Saako sokeriövereitä vetää?

Sokeri on ollut ainakin parin vuoden ajan superpahis ja sokerihysteria on mennyt naurettavuuksiin asti. Ketsuppeja syynätään ja kauhistellaan, lapsille vaaditaan täysin mauttomia kiisseliannoksia (kiiselifanin mielestä tämä on pyhäinhäväistykseen verrattava teko).

New Yorkiin on avattu huikea liike. Se myy erilaisia keksitaikinoita ja niistä tehtyjä herkkuja, kuten pirtelöä, jäätelökioskin tapaan. Jauhot ja kanamunat tosin on kuumakäsitelty, että kukaan syöjistä ei saa pakkia sekaisin salmonellan tai muiden bakteerien takia. Tötteröön pyöräytetään taikinapallo aivan kuin jäätelökiskallakin. Värikästä, hauskaa ja ihan varmasti hillittömästi sokeria sisältävää!

Eräästä keskusteluketjusta huomasin kauhistelua, että jessus, ihan törkeästi sokeria ja nyt kaikki sairastuvat ja sitten lääketeollisuus rikastuu. Tässä on suuri ajatusvirhe.

Ensinnäkin, kukaan ei pakota syömään megasuuria sokeriannoksia. Tosin itse pidän sokerin paniikinomaista karttelua yhtä epäterveellisenä syömiskäyttäytymisenä kuin sokeriövereitäkin.

Toisekseen, New Yorkissa on arviolta 19,9 miljoonaa ihmistä ja siellä vierailee vuosittain 50 miljoonaa ihmistä. Kun jakaa 50 miljoonaa 365:llä, on turisteja ainakin 136 986 per päivä. Näin ollen asiakaskunta jäätelöbaarilla on reilut 20 miljoonaa. Porukkaa on niin paljon, että övereimmätkin liikeideat eivät yksistään sairastuta ketään.

Helsingissä visiteeraaville vinkkaan myös makoisan kohteen, eli Roobertin Herkun, joka on vanhanajan karkkikauppa. Sillä on liikeeet Viiskulmassa ja  Eerikinkadulla.

Sokeriövereitä saa vetää. Hyvällä omatunnolla silloin tällöin. Suosittelen näihin tilanteisiin kuitenkin kokonaisvaltaista elämystä, kuten kivassa karkkikaupassa tai vaikka sitten keksitaikinabaarissa visiittiä, kuin päätöntä karkin nassuttelua tai jäätelön lappamista ilman, että muut aistit edes ehtivät mukaan. Tuoksut, värit, hajut ja tunnelma on erikoisputiikeissa aivan omanlaisensa.

Voi, kunpa ihmiset tajuaisivat elämän tarkoituksen. Uskoisin, että se helpottaisi suunnattomasti nykyihmisten määrittelemättömään ahdistukseen, uupumukseen ja eksyneenä vaeltamiseen. Tykkään sanonnasta ”Love and kindness, there is nothing else.” Täysin samaa mieltä en kuitenkaan ole, sillä listasta puuttuu yksi olennainen tekijä hyvää elämään.

Nautinto.

Makuelämyksien karsiminen tuntuu ankealta

Olen aloittamassa mökillä parin viikon kirjoituslomaa, joten olen jo mökkeytynyt ja tuntuu kuin viime viikon debatista olisi aikaa jo vaikka kuinka. Ajattelin, että poimin keskustelusta muutaman pointin. Ihan jokaiseen kommenttiin en ehtinyt enkä pystynyt vastailemaan mökiltä. Risusavotta, vesurin käytön opettelu ja aika perheen parissa meni edelle.

Kirjoitimme Katrin kanssa myös vastineen Hanna Partasen Helsingin Sanomien juttuun.  Varsinaista keskustelua käytiin ennen kaikkea SEFBin Facebook-sivulla.

Halusin, ja haluan, vain painottaa, että en yhtään allekirjoita sitä, että apua painonhallintaan saisi siitä, että yrittää tekemällä tehdä ja syömällä syödä ei-niin hyvää ruokaa. Katri on samoissa mietteissä, vaikkei some-keskusteluun ehdikään osallistua.

Miten voi aina syödä hyvää ruokaa?

Valitsemalla hyviä raaka-aineita satokauden mukaan. Omassa keittiössäni ja vastaanotoilla painotan satokausien mukaan syömistä. Olen tehnyt niin aikoja ennen kuin edes hokasin Satokausikalenterin olemassaoloa (mikä ei poista sitä tosiasiaaa, että se on nerokas keksintö).

Sillä uskon vahvasti, että ihminen tulee aina valitsemaan maku edellä ja satokauden mukaan valitut ruoat nyt vaan maistuvat herkullisimmilta.

Lisäksi erittäin keskeinen juttu omassa ajattelussa on, että ruoanlaittoa kannattaa muuttaa siten, että ruoanlaitto (ja kauppareissu, ja kauppalistan suunnitellu) alkaa aina kasviksista. Suoraan sanottuna, ns. vastarintaa tulee kyllä verrattaen harvoin ja usein seurantakertaan mennessä on uudet ajatuksetkin kypsynyt niin, että voidaan alkaa pohtia reseptejä tai muuten miettiä, mitä kannattaisi laittaa ruoaksi.

Jos taas ongelma on se, että on tottunut (ja sittemmin turtunut) hyvin suppeaan makumaailmaan, aletaan juttelemaan uusien makujen opettelusta ja miten sen tekisi helpoiten. Harvoissa asioissa olen jämäkkä, mutta tämän seikan ilmaisen kyllä suoraan, että ilman kasviksia, hedelmiä ja marjoja on mahdotonta syödä terveellisesti. Suurin osa TIETÄÄ tämän, joten sitten pitää alkaa pehmittämään vaan maaperää kokeiluja varten.

Moni muuten on turtunut semmoiseen mietoon, kapeaan makumaailman eineksiä syömällä, mikä on minusta surullista ja harmillista. Etenkin lapset, jotka ovat tottuneet todella pliisuun makumaailmaan, voivat hyvinkin säikähtää kouluruokaa tai kasvisten karvaita makuja. Lasten ruokailussa keskiössä on monesti myös vuorovaikutussuhteet ja perhe-tilanteet. Monen aikuisen ruokahaasteet taas kumpuavat näistä samoista syistä tai tilanteista.

