Uskaltaako painosta puhua?

Aikanaan muistan, että terveydenhoitopiireissä puhuttiin, että uskaltaako siitä lapsen ylipainosta puhua, kun niin pelätään syömishäiriötä. Asenne oli värittynyt: ”on se nyt kumma, että ei saa puhua asioista suoraan, vaan pitää pelätä jotain mystistä syömishäiriöitä!”

Sitä onkin syytä pelätä. Siis sitä, että mölväisee typeriä ajatukia suustaan. Itse pyrin asettelemaan sanani aina ihmisiä  ja heidän itsemäärämisoikeutta kunnioittavasti. Miksi? Siksi, että haluan tehdä vaikuttavaa työtä. Solvaisemalla jotain typerää ja huolimatonta saatan rikkoa hyvän potilassuhteen ja toisaalta ajatus saattaa jäädä pyörimään asiakkaan mieleen ja tehdä siellä myyrän työtä vuosia tai vuosikymmeniä.

Syömishäiriöt nähdään edelleen jonain mystisenä, hieman etäisenä ja pelottavana ilmiönä. Joskus voidaan ajatella, että sitä sairastava on itsekeskeinen ja pinnallinen, kun oma keho ja syöminen on niin kovin elämän keskiössä. Todellisuudessa kukaan ei valitse sairastua syömishäiriöön. Toistaalta siihen voi sairastua kuka tahansa, mistä myös Syömishäiriöliitto haluaa muistuttaa.

Paino terveysmittarina yksistään on minusta toimimaton. Sitä voidaan kyllä käyttää väestötutkimuksissa, mutta eipä se semmoinen tieto kerro juuri mitään, miten ihminen kokee painonsa tai vaivaako se häntä. Parempia terveysmittareita on jo nyt paljon. Fyysistä terveyttä voi mitata verenpaineella, laborotatoriokokeilla vaikka kuntotestillä (johon voi suhtautua uteliaan neutraalisti, ei ahdistuen). Henkistä terveyttä mittaamaan on olemassa validoituja kyselytestejä, joita pitäisi käyttää paljon enemmän terveydenhuollossa, jos minulta kysytään.

Painosta voi puhua, kuten vaikkapa siinä tapauksessa, kun ostaa suksia (:D sopiva jäykkyys, että luistaa) tai silloin, kun pohditaan, onko heppaharrastus sopiva sinulle. Painosta voi myös puhua aikuisten terveystarkastuksissa, mutta se, että se on ainut keskustelun aihe liittyen terveyteen, ei ole hyvä juttu. Suurimmalle osalle perus terveystarkastusten rinnalla riittää tunne, että on hyvä olo omassa kehossa ja pystyy tekemään niitä asioita, joita haluaa. Kehotuntemukset voivat olla vaimentuneet, mutta pikku hiljaa voi oppia kuuntelemaan, millainen oma keho on. Mistä ruoasta se tykkää, mistä liikunnasta, paljonko se tarvitsee unta ja lepoa.

Lasten painosta puhuminen onkin sitten kinkkisempää. Ystäviltäni olen kuullut ihan liikaa tarinoita siitä, miten lasten kasvukäyriä luetaan kuin piru raamattua. Aivan tavalliset, aktiiviset lapset, joiden syöminen on aivan tavallista, saavat kuulla olevansa jollain tavalla poikkeavia.

Toivoisin, että kenenkään lapsen (0-18 v.) ei tarvitsisi joutua keskustelemaan painosta terveydenhuollossa. Keksin nopeasti ainakin nämä oleellisemmat terveyskysymykset:

1. Tykkäätkö itsestäsi?
2. Onko sinulla kavereita? Jos teille tulee kinaa, miten ratkotte tilanteen? Viihdytkö koulussa?
3. Nukutko hyvin?
4. Maistuuko ruoka? Tykkäätkö laittaa ruokaa?  Mikä on lempiruokasi? Millaisia uusia ruokia olet syönyt viime aikoina? Syöttekö yhdessä perheen kanssa?
5. Pelaatko jotain ulkopelejä tai leikitkö ulkona? Mitä harrastat?
6. Onko sinulla luottoaikuinen, jonka kanssa voit jutella kaikestaa?

Näiden pohjalta voi sitten jutella laajemmin kullekin keskeisistä aiheista lapsen iästä riippuen joko lapsen itsensä tai vanhempien kanssa. Muistutan myös, että lapsuudessa laihduttaminen ei ole tavoite oikeastaan koskaan, sillä pituuskasvu tasaa tilannetta. Siksi on kyllä tärkeää, että kasvua seurataan. Toivon, että asiasta voitaisiin puhua siten, että kenellekään ei tule paha mieli. (No, lähinnä perheelle tai lapsille, koska terveydenhuollon asiantuntija voi paljon omalla toiminnallaan vaikuttaa keskustelun sävyyn.) Jos paino jotenkin pitää huomioida vastaanotolla, niin tässä siihen avuksi rakastamani Neuvokas perheen aineisto.

Kollegani Patrik Borg  puhui jo vuosi siitä, että lasten kehosuhde lähtee vanhempien kehosuhteesta. Tämä on niin totta. On turha kuvitella, että lapset välttyisivät painopelolta,  ulkonäköpaineilta ja pulmalliselta syömissuhteelta, jos vanhempi ei kunnioita omaa kehoaan tai kommentoi muiden ihmisten kehoja epäkunnioittavasti.

Olin viime viikolla psykologi Katarina Meskasen ja valokuvaaja Heidi Strengellin hienon Rakas keho – kirjan kirjajulkkareissa. Puheessaan Katarina painotti, että ihminen ei tarvitse uutta uljasta kehoa, vaan uuden uljaan kehosuhteen. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tuohon uutukaiskirjaan, jos oman kehosuhteen kanssa on pulmia. Omaa Superhyvää keholle – kirjaa suositan kyllä myös lämpimästi, jos haluaa lukea ja pohtia ulkonäköpaineiden ja painopelon vaikutuksista yhteiskuntaan ja sitä kautta myös omaan toimintaan. Luonnollisesti molemmissa kirjoissa on konkretiaa siihen, miten saavuttaa parempi kehosuhde ja miten siitä rakkaasta kehosta pitää parhaiten huolta.

