Syitä, joista vihaan hyvinvointialaa

Tästä tuli tahottomasti taas joku maratonpostaus. Jos et jaksa lukea, niin tärkein viesti löytyy lopusta – kato ees se!

***
Sitten  listan kimppuun…

  1. Suorituskeskeisyys
  2. Egoistinen minä-keskeisyys
  3. Läskifobia ja ihmisvihamielisyys
  4. Terveysfasismi
  5. Auktoriteetti-lähtöisyys
  6. Kaksinaamaisuus (valheellisuus)
  7. Ulkokultaisuus – etenkin sosiaalisessa mediassa
  8. Kaupallisuus
  9. Terveysalan ammattilaisten nillittäminen ja lillukanvarsiin kompastelu
  10. Terveellisyyden kaappaaminen laihdutuskultin palvelukseen

Tulikos tässä nyt kaikki…? 😉 Ei saakeli, komea kympin lista tosta vaan nakuteltuna.

Hakeuduin eräopasopintojen pariin pitkälti siitä syystä, että olen olin todella leipiintynyt hyvinvointiskeneen, jolle olen aikalailla vahingossa päätynyt. Valitettavasti puoli vuotta valmistumisen jälkeen olen taas aika ärsyyntynyt. Rakastan kyllä omia duunejani (nyt kun uupumus alkaa väistyä), mutta ympäristö, jossa toimin, kaipaa radikaalia uudistumista.

Meillä on Suomessa muutamia ihania toimijoita, jotka korostavat tasapainon ja rentouden tärkeyttä hyvinvoinnissa. Näitä toimijoita tulee kyllä koko ajan lisää, mutta valitettavasti usein olen huomannut, että kyseessä on näennäinen kokonaisvaltaisuus tai rentous.

Oikeasti henkilö tai taho edustaa tai myy sitä samaa dieetti- ja kontrollikuraa kuin ennnenkin, mutta vaan eri paketissa. Suuri massa on vielä aivan kujalla ja lähinnä provosoivat kehon, syömis- ja liikuntatottumusten sekä oman elämän kriittistä katsetta ja sitä myöten pahoinvointia.

Otetaaanpa noi syyt vielä tarkempaan syyniin.

1. Suorituskeskeisyys

En ihmettelisi, jos joku päivä luen uutista mittarista, joka kerää dataa saunomisesta, kassajonossa seisomisesta tai seksisuorituksesta. Hienoa, jos joku saa näistä mittareista sisältöä ja onnellisuutta elämään, mutta ne eivät missään nimessä ole edellytys terveellisen elämäntapojen polulla. Toivoisin, että ihmiset miettisivät ennen datahärpäkkeeseen kiinnittymistä, että MIKSI  he tekevät niin ja MITÄ he tiedolla tekevät.

Pidin Farmasian päivillä kriittisen puheenvuoron aiheesta ja sitä varten pengoin tutkimuksia. Mittaaminen lisää terveystekoja, kuten liikuntaa, mutta tutkimusten mukaan se vie siitä ilon eikä kannusta jatkamaan tapaa pidemmän päälle. Sen sijaan, että meille kaupataan aina uutta vempainta ja lisädataa, pitäisi oikeasti tutkia sitä, onko sillä mitään merkitystä terveydelle – henkiselle tai fyysiselle. Se, että joku toimittaja testaa laitteita ja kirjoittaa niistä muka-kriittisen arvion ei ole tieteellinen tutkimus.

Ja kuinka ironista on, että me mittaamme  palautumista? Eikö se palautuminen nimenomaan pitäisi olla joutilaisuutta ja luovuutta?

2. Egoistinen minä-keskeisyys

Vaikka olet arvokas ihminen, olet samalla hiekkahippu Saharassa  – tai pitäisikö puhua mikromuovihippu valtameressä? Se olisi ehkä kuvaavampaa tässä tilanteessa. Kun omasta kehosta tulee loputtoman parantelun kohde, jonka palvomiseen ja hiomiseen uhrataan tunteja ja taas tunteja päivistä ja viikoista, voidaan pohtia, mistä nuo tunnit ovat pois? Ehkä perheen ja ystävien parista? Ehkä mieltä virkistävän harrastuksen parista? Ehkä paheellisesta, mutta ah niin  vapauttavasta,  juhlimisesta? (Toki saa juhlia ilman paheitakin! 😉 )

Tämä ei tarkoita, etteikö omasta hyvinvoinnista pidä pitää huolta. Ehdottomasti pitää, se on suorastaan pakollista. Mutta jos puhutaan terveydestä ja hyvinvoinnista, se ei asu punttisalin nurkassa eikä hyvinvointispaan hierontatuolissa. Jos jälleen katsotaan dataa, niin onnellisuus ja tyytyväisyys elämään asuu ihmissuhteissa ja yhteisöllisyydessä. Jos oikeasti on huolissaan terveydestä, kannattaisi kalenteriin merkitä ystävätapaamiset ja treffi-illat kumppanin kainalossa ja vasta sitten treenihetket. Toki nämä hetket voi yhdistää, jos se on luontevaa ja kivaa.

3. Läskifobia ja ihmisvihamielisyys

Välillä terveydenhuollossa (joka on hyvinvointiskenen konservatiivisempi sisar) törmää niin julkeaan läskifobiaan ja ihmisvihamielisiin kommentteihin, että en voi kun ihmetellä, miten näitä kommentteja esittävien on koskaan edes tehnyt mieli hakeutua auttamisalalle.

Olen kuullut tosi masentavia tarinoita siitä, miten hoitohenkilökunta on pitänyt vähän niin kuin toivottomana keissinä, johon ei paljon kannata resursseja ja aikaa uhrata (mm. syömishäiriöpuolella).

Aina on toivoa. Aina. Ihan sama miten kauan joku on sairastanut tai ihan sama, minkä ikäinen hän on tai mitä hän sairastaa.

Enkä puhu nyt siitä, että uskon ihmeparantumisiin terminaalisairauksista, mutta toiveikkuuden mukana tulee paljon muutakin. Sen myötä oma katse sairastavaa kohtaan pysyy inhimillisenä, toverillisena, auttavaisena ja arvokkuutta huokuvana. Lähimmäisenrakkaudesta puhutaan nykyään liian vähän. Kyllä, rakkaudesta. Ei mikään laimea velvollisuudentunto tai sääli. Auttajat, aina kun meinaa läikähtää säälin puolelle, kannattaa muistaa, että osat voisi olla toisin päin. Haluisitko silloin sääliä vai toiveikkuutta?

4. Terveysfasismi

Ravitsemus- ja liikuntatieteen syöpä, varmaan muidenkin lääke- ja terveystieteiden. Ihmiset, jotka lähtökohtaisesti ovat tosi kiinnostuneita terveydestä hakeutuvat alalle, josta valmistuu ammattiin, jossa kohtaa ihmisiä, jotka eivät ole samanlaisia hiihtoheikkejä tai suunnistussanneja.  Sitten maristaan, miksi ihmiset eivät pidä itsestään huolta ja mitä tämä kaikki maksaa yhteiskunnalle.

Mä en voi tajuta, miten tämä tulee niin totaalisena yllätyksenä monelle, että kaikkien ihmisten elämän keskiössä ei ole terveys? Että se nyt vaan ei ole se juttu, joka on mielen päällä 24/7, edes siellä taustalla. Ehkä itse pystyn sit samaistumaan muihinkin kuin terveysintoilijoihin koska jos vaihtoehtoina on ilta pubissa ystävien kanssa vs. lenkki, niin kaikki (ainakin) lähipiiristä tietää, mistä mut löytää. (En kannusta kännäämiseen, dahaa, mutta hyvä bisse kivassa baarissa on kyllä elämäni suurimpia nautintoja.)