Pitääkö ei-hyvä ruoka jättää syömättä?

Ei tietenkään. Jos joskus saa eteensä vähemmän hyvää sapuskaa tai vaikka mautonta kasvisruokaa tai liian suolaista muonaa, niin siinä voi puntaroida, että nakkaanko tämän keittiöön takaisin vai lapioinko menemään. Joskus palautan keittiöön, joskus syön. Kyläpaikassa tietysti syödään kohteliaasti annos loppuun.

Omista kokkauksistani arviolta joka kymmenes tai kaksi kymmenestä on sinnepäin. Syynä on useimmiten vähemmän hyvä raaka-aine (karvas nauris, mauton tomaatti tms.) tai kiireessä huonosti valittu kombinaatio.

Tavoitteena on kuitenkin syödä rakkaudella  ja tehdä ruokaa raaka-aineita kunnioittaen.

Kriitiikin pointtina ei missään vaiheessa ollut, että ala kermapyllyilemään ruoan kanssa, vaan se, että minusta on hullua ohjeistaa ihmisiä syömään ei-niin hyvää ruokaa, jotta ei syö ”liikaa”.

Se tuntuu keinotekoiselta ja pakoteltulta. Ja erittäin ahdistavalta. Ikään kuin rankaisisi itseään siitä arjesta ja elämästä, jota elää.

received_10154394850789739

Esimerkki, kun ruoanlaitto ei mennyt nappiin. Tavoittelin herkullista beer can cabbagea grillissä. Sain kitkerää varhaiskaalia apealla kaljan aromilla.

Mikä on realistista?

Kyllä, on alueellisia eroja siinä mitä lähikaupasta löytyy. Kyllä, kokkaustaidoissa on eroja.

Mutta Suomi on vauras hyvinvointivaltio, jonka lähikauppohinkin saadaan kyllä hyvää ja terveellistä ruokaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia kokkaamaan. Vaikkapa sitä pastaa. Minä en oikein edes tajua, miksi ihmeessä sitä pitäisi rajoittaa vain satunnaisesti syötäväksi? Helppoa, nopeaa ja hyvää.

Kävin juuri Leppävirralla kaupassa mökkireissua varten. Ostin kilotolkulla kasviksia, hedelmiä, papuja, linssejä ja tofua, näkkäriä, maapähkinävoita, mitä nyt voi parin viikon ajalle tarvita. Lisää fillaroin hakemaan kyläkauppaan tarvittaessa. (Sijaitsee vain tunnin pyöräreissun päässä! Tajuan, että maalla ihmisillä on autot.) Perässäni tuli nuori kundi, joka osti metripizzan. Jutusteli siinä savolaisen letkeällä otteella kassarouvan kanssa, että kun ei jaksa tehä ruokaa ja tämähän on halvempaakin kuin grillillä.

Tästä voisi masentua. Että yhyy, työmaa ei lopu ikinä. Mutta tosiasia on, että siitä samasta kaupasta saa näitä kaikkia ruokia. En oikein usko, että tällaisten nuorten miesten ylipaino asettuisi sillä, että kehottaisin heitä syömään vähemmän hyvää, vaan sillä, että hän saisi kokemuksia siitä, miten hyvää se kasvisvoittoinen perusruoka voi olla. Joo, olen ikuinen optimisti ja naiivi, mutta hey, that’s just me.

DSC_0946

Näihin Suomen parhaimpia mansikoita tuottavassa kunnassa onneksi satsataan! Muistakaa kysyä ”onko leppävirtalaisia mansikoita?” 😉 Eilen hain lisää lähitilalta.

In mindful eating I trust

En todellakaan ikuna rajoita ruokailuani laskeskelemalla, että onko nyt jo pizzapäivä tai kannattaako tänään ottaa kakkua. Olen näemmä sisäistänyt tietoisen syömisen käsitteen niin hyvin, että meinaan välillä unohtaa, että aika iso osa muuta maailmaa kontrollointia vielä harrastaa. Siinä mielessä tämä keskustelu on ollut silmiäavaavaa ja sehän on siten hyvä vaan.

Katrin kanssa ihmeteltiin  tuossa puhelimessa myös sitä, että kumpikaan ei tietoisen syömisen taidon opittuani edes osaa syödä ähkyyn. Lopetan syömisen ilman mitään tunnelatausta, että voi ei, en voi syödä tätä enää. Jos olen ravintolassa, pyydän lopun ruoasta mukaan, jos kotona, nakkaan loput ruoat jääkaappiin myöhäisempää ajankohtaa odottamaan. (Tämä ei tarkoita, etten tajuaisi, mistä ahmintahäiriöissä on kyse.)

SIksi se, että painottaa hyvään ruokaan ei tarkoita, etteikö voisi joskus syödä vain tankkausmielessä. Tietoiseen syömiseen kuuluu myös se, että ruoasta kyllä nautitaan, mutta se ei ohjaa elämää ja tekemistä. Tietty neutraalius on tärkeä osa ajatteluani. Sillä haluan tehdä elämässä paljon muutakin kuin elää makuelämyksestä toiseen.

Tämän keskustelun jälkeen alan myös entistä selvemmin painottaa, että oma ravitsemusterapia-työskentely perustuu tietoiseen syömiseen. En itse ajattele ruokaa kaloreina, vaikka osaankin niitä laskea. Annosmäärät ja ateriasuunnitelmat on käytössä vain erittäin perustelluista syistä ja vain alussa.

Mottoni tässä on, että ateriasuunnitelmat ovat kuin kipsi, joka auttaa paranemiseen alussa, mutta jota ei voi jättää ikuisiksi ajoiksi, sillä muuten se rampauttaa ja rajoittaa turhaan.

