Miksi en terveystieteilijänä jaksaisi jauhaa painosta

En edes muista, milloin olisin asiakkaan kanssa vaaka käyttänyt. Silloinkin se oli asiakkaan ehdotuksesta.

Jos asiakkaan toiveena on tietty kilotavoite, en ole oikea ravitsemusterapeutti hänelle. Tiedän, että tämä on yrittäjänä kai hölmöä sanoa ääneen, mutta avoimuus ja rehellisyys on kaikkien parhaaksi. Minun mielessä on tasan 0 prosenttia kiinnostusta kilotavoitteisiin – oli ne sitten omia tai muiden. Olen tässä vuosien saatossa menettänyt useita asiakkaita tästä syystä, mutta vastaanotto on myös minun työpaikka – en voi toimia omaa arvomaailmaa ja etiikkaa vastaan tai alan aika nopeasti voida huonosti henkisesti.

Tämä ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi, että lihavuus liittyy joidenkin sairauksien riskitekijöihin tai voi vaikuttaa niiden kulkuun. Tiedän nämä seikat aivan yhtä hyvin kuin muutkin terveydenhuollon ammattilaiset.

Se, että minä valitsen ratkaisukeskeisyyden ja positiivisen mahdollistamisen tien, ei tee minusta huonompaa terveystieteilijää tai terveydenhuollon ammattilaista. En vaan yhtään tajua, miten se, että minä kerron jollekin hänen painolukemasta tai lätisen lihavuuden terveysriskeistä, motivoisi ketään muutokseen. Itsehän en todellakaan tee mitään, jos kukaan läksyttää minua terveyteni laiminlyömisestä (siis muut teot kuin autopilotilla menevä syöminen). Vihaan holhoamista ja huonoa palvelua, arvostan asiakaslähtöisyyttä ja aitoa empatiaa.

Esimerkki: Julkisesti kiitän tässä nyt fyssaria, joka viime talvena vastasi uteluihini laskettelumahdollisuudesta toipuvalla selällä, että no, jos käy afterskin kautta, niin tulee vähän rennommin mäkeä alas. 😀 En mennyt  mäkeen ja afterskitkin oli aika rauhallisia, mutta olen täysin varma, että uskalsin Lapissa tehdä vaikka mitä fyysistä ihan vaan tämän rennon ja humoristisen kannustuksen takia. Muuten olisin varonut selkää aivan liikaa ja aivan turhaan.

Tuossa juuri viestittelin terveysviestinnästä kollegojen kanssa ja esitin vertauksen. Ajatelkaa, jos minun pääsanomani ärtyvän suolen hoidossa olisi viimeiset 10 vuotta ollut, että ärtyvä suoli  1) on todella yleinen 2) on vaikea hoitaa 3) on sairaus,  oireet palaavat herkästi, vaikka välillä olisi parempia kausia. Olisipa ollut kivan toiveikas ja motivoiva viestintästrategia! Ei yhtään ratkaisu, ei yhtään toivoa, ei apua, ei terveystekoja. Ajattelen, että sehän se terveystieteilijän virka tässä maailmankaikkeudessa on – lisätä terveyttä. Siitä samasta syytä viestintää myös painokeskustelussa pitäisi miettiä aivan todella, todella paljon. Jos en saa motivoitua muutokseen, mitä teen väärin tai pitäisikö yleisen keskustelun sävyä muuttaa?  Joskus viestintuojan lynkkaamiseen on vahvat perusteet.

Tajuan kyllä sen, missä maailmassa laihtumista haluava elää.  Tiedän varsin hyvin, miten ulkonäkö- ja laihuuskeskeinen ympäristö meillä on. Joku voisi ajatella, että eikö olisi vain helpompi antaa myöten ja todeta, että saavuttaakseni arvostetun paikan maailmassa, on ok, että haluaa panostaa ulkonäköön. Tämä vaan sotii omaa oikeus- ja tasa-arvokäsitystä (sekä vastarintaan taipuvaista mieltäni…) vastaan rankasti. Vain näyttämältä joltain saat äänesi kuuluviin ja ansaitset paikkasi yhteisössä? Ookoo, tosi reilua. Samalla nostaisin kädet pystyyn, että paska status quo jatkukoon, koska on niin vaikea muuttaa.