Painosta voi puhua, jos se on tarpeen, mutta se, miten siitä puhutaan, on tärkeää. Paino lukuna on ok, mutta  ei ihmisarvon mittarina, mitä se liian usein tänä päivänä on. Uskoakseni me kehoaktivismiin kallellaan olevat ammattilaiset olemme aika varoittelevalla kannalla painon tarkkailun suhteen siksi, että  olemme kuulleet ja nähneet liian paljon niitä negatiivisia vaikutuksia, joita se saa aikaan. Tyytymättömyyttä omaan kehoon, toisten kehon arvostelua, yleistä huonommuuden tunnetta, epätoivoisia laihdutuskuureja, jotka vain pahentavat tilannetta, toivottomuutta ja alakuloa. Nämä eivät missään nimessä edesauta fyysistäkään terveyttä.

Feminismiä pojille

Helsingin Sanomissa ilmestyi juttu ”kevyellä” otsikolla  ”4 tapaa, joilla miehet sairastuvat syömishäiriöön: suomalaistutkija selvitti, miten eri tavoin sairaus voi alkaa – ja miksi siitä pitää puhua”. Uutisessa kerrotaan Henri Hyvösen pro gradu -työn löydöksiin. Hyvösen mukaan kyseessä on vaiettu ja piiloteltu ongelma. Jokaisen graduun haastateltavan miehen tarina on erilainen, mutta yhdistävä tekijäkin löyty.

”He olivat tyytymättömiä omaan sosiaaliseen asemaansa ja heillä oli vakaa uskomus, että muovaamalla omaa ruumista johonkiin suuntaan, muiden ihmisten asenne heihin alkaisi muuttua.”

Olen jo ainakin vuoden päivät jauhanut useammassa keskustelussa siitä, että olen huolissani pojista. Koska olen feministi, olen tällä hetkellä erityisen huolissani pojista. Siitä, tulevatko he varmasti kuulluiksi. Saavatko he varmasti olla kaikkea, mitä haluavat.

Uskallan tehdä jonkinmoisia yleistyksiä nyt sen perusteella, mitä ympärilläni näen. Tytöistä ja naisista on vuosien saatossa tullut yhä paremmin pärjääviä – niin työssä kuin elämän muilla saroilla. Kiltin tytön syndrooma saattaa kyllä vaivata ja sen takia tytöt ovat (osittain omien) paineiden alla ja uuvahtavat.

He voivat kuitenkin olla kaikkea mahdollista: tyttömäinen hupsuttelija, sporttinen verkkarihoppari, dramaattinen älykkö tai herkkä taiteilijasielu. He ottavaat ja lähtevät  parikymppisinä toiselle puolelle maailmaa seikkailemaan pienistä kotikylistään, jossa ei tapahdu mitään. (Olin aivan koukussa Au pairit -sarjaan :D). No biggie.

Vaan pojat. Minulla on vähän semmoinen fiilis nyt, että pojat ovat jääneet huomiotta. Juttelin tästä aiheesta noin vuosi sitten ystäväni ja hänen ruotsalaisen työkaverin kanssa. Ruotsalainen nainen oli sitä mieltä, että feminismiltä on unohtunut ottaa huomioon miehet. Ilmiö näkyy heillä siinä, että maassa on kyllä hyvä boss-lady -meininki, mutta boss ladyt eivät oikein innostu pariutumaan niiden hieman reppanoiden miesten kanssa, jotka ovat pudonneet ”minä osaan ja olen hyvä” -kärryiltä.  Kuten hän ilmaisi: Ruotsissa on keskitytty vuosia vahvistamaan tyttöjä, mutta siinä sivussa unohtuivat pojat. Tämä ei ole missään määrin hyväksyttävää tai toivottavaa. Kaikki hyötyvät feminismin sanomasta, siitä, että hyvässä yhteiskunnassa on todellinen tasa-arvo ja vapaus. Feminism is unisex (teksti paidassa, jota en ostanut Riikasta ja nyt harmittaa).

Toinen vähän eri henkinen merkki epätasa-arvosta ovat pienet, arkiset asiat. Mies ei noin vain voi vetäistä hametta päälle ja lakata kynsiä. Luin itsekin vähän yllättyneenä nettiartikkelin, jossa purettiin miesten netissä käymää keskustelua siitä, mitä tekisivät, jos stereotypiat eivät heitä rajoittaisi. Ompelisivat. Käyttäisivät kukkaishajuvesia. Käyttäisivät meikkiä silmäpussien peittämiseen. Itkisivät. Eräs toteaa: : “I’d knit so hard, bro.” 

Seuraan sukulaispoikien käsityksiä ruoasta ja jako on aika selkeä: kasvikset eivät ole heitä varten. Näin typerät mielikuvat haittaavat poikin terveyttä dramaattisella tavalla. Se ei haittaa, että he eivät syö kasviksia teini-iässä, mutta jos heillä on yleisesti käsitys, että liha on miehistä ja kasvikset ei, ei siitä seuraa hyvää. (Ääripäitä välttääkseni mainittakoon vielä, että en toivo myöskään, että kukaan syö pelkkää salaattia ja kuvittelee sen olevan terveellistä. Tarvitaan monipuolisuutta – lihalla tai ilman. Mielellään ilman.)

