Pitääkö kehoa rikkova liikunta hyväksyä, koska sitä kutsutaan urheiluksi?

Jos liikunta rikkoo ja hajottaa, voidaanko silloin puhua enää terveellisestä tai tavoiteltavasta toiminnasta? Oletetaan, että vaikkapa mäkihypyssä havahduttaisiin, että kypärät lisäävät painoa ja ovat siksi turhia. Sieltä sitten tyypit pomppisivat torneista ilman kypärää ja aika ajoin kajauttaisivat päänsä kunnolla lumiseen kanveesiin. Kaikki pitäisi tätä hulluna toimintana ja vaatisivat kypäröitä turvatoimeksi.

Mutta kun urheilussa puhutaan ruokavaliosta ja ravitsemuksesta, kaikki terveen järjen ja tieteen äänet sammutetaan ja kehon turvaaminen on toissijainen juttu. Mihinkään muuhun johtopäätökseen en ravitsemusalan ammattilaisena pääse, kun nyt olen tässä ammattilaisena vuodesta 2009 ja opiskelijana vuodesta 2003 urheilu-uutisointia seurannut.

Kehoja pakotetaan toimimaan liian vähäisellä energialla ja palautumaan olemattomilla ravintoaineilla ja sitten ihmetellään, miksi tulee rasitusvammoja, loukkaantumisia ja suomalaiset urheilijat eivät menesty. (En tosin menisi vannomaan, että missään muualla tehtäisiin tätä paljon paremmin.) Voisikohan vaikka olla niin, että turvatoimenpiteistä on unohtunut se olennaisin: kehon fysiologisten tarpeiden huomioiminen monipuolisen, riittävän ja joustavan syömisen kautta? Keho ei toimi pitkään liian vähällä energialla ja yksipuolisella ruokavaliolla! Totta kai se alkaa hajota ja treeni kärsii.

Oman osansa ajattelun vääristämisessä tekee media. Luin juuri uusimmasta Trendi-lehdestä juuri Eva Wahlströmin haastattelua, josta lainauksia.

Aamupalaksi yön aikana hautunut jyväpuuro, puoli purkkia rasvatonta raejuustoa ja paistettuja kananmunia, joista heitetään keltuaiset roskiin. Ketsuppia vain juhlapäivinä. Mustaa kahvia, ei maitoa.

 Kun Wahlström oli parikymppinen amatöörinyrkkeilijä, hän oli itseään kohtaan äärimmäisen ankara. ”Ei ollut väliä, oliko joulu vai juhannus, mutta tein joka päivä raskaat treenit ja pidin painoni kurissa. Olin mustavalkoisesti päättänyt, että hoidan homman, kunnes olen maailman paras.”

Jos itsekuri joskus petti, syytökset tulivat saman tien. ”Älä fuskaa, paskahousu”, Wahlström sätti itseään, kun oli lorauttanut tilkan maitoa kahviinsa. Juoma lensi lavuaariin, ja pian Wahlström oli jo juoksutrikoissa lenkkipolulla.

”Edes valmentajani eivät tienneet, mitä naisen keho kestää. Minua valmennettiin samalla tavalla kuin miehiä.” Sitten Wahlströmin kroppa sanoutui irti, ja pysähdys oli raju.

(Pitkät tarinat ylikunnosta, kivuista, sairasteluhistoriasta ja muista elämänmuutoksista, kuten raskaudesta jne.)

”Mutta jokin oli muuttunut: hän päätti nyrkkeillä rennommin. ”Aloin syödä juustoja, juoda viinejä ja nukkua pitkään aamulla, jos halusin. Päätin lopettaa turhan kiristelyn.”

 Se kannatti.  ”Aloin voida paremmin.” Oli vain kivempi elää.”

Aloittelevana urheilijana hän ei olisi voinut höllätä. Mutta huipulla hänen oli opittava rentoutumaan.

Ravitsemusammattilaisena joudun kyllä olemaan skeptinen sen suhteen, etteikö jo nuorempana olisi voinut olla rennompi, sillä hänen kuvaamansa ruokailutottumukset eivät missään nimessä ole välttämättömyyksiä menestymiselle: Nähdäkseni ne enemmin vaarantavat sen. Kahvin hylkääminen maitotilkan takia ja ruokavalion ehdottomuus eivät ole normaalin ja terveen syömiskäyttäytymisen merkkejä.