Huomaako kukaan muu, että kun hyvinvointikauppiaat kauppaa meille muutosta, he nimenomaan myyvät meille tapojen murtamista, mutta kun keskusteluun tulee alan oma muutostarpeet, yht’äkkiä muutoshalukkuutta ei löydykään? Eli omat neuvot ei koske itseä?

Lihavuuden taustatekijät on niin monimutkaiset ja laihtuminen on osalle  todella vaikeaa, joten se, että meillä tulevaisuudessakin olisi pelkkään kehon hoikkaan kokoon nojaava terveys- ja kauneuskäsitys lisää epätasa-arvoisuutta, koska se ei vaan kaikille ole mahdollista. Ymmärrän, että yksilölle on vaikea omaa mieltään saada kääntymään pois ulkonäkökeskeisyydestä, mutta se ei tarkoita, etteikö yhteisön kannattaisi sitä työstää. Ja on ne ajatusten muokkaaminen yksilötasollakin täysin mahdollista. Täällä yksi elävä esimerkki.

Toimivampi strategia– tutkitusti – on lisätä terveystekoja, jotka mahdollisesti ajansaatossa johtavat painon hakeutumiseen kohti biologista painoa. Se henkinen energia, mikä laitetaan kalorien laskemiseen tai aktiviisuusmittarin armoilla elämiseen, kannattaisi yleensä käyttää mieluummin terveyttä lisääviin juttuihin. Ateriarytmin fiksaamiseen, kauppalistan laatimiseen, ruoanlaittoon,  kasvisten, hedelmien ja marjojen syömisen lisäämiseen, kuitupotin kasvattamiseen  ja fiksuihin rasvavalintoihin ja vähentämällä suolan syömistä. (Jos ootte kuullut nää jutut aiemminkin  ja ootte silleen, että mitä helvettiä, miks toi muija ei ikinä puhu mistään muusta, niin se johtuu vaan siitä, että nää on ne seikat, jotka vuosi toisensa jälkeen nousee esille hyvinä juttuina. 😀 )

Näillä teoilla lasketaan kolesterolia, verenpainetta, vähennetään tyypin 2 diabeteksen ja monen syövän sekä kohtalokkaiden sydän- ja aivotapahtumien (=infarktit) riskiä. Suolistomikrobisto, ja sitä kautta keho ja mieli,  tykkää näistä tavoista myös. Mekanismit ovat moninaiset: verenpaineen lasku, matala-asteisen tulehduksen hillitseminen, suolistomikrobien tuottamat lyhytketjuiset rasvahapot tuo parempaa kylläisyyttä, mikä auttaa kehon signaalien tulkintaa, immuunipuolustus vahvistuu…

Tässä lainatussa kuvassa summatuu se, miksi minä en jaksa jauhaa kauheasti painosta ja terveydestä. Kuvassa on yhdeksän todella isoa terveys-/sairausteemaa, mutta se, mistä suurimmaksi osaksi julkisesssa keskustelussa jauhetaan on tuo yksi ainoa osio: lihavuus. Tiedän, tiedän, siinä nyt puhutaan suolisto-aivot-mikrobisto-akselin sairauksista, mutta tarkkanäköisemmät huomaa, että perhana, nehän linkittyy jotakuinkin kaikkiin kroonisiiin sairauksiin, joten yleistäminen sallittakoon.

Cryan et al., 2019, The microbiota-gut-brain axis

Painosta pitää puhua, mutta miten? Mulla meni Älä laiduta – päivä tänä vuonna vähän ohi, kun just oli kesken suolistoteemainen minikurssi. Siksi minulta jäi mainostamatta Syömishäiriöliiton keväällä ilmestynyt erinomainen esite Miten siitä painosta sitten pitäisi puhua? Ottakaas kaikki lukuun tämä!

Meidän super-Katri taas pitää Zoom-tilaisuuden Etelän-Sylin järjestämänä kehosuhteesta ensi keskiviikkona. Tarkemmat tiedot ja ilmoittautumistiedot täällä.