5. Auktoriteetti-lähtöisyys

Aina joku mystinen optimaalista utopiaa edustava  auktoriteetti tuntuu olevan se, joka ohjailee terveys- ja hyviinvointialaa. Oli kyseessä sitten asiantuntija terveyshuollossa tai oman elämänsä ristiriitainen ravitsemusguru. Ohjeita, sääntöjä, riskipuhetta. Liian vähän kannustamista omien hyvien tapojen löytämiseen, voimaannuttamista ja luottamista, että tyyppi osaa. Terveystapojen polku ei ole koskaan lineraarinen tai tasainen, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Siksi tarvitaan tsemppareita ja mahdollistajia, ei ylhäältä-alas ohjeistavia puhuvia päitä.

6. Kaksinaamaisuus ja valheellisuus

Monella, joka esiintyy hyvinvoinnin ammattilaisena, ei ole ihan kaikki hyvinvoinnin palaset omassa elämässä kunnossa. Eikä siinä mitään, se on suorastaan normaalia. Mutta se on ongelma, jos yrität feikata täydellistä ja kaikki vähääkään rosoinen jää tarinasta pois. Imago on suorastaan valheelline ( kts. seuraava kohta).

Tai sitten heillä esiintyy noita ylläolevia ongelmia läskifobiasta yleiseen ihmisvihamielisyyteen. Tarkoitus ei ole aina auttaa, vaan hyötyä muiden hädästä.

Ja vaikka tarkoitus olisi auttaa, niin jokaisen palveluntarjoajan pitäisi olla riittävän kriittinen siinä, että se, mitä tarjoaa on turvallista ja toimivaa. Esimerkiksi dieettikauppiaat harvoin tuntuvat tajuavan, miten suuri haitta ääridieeteillä voi olla ihmisen pitkäaikaiselle terveydelle sekä syömissuhteelle.  Esiinnytään auttajana, todellisuudessa huseerataan vähän sinnepäin ja samalla voidaan tehdä aikamoista damagea.

7. Ulkokultaisuus

Tämä tietysti näkyy etenkin somessa. Ymmärrän, että halutaan pitää imagosta kiinni ja antaa puhtoinen ja hyveellinen kuva, mutta ongelma on se, että ihmiset saavat käsityksen, että elämä on pelkästään sitä.

Taisi Elina Tanskanen sanoa eräässä Ensitreffit alttarilla jaksossa, että jos parisuhteissa jättää kertomatta asioita, toinen osapuoli alkaa helposti kutoa mielessään tarinaa ja teoriaan peittämään tuota aukkoa. Siinä aika helposti lähtee ajatus epäilyksen ja kysymysten poluille, vaikka siihen ei edes olisi syytä. Sama ilmiö tuntuu olevan läsnä tässä some-imagon tapauksessa.

Olen vaihteeksi karsinut läjän some-tilejä, joissa ei ole mitään inhimillistä, vaan pelkkää ihanaa, onnistumista ja hurmosta. TYLSÄÄ! Ei mun elämä ainakaan oo tommosta ja katalogimaisuuteen en someminuuttejani tuhlaa. Tilit, joista voin oppia ajattelua, asioita ja inhimillisyydestä, jäävät.

8. Kaupallisuus

Tämä liittyi tohon suorituskeskeisyyteen osittain. Ehkä kuitenkin eniten ärsyttää tällä hetkellä geeni- ja suolistomikrobistotestipatteriston, joita lääkäritkin (HELVETTI VIE!) mainostavat. Ne eivät ole vielä luotettavuudessa sillä tasolla, että niistä satoja euroja maksavista testeistä olisi kauheasti iloa. En myöskään saa näistä testeistä riittävästi tietoa yrityksiltä, mikä on minusta todella epäilyttävää.

Farmasia päivien esitykseen luin myös siitä, että muuttaako riskitieto ihmisten terveyskäyttäytymistä. NO, EI MUUTA.

Arvatkaa mikä muuttaa? Esimerkiksi se, että liikunta koetaan mukavaksi. Ja sitä ei voi tuntea mukavaksi esimerkiksi isommassa kehossa elävät, jos he joutuvat kuntoilemaan ja liikkumaan läskifobisessa ja ahdasmielisessä ympäristössä (tästä olen Superhyvää keholle – kirjoitellut).

9. Terveysalan ammattilaisten nillittäminen ja lillukanvarsiin kompastelu

Pakko vähän omaakin alaa kritisoida, kun en oo aiemmin sitä tehnyt. 😉 Hyvinvointiala voi olla hullu, mutta välillä oon kyllä hajoilemassa oman alani kanssa. Ja kerrataan taas: Asiat ovat ehdottomasti menossa parempaan suuntaan. Mulla oli maailman ihanin harkkari Elina alkusyksystä, enkä malta odottaa, että hän ja hänen kaltaisensa siirtyvät työelämään. Ja onhan paljon ihania kollegoita alalla jo nyt!

Tiedenaisissa on hauskuutta ja kepeyttä, jota ravitsemusviestintä kipeästi kaipaa (minun keskittyessä kritisoimiseen 😀 ehheheh, en sentään koko ajan).

Musta tuntuu, että ravitsemusalalla on välillä turhankin tarkkaa se, mistä saisi  puhua. Sain suht mehevän Twitter-sanailun aikaiseksi, kun intoilin suomalaisesta puolukka-uutisesta, mutta muut keskustelijat olivat sitä mieltä, että kyllä ei  pitäisi yksittäisestä ruoka-aineesta tällä tavalla kirjoittaa – ihmiset saa nyt väärän käsityksen puolukan roolista terveydelle. PUOLUKAN! Mikä vika on viestiä kiinnostavasta suomalaisesta tutkimuksesta? Uutinen nimenomaan kuvasi minusta oikein selvästi mitä tuloksia on saatu ja mitä vielä pitää tutkita lisää. Ja jos nyt jollain lähtee ajatus sille linjalle, että ”onpas puolukka todettu tosi terveelliseksi, alanpa syödä sitä päivittäin”, niin ihan hirveän huolissani  en osaa olla. Riskit puolukan ongelmakäytölle ovat marginaalisen pienet.

Sama vegaaniruokavaliota esittelevän  Game Changer – dokkarin kohdalla. Ihmiset kiinnostuvat kasvissyönnistä, kun jotkut urheilijat kertovat omaa kasvissyönti-tarinaa. Dokkarin ei ole tarkoitus olla vertaisarvioitu tutkimus – dahaa.  Twitterissä kommentoin, että minä rakastan historiallisia dokumentteja, mutta en ikimaailmassa ajattele, että dokumentissa kerrottu näkemys olisi joku absoluuttinen totuus aiheesta. Järkytän nillittäjiä myös sillä, että tietokirjailjoiden kurssilla muistutettiin, että vaikka tarkoitus on rakentaa oma kirja tiedon varaan, kirja on lopulta oma näkemys ja tulkinta, ei kiveenhakattu totuus aiheesta. Siihen siis kannustetaan viestintämaailmassa.

10. Terveellisyyden kaappaaminen laihdutuskultin palvelukseen

Jos yhtään olette seuranneet juttujani tässä kymmenen vuoden somettelun aikana tiedätte, että rakastan terveyttä ja terveystutkimuksia. Ensijaisesti koska  ne ovat niin jännittäviä!

Mun hyvinvointialan kritiikki kumpuaa isolta osin siitä, että olen todella ylpeä meidän alasta ja siitä potentiaalista, jota se  edustaa. Siksi minusta on surullista ja hirveää, että kaikki pseudotieteellinen soopa ja ihmisvihamielinen terveyskäsite heikentävät  myös tutkitun tiedon sanomaa ja potentiaalia.