Välillä tuntuu, että olen syntynyt väärään ruokakulttuurimaahan. Iloitsen ruoasta monta kertaa päivässä ja nimenomaan mauista. Olen oppinut pienestä pitäen monenlaisiin makuihin. Siitä, että rakastan ruokaa, on kiittäminen nimenomaan vanhempiani ja kasvuympäristöäni eikä suinkaan alan koulutusta. Itse asiassa alan koulutus on suurin uhka, joka minulla on koskaan ollut ruokasuhteeseeni. (Ehkä siitäkään syystä en koe, että minun tarvitsisi jumittaa dogmeissa, jotka eivät minusta toimi tai joita en allekirjoita.)

Minulle lapsuuden makumaailma on puutarhaletkun alla huuhdeltuja retiisejä, maalta napsittuja ruohosipulin kukkia, kirpeitä karviaisia, mutta myös äidin pullat, kakut, raparperikiisseli kermavaahdolla ja rosmariini-possuvuoka sekä punajuuri-jauhelihavuoka.

Tässä muutama otos viikon varrelta. (Kuvaanko oikeasti näin paljon ruokaani? Huolestuttavaa! 😀 )

DSC_0878 (1)

Maanantain pikalounas: järkisärki-salaattia. Joukossa kasvisten lisäksi hampunsiemeniä ja oluthiivaa. To die for. Järjettömän hyvää. Valmistusaika 4 minuuttia.

DSC_0917

Töissä basilika-tofua, leipää, avomaankurkkua, porkkanoita, hummusta ja mansikoita. Brunbergin pusun nappasin vielä illlalla ennen kotiin lähtöä.

DSC_0924 (1)

ResQ Clubista saa edullisesti lounasruokien ylijäämiä. Nämä tuli Modern Asian Dinerista ja olivat niin hyviä, että laitoin ystävälleni Marille tekstarin, että tekisi mieli itkeä. 😀

IMG-20160630-WA0005

Tällä viikolla oli myös sukulaistytön synttärikakkua!

Suomessa on ihanaa ruokaa ja ihania makuja. Iso osa näistä ruoista on terveellisiä ja hyviä kaikilla mittareilla. Kotimaiset raaka-aineet myös taipuvat monen ruokakulttuurin ruoiksi. Kyllä, minun toiveeni on, että suomalaiset heräisivät tajuamaan tämän. Hintapolitiikasta voidaan vääntää kättä, mutta se on eri keskustelu — tärkeä sellainen.

Miksi riistää itseltään jokapäiväinen elämysmatka ruoan parissa, kun ei tarvitse?

IMG-20160625-WA0001

Taivaallista pizzaa ja juomaa.

13490644_10154397196114739_7549637369568388580_o

Mutta parasta tässä pizzahetkessä oli ystävien seura! Kiitos Marille kuvasta!

P.S. Niistä toimivista painonpudotustaktiikoista sitten myöhemmin taas lisää. 😉

Koska kroppani on – kirjoitushaaste

…hyvä, toimiva, kiva katsella, sitkeä, kestävä ja joustava.

On se hyvä, että muut bloggarit patistelevat kirjoittamaan, koska SEFB-tiimi on aika hissukseen ollut. Toinen venailee, millon ipana numero kaksi tulee maailmaan ja toinen on koodaillut elämäänsä ja ajankäyttöään kuosiin. Vaan kyllä näitä kirjoituksia on luvassa jatkossa ihan varmasti. 🙂

Heftytrainingin Anna on ennenkin haasteita heittänyt kehiin ja tottahan näihin hyviin idiksiin haluaa mukaan lähteä. Tällä kertaa ideana oli kehaista itseään – tarkemmin sanottuna kehoaan ja sitä, mihin se pystyy. Jotain vastaavaa on tullut naputeltua tuossa viime Älä laihduta – viikon aikoihin,  mutta ehkä on syytä päivittää tilanne, sillä edellisen Oodi keholle jutun jälkeen on nimittäin tullut ihan erilainen fyysisen aktiivisuuden ajanjakso.

Eli sitä ei oman mittapuun mukaan ole kauheasti ollut. Kyllä, kävelen edelleen kilometritolkulla viikottain ja tällä viikolla järkytin Herttoniemen hyvinvointikaupan myyjää toteamalla, että tietysti kävelen kotiin, eihän matkaan mene kuin 1,5 h. (Tässä kohti tuli vähän täti- ja maalais-fiilis myyjää kohtaan. ”Darling, et sä tartte näitä superruokia, jos sä hoidat kehoa tälleen tosi, tosi vanhanaikaisesti.” )

Mutta jos alan juosta, hengästyn noin kymmenen askeleen jälkeen, koska kunto ei todellakaan ole kummoinen. Punttiksella näyttäisi ihan jees tilanne olevan viime käynnin perusteella, vaikka keskivartalo onkin selvästi laiminlyöty. (Tähän isäni sanoi, että miksi et vaan tee joka aamu vatsalihaksia ennen kuin nouset sängystä – hän saa sen kuulostamaan maailman luonnollisimmalta vaihtoehdolta. :D)

Silti olen vannonut, että näinäkin hetkinä rakastan kehoani. Ja pidän tästä itselleni antamasta lupauksestani kiinni. Aina. Tahdon. 😉

Sillä kehoni sisältää aivot ja sormet, jotka ovat taikoneet esikoiseni eikä odotusaikakaan ollut edes yhdeksää kuukautta. Kyllä, suhtaudun kirjaani kuin lapseeni – näytän kansivedoksia kaikille (halusivat he katsoa niitä tai eivät) ja puhun jatkuvasti kirjaprojektista (koska mistäpähän muusta sitä puhuisi). Kehoni kesti istumismaratonit ja keittiöpäivinä seisomismaratonit.

Tämän lisäksi kehoni sisältää sydämen, jonka uskon herkistyvän vuosi vuodelta kokemaan syvemmin ja ymmärtämään enemmän.Kai ne aivotkin tähän prosessiin jotenkin osallistuu. Korvat, jotka toivottavasti oppivat kuulemaan entistäkin herkemmin avunpyynnöt ja suun, joka toivottavasti oppii pyytämään apua vähän herkemmin.

Silmät, joiden itkuisuus taitaa olla Facebookin puolella SEFBin juttuja lukeville ihan tuttua asiaa. Mutta tämä on ominaisuus, josta olen ylpeä. Uskallan näyttää tunteita – välillä isosti (huutoitkua, kädet vispaa ja jalka polkee lattiaa) ja välillä pienesti (silitys, hymy tai tippa linssissä).