Tässä artikkelissa rääkkääminen, kehon pakottaminen ja ”ylikunnon kautta voittoon” – tarina vahvistavat vain sitä, että yhteiskunnassa yleisesti on ilmeisen vaikea hahmottaa, millaista on kehoystävällinen treenaaminen ja syöminen. Keho usein kestää rääkkiä vuosiakin, riippuen vähän, millaisia muita kuormittavia tekijöitä elämässä on. Se onko se järkevää onkin sitten toinen juttu.

Aivan järkyttävän usein saan lukea, kuinka joku keskustelupalstalla avautuu, että ”se nyt on se ammattiurheilun hinta, joka pitää maksaa”. Todellako koko elämän mittainen ongelmallinen suhde syömiseen, kehon palautumattomat kivut ja vammat ovat järkevä hinta muutamien vuosien urheilumenestyksestä? Vain harvoista tulee Evan kaltaisia menestyneitä urheilijoita ja näissäkin tapauksissa pohtisin, että olisiko esimerkiksi tuon ravitsemusvalmennuksen voinut tehdä paljon paremminkin.

Otin syksyllä kantaa voimistelijoiden epäinhimillisiin treeniohjelmiin ja ruokavalioihin. Arvioin niin rasvaprosentin mittaamista kuin ravitsemusohjelmaa, jonka toinen ravitsemusterapeutti oli tehnyt. Olen pahoillani, mutta en osaa mitenkään muuten arvioida 1100-1500 kcal/pv ateriasuunnitelmaa yhdistettynä 30 treenituntiin viikossa kuin kuvaamalla sitä epäinhimilliseksi kidutukseksi.

Lopulta painonhallintaan tuli sikäli ammattimaisuutta, että rytminen voimistelija sai ravitsemusterapeutilta ruokaohjeen, jonka mukaan hänen päivittäinen kilokalorimääränsä rajattiin 1500:aan.

”En ikinä päässyt tavoitepainoon, joten jouduin noudattamaan 1 500 kilokalorin kuuria koko ajan. Se voisi olla inhimillinen normaalille ihmiselle, mutta meillä oli treeniä 30 tuntia viikossa.”

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Syödään yhdessä -taulukon mukaan energiasuositus 14–17-vuotiaille on laskennallisesti 2 340 kilokaloria päivässä.

”Ehkä tästä voi jotain päätellä, miten kaukana ollaan kehon fysiologisesta tarpeesta, jos ruokavaliota rajoitetaan 1 100–1 500 kilokaloriin”, Putkonen toteaa.

Tiedän tasan tarkkaan, miten hämmästyttävän pienillä energiamäärillä osa ihmisistä pärjää ja selviää: Syömishäiriöitä sairastavien ruokapäiväkirjat rikkovat välillä kaikkia fysiikan lakeja. Selviäminen on kuitenkin eri asia kuin kehon fysiologisten tarpeiden riittävä huolehtiminen, sairauksien ennaltaehkäisy koko elämän mittaisella matkalla (ei vain kisavuosina) ja kehosta huolehtiminen, niin, että se kestää rankkaakin harjoittelua. Ennen pitkää tuossa selviämispelissä alkaa pää ja keho hajota.

Englannin kielessä on mainio sana ”thrive”, jota mielelläni käyttäisin tässä yhteydessä, mutta suomeksi kehon kukoistaminen kuulostaa enemmän huolestuttavalta sienisairaudelta kuin tavoiteltavalta fysiologiselta tilalta.

En ehtinyt syksyllä opiskelukiireiden takia sen kummemmin bloggaamaan, mutta ehkä painokkaat kannanotot antoivat ilmi, mitä ajattelen ammattimaisesta urheilusta yleisestikin – ja ehkä vähän urheiluravitsemuksestakin. En itse tee urheiluravitsemusta varsinaisesti, koska koen sen eettisesti niin ongelmalliseksi. Se ei silti tarkoita, ettenkö jatkuvasti törmäisi näihin asioihin vastaanotolla. Silloin syömisen kanssa on jo ongelmia. Lajitavoitteet ovat liian usein epäfysiologisia ja kehoa ja tervettä syömiskäyttäytymistä rikkovia, enkä siksi halu olla sellaisessa osana. Tiedän, että lajien sisällä on varmasti pelaajia ja urheiljoita, jotka eivät sairastu syömishäiriöihin ja jotka ovat fysiikkansa puolesta terveitä. Valitettavasti kuitenkin koen, että riskit ongelmille ovat niin suuret, että pysyn skeptisenä tämän sektorin suhteen.