Ravitsemus- ja terveyssalan osaajat voisivat aidosti parantaa ihmisten elämää ja onnellisuutta, jos keinot ja motiivit ovat (tutkitust) kohdillaan. Sekä siinä sivussa pelastaa maailman kasvisvoittoiseen ruokavalioon kannustamalla – aika jees sanoisin!

Herrajeesus, miksi en osaa kirjoittaa lyhyemmin tänne blogiin… 😀  Tulipahan kerralla taas tuuletettua aivoja!

Sitten loppuun uusin mottoni elämässä! (Vanhat on kaikki sisällytetty  Superhyvää  keholle – kirjaan. 😀 ) Tämä pätee, oli kyse sitten työnteosta tai terveyskäyttäytymisestä.  Se on tämä:

Riittävän hyvä on täydellinen.

Hoikkuuden ihannointi on hengenvaarallista

”Tervettä lihavuutta ei ole.”

Olen joutunut keskustelemaan tästä aiheesta lukemattomia kertoja. Töissä, sosiaalisessa mediassa, kavereiden välisissä keskusteluissa.

En aina tiedä, mitä nämä ihmiset haluavat, että sanon. Tai tiedän. He haluavat, että myönnän, että he ovat oikeassa. Lihavuus on vaarallista. Lihavuudesta sairastuu. Lihavuus on kallista yhteiskunnalle. Lihavuus on moraalisen heikkouden merkki.

Lihavuuteen liittyy terveysriskejä. Totta. Liialliseen hoikkuuteen liittyy terveysriskejä. Totta. Liikkumattomuuteen liittyy terveysriskejä. Tämäkin on totta.

Totuutta en ainakaan itse ole missään vaiheessa kehopositiivisuudesta ja terveystasa-arvosta puhuessani yrittänyt häivyttää.  (Kts. Superhyvää keholle, jossa aihe käsitelty perusteellisesti.)

Mutta otetaanpa askel taaksepäin ja pohditaan tätä lausetta nyt oikein kunnolla.  Suorittakaamme termin ruotiminen ja tulkinta!  Mikä on tämä maaginen terveys, jota meidän kaikkien siis tulee tavoitella?

Maailman terveysjärjestö WHO:n määritelmään ei pääse oikein kukaan, koska siinä tavoitellaan täydellistä psykofyysis-sosiaalista  autuutta ja ”olottomuutta”. Mutta on siinä hyvääkin, kun jätetään täydellinen-ilmaus (engl. complete) pois. Se nimittäin huomioi mielenterveyden ja terveyden sosiaalisen puolen fyysisen terveyden ohella.

Terveys ei siis edes määritelmänsä mukaan ole täydellisiä veriarvoja tai uskomatonta hapenottokykyä eikä varsinkaan sopivaa vaa’an lukemaa tai sallittua, ennaltamääriteltyä painoindeksia. Näissä tilanteissa puhutaan vain yhdestä terveyden osa-alueesta.  Fyysinen terveys mahdollistaa paljon ja tiedetään, että hyvä fyysinen terveys myötävaikuttaa myös henkiseen terveyteen sekä voi parhaimmillaan luoda myös sosiaalisten suhteiden kautta terveyttä.

Mutta tarina ei tosielämässä ole koskaan näin yksinkertainen. Luen paraikaa Anders Hansenin Aivovoimaa-kirjaa, joka tarjoaa ratkaisuksi kaikkiin mielenterveyspulmatilanteisiin hengästyttävää liikuntaa. Kirjan lukeminen on nihkeää, koska Hansenin palikkaratkaisu tuntuu naiivilta, vaikka olen täysin samaa mieltä siitä, että mielenterveyshoitoon tarvitaan lisää liikunta- ja ravitsemus(!)ohjausta ja -neuvontaa sekä ennen kaikkea konkreettisia hoitopolkuja.

Liikunta voi kyllä tuoda hengähdystauon masennuksen keskellä, kuten australialainen stand-up-koomikko Catherine Denevy tässä tarinassaan kirjoittaa. Hän juoksi, koska se oli ainoa hetki elämässä, jolloin hänestä ei tuntunut kurjalta ja hän ei toivonut kuolemaa. Mutta kuten hän myös kirjoittaa, hän juoksi ongelmiaan pakoon. Ei hänen elämäntilanteensa tai mielenterveytensä suoranaisesti parantunut juoksemalla. Hän laihtui kyllä ja sai siitä paljon kehuja ja ihailua. Samaan aikaan sisäisesti hän oli aivan hajalla.

On tärkeä ymmärtää, että terveyttä ei voi nähdä vaa’an lukemista tai ulkomuodosta. Laihtuminen voi olla merkki syövästä (Denevy kirjoittaa laihtuneensa kaksi kertaa elämässään ja syyt olivat syöpä ja masennus) , syömishäiriöistä tai vaikkapa kilpirauhasen liikatoiminnasta. Kaikki hengenvaarallisia tiloja, jotka vaikuttavat terveyttä heikentävästi, vaikka laihduttavat.

Aika moni syömishäiriöistä toipuva on esimerkiksi Instagramin stooreissaan ja keskustelupalstoilla puhunut siitä, että heille laihduttaminen on vaan no-go, koska tässä tapauksessa terveysriski on laihduttaminen, joka (usein) saattaa laukaista syömishäiriön uudelleen. Sanoisin näin, että aika monen syömishäiriöhistorian omaavan kannatta ruokavaliomuutoksista jutella syömishäiriöitä tuntevan ravitsemusammattilaisen kanssa (meitä on paljon, minut löytää tästä linkistä).  Ken ei syömishäiriöitä tunne, niin kerrottakoon, että niissä on erittäin korkea itsemurha- ja kuolleisuusriski. Ei varsinaisesti edistä terveyttä semmoisen pärähtäminen päälle.

Kannustankin ihmisiä kriittisyyteen, kun joku tulee kertomaan, miten tärkeää se terveys on ja herrantähden, kyllä keskivartalolihavuus tulee meille KAIKILLE kalliiksi! Tämmöinen puheenparsi osoittaa vaan kapeakatseisuutta ja terveys-käsitteen väärinkäyttöä. Mitä tulee kustannuksiin, niin Jyväskylän yliopiston mukaan ne mielenterveysongelmat siis ovat se isoin kustannuserä. Graafi ehkä auttaa hahmottamaan tätä. (Yes, wiseguys, tiedän, että noista pienemmistä palkeista tulee isompi palkki ja kyllä, ne ovat sairauksia, joihin lihavuus vaikuttaa. Se ei silti poista tätä argumentaatiotani siitä, että terveys on muutakin fysiologiaa. Noin, ei tarvitse vastata kommenttikentässä tähän.)

Tervettä lihavuutta itse asiassa voi olla, jos laajennamme merkitystä fyysisestä terveydestä laajemmaksi. Jollekin voi olla parempi ottaa ne fyysisen terveyden mukanaan tuomat riskit kuin ne huonon mielenterveyden mukanaan tuomat riskit. Se, mitkä riskit kukin meistä ottaa, on henkilökohtainen päätös. Terveyskirjaston artikkelissa ”Mitä terveys on?” professori Jussi Huttunen kirjoittaa: ”Jokainen ihminen määrittää terveytensä omalla tavallaan, ja tämä määritelmä on lopulta se tärkein.”

Itsekin yritän koko ajan laajentaa katsantokantaani. Olen pitkään kysynyt psyykkisestä voinnista ja stressistä (mitä sinulle kuuluu? millaiseksi koet oman terveytesi?), mutta nyt olen laajentanut sitä niin, että kyselen myös sosiaalisista suhteista. Lapsilta ja nuorilta olen aina kysellyt, mutta jostain typerästä syystä en ole aina aikuisten kanssa muistanut siitä puhua!