Kitisin muuten niin hienolle ympäristönsuojeluhankkeelle 1MillionWomenille Facebookissa, että minkä ihmeen takia tässä ei huomioida miehiä? Kai heitäkin kiinnostaa maapallon ja jälkikasvun tulevaisuus siinä missä naisiakin. Tällaista keinotekoista jakoa miehiin ja naisiin en vaan voi tajuta. Minusta se ei myöskään ole feminismin hengen mukaista. Omaan näkemykseen voi tietysti vaikuttaa se, että olen luontevasti ollut sekä tyttö- ja poikaporukoissa sekä nyt myöhemmällä iällä nais- ja miesporukoissa ja lähimmät ystävät ovat niin miehiä kuin naisiakin.

Olen sitä mieltä, että jos tahallamme saarramme pojat hyvien juttujen ulkopuolelle – oli se sitten maailman pelastaminen tai itsensä kehittäminen ja itseilmaisu – se tulee kostautumaan ikävällä tavalla. Olen tässä maahanmuuttokriittisten digiritarien esiintuloa seurannut ja miettinyt, että onko tässä siitä kyse, että heillä ei ole muutakaan keinoa tulla huomatuksi? Kokevatko hekin, että heidän sosiaalinen asema on niin heikko, että hakevat vahvistusta – syömishäiriöiden sijaan – ulkopuolisesta vihan kohteesta?

-Leena

Ja alussa oli pullea mato

Mato ahmii salaa
liikaa välipalaa.
Se tunneliinsa juuttuu,
suivaantuu ja suuttuu.
Voi mato-poloa,
tosi noloa!
Ei auta tässä muu,
kuin oottaa että laihtuu
ja olla ilman ruokaa,
mato-rukka huokaa.

Oli aika, jolloin tämä rallatus olisi ollut vain lastenlaulu muiden joukossa.

Ne ajat ovat menneet. Tilanne voi eskaloitua mato-laulusta melkoisen.

Asenteet niin syvällä, että niitä on vaikea tajuta

Joitain vuosia sitten veljentyttö rallatteli  ”hölkkää, hölkkää, liika läski pois” juostessaan ympäri taloa, johon minä yritin hyvin diplomaattisesti sanoa, että hei, tuo on ihan höpöhöpö-juttuja. Yritin olla tekemättä isoa numeroa, mutta valitettavasti siitä tuli sellainen. Veljeni alkoi sanoa, että mitä nyt tuommoisesta lasten jutusta sanomaan mitään. Flippasin aika totaalisesti tästä veljelleni ja luulen, että hän ei vieläkään tajua, miten haitallista tuollainen puhe on.

Enkä nyt syyllistä veljeäni mistään. Hän, kuten suurin osa meistä ihmisistä, ei edes hahmota, mikä ajatteluamme ohjaa. Hänen on todennäköisesti vaikea ymmärtää, että laihdutuspuhe, kaikenlainen sellainen, on minun perspektiivistäni äärettömän haitallista ja sillä voi olla vakavat ja sieluakalvavat seuraukset.

Omien mielipiteiden lisäksi päätin, että tutustunpa aiheeseen vähän syvällisemmin. Tätä postausta varten tutkailin Body Image -tiedejulkaisun juttua ja löysinkin sieltä mielenkiintoisen tutkimuksen (n=1126), jossa selvitettiin 4—6 -vuotiaiden asenteita mm. ylipainoisuutta kohtaan.

Tutkimus tehtiin niin, että lapsille oli erilaisia tarinoita, joissa seikkaili normaalipainoinen sankari, pyörätuolissa oleva ja ylipainoinen. Versioita oli sekä poika- että tyttösankarista. Toinen tutkimus tutki myös sitä, että miten lapset kokivat sankarin ominaisuudet, kun kaverijoukko oli normaalipainoista ja ylipainoista. Tarina sinällään ei liittynyt mitenkään näihin asioihin, vaan keskittyi kissan pelastamiseen puusta.

Tulokset tukevat sitä, mitä aiemmatkin tutkimukset ovat viestineet: lapset arvottavat pyörätuolisssa istuvan tai peruspainoisen lapsen monella mittarilla ylipainoista kyvykkäämmäksi.

Eikä tässä kaikki. Alle kouluikäiset muksut liittivät ylipainoisuuteen negatiivisia ominaisuuksia, kuten heikommin koulussa suoriutumisen.  Suurin osa ei olisi halunnut ystävystyä ylipainoisen lapsen kanssa ja suurin osa ajatteli, että heillä ei ole paljon kavereita. Ylipainoisten ajateltiin myös olevan erityisen tyytymättömiä ulkonäköönsä.

Tämä on pysäyttävää ja hyvin, hyvin vakavaa.

Miten on mahdollista, että neljävuotias lapsi jo osaa syrjiä toisia näin selvästi ylipainon perusteella?

Ei ihme, että veljeni ei hahmota, että pienessä hölkkärallattelussa on mitään vikaa — läski ei saa olla, joten sehän on hyvä hölkätä pois.

Aiheuttaako media syömishäiriöitä?

Seuraavaksi sukelsin keskustelupalstojen uuvuttavaan maailmaan perehtymään, mitä mieltä maailma on median roolista syömishäiriöihin vaikuttavana seikkana. Sanon uuvuttaa sen takia, että olen tämän surffailusession jälkeen peloissani, että maailmasta ei ikinä lopu ”pelastettavat” naiset ja miehet, vaikka miten itse jankkaisi kehopositiivisuus-asioita.

Koska missionihan tietysti on, että jokainen maailman kansalainen olisi tyytyväinen kehoonsa ja rakastaisi itseään sellaisena kuin on (#nuorijanaiivi ). Teen mahdottomilta tuntuvia asioita, koska takaraivossa on ajatus ainakin yritin.

Eräät ovat sitä mieltä, että ei, media ei selitä ilmiötä. Kyllä taustalla on psyykkiset ongelmat, onhan kyseessä psyykkinen sairaus eikä mikään laihduttelu-taipumus (yleensä myös ahmintahäiriöihin liittyy laihduttamista). Jotkut korostivat vanhemmuuden merkitystä. Että kyllä vanhempien pitäisi päättää, mille medialle lapsi altistuu ja rajat ja rakkaus suojaa kyllä lasta.