Eipä silti, tällä hetkellä lasken kaloreita umpihankihiihtoa varten. Kaloreiden laskeminen on ihan ok silloin kun saan laskea riittävän suuria lukemia. Energiaa pitää olla niin suoritukseen, termogeneesiin, jotta pysyy lämpimänä kuin siihen, että päänuppi toimii kunnolla. Tällaista urheiluravitsemussuunnittelua toki teen mielelläni. Vielä mieluummin lähden tosin sitä toteuttamaan kuun lopussa hiihtovaellukselle ja umpihankihiihdon SM-kisoihin. Tiimillämme on muuten varsin tervehenkinen nimi: ”Nisun perässä”.

Liikutetaan kehoa sitä kunnioittaen ja liikkeestä nauttien ja iloiten! Jos ei kehon liikuttaminen tunnu erityisen hyvältä, kannattaa mennä raittiiseen ilmaan virkistäytymään ja vaikkapa kauniita maisemia katsomaan. Ehkäpä se liikunnan ilo löytyykin jotain muuta kautta kuin hikisen treenisalin uumenista. Uudessa kirjassa myös pohdintoja aiheesta.

Ja hei, feel free to disagree! Ajattelin tässä kuitenkin asiakseni horjuttaa “business as usual” – ajattelua mitä urheilumaailmaan tulee.

P.S. Lue fiksusta liikunnasta ja treenistä  hiihtovalmentaja ja ravitsemustieteiljä Maria Heikkilän blogista, joka löytyy osoitteessa: https://mariaheikkila.com 

Tekeekö lapsesi hidasta kuolemaa?

Shokeeraus. Vanhempainliiton tämän kevään taktiikka Kotirintama-kampanjan muodossa. Yleisesti olen kyllä ihan sitä mieltä, että pieni shokeeraus on hyvästä, tästä kampanjasta en ole niin varma.  Pohdin asiaa melko usein, koska näitä mainoksia on ripoteltu sinne ja tänne. Kampanjan iskulauseet ovat: ”Ulkonaliikkumiskielto alaikäisille!”, ”Varo valhetta”, ”Pysäytä juopotteleva lapsi” ja ”Asuuko perheessäsi viinatrokari?”

En tietenkään kannata juopottelevia lapsia tai sitä, että streissi on täynnä räkiviä (mistä siinäkin on kyse? reviirin merkkauksesta?) teinejä yömyöhään, mutta omasta mielestäni nämä ovat aika jäävuorenhuipputason ongelmia. Tai ehkä naiivisti näin ajattelen. Haluaisin silti  kantaa korteni kekoon ja siten suunnittelin lisää varoitus- ja tiedotuskylttejä.  Voidaan keskustella näitten julkisesta käytöstä sitten henkilökohtaisesti, jos nämä halutaan liittää osaksi vaikkapa syksyn Kotirintama goes terveys – kampanjaa. Hiukka saatetaan kyllä tarvita ammattigraafikon apua.

ulkonaliikkumispakko mehutrokari elvytä vastuu

Inspiraation tähän henkilökohtaiseen kampanjaan sain viikonloppuna, kun osallistuin Särkänniemi Salibandy Cupiin penkkiurheilijan roolissa. Ensimmäisen kerran herne meni nenään turnauksen ruokailujärjestelyjen kanssa.

Koulun ruokalassa oli kyllä ihan hyvät muonat: lihaperunalaatikkoa ja freesinnäköistä kaaliraastetta ananaksen kera, leipää ja maitoa tai piimää. Semmoista perusmuonaa isolle joukkiolle pelaajia. Ystävällinen henkilökunta piti huolta, että tarjottavat eivät loppuneet ja paikka oli viihtyisä. Ongelma vaan oli siinä, että tilaan kuljettiin kapean käytävän läpi, jota kavensi entisestään metrilakumyyjä, joka myös möi kissanpään kokoisia irtokarkkisäkkejä (ei pusseja).  Hänet piti  ohittaa sekä ruokailuun mennessä että sieltä poistuessa. Ei näin. Ei todellakaan!

Ensinnäkin, sitä karkkia ja muuta makeaa oli tarjolla jo kisapaikan kahvilassa tiski täynnä, sitä ei olisi tarvittu sinne lounaalle lainkaan. Ruokaa oli kyllä pelaajille riittävästi tarjolla, lisäenergiaa ei ala-asteelaiset sählypelaajat tarvitse puhtaasta sokerista – kuten  aikuiskestävyysurheilijat tietyissä tilanteissa. Toisekseen, minkä helkutan kuvan se antaa penskoille, että tässä mennään lounaalle – metrilakumyyjän kautta pääsee ulos? Urheilu = kavereiden kanssa sokeriöverit?  Ihme, ettei ollut pakkomyyntiä. Varoituskyltiksi sopisi myös ”Älä vedä lastasi metrilakuhirteen.”