Kehoni sisältää myös mahtavan mekanismin, eli sen, että osaan hallita painoani aidosti ilman mitään laskemista, mittaamista, punnitsemista tai säätelyä. Luotan kehoni viesteihin (yhdistettynä tietysti tietoon) ja siksi meillä on mahtava suhde: Minä ravitsen ja huollan konkreettisin teoin, kehoni kestää ajoittaiset laiminlyönnit ja toisaalta auttaa kertomalla, mihin suuntaan ja miten paljon kutakin huoltotoimenpidettä pitää säätää.

I’m at peace with my body. We are one. Minulla ei ole mitään taistelua käytäväksi kehoni kanssa – se on täydellisen kaunis ja upean toimiva sellaisena kuin on. Niin liikunnallisissa ylä- kuin alamäissä.

Leipä lihottaa

… koska sen avulla voi käydä näin:

katri ja maha korjattu 1

 

katri ja maha maha tekstit 2

 

Jos yhtään seuraatte, rakkaat lukijat, uutisia, niin ootte ehkä huomannut, että vilja puhututtaa taas. Vähän aikaa sitten oli maito. Että pitäisikö vältellä, parantua kaikesta ja ei sairastua mihinkään.

Katrille se leivän syönti tosiaan teki taas sen, että se lihoo. Koska kasvattaa vauvaa pötsissään. Taas. Keho tuntuu toimivan tälläkin ruokavaliolla ihan hyvin, koska pulla oli uunissa (pun unintended) ennen kuin hormonikierto oli toennut esikoisesta.

Emme usko ulkonäköpöllistelyyn, mutta ajattelimme silti (pienen pohdinnan jälkeen) hahmottaa, miten petollista se ns. virallisiin ravitsemussuosituksiin (iiik!!!) perustuva ruokavalio voikaan olla. Rappiotila ja keskivartalolihavuus vissiin tulee viiveellä?

Katri

katri motot

Leena

leenan motot

 

Valitettavasti tämän ruokavalion sivuoireena on tahatonta ja tahallista hönöilyä jatkuvasti.

 

DSC_1149

 

1437537888770

 

Saattaa aiheuttaa myös energianpurkauksia, jotka voivat kohdistua viattomiin, tikapuuttomiin lintotorneihin.

 

leena korjattu 1

 

Tai suunnittelemattomaan tasapainoharjoitteluun. (Kyllä, nuo raajat kuuluvat Katriin ihan oikeasti. Ei ole jatkettu millään, eikä ole photoshopattu.)

katri korjattu 5

Joskus voi myös seota jättiporkkanasta.

DSC_1119

Ei, tässä ei loppunut energia. Tässä nauratti lokin kakkoja väistellessä. Katso kohta hönöilystä. Also known as avustettu belfie.

IMG_1833

 

IMG_1834

Miksi syön?

Kuka ei tiedä, että kasviksia tulee syödä paljon?
Kuka ei tiedä, että tummempi leipä on parempi kuin vaalea?
Kuka ei tiedä, että karkkeja ei kannata syödä usein?
Kuka ei tiedä, että alkoholin nauttimisessa olisi hyvä pysyä kohtuudessa?

Onko tässä maassa yhtäkään ihmistä, joka ei TIETÄISI miten syödä terveellisesti ja hyvin?

Olin entisessä duunissani mukana yhden viikon Ruokatiedon Ruoka-aika – työpajoissa, joihin kokoontui Helsingin kaupungin ala- ja yläkoulujen ravintolatoimikuntien lapsia. Jutustelin siinä terveellisestä ja hyvästä syömisestä. Näytin kuvia tai itse ruokia ja sitten lapset saivat kertoa mielipiteensä kuinka usein kyseistä ruokaa kannattaa syödä. Voin luvata, että vääriä vastauksia ei tullut. Jokainen 7-15 v. penska osasi sanoa, kuinka usein on fiksua syödä karkkia, energiajuomaa, kasviksia, leipää jne. Tietoa on ja sitä kertyy jo elämämme ensimmäisinä vuosina.

Selvä. Klaaraamme jo vaiheen ”MITÄ syödä” oikein hyvin.

Miksi ihmisillä on sitten vaikeuksia saada syöminen hallintaan?

Koska syömiseen liittyvät myös kysymykset MILLOIN, MITEN ja MIKSI.

Milloin syön?

Ateriarytmi. Kuulostaa tylsälle – lähes militanttiselle. Ruoka marssii kohti mahalaukkua tasaiseen tahtiin ja säännöllisesti. Onpa luonnollista ja nautinnollista. Yhteen tahtiin ja ilman vaihtelua?

Ei sentään. Ei ateriarytmillä ja säännöllisellä syömisellä tarkoiteta mitään muuta kuin sitä, että nälkä ei kasva niin mahdottomaksi, että sitä on vaikea hallita. Jos taas ei ole ongelmia syömisen hallinnassa, voi syödä hyvinkin joustavan aikataulun mukaan ja kehoa kuunnellen.

Toisaalta jotain kertoo sekin, että syö iltaisin ja öisin. Olisiko jäänyt turhan vähäiseksi päivän ruokailut, jos on illalla jatkuva ”pikkunälkä”?

Minulle tapahtui jotain outoa reilu vuosi sitten. Aamupala lakkasi maistumasta ja koko on pienentynyt jatkuvasti. Aamukahvin toki tarvitsen, mutta tarvittaessa pääsen liikkeelle ilman aamupalaa tai vain pienen aamupalan avulla. Opiskeluaikaan minulla oli tapana syödä puuroannos härpäkkeillä JA 1-2 reilua voileipää. Plus kahvi. Plus ehkä hedelmä tai vihannesta. Mutta mennään nyt kehoa kuunnellen. Ehkä joku piävä taas syön tuollaisia vähän reilumpia aamupaloja. Tilanteet muuttuvat. 🙂

Miten syön?