Sit niille, jotka haluaa edistää terveyttä ilon kautta, niin tässäpä tämä ihmisiä innostanut 30 viikossa – pylpyrä, jota käytin Turun minikurssilla. 🙂 Muuttamattoma saa käyttää omaksi iloksi ja vaikka potilashommissa. Tästä kannattaa tehdä omia tehtäviä asiakkaiden, lasten tai työkavereiden kanssa: Mitkä kasvikset on tämän kauden juttu? Mistä pavuista pidän? Mitä pähkinöitä en ole koskaan maistanut – pitäisikö kokeilla? Olenko syönyt koskaan vihannes- tai papupastaa? Sopii kaikkiin ruokavalioihin, koska tämän juju on nimenomaan tuo erilaisuus ja vaihtelevuus, eikä tässä ole suinkaan kaikki viikon ruoka-aineet kuvattuna. Pdf:nä lataus tästä: 30 erilaista viikossa by leenaputkonen.fi

Ylipainostigma haittaa terveyttä

 

Tämä mainio infograafi ansaitsi oma foorumin. Sanoma menee vähän hukkaan Instagramissa tai Twitterissä minikokoisena kuvana.

Briteissä oli viime viikolla iso kohu siitä (siellä tästä aiheesta puhutaan usein), miten aamutelevisiossa kannustettiin ihmisten ruoskimiseen ja mollaamiseen, jotta nämä laihtuisivat. Tämä on a) paskamaista käytöstä b) johtaa negatiiviseen kierteeseen, joka vain pahentaa paino-ongelmaa.

Tämä on ehkä ajankohtainen muistutus laihdutusohjelmien luvattuna aikakautena. En edes uskalla katsoa Suomen suurin pudottaja – ohjelmaa, koska mulle tulee ohjelmista niin paha mieli.

Yleisesti ottaen vihaan kaikkia televisioformaatteja, jotka perustuvat terveyspornoon – toisten kärsimyksellä reposteluun ja mässäilyyn. Ketään ei saa piinaamalla tai syrjimällä laihaksi.

Hoikaksi vaikka haudan uhalla

Pahimmillaan laihdutusbisnes ja laihuuden tavoittelu tappaa.

Ranskassa on menossa suuri oikeudenkäynti, jossa syytettyjen penkillä ovat niin laihdutuslääkevalmistaja kuin valvova viranomainenkin. Kuolemantapauksia on jopa 2000 ja sitäkin useampi on pysyvästi vammautunut.

Huomiota herättävää on se, että lääkettä määrättiin aiemmin terveille naisille ruokahalun hillitsijäksi ja siten painonnousun ehkäisijäksi.

Näin rumaa jälkeä painopelko saa pahimmillaan aikaan. Kehosuhdetta voi parantaa kyllä läpi iän, mutta sitä on hankala tehdä haudan takaa.

Tämä herättääkin pohtimaan jälleen kerran sitä, miten haitallista jälkeä terveydenhuollossa voidaan saada pahimmillaan aikaan. Epäsuorat ennakkoluulot terveydenhuollossa verhoutuvat terveyshuoleen, mikä yleensä on kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna läskifobiaa. Ranskan tapauksessa on mitä ilmeisemmin pääasiassa esteettisistä syistä lähdetty normaalipainoisia naisia lääkitsemään tarpeettomasti.

Toinen seikka, jota en todellakaan voi tajuta on kehopositiivisuuden kritisointi, etenkään, jos sen kritiikin esittää terveydenhuollon ammattihenkilö. Keskustelua ei auta, että jos ammattilaisen kommenttia vastakritisoi, hän poistaa sen keskustelusta (josta tosin olin sattunut ottamaan screenshotin asiasta kollegalle keuhkotessani).

Eli käytännössä, jos haluat tuoda eettisen epäkohdan esille terveysviestinnässä ainut tapa on käyttää omia viestintäkanavia. Todellisuudessa haluaisin puhua asioista siinä foorumissa, missä keskustelu on aloitettu (kuten isäni on fiksuna miehenä opettanut!), mutta ehkä kaikilla ei ole siihen kykyä tai intressejä.

Luonnollisesti tämä herättää myös huolen siitä, miten vääristyneelle ”terveys-/”hyvinvointi”-viestinnällä kuluttajat altistuvat, kun dialogi on blokattu ja omasta ajatusmaailmasta poikkeavat kritiikit karsitaan näkyvistä. Lievästi sanottuna sydäntä kylmäsi lukea kyseisen Instagram-postauksen kehutulva, jossa mm. julkisuuden henkilöt kannustivat ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”. Eli he olivat avoimen läskifobisia, kts. Traci Mann – lainaus. edellä.