Hernarin keitto jatkui iltapäivällä, kun cupin nimen mukaisesti iloiset pelailijat suuntasivat Särkänniemeen. Minäkin pääsin siivellä vierailulle, ajatuksella, että käyn veljeni kanssa kahvilla (eli välipalalla), kun lapset juoksevat laitteissa. Cupia varten ei ollut kaikki ravitsemusliikkeet auki ja saimme valita pizzabuffetin ja kuppaisen terasssikahvilan välillä. Kahvilassa oli tarjolla olutta, limppareita, kahvia, teetä, munkkeja, suklaapatukoita ja nachoseja ja salsaa ja niin etovan näköisiä pizzasliceja, että niitä ei kyllä syö kuin vahvasti itsetuhoiset ihmiset. Puntaroin mielessäni tarjottavia. Teollinen munkki – sokeria, rasvaa, valkoista jauhoa, johtaa närästykseen. Nachot – suolaa, suolaa, rasvaa, valkoista jauhoa. Suklaapatukka – sokeria, sokeria, teollista kuraa, vähän sentään pähkinää joissain. Kahvi – päivän kiintiö jo kitattu. Tee – ei energiaa. Pizzaslice – maku- ja näköaisti tallella, vahva halu elää, ei pysty.  Poissulkutaktiikalla otin sitten oluen ja patikoin 5 km kotiin syömään. Onneksi muuten oli kivaa ja oli hauska katsoa lasten ryntäilyä laitteesta toiseen.

Alkuviikosta olikin kolmannen herne nenässä – episodin aika. Koska lapsia ei ole riittävästi hukutettu schaisseruokaan, päätettiin Suomessa avata portit vielä yhdellä hampurilaisketjulle (aka weapons of mass destruction).  Shokkiuutinen päättäjille, huolestuneille vanhemmille ja veronmaksajille (niin, meille kaikille)!: Hampparilafkojen verotulot tuskin riittää kattamaan niitä terveydenhuollon kuluja ja henkilökohtaisia murhenäytelmiä, joita tämä idiotismi aiheuttaa.

 

***

Lisäys 10.5.2013

Disclaimer: Pizzaslice-kommentti ei tarkoita, etteikö pizzaa voi syödä. Kotona tehtyä pizzaa tai oikeaa italialaishenkistä pizzaa (jota en kyllä koskaan muista Suomessa todella syöneeni) voi puolestani syödä ihan niin usein kuin innostaa.  Sen sijaan teollista todella epämiellyttävän näköistä sliceä ei mielestäni ole tarkoitettu kenenkään ravinnoksi. Ja tästä mielipiteestä tulen pitämään kiinni. Sallivuus ruokavalinnoissa ei tarkoita sitä, että ihan mitä tahansa kannattaa syödä, ettei vain vaikuta tiukkapipolta.

En myöskään pidä siitä, että tällä kertaa urheilunuorten vallatessa Särkkiksen tarjoillaan vain tällaista ruokaa. Normaalistihan Särkkiksestä saa kotiruokalounasta, täytettyjä sämpylöitä jne. Muistan itse aikanaan nauttineeni herkullisen luomuleivän, jossa oli lähituottajilta hankittuja täytteitä. Olisin toivonut, että urheilupäivä olisi huomioitu myös Särkänniemessä siten, että tarjolla olisi kiskassa ollut esimerkiksi sämpylöitä, jogurtti- ja myslikippoja, hedelmiä salaattina tai sellaisenaan. Oletteko miettineet, mitä tämä assosiaatio, pizzat ja hampparit = hauskanpito, vaikuttaa myöhemmin elämässä?

Kollegani Kirsi Englund valitteli omassa blogissaan, että Helsingin keskustasta on vaikea löytää asiallista lounasta. Tällä Kirsi tarkoitaa riittävän isoa ja monipuolista lounasta, jolla tarjoiltaisiin myös kasviksia. Salaatit taas on liian pieniä ja köykäisiä. Ravintolat tunnetusti tarjoaa sitä, mikä menee kaupaksi. Minä vähän väittäisin, että se että ajatellaan, että ulkona syödessä ei ole niin justiinsa onko kasviksia vai ei. Osittain ehkä siitä syystä, että näin on aina ollut. Jo penskasta pitäen.