Vastaanotollani mennään aina kehon kunnioitus edellä hyviä terveytekoja tehden. Lihavuus on monesti seuraus elämäntavoista, joille suurin osa pystyy tekemään jotain, kun heitä tuetaan ja autetaan siinä. Minun tehtävä on auttaa kutakin löytämään ne omat tärkeimmät jutut, joihin lähteä muutoksia tekemään. Ei kehoa vastaan, vaan kehoa kuunnellen ja ymmärtäen. Kannustan tekemään hyviä ruokavalintoja, liikkumaan ja pitämään huolta ihmissuhteista sekä psyykkisestä jaksamisesta.

En turhaan varoittele hoikkuuden kritiikittömästä ihannoinnista.  Siitä kärsivät nimittäin ne hoikatkin. Henkinen kärsimys verhoutuu ihailtuun kehon malliin ja näennäisesti hyvään fyysiseen kuntoon. Tästä aiheesta puhuttiin muun muassa eilisessä Urheiluravitsemusseminaarissa useammassa puheenvuorossa.

Luovutan lopuksi puheenvuoron runoilija Blaire Blythelle, joka kertoo, mitä laihtuminen ja hoikkuus voi kätkeä taakseen.

If you develop an eating disorder when you are already thin to begin with, you go to the hospital.

If you develop an eating disorder when you are not thing to begin with, you are a success story.

So when I evaporated, of course everyone congratulated me on getting healthy.

Girls at school who never spoke to me before stopped me in the hallway to ask how I did it. I said ”I am sick”. They said ”No, you are an inspiration.”

How could I not have fallen in love with my illness?

– Blaire Blythe

 

Lue myös:

https://www.potilaanlaakarilehti.fi/kommentit/onko-tervetta-lihavuutta-olemassa/

Hoikaksi vaikka haudan uhalla

Pahimmillaan laihdutusbisnes ja laihuuden tavoittelu tappaa.

Ranskassa on menossa suuri oikeudenkäynti, jossa syytettyjen penkillä ovat niin laihdutuslääkevalmistaja kuin valvova viranomainenkin. Kuolemantapauksia on jopa 2000 ja sitäkin useampi on pysyvästi vammautunut.

Huomiota herättävää on se, että lääkettä määrättiin aiemmin terveille naisille ruokahalun hillitsijäksi ja siten painonnousun ehkäisijäksi.

Näin rumaa jälkeä painopelko saa pahimmillaan aikaan. Kehosuhdetta voi parantaa kyllä läpi iän, mutta sitä on hankala tehdä haudan takaa.

Tämä herättääkin pohtimaan jälleen kerran sitä, miten haitallista jälkeä terveydenhuollossa voidaan saada pahimmillaan aikaan. Epäsuorat ennakkoluulot terveydenhuollossa verhoutuvat terveyshuoleen, mikä yleensä on kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna läskifobiaa. Ranskan tapauksessa on mitä ilmeisemmin pääasiassa esteettisistä syistä lähdetty normaalipainoisia naisia lääkitsemään tarpeettomasti.

Toinen seikka, jota en todellakaan voi tajuta on kehopositiivisuuden kritisointi, etenkään, jos sen kritiikin esittää terveydenhuollon ammattihenkilö. Keskustelua ei auta, että jos ammattilaisen kommenttia vastakritisoi, hän poistaa sen keskustelusta (josta tosin olin sattunut ottamaan screenshotin asiasta kollegalle keuhkotessani).

Eli käytännössä, jos haluat tuoda eettisen epäkohdan esille terveysviestinnässä ainut tapa on käyttää omia viestintäkanavia. Todellisuudessa haluaisin puhua asioista siinä foorumissa, missä keskustelu on aloitettu (kuten isäni on fiksuna miehenä opettanut!), mutta ehkä kaikilla ei ole siihen kykyä tai intressejä.

Luonnollisesti tämä herättää myös huolen siitä, miten vääristyneelle ”terveys-/”hyvinvointi”-viestinnällä kuluttajat altistuvat, kun dialogi on blokattu ja omasta ajatusmaailmasta poikkeavat kritiikit karsitaan näkyvistä. Lievästi sanottuna sydäntä kylmäsi lukea kyseisen Instagram-postauksen kehutulva, jossa mm. julkisuuden henkilöt kannustivat ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”. Eli he olivat avoimen läskifobisia, kts. Traci Mann – lainaus. edellä.

Olen avoimesti huolissani siitä puheesta, jota olen vuosien saatossa kuullut lääkäreiden, sairaanhoitajien ja ravitsemusterapeuttien suusta, sillä se puhe on ollut nimenomaan painopelon sävyttämää. Se on saanut minut pahoinvoivaksi ja pettyneeksi, koska niiden ihmisten, joiden kuuluisia auttaa potilaita ovat osa ongelmaa.

Kuulin todella koskettavan puheen Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – kirjan julkkareissa. Tytti Shemeikka kertoi siitä, miten on inhonnut kehoaan ja miten paljon hänen kehoonsa on kohdistunut suoranaista vihaa. Kuinka moni meistä hoikista on koskaan saanut viestejä, jossa meille toivotaan kuolemaa vaan kehojemme koon takia (!!!) ? Siitä mielentilasta – itseinhosta – lähtienkö siis on tarkoitus tehdä hyvinvointitekoja ja pitää huolta sisäelimistä?

Kritiikin esittäjät, vastatkaa minulle: keneltä kehopositiivisuus on pois?

Sisäelinten terveyttä yhtään väheksymättä kehoaktivisti-ravitsemusterapeuttina laittaisin aina ensisijalle kuitenkin mielenterveyden. Kymmenen vuotta olen kuunnellut asiakkaitteni tarinoita ja tullut vahvasti siihen lopputulokseen, että ilman (jonkinasteista) kehopositiivisuutta ei tule kokonaisvaltaista terveyttäkään.

Kaikenkokoiset kehot ansaitsevat huolenpitoa ja terveystekoja, koska se on ihan vaan ihmisoikeuskysymys. Terveysammattilaisen hyväksyvä katse, kuulevat korvat ja empaattinen asenne voivat olla ensimmäinen sysäys sitä sisäelinterveyttä kohden. Pelkopuhe ja -panikointi sitä vastoin ei johda todennäköisesti oikein mihinkään. Ja pidetään ne vaaralliset laihdutuslääkkeet poissa markkinoilta!

Loppuun pari kotiläksyä. Tämä koskee erityisesti sinua, rakas terveydenhuollon ammattilainen ja terveysalan tutkija.

Tehtävä 1: Lue tämä erinomainen kanstanterveysviestintään liittyvä Twitter-ketju. Hyvät tarkoitukset eivät riitä, jos päättäjätasoon ei päästä vaikuttamaan.

Tehtävä 2: Tee tämä silmiäavaava Harvardin yliopiston epäsuorien ennakkoluulojen testi. Itse paljastuin alitajuntaisesti ylipainoisia syrjiväksi, mikä tarkoittaa, että minun pitää tiedostaa ennakkoluuloni ja tehdä kaikkeni, että se ei vaikuta näkemyksiini ihmisistä tai vaikuta hoitosuhteisiin.

Ja lisää näistä aiheista kirjallisen verran Superhyvää keholle – opuksessa. 🙂

P.S. Avoimuuden nimissä: Olen joutunut 10-vuotisen viestintäurani aikana blokkaamaan yhden turhan innokkaan fanin, jonka postaukset alkoi olla aika häiritseviä ja yhden kerran olen jättänyt blogi-kommentin laittamatta, kun ei se oli niin henkilökohtainen purkaus, eikä liittynyt minusta riittävästi postauksen aiheeseen. Jankkaavaat keskustelut olen joskus jättänyt kesken, yleensä ihan vaan unohtanut tai ajanpuutteen takia ignoorannut.