Kun se olisikin näin yksinkertaista. Joko tai -selitys. Yleensä kuitenkin sekä että. Vaikka väitän, että syömishäiriöissä on aina vahva, erittäin vahva, psyykkinen puoli, se ei välttämättä ole ollut siellä sairastumisen alkuvaiheilla.

Tiedän lukuisia tapauksia, joissa syömishäiriö on aidosti oikeasti lähtenyt liikkeelle a) lisääntyneestä terveysajattelusta (joka on ollut viime vuosiin asti enemmänkin ihaltavaa kuin huolestuttavaa) b) laihduttamisesta. Joskus taustalla on perheen sisäisiä ongelmia, kuten avioerotilanteita, vuorovaikutussuhteen pulmia tai vastaavaa, mutta ei suinkaan aina. Eihän kaikista avioerolapsista tule psyykkisesti oireilevia.

Lisäksi on mahdotonta tässä tietotulvassa ja kommunikaatiovälineiden ristitulessa yrittää suojata lapsia ja nuoria median laihdutus-, treenaus tai syömispuheelta. Joista 99 % on olemassa siksi, että joku rikastuu ihmisten tyytymättömyydellä itseensä.

The multi-billion dollar beauty industry depends on a strong emphasis on the value of beauty and appearances for women, because this supports a consumption-based culture in which the answer for any problem can be achieved by purchasing advertised products for improving one’s appearance (Wolf 1990; Kilbourne 1994; Thomsen, McCoy, & Williams, 2001).

It also supports the theory that the mass media promotes and maintains the “normative discontent” that females experience about their bodies.

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Median viestiä muokkamalla ei estetä täysin syömishäiriöihin sairastumisia, mutta ainakaan maaperä niiden synnylle ei ole niin otollinen kuin mitä se on nyt.

Tupakoimattomuus ei estä keuhkosyöpää, mutta se ennaltaehkäisee sitä kuitenkin varsin tehokkaasti. Realistisemman ja suvaitsevamman kehokuvan viestiminen ei estä kaikkia syömishäiriöitä, mutta todennäköisesti puskuroi viestiä ja luo realistisempia vertailukohtia.

”Koska syömishäiriöiden syntyyn vaikuttavat myös sosiokulttuuriset tekijät, yhteiskunnan tasolla vallitseviin laihuutta suosiviin kauneusihanteisiin sekä lasten liian varhaisiin suoriutumis- ja menestymispaineisiin on syytä suhtautua kriittisesti.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kehotyytymättömyys alkaa varhain

”Laihdutusyritykset ja tyytymättömyys ulkonäköön alkavat olla murrosikää lähestyvien lasten, erityisesti tyttöjen, keskuudessa niin yleisiä, että niitä pidetään melko normaaleina ilmiöinä.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kuten postauksen alussa esitellystä tutkimuksesta voimme lukea, lasten ajatukset muokkautuvat hyvin varhaisesta iästä alkaen. Siltä on mahdotonta välttyä.

Lapsista kasvaa nuoria, joiden suurimpana toiveena on laihtua ja pysyä hoikkana.

In one survey, the number one wish of girls aged 11-17 who were given three magic wishes for anything they wanted was “to lose weight and keep it off”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Näistä nuorista tulee aikanaan naisia, joista puolet haluavat muuttaa painonsa, jos jotain saavat elämässään muuttaa. (Samainen artikkeli kuin edellisessä lainauksessa.)

This pervasive body dissatisfaction and preoccupation with weight has become part of the female experience in North America; so much so that “psychologists have coined the term ‘normative discontent’ to explain the idea that it is normal if you are a female to be unhappy with your weight”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

”From underweight and anatomically impossible Barbies, to jokes at the expense of normal-weight female characters on television, women are trained to hate their own bodies from birth until death – and pointed toward starvation diets as the only way to be loved and appreciated.” 

EI! Naisen määritelmä ei ole olla tyytymätön painoonsa. It’s bullshit. Niin minäkin joskus luulin, kunnes tajusin, että on sulaa hulluutta laittaa itsensä vankilaan. Sillä sellaisena minä näen kehotyytymättömyyden. Vankilana, joka asettaa ahtaat rajat, joiden sisällä on pysyttävä. Ja sellainen ajattelu nyt vaan ei ole edes luontaista itselleni.

(Tässä nyt taas naisesimerkki, mutta ihan yhtä huolissani olen poikien ja miesten kehokäsityksistä ja toisaalta miehuuden käsitteestä yleensäkin. )

Median teemat ja toimet eivät välttämättä selitä syömishäiriöitä, mutta väitän vahvasti kyllä, että sillä oma roolinsa on. Jos nuori vertaa itseään jatkuvasti stereotyyppisiin tyttöihin ja naisiin (tiedätte, mitä tarkoitan: pitkä tukka, hoikka, mielellään valkoihoinen, isot silmät ja huulet, ei silmälaseja, ”hyvät” rinnat, pylly, mutta ei liian iso pylly, kapea vyötärö), ei siitä voi seurata mitään muuta kuin mielipahaa — ja todennäköisesti jotain sekoilua painonhallinnan kanssa. Aika hiton vahva lapsi ja teini pitää olla, että kykenee herkät teinivuodet ohittamaan nämä vaatimukset täysin.

Niin, ja nykyäänhän tätä vertailua tehdään sosiaalisessa mediassa, eikä pelkästään ammaatimediatoimistojen tuottamana. Kuva- ja asennepommituksen määrä on valtava.

