. Kuukautiseni palautuivat säännöllisiksi e-pillereiden lopettamisen jälkeen, mutta vasta sitten kun painoni nousi biologiselle normaalipainoalueelle – ei painoindeksin määrittelemälle normaalipainoalueelle, ja olen kohta 1-vuotiaan tyttären äiti. Osaan suhtautua painolukemaani neutraalilla mielenkiinnolla (ahaa, tänään tällainen lukema), enkä lähde vertailemaan sitä eiliseen, huomiseen, viime vuoteen enkä seuraavaan vuoteen. Jos jokin vanha vaate ei mahdu minulle, en jää märehtimään sitä, vaan hankin uuden, sopivammankokoisen vaatteen. En ajattele, että kehoni on tai että sen tarvitsee olla kenenkään muun mielestä täydellinen. Koska minulle se on täydellinen, juuri tällaisena, juuri sellaisena kuin se on.

Tämä oli minun tarinani. En osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, tai kenen olisi pitänyt tehdä jotain toisin tai olisiko kenenkään tarvinnut tehdä mitään toisin. Mutta olen miettinyt, että jos olisin ollut enemmän sairas, jos olisin sairastunut kunnolla, olisinkohan voinut päästä vähemmällä?

-Katri

Mikä teitä fiksuja ihmisiä vaivaa?

Missään ei ole enää turvassa. Nekin ihmiset, joiden kuvitteli olevan ihan tolkkuja tapauksia, pääsevät yllättämään. Jutta ei olekaan television surkuhupaisa hahmo, vaan ihminen, jonka sana on laki. Terveydenhuoltoalan ihmiset, joiden olisi luullut joskus kuulleen sanayhdistelmät ’näyttöön perustuva’ tai ’lähteiden kriittinen arviointi’  lukevat ja uskovat mitä tahansa uskottavaan muottiin pakattua sontaa. Pelkkä salitreeni ei ole enää mitään, nyt treenataan vähintään jonkun sortin uikkarifitnesstä. Mikä teitä fiksuja ihmisiä oikein vaivaa?

Itse innostuin salilla käymisestä vasta viime kesänä, silloinkin oikeastaan vahingossa. Toiseen perspuolikkaaseen yllättävän kovaa iskenyt longboard-tapaturma tiputti minut paitsi konkreettisesti maan pinnalle myös hetkeksi pois lähes kaikesta alaraajoihin kohdistuvasta liikunnasta. Koska sintynyt ja turvonnut perspuolikkaani invalidisoi minut vain, no, sen perspuolikkaan osalta, päädyin haastamaan sitä kehonosaani, jonka vielä koin toimintakykyiseksi. Mielikuvitukseni ei riittänyt salitreeniä kummempaan haasteeseen, joten tartuin puntteihin.

Ja jäin koukkuun, sillä seurauksella, että vanhat paidat kiristävät epämukavasti hartioista ja riittävän pitkien hihojen löytäminen on vielä hankalampaa kuin ennen. Ja tämä kaikki on tapahtunut, edelleen, aika lailla vahingossa. Ei ole ollut tavoitteita, en ole mitaillut kehittymistäni ympärysmitoilla tai kehonkoostumusmittauksilla enkä ole pitänyt salikirjanpitoa. Olen vain käynyt siellä salilla aikaisemmin harrastamieni ryhmäliikuntatuntien sijaan, suht säännöllisesti, sen enempää hifistelemättä. Jättänyt treenin väliin silloin, kun on ollut oikeasti parempaa tekemistä. Tehnyt välillä muutakin kuin salia. Syönyt ihan tavallista ruokaa (ei superterveellistä mutta herkkujakin säännöllisen epäsäännölllisesti sallivaa perusterveellistä), silloin kun on ollut nälkä tai joskus myös siksi, ettei tulisi liian kova nälkä. Tätä voi mielestäni kutsua elämäntavaksi. Ehkä jopa urheilulliseksi/liikunnalliseksi/aktiiviseksi elämäntavaksi. Vähintään terveeksi elämäntavaksi.

Mitä on sitten se fitness-elämäntapa, josta ne vähintään kolme laitetta kerralla varaavat, treenikassia mukanaan laitteelta toiselle raahaavat (miksi?) ja pukkarissa palkkarimakuja vertailevat fitnessbeibet jaksavat jankuttaa? Eikö elämäntapa ole jotain sellaista, jonka mukaan eletään loppuelämä? Aikovatko nämä fitnessprinsessaparat pakata tupperware-kippoihinsa grammalleen punnittuja eväitä, buustereita, latareita ja palkkareita loppuelämänsä? Voivatko he ikinä elää ilman niitä ihania rutiineja, joita fitness-elämäntapaan kuuluu? Aikovatko he missään vaiheessa myöntää, että fitness-elämäntapa (varsinkin silloin kun siitä puhutaan elämäntapana eikä urheilusuorituksena) ja syömishäiriö ovat jo ottaneet toisiaan kädestä kiinni?

Katri

Pakaratarinalle arvoisensa rullalauta-kuva.