Lakatkaa kiusaamasta toisenne hengiltä

Varoitus: Vakavia ajatuksia.

***

Elämässäni on pari intohimoa. Valitettavasti kumpikaan niistä ei (tällä hetkellä)  ole mies.

Ensimmäinen intohimoni on ravitsemusala ja iloa ja hyvää oloa tuottava syöminen (terveellisyys on vain yksi aspekti asiassa). Siis tämmöisenä kokonaisuutena. Onhan siinä sata asiaa intohimon kohteena, mutta ymmärtänettä, mitä ajan takaa.

Toinen intohimo on omannäköinen elämä ja erityisesti hyvä työelämä. Koen, että olen voittanut lotossa, kun saan tehdä työtä, josta tykkään. Tämä intohimoinen työstään tykkääminen on kuitenkin harvinaista tänä päivänä. Tai siltä kovasti vaikuttaa, kun kuuntelen ystäviä ja kollegoja vapaalla.  Ja tietysti erityisesti töissä tämä aihe tulee vastaan.

Työterveyshuolto on avartanut silmiäni todella paljon ihmiselämän kirjolle. Sairaalassa ja tk:ssa kyllä tulee hurjia tarinoita vastaan, mutta työterveydessä terveysongelmat ovat sellaisia taka-alalla vaikuttavia, jotka ärtyvät akuuteiksi vuosien hauduttelun jälkeen ja ovat siksi varsin pirullisia ja syväänjuurtuneita.

Sanotaan, että riitaan ja eripuraan on aina kaksi osapuolta, mutta tässä postauksessa asetun julkeasti vain toiselle puolelle ja väitän, että isoin syy ongelmiin on ennen kaikkea huono johtajuus.

Kyllä, työntekijällä on vastuu omasta työstä ja siitä ja tästä, mutta ilmiötä sivusta seuranneena ja sitä myös läpieläneenä voin sanoa, että yksilöllä ei yleensä ole juuri mitään tehtävissä, jos työpaikan johtoporras tai lähin esimies on pihalla kuin lumiukko.

”Asiat riitelevät eivät ihmiset.” Höpöhöpö, heikolla itsetunnolla varustetut egojohtajat nimenomaan loukkaantuvat ja eivät kestä yhtään kritiikkiä tai kohdata sitä tosiasiaa, että omassa työyhteisössä on ongelmia (joista hän siis on loppupelissä vastuussa, kun on siinä johtaja-asemassa).

Pahimmillaan tästä seuraa kyykyttämistä, kyttäämistä ja pikku asioista huomauttelua. Asioista, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen työssä pärjäämisen tai työn jäljen kanssa. Erityisen ikäviä nämä tilanteet ovat siksi, että ne ovat osittain sanatonta ja vaivihkaista viestintää: ikävä katse, puhumattomuus tai se, että jätetään tärkeitä asioita kertomatta.

Joskus tietysti kyse on työntekijöiden välisestä kitkasta, mutta senkin ratkomisen keskiössä on hyvä johtaja.

On todella masentavaa kuulla, miten rikki ihmiset ovat huonon työilmapiirin takia ja itkevät vastaanotolla puhtaasta uupumuksesta ja toivottomuuden tunteesta. (Niin, siis itsehän en rajoita keskustelua pelkkään ruokavalio-asiaa, vaan pyrin kartoittamaan terveystilaa laajemmaltikin. En halua hoitaa pelkkää oiretta, vaan miettiä, mikä oiretta ylläpitää.)

En ollut yllättynyt Hesarin uutisoinnista aiheeseen liittyen: ”Juhani, 51, on tyypillinen suomalainen toimitusjohtaja – ja hän elää kuplassa ” 

Juhanit tai Jaanat, ihan miten vaan, mutta pelottavaksi jutun tekee seuraava tieto:

”Kun toimitusjohtajilta kysyttiin viittä asiaa, jotka heitä eniten työssä inspiroivat, ihmiset tulivat listassa viimeisinä. Edelle menivät kehittäminen, onnistumiset, mahdollisuus vaikuttaa ja tulokset.

Ihmiset näyttäytyivät stressin lähteinä. Henkilöstöön liittyvät asiat stressasivat toimitusjohtajia kaikkein eniten.”

Johtajuuden määritelmät ovat monet , mutta itse ajattelen aina, että johtajan tehtävä on nimenomaan johtaa ihmisiä hyvään lopputulokseen heitä uhraamatta (oli se sitten massin takominen sijoittajille tai jokin ”jalompi” päämäärä) ja lisäksi vastuunkanto (hence isompi palkkapussi). Eli ihmiset ovat tärkein työkalu ja energian lähde, joka johtajalla on käytettävissä – eivät ongelma! Samaa viestiä näyttäisi olevan ainakin suomenkielisessä Wikipediassa.

Valitettavasti omalla työurallani olen törmännyt vähän turhankin usein niin huonoon ihmisten johtamiseen kuin vastuunpakoiluun. Tätä samaa tuntuu tapahtuvat järjettömän paljon lähipiirissä alalla kuin alalla tutkimuksesta trendikkäisiin startuppeihin.

Johtajuutta on tietysti todellisuudessa monenlaista, mutta fakta nyt on, että jos suurin stressin lähde on ihmiset maailmassa, jossa lähes kaikki työ liittyy ihmisiin ja heidän ajatuksiin tai taitoihin, jotain on pahasti pielessä.

Mistä tämä kaikki kumpuaa?

En väitä olevani psykologi ja tajuavani mielen liikkeistä kaikkea, mutta minun tulkintani on, että johtajiksi päädytään ennen kaikkea ulkoisen paineen seurauksena. Kun on älliä, ajatellaan, että sitä sitten varmaan edetään johtajaksi – mitäs muuta? Kai se edelleen on jotenkin status-juttu olla johtaja. (Minusta kaikki ammatit ovat tärkeitä. Ylilääkäri ja siivooja ovat omassa arvomaailmassani tasan samalla viivalla.)

Kun johtajaksi sitten päätyy ilman, että sitä todella haluaa oikeista syistä, en oikein usko, että jälki on hyvää. Toinen syy, jonka olen päässäni leiponut on se, että todella moni ihminen ei edes tiedä, kuka on ja mitä haluaa. Mitkä ovat omat arvot? Mitä haluaa elämässä tehdä? Mihin suhtautuu intohimoisesti? Silloin tarttuu helpommin yhteiskunnan valmiina syöttämiin ajatuksiin siitä, mikä on tavoiteltavaa ja arvokasta.

En oikein näe, että työpaikoilla toisten kiusaaminen hengiltä loppuu ennen kuin saadaan terveempi pohja johtajuudelle ja organisaatiokultuuri uusiutuu. Minusta parhaimmat työpaikat ovat tasa-arvoisia, innostavia… ja joissa on taitava ja ihmisläheinen pomo. Sillä inspiroivaa johtajuutta vastaan minulla ei suinkaan ole mitään – täysin päinvastoin! Hyvät johtavat innostavat ihan vaan jo reiluudellaan ja tolkun meiningillä tekemään työnsä hyvin. Ja se jos mikä tuottaa myös sitä tulosta viivan alle.