Hotkaistu sämpylälounas. Ennen lapsen harrastuksia lapettu makaronilaatikkoannos. Viikonlopun perhetapahtumassa grillattua makkaraa seisaaltaan naapurin kanssa samalla jutustellen. Tai kuten minä nyt tätä kirjoittaessani: Aamukahvi mukissa ja juuri söin puuron päälle marjapiirakan palasen tässä ruudun ääressä.

Ei varmasti niitä parhaimpia ja nautinnollisimpia tapoja syödä (tosin olen kyllä sitä mietlä, että tämä kahvin ryystäminen koneella on oikeasti IHANAA!).

Kiire. Huonosti pureskeltu ruoka. Ajatukset harhailevat kaikissa muissa asioissa kuin syömisessä ja siinä mitä syö. Haarukalla tai lusikalla ruoan ohjailu suuhun huulet kulhon reunoilla (hieman koiramaisesti). Kaikkea muuta kuin tietoista syömistä (kirjoitukset aiheesta löytyy SEFBistä aivoituspilvestä tuolta oikealta).

Ei ruoasta voi nauttia eikä sen määriä oikein voi hallita, jos ei keskity syömiseen.

Itselleni syömisen tekniikan aatelia edustaa pitkät ateriahetket rauhallisessa ympäristössä sopivan suurella ihmisjoukolla. Ilman kiirettä, ilman, että kukaan vilkuilee kelloa. Semmosta ajanpysäyttämistä ja hetkessä elämistä. Jokainen ateriahetki ei tietenkään voi olla tällainen, mutta hienoa olisi, jos viikossa olisi ainakin yksi tällainen hetki ja useita muita, jolloin sentään muistaa hengittää kun syö ja katsoa, mitä syö.

Miksi syön?

Jäljellä se tärkein. Eräs ystäväni tässä taannoin oli hyvin tuskastunut painonpudottamiseen ja koki, että vaikka yrittää ottaa rennosti homma ei suju. Minä siinä terapeuttimaiseen tyyliini kyselemään, että huomaako hän, ohjaako syömistä tunteet ja fiilikset. Sain vastaukseksi, että nyt tarvitaan ateriasuunnitelmia, kalorilaskentaa, ei tämä tunteiden pohdinnalla muutu!

Kyllä. Joskus voi olla hyötyä laskea ja aikataulutttaa. Mutta harvoin. Vain harvoin. Silloin kun ei oikeasti yhtään tajua, onko makkarassa paljon energiaa tai miten suuri merkitys turhalla sokeripitoisten harkkien nassuttelulla voi olla.

Kommentoin Kauneus ja terveys – lehteen justiinsa kolmea laihdutustarinaa (juttu ulkona elokuussa – mielenkiintoisia tarinoita, kandee lukea). Niitä lukiessa – ja Kaizenin kevään kurssilla – tuli taas vahvistusta sille, että kyllä tämä MIKSI syön on se oleellisin kysymys, kun haluaa päästä pisteeseen, jossa syöminen on stressitöntä ja paino pysyy hallinnassa.

Jos ohittaa tämän kysymyksen, on se vähän sama kuin yrittäisi eheyttää itseään, ilman, että puuttuu siihen, mikä trauman tai särön sieluun on aiheuttanut. Siinähän ei ole mitään järkeä. Joten ei ole siinäkään, että ohittaa kysymyksen siitä, MIKSI syö.

Olen potilastyössä törmännyt kerta toisensa jälkeen, että kun ihmiset alkavat vähitellen tajuamaan, mistä syömisessä on kyse, tulee pintaan mitä erikoisempia syitä syödä. Kuusikymppinen asiakas pohti sitä, miten lapsena oli aina pula ruoasta ja kuinka nämä syvään juurtuneet muistot ohjaavat tankkaamaan aina vähän ekstraa. Tunteiden käsittelyyn on monella työkalupakissa ahmintaa, bulimista oireilua tai itsensä näännyttämistä liian vähällä ruoalla ja liiallisella liikunnalla.

Millä sitten hoitaa tunteita ja helliä itseään, kun maailma jurppii ja käsi hamuaa keksipakettia tai viinipulloa? Jokaisen on hyvä pohtia tämä lista jo ennen kuin paha päivä sattuu kohdalle. Olen kuullut huhuja, että joillain vanhemmilla on lasipurkissa lappusia, joihin on kirjoitettu, mitä kivaa tekemistä lapset voivat tehdä, kun tylsyys iskee. Ehkä samanlainen lasipurkki olisi käytännöllinen myös aikuisille, jotka opettelevat syömisen hallintaa.

Miten olisi….

ärtymykseen puolikkaan (?) viinipullon sijaan fyysistä puhisemista ja puuskuttamista mäkilenkillä, halonhakkuuta tai kunnon salitreeni, jossa tekee kunnon painoilla mielummin vähän ja äkäisesti kuin pajlon ja heppoisesti?

väsymykseen mättökarkkipussin sijaan lämmin sauna tai kylpy ja käpertyminen vällyn alle yöunille hyvissä ajoin?

turvattomuuteen suklaalevyn sijaan puhelu parhaalle ystävälle tai puolison kainaloon kiepsahtaminen?

työstressiin cokiksen ja kahvin lipittelyn sijaan omien rajojen asettaminen ja toisaalta irtiotot viikonloppuisin vaikka lähimpään luonnonsuojelualueelle suunnatun retken muodossa koko perheen kera?

masentavaan fiilikseen (en tarkoita masennusta tällä) illan syöminkien sijaan hassuttelu lasten tai ystävien kanssa, komedian katsominen tai kävelylenkki niin, että tarkastelee mitä kaunista ja ihmeellistä luonnossa tapahtuu ja ihmisiä katsastellen?

stressiin tissutteluun sijaan kiireetöntä ja nautinnollista… yes, you guessed it… seksiä. (Tahallani tungen tätä aihetta vähän joka juttuun, jotta ainakin omalta osaltani teen työtä sen eteen, että madalletaan kynnystä puhua seksistä osana terveyttä. Ja joku päivä ilmapiiri olisi muuttunut sen verran, että asiakkaanikin uskaltaisivat tästä aiheesta puhua.)