Tee itsellesi palvelus: Uskalla olla väärässä

Sekavia sunnuntai-mietteitä, olkaa hyvät! 😀

***

Ammattini puolesta joudun usein pohtimaan, miten vaikuttaa ihmisiin ja heidän mielipiteisiin ja ajatuksiin niin, että eläisivät terveellisemmin ja olisivat onnellisempia. Mielessäni on todellakin aina, että haluan lisätä ihmisten onnellisuutta ja ehkä jollain tavalla semmoista tasapainoista asennetta omaan elämään.

Oravanpyörässä juoksijoita on paljon ja monesti auttaa, että ulkopuolinen taho –  tässä tapauksessa minä ravitsemusterapeutin roolissa – annan perspektiiviä kokonaisuuteen. Joku käyttäisi työskentelytavastani termiä ”holistinen”, mutta koska sillä termillä myydään tänä päivänä kaiken maailman kukkua, en sitä mielelläni käytä. (Huvittavinta on, että nämä “holistisia” palveluja myyvät kauppaavat nimenomaan tarkkaa testiä ja lisäravintopilleriä. Varsinaista “kokonaisvaltaista” ajattelua…)

Tutkimustulokset siitä, miten ihmisten mieli käännetään, ovat aika lohduttomia. Mielipiteet ja asenteet ovat hyvin tiukassa. Rationaalisimmatkin tyypit pitää kynsin hampain kiinni sitä mielipiteestä, joka heillä on pitkään ollut, vaikka todistusaineisto osoittaisi toista. Kummallisinta on, että vaikka tyypeille esiteltäisiin vedenpitävästi, että heidän mielipide tai ajattelumalli on väärä, he uskovat siihen entistä varmemmin jatkossa.

Olen ymmärtänyt, että paras tapa saada pää kääntymään on vanha kunnon kollektiivisen ajattelun ja mielipiteen muutos, eli että kun porukassa muutkin alkavat ajatella toisin, alkaa omakin mielipide muuttaa muotoaan. Tämähän vie aikaa ja vaatii mielipiteen muuttajilta lehmänhermoja.

Koska itse tietysti haluaisin pienenä egoistina haluan voida toimia fiksummin kuin suuri massa (hahah…), yritän pitää mieleni avoinna omille virheilleni ja typerille ajattelumalleille. Haluan olla rohkea, oppia uutta ja uudistua. En halua ajatella, että olen jääräpää, joka ei pysty oppimaan uutta. Se ajatus on itse asiasta karmiva. Siksipä huvikseni listasin asiat, joista olen ollut joskus eri mieltä, mutta olen mielipiteeni muuttanut.

Henkilökohtaisen elämän pölhöyksiä:

On tervettä olla “vähän mustasukkainen”

Ei ole ollenkaan tervettä olla mustasukkainen. Se on merkki siitä, että ei luota kumppaniinsa ja siinä samalla ei luota itseensä. Todennäköisesti merkki siitä, että suhde ei ole terveellä pohjalla.

Joku toinen tulee ja täydentää minua

Voi jeesus, miten noloa näitä omia dorkia ajatuksia on edes myöntää… Kuinkahan monta vuotta meni hukkaan ajatellessa, että olen kokonainen vasta suhteessa. Onneksi tulin järkiini ja käytin sen energian, jonka ennen käytin sen pähkimiseen, mistä löydän sen puuttuvan palasen, siihen, että opettelin olemaan itseni paras kaveri ja kokonainen ihan itsenäni.

Tapahtumien, sanomisien ja “merkkien” ylianalysointi auttaa ymmärtämään

Ajanhukkaa. Kenenkään muun ajatuksiin ei voi sukeltaa ja niitä ymmärtää täysin. Ylianalysointi on suhdeasioissa (myös ystävyyssuhteissa) täysin päätön energiaimuri.

Välillä pitää räyhätä, se on vaan tervettä

Tämä on ollut entiselle nillittäjälle ja marisijalle kova opettelun paikka. Että se, mikä hetkellisesti tuntuu hyvältä (urputtaminen tai jopa päin naamaa räksyttäminen), ei olekaan pitemmän päälle itsellenikään tervettä.

Se ei ole kehittävää, eikä muuta kenenkään mielipidettä. Vaikka nautinkin sarkastisesta naljailusta, en ole ihan varma, muuttaako se kenenkään mielipidettä. Se voi vahvistaa jo samaa mieltä olevien mielipidettä, mutta muutoksen tekijäksi siitä harvoin on. Esimerkkinä nyt vaikka itseäni kovasti viihdyttävät sarkastiset FB-ryhmät tai -nettisivut.

Enkä tarkoita, etteikö tätä saisi ja voisi tehdä, mutta se on sitten eri tarkoituksia varten. Lisäksi tiedän muun muassa SEFBin lukijadatan puolelta, että mitä enemmän räksyttää, sitä enemmän lukijoita. Yritän siltikin “räksyttää”, jos on aihetta ja jotain sanomista. Päätön märehdintä ei oikein anna mitään tällä tietotulvan aikakaudella.

Tämä ei tarkoita, ettenkö koskaan hyvien ystävien kanssa marisisi asioista, mutta silloinkin pyrin tekemään sen ilman, että sorrun ajatuksissani tarpeettomiin ilkeyksiin tai päättömiin haukkumisiin. Varmasti ei aina mene nappiin. Jeesustella en taaskaan halua. Pyrkimys kyllä on, että olen ymmärtäväinen niitäkin kohtaan, joiden mielipiteitä en ymmärrä tai olen niistä eri mieltä.

Ja sitten vähän ammattimaisempia virheajatuksia…

Geenimuuntelu on vahingollista

Kolme viikkoa asiaan perehtymistä ja mielipiteen käännös 360 astetta. Lauri Reuterille (tuolle palkitulle tiedemiehelle) iso kiitos ajatusten pallottelusta. Tästä opin myös sen, että vanha kunnon keskustelu livenä on todella tärkeää. Pelkkä nettipölöttely ja nohevien kommenttien heittely ei oikein riitä uuden oppimiseen. (Vaikka se muuten on hyödyllistä ja kiinnostavaa ja auttaa esim. argumentoinnin opettelussa.) Uutta oppiakseni yritänkin hakeutua itseäni fiksumpien seuraan ihan tosielämässäkin.

Laihduttaminen pussikuurein on ok, koska se on ns. virallista terveydenhuoltoa

Ns. virallisessa terveydenhuollossa tehdään niin paljon hölmöjä asioita, että se, että Käypä hoidossa lukee jotain, ei tee siitä aina a) eettisesti järkevää b) tehokasta. Inhokkini pussikuurit kuuluu tähän kategoriaan. Urani alussa neuvoin näitä, koska no, se kuului ammatin kuvaan. Palaute työstä alkoi kuitenkin olla sitä tasoa, että aloin vähitellen kääntää mielipidettäni aiheesta. Sama pätee myös lihavuusleikkausten osalta. (Tosin tämä on jopa minun mielestä ihan perusteltua pienen joukkion osalta. Toisaalta alku- ja jälkihoidon taso vaihtelee melkoisesti eri paikoissa.)

Virallinen terveydenhuolto voisi ensin keskittyä fiksaamaan suuret linjat lihavuuden hoidossa ja sen jälkeen voidaan näitä lillukanvarsia pohtia. Hieno esimerkki oikeasta suunnasta on Sydänliiton kehittämän Neuvokas perhe -menetelmän ottaminen hallituksen kärkihankkeeksi lasten ja perheiden terveyspulmien ennaltaehkäisyssä (onnea tästä, Neuvokas perhe -tiimi!).