Itse en teininä pystynyt olemaan välittämättä. Vihasin kehoani niin paljon, että vaan hyvitelläkseni noita vuosia, olen luvannut rakastaa kehoani niin myötä- kuin vastamäessä. Vain koska olin sille niin kauhean ilkeä monta vuotta. Liikaa lenkkiä, nälkiinnyttämistä, raivoitkuista mahani raapimista ja reisieni puristelua. Syömishäiriöiltä vältyin todennäköisesti vain kahdesta syystä: rakastin ruokaa ja koska äitini oli aina näyttänyt tolkun mallia kehoasioissa ja puhunut kehostaan kauniisti.

Oma tarinani menee siis niin, että kotijutut eivät altistaneet painosekoilulle, mutta ympäröivä maailma kyllä (sen aikakauden Sugar- ja Seventeen-lehdet herättivät lähinnä epätoivoa ja hillitöntä vertailua). Tämä on kuitenkin vain yksi tarina.

Kehopositiivisuutta tilalle

Syömishäiriöiden etiologia eli synty on monimutkainen prosessi. En pidä joko tai -jaottelusta. Vastakkain EIVÄT ole yhteiskunnan vaikuttimet, kuten ulkonäkökeskeisyys ja hoikkuuden ihannointi, versus psyykkiset ja geneettiset vaikuttimet. Jankkaaminen siitä, onko medialla roolia vai onko syy kasvatuksellisissa tekijöissä ja roolimalleissa, on typerää, sillä se ei voi johtaa mihinkään lopputulokseen. Mitä merkitystä sillä on, että saataisiin tietää vaikkapa se prosentuaalinen osuus sairastuneista, joiden laukaiseva tekijä oli media ja se, jonka syyt olivat esimerkiksi kodin asenne laihdutukseen?

Jokaisen syömishäiriöön sairastuvan tarina on yksilöllinen. Hoidon pitäisi joka tapauksessa olla räätälöityä ja huomioida kaikki mahdolliset seikat, jotka selittävät ja ylläpitävät sairauden ajatuksia.

Ennemmän on kyse siitä, että kaikki kokisivat iloa kehostaan kuin siitä, että paniikissa suojellaan syömishäiriöiltä. Se, että matomatonen syö liikaa ja alkaa laihduttaa, on vaan kuvausta ihmisten ääliömäisestä käytöksestä ja vanhoillisista ajatuksista. Siksi sen sanomaa ei tarvitse tuleville sukupolville siirtää. Matomatonen on hyvä pulleana (joka todennäköisesti johtui vaan välipalasta ja sen aiheuttamasta turvotuksesta!).

Kieltäydyn elämässä maailmassa, jossa lasten laihduttaminen on normaalia ja puoliksi hyväksyttyä, koska lihavuus ja läski on kammoksuttavimpia asioita, mitä muka on. Herranjestas nyt sentään, nämä hullut ajatukset johtavat syrjintään. SYRJINTÄÄN! Ylipainoisia pidetään huonompina ihmisinä kaikilla mittareilla — pääosin tiedotamattomalla tasolla. Luojan kiitos, kehopositiivisuus -aatteen kautta tämä on vähitellen muuttumassa. Esimerkkinä nyt vaikka pluskoon mallit Ashley Graham ja Tess Holiday, jotka ovat antaneet kasvot ja kehon kauniille ja seksikkäille, mutta myös hauskoille ja kyvyikkäille ylipainoisille naisille.

Että jatkossakin tulen puuttumaan typeriin rallatteluihin ja lastenlaulujen sanoituksiin, vaikka miten osa ihmisistä pitäisi minua tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana. Jos haluaa asioiden muuttuvan, pitää sentään pystyä näkemään, mikä on pielessä.

Ehdottaisinkin lopuksi seuraavia suojakeinoja kehotyytymättömyyttä vastaan:

1. Jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetuntemus.
2. Jokainen lapsi ansaitsee tulla arvostetuksi ja kuunnelluksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetunto.
3. Aikuisen pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä lapsille. Oman kehon rakastaminen voi olla vaikeaa, jos on itse kasvanut kelpaamattomuuden kulttuurissa. Apua ja tukea on kuitenkin tänä päivänä saatavilla.
4. Aikuisten pitäisi pitää enemmän älämölöä hölmöistä jutuista, joita media meille syöltää.  Sanoa jyrkkä ”ei” anorektisille malleille, epäterveille syömis- ja treenikäsityksille ja television ääliömäisille ja vaarallisille laihdutusohjelmille ja -trendeille. OLLA MENEMÄTTÄ NIIHIN MUKAAN. Lakata ihannoimasta stereotyyppisiä, yhdenmallin käsityksiä ulkonäöstä.

P.S. Kiitos mato-lauluvinkistä Petralle, joka oli pudistellut päätään lasten kevätjuhlassa, kun lapset olivat laulun esittäneet. Itse en voi käsittää, että jonkun mielestä on täysin ok pistää lauma penskoja moista veisaamaan.

Kun syöminen ei täytäkään – Mitä tarkoittaa ahmintahäiriö?

Lupailin aikoja sitten varsin luetussa postauksessani, että kirjoittelisin ahmintahäiriöt aiheesta enemmän blogiin. Ajattelin, että Älä laihduta – päivän viikolle tämä aihe istuu hyvin.

Osallistuin helmikuussa Etelän SYLI:n tilaisuuteen, jossa psykologi Anna Grandlund kertoi ahmintahäiriöistä. Tein kiivaasti muistiinpanoja, joita pyrin hyödyntämään tässä jutussa. Lisäksi käytän poimintoja loistavasta kirjasta Irti ahminnasta – Kohti tasapainoista suhdetta ruokaan (Keski-Rahkonen A, Meskanen K, Nalbantoglu M. Duodecim 2013).

Koska en ole ahmintahäiriötä kokenut, en luonnollisestikaan mitenkään pääse kovin henkilökohtaiselle tasolle, mutta yritän silti painottaa niitä yksilöiden tuntemuksia ja ajatuksia, joita sairauteen liittyy. Irti ahminnasta – kirjasta hyödynnän sairastuneiden lainauksia.