10379101_969367867037_848362054_n

Tässä minun yksi suurimmista unelmistani. En ole ikinä Toscanassa käynty, mutta silti haaveilen pidemmästä ajanjaksosta siellä. Ajattelin, jos kokkailis ja sitten söis päivät pitkät. Mielellään tietysti myös liikuntaa johonkin väliin. Kai tuolla viiniköynnösten välissä voi kävelläkin?

P.S. Jos tuntuu, että toistan itseäni, niin et ole väärässä. Olen sanonut nämä asiat varmaan useampaan otteeseen blogissa, mutta näyttäisi siltä, että uusia lukijoita on putkahdellut kiitettävästi kevään aikana (jee, kiitos!)  ja tuskinpa kahden vuoden SEFB-bloggaukset on kesälukemisena. 😉

Kuva: http://www.cestlagedor.com/2014/08/lunch-and-wine-tasting-in-tuscany.html

Rakkaus pelasti syömishäiriöltä

Voisi kuvitella, että ravitsemusterapeutin ammatin takia ”osaan” syödä terveellisesti ja hyvin.

Vaan kun minä opin tämän taidon ennen sitä. Ehkä sen taidon oppimisen takia halusin alaa opiskelemaan.

Minä, kuten tuhannet muut, jotka syövät terveellisesti, en tarvinnut taidon oppimiseen syvällistä ravitsemustietämystä. En tarvinnut kalorilaskentaa, en aamuaerobisia (pakko änkeä tämä klassikko joka tekstiin 😛 ). Tarvitsin aikaa, hyviä esimerkkejä ja paljon pohdintoja itseni kanssa. Ja rakkautta.

Luulin pienenä olleeni puntero (ajatus, joka on tullut nyt vesitettyä), joten stressasin syömisestä varsin paljon teini-ikäisenä. Sisäisesti, sillä en muista, että olisin aiheesta paljon puhellut.

Lukioiän asuin anoreksiaa sairastavan kämppiksen kanssa. Kaikki katastrofin ainekset oli kasassa: Kämppisasumista todella nuorena poissa perheen luota, erittäin rankka erikoislukio (kiitos vaan IB:n yliopisto on tuntunut välillä ihan pelleilyltä; en vaihtaisi kokemusta silti mihinkään), syömisen säätely läsnä jatkuvasti kotona ollessa, liian vähän liikuntaa deadlineja puurtaessa, itsetunto-ongemia, jatkuva rumuuden tunne. Ja kyllä, YRITIN kehittää itselleni jonkinasteista bulimiaa ja nipistää syömisestäni.

Vaan oli rakkaus.

Rakkaus ruokaan. Rakkaus nautintoihin.

Minusta ei tullut syömishäiriöistä, koska rakastan ruokaa. Rakastan tehdä sitä, rakastan lukea siitä, rakastan istua alas ihmisten kanssa syömään. Tykkään kokeilla uusia makuja. Tykkään kuulla, miten leipä leivotaan ja olut pannaan (sopivasti rakkaudellinen termi lempijuomani teossa).

Minusta ei tullut ylipainoista, koska tajusin, että ruoka myös rakastaa minua takaisin. Se ravitsee ja pitää minusta huolta. Se on ystäväni.

Harhapoluilla

Suhde ei ole ollut auvoisa. Hurahdin opiskeluaikana panikoimaan, että syön liikaa rasvaa (koska 6 tl/pv – joo, wtf?), liian vähän kuituja (vehnäleseitä salaattiin anyone? erityisen kiva lisä IBSiläisen ruokavalioon – ei yhtään tule vatsavaivoja) ja yleisesti vain liikaa (muistutin sauvasirkkaa ulkomuodoltani opintojen ensimmäisenä vuonna).

Tein syrjähypyn ruoasta mielen nälän kanssa. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi harhailuni, sillä opin kokemuksesta paljon ja väitän, että pystyn paremmin ymmärtämään potilaitani. Ikuna en enää kyllä riuhdo itseäni irti ruoan rakastavasta syleilystä.

Nautinto vs. terveyden edistäminen

Tuntuu, että usein puhutaan siitä, että ihan kauhea, jos sitä ruokaa rakastaa liiaksi – sitähän on heikkoluonteinen ihminen sitten koko ajan syömässä! Hirvein kommentti, jonka olen kollegan suusta kuullut on, että ruoka ei saa olla liian hyvää, jotta sitä ei syö liikaa. Sydämeni vuosi verta noiden sanojen jälkeen ja oli valehtelematta järkyttynyt.

Suomen ravitsemustieteen seuran juhlaseminaarissa oli luento tulevaisuuden näkymistä. Puheenvuorossa asettiin mielestäni vastakkain nautinnot ja terveyden edistäminen, ikään kuin ne eivät sovi samaan ajatusmalliin.

Minun mielestäni ongelma nimenomaan on se, että ne yritetään erottaa toisistaan. Tunteet, kuten rakkaus ja nautinnoista iloitseminen, tulisi liittää olennaiseksi osaksi terveyttä. Tietoa voidaan hyödyntään rakkaudellisissa ruokavalinnoissa, mutta se ei yksistään saisi ohjata syömistä, joka on paljon, paljon enemmän kuin ravintoaineita ja niiden imeytymistä ja terveysvaikutuksia.

Koska olet sen arvoinen  – ja koska kehosi on viisas

Samassa seminaarissa pohditiin teknologian mahdollisuuksia sopivien ruokien ja terveyttä edistävän syömisen löytämisessä. Eräs arvon panelisti intoili laseista, jotka voisi laittaa kauppaan mennessä ja sen näkökenttä sumenisi ”huonompien” valintojen kohdalla ja kirkastuisi, kun kohdistaa katseensa parsakaaliin.

Arvioin tässä männä päivänä teknologiaa myös Prisma Studiossa. Ravitsemusapplikaatioista voi hakea alkustarttia terveellisen ruokarytmin löytämiseksi ja hyvien valintojen tekemiseen, mutta en kyllä suosittelisi ulkoistamaan ruoan säätelyä ja syömisen ajoittamista teknologialle. Enkä innostu kauppalaseista. Miksi?

Koska kehomme osaa tehdä sen. Silloin kun sitä pystyy kuuntelemaan ja olemaan läsnä päätöksissämme.