Kalori on kalori

Hahah, joopa joo… En oikein tajua, miten joku VOI tehdä vuosikausia ravitsemusterapeutin tai  lihavuustutkijan hommia ja pitäytyä tiukasti kalorilaskenta-ajattelussa. Omat luulot otettiin pois viimeistään siinä parin vuoden kohdalla urani alussa. Että ei se kaloriajattelu tai tietojutut yleensäkään nyt taida tätä lihavuusepidemiaa  tai yksilön terveysongelmia ratkaista. Minä en ainakaan pysty tekemään työtäni tuosta tulokulmasta vaikuttavasti. 

Tässä tekemäni käsitekartta aiheesta terveys. Tällä yritän luennoilla hahmottaa, että joskus elämän- (ja painon-)hallinta lähtee jostain ihan muusta kuin ruoasta. Jonkun pitää ensin fiksata uni, toisen sosiaaliset suhteet, kolmannen lisätä liikuntaa, jotta kivut saa hallintaan. Joo, tämä ei ole mikään nopea ratkaisu eikä pikakuuri eikä kuuden viikon kuuritus. Mutta eettisistä syistä minä en voi tehdä työtä, joka on omaa arvomaailmaa ja omaa auttamishalua vastaan. Ja sitähän pikaratkaisut tarjoaa: varmaa pettymystä ja mielipahaa. Pintaremonttia, joka ei kestä, jos pohjarakenteet on pielessä.

Tyrmää kaikki vaihtoehtojutut ennen kuin edes perehdyt niihin

Oman alani sisällä on kyllä oikeasti edelleen turhan paljon nillittämistä vähääkään vaihtoehtoisista jutuista tai edes tulokulmista. Tämä ei tarkoita, että itsekään kannattaisin kymmentä lisäravinnetta tai kannustaisin yhtään ketään kuppauksen tai yrttihoitojen pariin, mutta potilastyö ja kirjaprojektit on opettanut, että mieli kannattaa pitää avoinna. Siksipä Superhyvää suolistossa -kirjassa puhutaan yrteistä, entsyymeistä, hypnoosista ja akupunktiosta.

Koska joskus sitä tutkimusnäyttöä on, mutta se pitää kaivaa ja etsiä. Ja se vie aikaa, työtä ja vaatii sinnikkyyttä. Aika usein olen myös arvon tutkijoiden huomannut sortuvan siihen ajatusvirheeseen, että koska ei ole itse ikinä asiasta kuullut tai siihen perehtynyt (vaikkapa FODMAP-ruokavalio), sen voi sitten oman arvovaltansa nimissä dissata täysin. 

Ja toisekseen, potilastyössä hoidetaan yksilöitä – ei massoja. Väitellyt tutkijaystäväni (ihan OIKEA tutkija siis) kanssa juteltiin juurikin aiheesta ja siitä, että sehän ongelma se tutkimusnäytössä on, että tutkitaan sitä, miten tehokkaasti joku hoitomuoto tehoaa massaan. Sen tarkoitus on nimenomaan häivyttää yksilöt numeerisiksi arvoiksi. Potilastyössä pitää toki tukeutua tutkittuun tietoon, mutta jos jäädään pelkästään sille tasolle, mikä tutkitusti tehoaa suurimpaan osaan, mennään aika pahasti metsään vaikuttavuudessa ja yksilötason hoidossa.

Tapahtui eräänä kesänä

Herrajeesus. Pahoittelut uskonnollisille ihmisille. Jollainen tosin itsestäni on tullut tässä uusyrittäjyyden ja etenkin kirjaprojektin aikana, sen verran usein on tullut rukoiltua ja toivottu a) jaksamista b) selkeitä ajatuksia.  Olen tahkonut oman tietotaitoni ja kokemukseni vatsa- ja suolistovaivojen hoidosta ja niiden kanssa elämisestä tässä noin kolmen kuukauden aikana käsikirjoitukseksi, jonka lähetin eilen illalla. Ruokakuvauksia on kolme päivää ensi viikolla (niin, tein siis noin 30 reseptiä tässä kirjan kirjoittamisen yhteydessä) ja varmasti vielä muutetaan ja jotain lisätään tai jotain, mutta pakko hengähtää hetki. Pyörryttää. Aivolama. Nyt en pysty tekemään kuvausten suunnittelun eteen yhtään mitään.

Tässä syy, miksi blogissa on ollut tosi hissua. Tässä syy, miksi FODMAP-blogissa ei ole uusia reseptejä : ne on nyt kässärissä. Jatkan kyllä kehittelyjä blogiin mielelläni pian. – ideoita on kirjattu ylös hurumycket. Mutta en tänään. En edes tällä viikolla.

Kirjotin tammikuussa julkaistavaan kirjaan tämänhetkisen kiitokset, mutta koska ne on semmoiset tunteekkaat ja aikuismaiset, niin aattelin, että vielä tässä sekopäisen työuran jälkitiimoilla tehdä omat arkiset kiitokset. Vielä kun on tää hulluuden fiilis ihan tässä hyppysissä 😛 En tiedä, lipaisenko tässä ennen kuin tipahtaa tai jotain, mutta jotenkin luulen, että unohdan tän fiiliksen ajansaatossa, joten siksi aattelin sen tässä sanoiksi pukea. Jos kirja on kustantajan mielestä ihan hirvee, niin tota, ööö, sitten mä oon vaan esimerkkinä ihmisestä, jolla joskus tulee vastoinkäymisiä. 😀

Sitä nimittäin käy usein niin, että unohtaa  isojen opiskelu- ja työrutistusten jälkeen, mikä olo sitä on, kun on hommat käynnissä. Tunne on pääasiassa hyvä, mutta toisaalta hemmetin epärealistinen. Oli niin kiire, että en ehtinyt kunnolla ees käsittää koko asiaa. Note to self: Ens kerralla pikkusen enemmän aikaa, vaikka oonkin luonteeltani semmonen ”kerralla rykästään kasaan!”.

Jaapati jaa, asiaan, eli niihin kiitoksiin. Nää on nimenomaan projekti-kiitokset. Muut kiitokset saatte lukea sit kirjasta. 😉 Jos se nyt ei oo ihan hirvee ja julkaistaan. 😀

Kiitokset kustantajalle, joka vaati työnäytteen ja joka kasasi hienon tiimin avukseni.

Kiitokset selälleni, sillä olet kestänyt kuukausitolkulla istumista, sängyllä läppäri sylissä työstämistä ja sitä, että en ole paljoa salin oven saranoita kuluttanut tänä kesänä. Kiitos, että iskiasvaiva ilmeni vain muutaman päivän aikana ja ihan vasta viimeisellä viikolla (lähti jo, kun kävin parit pitkät kävelylenkit). Tosin! Parhaimpina keittiöpäivinä olin jaloillani varmaan 8-10 tuntia muutamaa istumataukoa lukuunottamatta.

DSC_1586

Joskus pitää työskennellä puumajassa.

IMG_20150913_115655

Joskus järvimaisemassa 20 asteen lämmössä. Syyskuussa.

Kiitokset päälleni, joka ei levinnyt useimmista ”en osaa kirjoittaa, en osaa edes ajatella”-päivistä.

IMG_20150703_154505

Pahimpina luomisen tuska – hetkinä sitä sortuu Photoboothin ja BeFunkyn holtittomaan käyttöön.

Kiitos silmilleni, että olette jaksaneet surfata lukemattomia tunteja netissä ja PubMedissa, sen jälkeen lukenut ne hemmetin tutkimusartikkelit ja tuijottaneet sormieni naputtelemaa syntyvää tekstiä. Silmälasit, teille sanon vaan, että voisitte olla vähän paremmat.