Lääketieteellistä lähestymistä ja diagnooseista syömishäiriöihin (sis. ahmintahäiriöt) saa joulukuussa uudistuneesta Käypä hoito – suosituksesta.

Ahmimishäiriöt – mistä on kyse?

Ahmimishäiriöiksi lasketaan bulimia ja ahmintahäiriö BED, Binge Eating Disorder (kyllä, suomenkieliset nimeämiset ei ole mennyt ihan nappiin tässä… itsekin menin aluksi ihan sekaisin, kun aloin tätä kirjoittaa) ja epätyypilliset ahmimishäiriöt. Käytännössä suurin osa sairastaa epätyypillistä, eli sellaista, jossa oireiden kirjo on hyvin moninainen. Tässä jutussa puhun nyt enimmäkseen BEDistä, vaikka varmasti monet näistä pointeista koskevat erilaisia ahmimishäiriöitä.

Määritelmät ovat muutenkin niin ja näin: Eiköhän pulmana ole ne ajatukset, jotka oireilevat ongelmallisena syömisenä eikä niinkään se, mitä syö ja millä tahdilla ja kompensoiko syömistä vai ei.

Ahmimisen tarve on usein epäselvä ja aina yksilöllinen. Siten myös hoidon on tärkeä olla yksilöllinen.

Ahminta pakoporttina

Ahminnan tarve ei ole mikään kevyt tuntemus. Anna Granlund hahmotti luennolla, että ahmimisen tarve ohittaa (terveys-)tiedon, tehdyt päätökset ja lupaukset. Ahminnalla turrutetaan tunteita, mikä vahvistaa negatiivista ajatusta itsestä. Nämä arvottomuuden ja huonommuuden tunteet fuusioituvat osaksi minuutta. Tämä on hyvin tyypillistä myös ihan peruslaihduttajille: ajatellaan, että koska nyt mokasin tämän dieetin, olen huono ja heikko ihminen. Eihän siitä ole kyse, vaan tapa käsitellä pettymyksiä on liian mustavalkoinen tai asetetut tavoitteet ovat epärealistisia. Harva tiedostaa tätä ajattelumallia – sen olen omassakin työssäni huomannut.

Ahmimiskohtaus saa aikaa hetkellisen jopa transsinomaisen hyvänolon tunteen, joka kuitenkin kestää vain hetken ja saa loppujen lopuksi aikaan itseinhon tunteita ja pettymystä, että tarvetta ei ole pystynyt kontrolloimaan.

Ahminta toimii pakoporttina ahdistukselle ja haastavien tilanteiden tai tunteiden kohtaamiselle. Tämä johtaa negatiiviseen kierteeseen, joka vaikeuttaa ahminnan lopettamista.

”Minulle ahminta on liittynyt patoutuneisiin tunteisiin, joita en jostain syystä ole kokenut voivani purkaa muuten. Tai oikeammin, en edellenkään ahminnalla purkanut tunteita, vaan lohdutin itseäni ja tein paremman mielen itselleni. Ehkä jopa peitin hyvänolontunteella oikeita tunteita.” 

”Ahmin, kunnes olen liian ähkyssä ja tunnen itseni iljettäväksi ja ihraiseksi palloksi. Mutta ahmiminen on kannattavaa, koska olen kuitenkin saanut makunautinnon, suuhuni jotain pureskeltavaa sekä ajatukset siirrettyä muualle. Eikä ruoka koskaan sano vastaan tai pahoita mieltäni: se tulee aina mielellään ostoskoriin ja ujuttautuu pala palalta luokseni.”

”Ongelmasyömisestä on vaikea päästä eroon, koska ihminen lähtökohdiltaan on varmasti ennemmin vaikeita asioita karttava kuin ne kohtaava. Jotta voisi päästä ongelmasyömisestä eroon, pitää ensin kohdata itsessään ne asiat, jotka ajavat siihen. Jos ongelma olisi pelkkä syöminen, se olisi helppo asia saada kuntoon. Kysessä on kuitenkin enemmän kuin vain kyltymätön rakkaus ruokaan, ja syyt ovat poikkeuksetta vaikeita asioita ja tunteita, usein monimutkaisia ja monisyisiäkin, joiden käsittelyä ennemmin välttelee kuin tarttuu niihin ja selvittää ne.” 

Lainaukset Irti ahminnasta – kirjasta

Negaatiokierteen seuraukset

Monella ahmintahäiriöstä kärsivällä on takana useita laihdutuskuureja ja painon kanssa jojoilua. Nämä tiedetään tehottomiksi painonpudotustavoiksi, mutta ne myös altistavat ahminnalle. Tällaisten kierteiden seuraukset voivat olla melkoisen dramattisia. Monen ahmintahäiriötä sairastavan tunne-elämä voi olla epävakaa ja ajattelu on passiivis-aggressiivista. Tällöin on myös vaikea uskoa muiden myötätuntoon ja moni on armoton itseään kohtaan. Kuulostaa kovin vaikealle ja rajoittuneelle elämälle.

”Koen olevani jotenkin huono, väärässä ja surullinen ja ahmin, jotta tuntisin oloni paremmaksi. Jos en kuitenkaan jostain syystä pysty käsittelemään asiaa, joka mielenkuohahduksen on aiheuttanut, niin en tavallaan pääse lainkaan irti ahdistuksesta ja sama paha mieli vain pyörii mielessäni ja siten jatkan ahmimista.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta

Ylipaino = heikko itsekuri, kun ei osaa edes syömisiään hallita.

Anna Granlund puhui luennollaan siitä, että helposti anoreksiaan sairautena liitetään jonkinasteinen itsekuri-gloria. Päivitellään, miten kova itsekuri sairastuneella on, kun pystyy kontrolloimaan liikuntaa ja syömistä niin rajusti.