Tämän taidon olen itse oppinut jo aikoja ennen ravitsemustieteen opintoja. Lukiossa muistan pohdiskelleeni, että hetkonen, aineenvaihdunta… Luulisi sen toimivan paremmin, jos elimistölle syöttää riittävästi polttoainetta ja monipuolista tavaraa. Ja vielä joustavalla mielin, sillä jos valitsen pääosin hyvää tavaraa, niin ei kai sillä voi olla kauheasti merkitystä, jos osa ruoista on epäterveellistä. And behold: tuo sama ajatus ohjaa syömistäni vielä tänäkin päivänä. Ja kas, se toimii kuin häkä. Ilman stressiä, ilman jäätäviä rajoituksia ja panikointeja.

Minua kiehtoo tietysti ruoan tiedepuolikin, mutta arjessani tärkein on intohimoinen rakkaus ruokaan ja ruokanautintoihin.

Olen treenannut lajia hyvin pienestä pitäen. Melkein mestari jo.

mustikkakulho

Mielen nälkä – tieto lisää tuskaa?

Aikamme pandemia – mielen nälkä (yhteenkirjoitettu vai erikseen?!). Jos lasketaan opiskeluaika mukaan, olen ruoka- ja ravitsemusaiheita pyöritellyt sen kymmenen vuotta. Jo näinkin lyhyessä ajassa trendidieetit vaihtunut huimaa vauhtia. Perusseikat ravitsemuksesta on jo pääpiirteittäin tiedossa, mutta koska se, että ihmiset syö kohtuudella kasvisvoittoista ruokaa ei ole erityisen kannattavaa taloudellisesti, on kehitetty erilaisia ”oppeja” mitä saa tai pitää syödä – niin varjolla voidaankin helposti myydä mitä tahansa terveen järjen vastaista.

kuvakkaat höynähtää

Kun alotin opiskelut oli 4 laihdutus”lääkettä”. Nyt niitä on yksi ja se aiheuttaa rasvaripulin ja vatsavaivoja. Woop, woop! Long live medicine…

Tietoisuus ja mieli on vähän eri asioita minun mielessäni. Tietoisuus on asioiden hiljaista tunnistamista. Tietoisuus on kuin äänenvoimakkuus-nappula. Se on joko kovalla tai hiljaisella, välillä se on ihan äänettömällä.  Mieli sen sijaan on kanavanvaihtaja. Ennen tätä mieltä, mutta nyt se ei enää tunnukaan sopivan omaan ajatteluun.

Mitä mielen nälkä sitten on? Mielen nälkä on sitä, että on jostain lukenut, että jos syö yli 10 energiaprosenttia sokeria päivässä piru perii. Tai että heraa pitää syödä, mutta välttää maitoa. Love the logic. Mielen nälkää on vaikea sammuttaa, sillä kuten äsken tuossa mainitsin, mieli muuttuu. Oma mieli, muiden mieli. Se on sitä, että ottaa kirjaimellisesti kaiken ravitsemustiedon, joka vastaan tulee.

Eräs lääkäri soitteli ja kysyi mielipidettäni siihen, että kannattaako junnujoukkueen pelaajille tosiaan tehdä omega-3 : omega-6 – tasapainon selvittävää analyysia, kuten joukkueen valmentaja oli toivonut? Repesin aika totaalisesti puhelimessa keskellä puistoa. Jep, olennaisempaa mittausta saa hakea…. Mitähän ne meinas sillä tiedolla tehdä? Tiedetään kyllä, että omegat sais olla kolmosia enemmän kuin kutosia, mutta korjautuskohan ne ilman mittauksiakin vaikka ihan vaan sillä, että suositaan kasvirasvoja, kalaa, pähkinöitä ja siemeniä Oivariinin, kevytmaidon ja transrasvaisten teollisten leivonnaisten sijaan, joita puputetaan välkällä ja kentän laidalla? Ihan villi veikkaus tähän.

Niin, kyllä meiltä saa kysyä, jos on epäselvää. Jotain sieltä viiden kuuden yliopistouralta ja jatkuvalla itsensä sivistämisellä jää päänuppiinkin. Onneksi kysytäänkin. Työterveydessä kävi montakin sellaista henkilöä, jotka asteli sisään ja sanoi, että auta, en tajua enää, mitä pitää syödä, kun joka paikasta tulee tietoa, mutta mistään ei saa mitään tolkkua. Aikamme pandemia on vahvasti vallannut Suomen.

Kesän aikana olen lukenut blogimaailmaa ja jo aiemminkin yrittänyt tajuta useamman superruokailijan mielenmaisemaa. Ihan tosi, kyllä minä yritän tajuta, mutta aaltopituutemme – tai tietoisuuden äänenvoimakkuus – on vaan eri volalla. Vaikka aika usein tuntuu, että myös kanava on totaalisen eri, vaikka samoista asioista puhutaan: terverys, ruoka, ravitsemus, ravintoaineet. Käytän  tahallani termiä blogimaailma. Alan jo harkita blogiplaneetta – termiä. Usein jutut nimittäin ovat eri todellisuudesta kuin esimerkiksi se, johon törmään potilas- ja asiakasvastaanotoilla.

Aiheeseen mitä syödä ja saako syödä ja jos syö, miten pääsee eroon syömisellä kartutetuista kiloista… Pakko jakaa myös yksi parhaista true life story, jonka olen hetkeen kuullut. Ravitsemustieteilijä-ystäväni oli junamatkalla, kun vieressä istunut herrashenkilö alkoi tehdä tuttavuutta, taka-ajatuksiakin saattoi olla. Yritti siinä jututtaa ja kyseli kovasti, että mitä teet työksesi (koska ystäväni yritti epätoivoisesti lukea jotain Pubmed-printtipumaskaa äijän joristessa). Minä julistan aina ylpeästi, että minäpä olen ravitsemusterapeutti, mutta ymmärrän kyllä, että se johtaa AINA keskusteluun siitä, mitä nyt pitäisi syödä ja ”osaatko sanoa”-lauseenaloituksiin. Ystävääni tämä keskustelu ei aamujunassa innostanut. No, ei sitä kärttämistäkään kestänyt ja tuli sitten kerrottua mitä tekee (eli tutkii ravitsemusasioita).