Kiitos niille tahoille, jotka on piruillut siitä, että pelaan muiden pussiin suositellemalla Monashin low FODMAP diet appia (jota suosittelen useampaan kertaan myös kirjassa). En jaksanut kuunnella enää ja kirjotin kirjan.

Kiitos Marille, joka sanoi heti projektin alkuun, että totta kai sä osaat kirjottaa kirjan, kun itse olin vielä siinä hämmenyksen vallassa, että en todellakaan ollut varma, että pystyisin tämmöiseen projektiin ryhtymään.

Johannalle kiitos siitä, että olet heti projektista kuullessasi superinnoissasi ja olet tehnyt etukäteismarkkinointia ihan tehokkaasti lähipiirissäsi tästä puhuessa. Olen ollut häkeltynyt, mutta kiitollisella tavalla. Kiitos myös loppuspurtin keittiöseurasta.

Kiitos Viron reissuporukalle. Muutaman päivän vapaa pahimpaan writer’s block – hetkeen oli todella, todella tärkeää tämän projektin onnistumisen kannalta. Weekend Pärnu oli parasta irtiottoa siihen hetkeen.

IMG_20150807_004121

Kiitos kavereille,  etenkin Topille, jotka on rentouttanut bissen tai kahvin äärellä, hyvinkin extempore-meiningeissä.  Ja vaikka välillä kitisin, että ”ei saa pyytää minnekään, kun mulla on tää kirjaprojekti!”, niin kiitos, että ette uskoneet ja pyysitte silti. Opin tästä projektista sen, että rytmitys ja relaus parantaa flow’n mahdollisuutta huomattavasti. Joskus on tietysti pakko vaan kirjottaa, jos ei siltä tunnu (koska muuten ei olisi kässäriä lainkaan), mutta parhaimmat jutut kyllä irtoo rennossa mielentilassa, se on selvä.

IMG_20150831_200009

Taidekahvilan taiteellinen pöytä Alaniin seurassa.

Kiitos maistelijoille (Reeta&Petteri + juniori, Topi ja muksut, Johanna, Mari, Alexandra, MIkkilä nyt ainakin)!  Palaute on ollut tärkeää ja sitä kautta on tullut hyviä entrauksia resepteihin. Erityiskiitos lapsimaistelijoille, jotka tunnetusti on kriittisimpiä syöjiä.

IMG_20150628_193302

Kesäruokaa 1

IMG_20150801_180641

Kesäruokaa 2

Kiitos äidille ja isälle täydellisestä muonitus- ja saunanlämmitys-avusta, kun viimeisiä työpuserruksia tein mökillä keskellä puolukka- ja jäkälämättäitä. Kiitos hyville säille, jotka sattui sille viikonlopulle, mikä mahdollisti ulkona korituolissa työskentelyn aamusta iltaan.  Kiitos puolukoille, jotka kasvoi sopivasti käden ulottuvilla ja toimivat mainiona välipalana. Kiitos saunalle, joka pesi pois tuskan hien iltaisin. Kiitos kannettavalle teknologialle, joka ilman en olisi voinut kuunnella kuikan huutelua upeissa maisemissa. Kiitos Johannalle, että tulit saunaseuraksi, vaikka olin varmaan ihan karseen poissaolevaa seuraa.

Tämä oli täysin itsekkäistä syistä kirjotettu terapia-blogipostaus. Kiitos ja anteeks. 😉 Ainakin saatte katella nättejä kuvia. 😀

DSC_1537 (1)

Välipalaa

DSC_1532

Aamu alkoi mökillä tupla-auringolla

DSC_1567

Ulkona työskentelyn etuja

Tehdäänkö vallankumous?

Olen lukenut. Olen yrittänyt lukea istumatta. Ei ihan helppoa. Kirjotan tätäkin istuen. Tosin niin, että näyttö on matalalla ikkunalaudalla ja minä kökötän mytyssä sen edessä.

Facebookissa liikkui joskus meidän blogin alkumetreillä huhtikuussa mainos Arto Pesolan kirjasta Luomuliikunnan vallankumous – Sohvan pohjalta taisteluvoittoon, ja minä innostuin sen ennakkotilaamaan. Pyrin joko lainaamaan kotimaiset liikunta- ja ravitsemuskirjat het’ alkuunsa tai sitten jos on kovin varma olo, tilaan ne itselleni. Keräilen asiakkaille lukulistoja, joista voisi olla apua syventämään motivaatiota ravitsemus- ja liikuntatottumusten muutokselle. No, Pesolan kirja tulla tupsahti toukokuussa postiluukusta ja aloitin luku-urakan.

Luomuliikunnan vallankumous paljastui pian varsinaiseksi anti-istumisteokseksi. Podin huonoa omatuntoa, jos istuin ja luin. Totta kai olen aina tajunnut, että 8 tuntia töissä + löhöilyt päälle ei voi olla hyvästä, mutta Pesolan tutkimuksiin perustamat teesit ja ajatukset on karua luettavaa. Junamatkoja on taas kertynyt ja koska siellä on oikeasti vähän vaikea seistä Pendolinon keikkuessa sinne tänne, luin pääosin istuen, mutta niin, että se ei ollut pois liikkumisesta tai hyötyliikunnasta. Välillä tosin lisäsin jännitystä elämään ja  luin kirjaa paikallisjunassa seisten. Välillä oli kyllä otettava tukea seinästä tai penkistä. Ei se ole ihan tasaista menoa sekään.

Dataa istumisen haitoista riittää: tuki- ja liikuntaelinsairauksia, kohonnut riski kroonisiin sairauksiin. Viesti on siis: istu niin vähän kuin mahdollista. Ilman maanvetovoimaa vastaan taistelua ei kroppa vaan pitkällä aika välillä voi hyvin. Pesola myös pohtii istumisen sosiaalisia merkityksiä – pomojen tuolit on komeita, neuvotteiluissa pyydetään aina istumaan alas, ihan kuin se olisi suurempikin kunnioituksen ele. Kirjaa lukiessa alkaa tosiaan havahtua siihen, että tätä maailmaa ei ole luotu seisoskeluun. Tästä on omakohtaisiakin kokemuksia eräältä kesältä, kun selkäni meni niksnaks ja olin käytännössä istumakiellossa. Onneksi olin kesätöissä Unnukan matkailukeskuksessa myymässä kippoa ja kappoa, siitä työstä kun ei hyötyliikuntaa puuttunut ja tiskin takanakin pääosin seistiin. Vapaa-ajalla ei ollutkaan sitten ihan niin yksinkertaista. Könötin konttausasennossa telkkaria katsoen ja taisinpa syödä seisten. Onneksi oli hyvä fyssari, joka auttoi saamaan selän kuntoon mainioilla ohjeilla (kiitos Pulmulle! 🙂 ).

Samaa luomuliikuntaviestiä välittää Daliah Javne, lastentarhaopettaja ja liikuntapäiväkodinjohtaja, jonka haastattelun löysin jokanaisen vakiolukemistosta, eli Pilttipiiri-lehdestä (kesäkuu 2013). Lapsille pitäisi antaa mahdollisuus liikkua mahdollisimman monipuolisesti ja niin, että muksu saa kokeilla rajoja. Lihaskunto ja tasapaino kehittyy, kun lapsi saa itse kavuta vaikkapa syöttötuoliin. Muksahdukset ja kopsahdukset kuuluvat asiaan. Vaarallisempaa on, jos lapsen ei anna liikkua. Tästä olen ihan samaa mieltä. En vieläkään tajua, miksi sisätiloissa ei saa juosta. Lempivinkkini on, että pääalaspäin roikottelu on hyvästä aivoille. Lapsia kuulemma kandee kieputella ja käännellä. Heti kun flunssa hellittää, menen roikkumaan johonkin leikkipuistoon pääalaspäin. Voisin kyllä opetella myös päälläseisonnan ihan vaan huvikseni. Joogassa niskahartiaseisonta onkin  jo tullut tutuksi. Tekee hyvää.