Tosiasiassa moni ahmimishäiriötä sairastava rajoittaa itseään elämän kaikilla osa-alueilla, ei vain liikunnan ja ravitsemuksen suhteen. Tämä ei vain näy päälle yhtä selvästi. Ehkä sen takia, että ahmimishäiriötä sairastava vetäytyy sosiaalisista tilanteista ja ihmissuhteet voivat negaatiokierteen takia heiketä. Ehkä sen takia, että häpeää omaa ulkomuotoaan. Ehkä sen takia, että haluaa uppoutua syvämmälle ahmintaan ja lykätä negatiivisten tunteiden kohtaamista.

”Kun muutin yksin, syömiseni lähti käsistä. Haalin itselleni usein ison kasan kaikkea halpaa, makeaa ruokaa: illan kasa saattoi olla suklaalevy, karkkipussi, keksipaketti, jäätelöä. Söin ne kaikki. Tunsin pahaa oloa ja jäin joskus pois sosiaalisista menoista sen vuoksi, että halusin viettäää illan herkkujeni kanssa. Ahmimishetkessä en miettinyt ensimmäisen suklaapalan jälkeen makua enää. Tärkeintä oli saada mahdollisimman paljon suuhun kaikkea. Nopeasti. Enemmän. Olo oli välillä kauhea, mutta jotenkin päätin aina ahmimiskohtauksen jälkeen, että nyt sellaista ei tule hetkeen.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta.

Mikä avuksi?

Ahmintahäiriöistä on vaikea parantua, jos ei kohtaa niitä ongelmia, jotka siihen ajavat. Se ei vain voi olla vaikeaa, se aivan varmasti on sitä. Kuitenkin on hyvä ymmärtää, että vaikeudet on tehty voitettaviksi ja se kokemus taas vahvistaa ihmistä. Ilman eheää minuutta on vaikea tietää, kuka on ja mitä haluaa. Elämän mielekkyys voi olla vaakalaudalla.

Ahminnasta parantumisen tiellä on monien hyvien taitojen opettelu. Myötätunnon lisääminen, hyväksynnän opettelu (erityisesti itseä kohtaan) sekä tietoisuustaitojen vahvistaminen. Näistä on varmasti apua ja hyötyä myöhemmin elämässä. Toiveikkaasti voidaankin mielestäni ajatella, että vaikka parantuminen on kivuliasta, sen myötä saa sellaisia työkaluja elämään, joita tarvitaan monessa tilanteessa.

Olen huomannut, että monelle ammattilaiselle tämä aihe on vaikea. On vaikea hahmottaa, missä menevät omat ammattitaidon rajat. Uskoakseni kuitenkin se, että toivoo toiselle hyvää, osaa olla objektiivinen tilanteen suhteen ja ymmärtää sairauden perustat, vie jo pitkälle. Nähdäkseni ravitsemusterapeutin tonttia on täsmäsyömiseen kannustaminen, suunnitelmallinen ja konkreettinen apu, mitä syödä ja miten herkutella järkevästi ja tietoisempaan syömiseen harjaannuttaminen.  Tämän lisäksi koen, että ahmintahäiriöistä kärsivälle on tärkeä valaa uskoa, että muutos on mahdollista. Sillä mitä useammasta suusta tätä viestiä tulee, sitä parempi.

”Nykyisin haluan tosissaan unohtaa nuo kolmekymmentä vuotta, jolloin syöminen määriteli elämääni. Jäin monesta asiasta mielestäni paitsi. Nyt yritän kuroa kiinni noita asioita elämässäni. Toisaalta tiedän, että olen hirmuisen vahva. Olen taistellut jotain sellaista vastaan, mitä ei voi sanoin kuvailla. Tiedän selviytyväni mistä vain, koska olen pystynyt pysäyttämään ahmimiskierteeni. Rakastan sen verran itseäni ja elämääni, etten anna ahmimispeikon tulla enää luokseni.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta

Itsehoitovinkit ja -linkit

Irti ahminnasta – kirjan alkupuheessa todetaan: ”Kirjoitimme tämän oppaan, koska Suomessa suurin osa ahminnasta kärsivistä ei pääse minkäälaiseen hoitoon. Huolimatta ahminnan aiheuttamista terveysvaaroista ja kärsimyksestä apua on vaikea saada sen paremmin julkisen terveydenhuollon piiristä kuin yksityisestikään, pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta.”

Siksi ajattelin, että on hyvä laittaa tämän postauksen oheen tiedoksi niin tuo jo edellä mainittu kirja kuin Mielenterveyskirjaston nettisivusto Irti ahminnasta. Soisin tietysti, että jokainen saisi hyvää, henkilökohtaista hoitoa, mutta ainakin nämä lähteet ovat huolella laadittuja, kattavia ja niistä on varmasti hyvä lähteä liikkeelle. Ehkä henkilökohtaisen avun hakeminen ja saaminen tuntuu alun jälkeen myös helpommalta.

(Toivottavasti voitte olla ylianalysoimatta esiintymisiä toisin kuin meikä… Videoiden tekijöille huomio, että saa hymyillä! 😀 Suositus: Kuunnelkaa harjoituksia, älkää katsoko… Vaikka on vakava aihe, se ei siitä muutu paremmaksi, jos puhuja kuulostaa ja näyttää siltä kuin olisi itse itkuun purskahtamassa. T: entinen masistelija, että tiedän vähän mistä puhunkin. 😉 )

***

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).

Äidille ja isälle ja kaikille niille, jotka miettivät, miten auttaa

Tämä tuli vähän yllättäen. Tämä ylitsevuotava kiitollisuus, joka purkautuu tähän teksiin ja ja kaulalleni kyynelnoroina. Niinä kuuluisina onnenkyyneleinä (ystävät ja blogia pitkään seuranneet, en ole tämän itkun suhteen muuttunut miksikään blogitauon aikana).