”Nyt sä kyllä tapat mut.” Häkellys. Äijä avaa koneen ja näyttää nettisivustoa, jolla myydään laihdutuspillereitä. ”En mä näihin ite usko, mutta nää myy kuin häkä. Pitää laskut maksaa.” Afrikkalainen mango, tuo mirakeleeihin pystyvä maaginen aine (hyvää se kyllä on, oon syönyt aika paljon Tansaniassa asuessa). Jostain tää heppu näitä osti ja myi eteenpäin. Jos oikein muistan, ei kyllä käyttänyt itse, kun ”niissä voi olla mitä vaan”. Kerran vastaanotollani potilas sanoi laihdutustuotteesta, että ”sahanpuruahan ne sitten oli”.  En ole varma, oliko tämä kuvainnollinen ilmaisu vai fakta. Pikkasen olin ehkä vahingoniloinen, kun tämän tarinan kuulin, myönnän rehellisesti. (”Mä niin tiesin!!!”)

Mielen nälkää on vaikea sammuttaa. Siksi tarvitaan… yes, you guessed. Kaikkia muita nälkätyyppejä. 😉 Jäljellä vielä lemppari keskusteluaiheeni tietoiseen syömiseen liittyen: sydännälkä (yhteen vai erikseen?!).

2013-06-22 23.43.18

Uusin dieettitrendi, Project Putkonen ™ aka UpsideD.O.W.N_Underground, suositaan syömään ruoan ylösalaisin. Vaikuttaa ruokahalua hillitsevästi. Osta kirja, paljon kuvamateriaalia. Tilaa luentokiertue, paljon havainnollisia kokemuksia ja kertomuksia.

Mahanälkä

tumblr_m4egovnwvY1qmkzpp

”Möyr.”

Kuulikohan kukaan?

”MÖYR!!!”

No, nyt ainakin kuuli.

***

Mahankurina on varmasti kaikille tuttu ilmiö. Suomalaisilla taitaa maha kurnahtaa viimeistään klo 11 aikoihin. Ei aina siksi, että elimistö olisi kauheassa energiavajeessa vaan ehkä enemmänkin sen takia, että silloin on totuttu syömään. Suomalainen ipana oppii viimeistään ekalla siihen, että pötsiin putoaa muonaa klo 11 maissa. Mahanälkä onkin enemmän opittua kuin fysiologinen seikka.

Mahanälkä tavallaan pitää sisällään molemmat puolet: sekä tyhjän mahan tunnun (nälkä) sekä täyden mahan tunnun (kylläisyys, pinkeä fiilis, ähky). Painonhallinnan ja tietoisen syömisen kannalta väittäisin, että oleellisempaa nimenomaan mahan täyden olon tunnistaminen.

Suu söisi, mutta vatsa ei vedä. Tosin minä kyllä väitän, että myös suuta voi treenata tulemaan ”kylläiseksi” tai ehkä paremmin, tyytyväiseksi. Aika monella on ruokapöydässä sen verran kiirus, että ennen kylläisyyden tunnetta on ehditty lappaa ruokaa kaksin käsin napaan. Sitten iskee ähky, ikävimmillään paha olo.

Jarrujen laittaminen päälle on oleellista tietoisessa syömisessä ja se on yksi Slow Food – liikkeen konkreettisista sanomista (tosin Slow Food on paljon muutakin; ekologiaa, ravitsemusta, maatalouspolitiikkaa, sosiologiaa jne.) . Väitän, että kokoon katsomatta tätä jarrutten vaikutusta oloon voi tarkastella ihan jokainen välillä. Itse syön lähinnä yksikseni ja välillä huomaan, että en todellakaan keskity ruokaan , mutta yleensä kyllä jossain vaiheessa ateriaa tajuan, että hei, pahvi, keskity! Sillä nimittäin on oleellinen vaikutus siihen, miltä kuvussa tuntuu lautasen tyhjennettyä. Jarrutuksen opetteluun olen niin luennoilla, ryhmissä kuin yksityisvastaanotollakin ehdotellut syömäpuikkoja, vasemmalla kädellä syömistä tai vain sitä, että syö seurassa ja pysyy poissa ruudun äärestä. Kaikki vinkit löytyy myös netistä ja kirjallisuudesta, ei mitään kovin omaperäistä tässä. Ruoan lappaminen suuhun on myös ikävän näköistä (veljeni näytti teininä ihan possulta syödessään; en paljasta kumpi, niin ei tule paha mieli kellekään 😉 ).

Mutta yksi harjoitus on, jota olen viljellyt asiakkailleni/potilaille, koska pakko yrittää konkretiaa heittää peliin, kun kerta jotain näin haasteellista yrittää ”opettaa”. Kuulostaa ehkä hölmöltä ja keinotekoiselta, mutta minä annan usein viikkotehtävän (hah, kuulostaa ihan joltain karseelta tositv-jaksolta…) , eli munakello (vedettävä tai kännykän) avulla treenaa viikon sisällä ateria-ajan 20 minuuttiin. Pöydän äärestä ei ”saa” poistua ennen kuin kello pirisee. Loppuviikosta tavoite on, että lautasella on vielä ruokaa tässä vaiheessa. En tiedä, kuinka moni tätä oikeasti kokeilee (olen vaihtanut työkohdetta niin useasti, että seurannat ovat vähän niin ja näin), mutta ainakin tämä on jotain kättä pidempää, jos ei millään meinaa jarrut iskeä päälle. Tarkoitus ei tietenkään syödä kellon kanssa loppuelämään, vaan tämä on vain alkuun. Viikko kaksi riittänee. Jep, tässä taas katsaus ravitsemusterapeutin arkeen. Näin glamouria touhua…

Mahanälän tunnistaminen on tärkeää, mutta jälleen kerran: se on vain yksi seitsemästä nälkätyypistä. Muista voit lukea vaikka tästä blogista ja lähteä liikkeelle tästä linkistä.

mahanälkä treenaus

Tässä treenataan porsastelua. (Kuva ei liity titetoiseen syömiseen.)

Mahalaukun kuva: http://campusfit.tumblr.com/post/23513797366/imsohungry