Vaan istumisesta ja luomuliikunnan vallankumouksesta. Hommahan on niin, että ohjatut liikunnat tai se, että salilla käy 4 x 1,5 h ei oikein riitä kompensoimaan sitä istumismäärää, jolle altistumme. Sillä sitähän se on, haitalliselle passiviteetille altistumista. Itse ainakin suhtauden kotitöihin, asioilla käymiseen ja kaikenlaisen kuljeskeluun vieläkin suuremmalla innolla. Tähän asti olen ollut työmatkakävelyn ja -pyöräilyn suuri kannattaja, mutta nyt myös tajua, miksi kuntoni pysyy hyvänä, vaikka urheiluharrastuksille ei viime vuosina ole ollut niin paljon aikaa kuin toivoisin. Ennen: ”Ei jaksa leipoa.” Nyt: ”Hah, jälleen hyvä tekosyy olla istumatta!”

Luomuliikunnan vallankumous, meitsi ainakin on valmis. Mites muut?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rouvalla on rivakka aamulenkki rekun kanssa Perthissä.

Terkkuja päättäjille – ja meille, jotka heitä valitsee

”Syyllistämisen ja elämäntapamoralismin sijaan on parempi panostaa riskiryhmien tunnistamiseen ja varhaiseen tukemiseen sekä terveellisempien liikunta- ja ruokailuvaihtoehtojen edistämiseen.

YK:n julistus ei tyydy vain toteamaan tilanteen vakavuutta vaan kehottaa hallituksia toimintakeinoihin, joilla tarttua kroonisten sairauksien hoitoon kansallisella tasolla. Tärkeimpinä ohjeina julistuksesta nousevat neuvonnan lisääminen, taloudelliset ohjauskeinoit, terveellisten elintarvikkeiden aktiivinen edistäminen sekä terveydenhuollon ja palvelujen saatavuus kaikille.”

Sirpa Pietikäinen, IBD – Crohn ja Colitis ry:n jäsenlehti 2/2013

***

Ennaltaehkäisy, vaikuttava terveyspolitiikka, resurssien järkevä kohdentaminen. All I ask for. Tarvitaan aika hemmetin paljon järeämpiä keinoja tämän terveyskatastrofin etenemisen estämiseen kuin se, että yksittäisiä ihmisiä ohjeistetaan laittamaan ääntä kohden lisää (kalliita) kasviksia tai lähtemään (työuupuneena) lenkille. Ei mulla sitten muuta tänään. 😉

Minä ite

Lapset on ihan mahtavia opettajia. Yksi elämäni parhaimmista kokemuksista oli työskennellä eskarissa avustajana välivuonna. Vuoden voi tiivistää muutamaan käsitteeseen: huumorintaju, uteliaisuus ja touhukkuus. Kaikkia asioita, joita on syytä arvostaa ja vaalia läpi elämän. Olen kiitollinen kuusivuotiaille opettajilleni.

Vähän nuoremmat lapset hokevat ”minä ite”. Kaikkia pitää saada kokeilla ja siten, ettei kukaan auta. Lapsi on aika itsekäs – hän haluaa kokeilla itsekäästi kaikkea ja hän haluaa opetella tekemään asioita yksin.

Lapsi on myös älyttömän fiksu. Välillä on hyvä ajatella vaan itseään. Ainakin silloin, kun oma terveys ja hyvinvointi on kyseessä. On todella tervettä osata rajata työaikaa siten, että pystyy harrastamaan, lepäämään, relaamaan ja vaan olemaan lähimmäisten kanssa, oli ne sitten perhettä, sukua, naapureita tai vaikka sitten lemmikkieläimiä. Työterveyshuollossa olen oppinut, että aika moni sortuu uskomattomiin epäitsekkyyden tekoihin elämänsa aikana. Lapset, puoliso, iäkkäät vanhemmat ja etenkin työtehtävät ja luottamustoimet menevät aina edelle. Vuosikymmeniä.  Itsellä voi olla vaikka minkälaisia uniongelmia, mielialaoireilua tai särkevät polvet, joita pitäisi kuntouttaa, mutta muiden tarpeet menevät silti edelle.

Paradoksaalistahan tässä kuvioissa on se, että väistämättä tulee päivä, jolloin keho antaa periksi ja sairastuu. Tavalla tai toisella. Hankalinta ammattilaisen kannalta on, jos ihminen ei tajua tilanteensa vakavuutta tai jos hän huolestuu niin paljon, että tavallaan ajattelee, ettei tilanteelle kuitenkaan voi tehdä mitään tai lääkkeet hoitavat tilanteen hänen puolestaan.

Kun ihminen sitten sairastuu, joutuu ajattelemaan väkisin itseään, sillä eivät ne läheiset tai työkaverit siellä laboratoriokokeissa tai vastaanotolla joudu juoksemaan. Tuskin sitä väsyneenä ja alakuloisena muutenkaan on ihan parasta tsemppiseuraa kellekään. Ehkä on vähän omissa maailmoissakin koko jan. Robotin lailla voi arkisirkus sujua, mutta kenties vähän ponnettomasti ja suorittaen.

Aika monesti tekstitän potilaiden omia kertomuksia ja elämäntilannetta uudelleen. Tavallaan kerron sen, mitä he ovat kertoneet, mutta omasta näkövinkkelistäni tarkentavia kysymyksiä hyödyntäen. Tulkinnassa luotan intuitioon ja ihmistuntemukseen, joissa väitän kehittyneeni työn myötä melko hyväksi. Olen vähän itsekäskin. Saan nimittäin hirveät kiksit siitä, kun potilas alkaa tekstittämisen jälkeen nähdä oman tilanteensa toisin. Yleensä positiivisemmin.  Välillä tuuletan töissä. Onneksi tästä itsekkyydestä hyötyy molemmat osapuolet.

Tilannekartoituksen jälkeen usein totean, että olisi hyvä opetella tervettä itsekkyyttä. Suurin osa on itsekin täysin samaa mieltä, mutta uskallus opetella asiaa käytännössä monesti uupuu. Asian tiedostaminen ja sen yhteyden ymmärtäminen esimerkiksi omaan syömiskäyttäytymiseen on usein valaisevaa ja hyödyllistä. Harva haluaa olla huonovointinen, vedoton ja passiivinen. Suurimmalla osalla on jossain selkäytimessä vielä muistona aika, jolloin kaikkea piti kokeilla ja tutkailla. Meno oli päällä joka säällä. Lapsuudesta kumpuaa hienoja opetuksia, kun ne vaan pitäisi mielessä läpi nuoruuden ja ruuhkavuosienkin.

Yksi asia, jota en koskaan ole tajunnut on, että miksi leikki olisi vain lasten oikeus. Leikkiminen ja pelailu on aktiivista, hauskaa, kehittävää ja siinä unohtuu maailman murheet pulkkamäessä tai kiipeilytelineessä. Särkänniemi-visiitillä minulla oli ”minä ite”-hetki. Menin Angry Birds-kiipeilytelineeseen toheltamaan. Ilman lapsiseuraa. Vähän jännitti kyllä niissä putkistoissa ryömiessä, että kestäkö ne. Illalla minua valistettiin, että ikäraja on kyllä 8 vuotta. Hirveä vääryys. Se oli minusta oikein hyvä kiipeilyteline. Toivottavasti ne vahvistaa sitä, jotta jokainen voi rauhassa kokea Särkänniemessä kunnon ”minä ite” – fiiliksiä. Soisin sen kaikenikäsille.

IMG_2459