Osallistuin ammatillisen kiinnostuksen takia tänään Etelän SYLI:n tilaisuuteen, jossa ihastuttava psykologi Anna Grandlund kertoi ahmintahäiriöistä ja lopuksi keskustelimme aiheesta. Ensinnäkin, luento oli ihan törkeän hyvä ja sain siitä itselleni ammatillisesti ja ihan vaan ihmisenä todella paljon. Toiseksi, sain aiheita ainakiin kolmeen muuhun blogipostaukseen (so stay tuned). Kolmanneksi, tänään ymmärsin jotain isoa itsestäni ja koin ylitsevuotavaa kiitollisuutta vanhempiani kohtaan (kyllä, arvostan edelleen vanhempiani äärettömän paljon, jonka myös ystävät ja blogia pitkään seuranneet tietävät).

Palaan noihin asiasisältöihin myöhemmin, mutta nyt vaan halusin jakaa tämän tunnereaktion teidän kanssa. Koska siitä voi olla apua muillekin ahdistuneiden, masentuneiden (kuten minä), kriisissä kamppailevien tai syömishäiriöiden kanssa taistelevien läheisille. Tai oikeastaan meille kaikille, koska kukapa meistä ei joskus olisi itse kriisissä tai joutuisi sitä sivusta seuraamaan.

Keskustelun aluksi eräs paikalla ollut rouva kysyi, mitä vastaisi omaiselleen, joka hädissään ja epätoivoissaan soittaa – yleensä yöllä (kuten itsekin olen aikanaan tehnyt): ”Miten toimisin parhaiten?” Aivoissani alkoi kuulua kauhea surina. Muutuin observoivasta ravitsemusterapeutista masennusta sairastaneeksi entiseksi potilaaksi. Aloin miettiä äitiä ja isää.

Ja yht’äkkiä näin vaan kaiken selkeästi. Muistin, miten he minut kohtasivat, kun olin sairas. Olin hädissäni, masentunut, ajatuksissani itsetuhoinen, heikko, eksyksissä ja voin henkisesti todella pahoin. Tämä tapahtui parinkympin alkupuolella.

Miten helvetin hirveältä se on voinut vanhemmasta tuntua? Minulla ei ole omia lapsia, mutta jotenkin tästä keskustelusta sain kiinni siitä menettämisen pelosta ja epätoivosta, kun ei tiedä, miten auttaisi.

Ja mitä he sitten tekivät? Kuuntelivat. Olivat neuvomatta liikoja. Isä ajoi Leppävirralta Kuopioon ja vei minut ruokakauppaan, kun en sinne mitenkään olisi itse pelkotiloissani ja ahdistuneena voinut mennä. Hädin tuskin selvisin iskän kanssa, mutta selvisin. Mitä teki äitini, kun soitin huutoitkua sisältävän puhelun ahdistuneena? Kuunteli, sanoi, että koita rauhoittua. Hengitä. Sanoi, että tee ruokaa, syö. Mene käymään ihan vähän vaan kävelyllä. Mene suihkuun. Keitä teetä. Tee jotain, mikä edes hieman helpottaa.

Avasin tämän illan tilaisuudessa suuni. Kerroin tämän. Että minusta tämä oli hirveän hieno tapa. Että he vaan olivat siellä. Tiesin aina, että se tukiverkko siellä löytyy ja he kuuntelevat. Silloinkin, kun itse itkin ja hoin pahaa oloani sikiöasennossa lattialla puhelimeen.

Lähimmäinen, ole vaan siellä. Se riittää. Kuuntele. Välitä. Rakasta. Ja muista, on enemmän kuin ok, että tulee toivoton olo. Ei se haittaa. Se on täysin normaalia. Muista, että aina on toivoa. Asiat muuttuu. Joskus muutos vie pitkän ajan, joskus se on nopeampaa.

Myös meille ammattilaisille varmasti tulee niitä hetkiä vastaanotolla, että tarinat ovat todella karuja ja tuntuu, että mitä tässä sanoisi. Aina ei tarvitse sanoa mitään. Ole ihminen ihmiselle. Se ei vaadi yhtäkään tutkintoa eikä diplomia erityistaidoista. (Tästä tuli puhe myös luennolla tänään.)

Soitin äidilleni äsken tilaisuudesta tullessani ja kiitin. Sanoin, että sanoo iskällekin. Iskälle kyllä laitan linkin heti, kun saan tämän julkaistuksi. Kysyin äidiltä, pelkäsikö hän koskaan. Pelkäsi. Mutta pelko tuli yleensä vasta puhelun jälkeen. Kysyin, että miten sinä pystyit niin mahtavasti ottamaan ne vaikeat tilanteet. Hän sanoi, että tajusi, että ei voi hätääntyä, koska minä olin hätääntynyt. Että ei se auta. Mutta kyllä hän pelkäsi. Sen minä tajusin kunnolla vasta tänään.

Tajusin jotain muutakin. Se, miten he kohtelivat minua on tehnyt minusta paljon paremman ravitsemusterapeutin kuin ilman tätä opetusta ja jonkinmoista mallioppimista. Sillä tajuan, että pysyn itsekin rauhallisena potilastilanteissa enkä (toivottavasti) ole tyrkyttämässä mitään dorkaa oppia siinä kohtaa.

Äiti ja isä, näistä opeista olen ikuisesti kiitollinen. Ennen kaikkea olen kuitenkin kiitollinen rakkaudesta, huolenpidosta ja lehmänhermoista.

P.S. Mitä sanoo äitini, kun soitin hänelle viime syksynä hirveissä sydänsuruissa, ahdistuneena ja täysin eksyksissä siitä, mitä olin elämälläni tekemässä? Sanoi, että rauhoitu. Älä jää yksin kotiin. Mene sinne illan pariakroon. Ei se haittaa, vaikka silmät on vähän punaiset. Still works like a charm. I still need my mum. ❤