Olen avoimesti huolissani siitä puheesta, jota olen vuosien saatossa kuullut lääkäreiden, sairaanhoitajien ja ravitsemusterapeuttien suusta, sillä se puhe on ollut nimenomaan painopelon sävyttämää. Se on saanut minut pahoinvoivaksi ja pettyneeksi, koska niiden ihmisten, joiden kuuluisia auttaa potilaita ovat osa ongelmaa.

Kuulin todella koskettavan puheen Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – kirjan julkkareissa. Tytti Shemeikka kertoi siitä, miten on inhonnut kehoaan ja miten paljon hänen kehoonsa on kohdistunut suoranaista vihaa. Kuinka moni meistä hoikista on koskaan saanut viestejä, jossa meille toivotaan kuolemaa vaan kehojemme koon takia (!!!) ? Siitä mielentilasta – itseinhosta – lähtienkö siis on tarkoitus tehdä hyvinvointitekoja ja pitää huolta sisäelimistä?

Kritiikin esittäjät, vastatkaa minulle: keneltä kehopositiivisuus on pois?

Sisäelinten terveyttä yhtään väheksymättä kehoaktivisti-ravitsemusterapeuttina laittaisin aina ensisijalle kuitenkin mielenterveyden. Kymmenen vuotta olen kuunnellut asiakkaitteni tarinoita ja tullut vahvasti siihen lopputulokseen, että ilman (jonkinasteista) kehopositiivisuutta ei tule kokonaisvaltaista terveyttäkään.

Kaikenkokoiset kehot ansaitsevat huolenpitoa ja terveystekoja, koska se on ihan vaan ihmisoikeuskysymys. Terveysammattilaisen hyväksyvä katse, kuulevat korvat ja empaattinen asenne voivat olla ensimmäinen sysäys sitä sisäelinterveyttä kohden. Pelkopuhe ja -panikointi sitä vastoin ei johda todennäköisesti oikein mihinkään. Ja pidetään ne vaaralliset laihdutuslääkkeet poissa markkinoilta!

Loppuun pari kotiläksyä. Tämä koskee erityisesti sinua, rakas terveydenhuollon ammattilainen ja terveysalan tutkija.

Tehtävä 1: Lue tämä erinomainen kanstanterveysviestintään liittyvä Twitter-ketju. Hyvät tarkoitukset eivät riitä, jos päättäjätasoon ei päästä vaikuttamaan.

Tehtävä 2: Tee tämä silmiäavaava Harvardin yliopiston epäsuorien ennakkoluulojen testi. Itse paljastuin alitajuntaisesti ylipainoisia syrjiväksi, mikä tarkoittaa, että minun pitää tiedostaa ennakkoluuloni ja tehdä kaikkeni, että se ei vaikuta näkemyksiini ihmisistä tai vaikuta hoitosuhteisiin.

Ja lisää näistä aiheista kirjallisen verran Superhyvää keholle – opuksessa. 🙂

P.S. Avoimuuden nimissä: Olen joutunut 10-vuotisen viestintäurani aikana blokkaamaan yhden turhan innokkaan fanin, jonka postaukset alkoi olla aika häiritseviä ja yhden kerran olen jättänyt blogi-kommentin laittamatta, kun ei se oli niin henkilökohtainen purkaus, eikä liittynyt minusta riittävästi postauksen aiheeseen. Jankkaavaat keskustelut olen joskus jättänyt kesken, yleensä ihan vaan unohtanut tai ajanpuutteen takia ignoorannut.

Otetaan rennosti, ei syyllistytä… ja pysytään paksuna?

Suunnittelematon osa 2 kirjoitukseen Parantaako paheksunta? Tsekatkaas ensin osa 1, niin ootte, rakkaat lukijat, kärryillä paremmin.

***

Ei, jessus sentään, ei. Älä laihduta – päivä, rento painonhallinta tai nautinnollinen katsantokanta syömiseen ei tarkoita, että ihmisen elopaino ei saisi missään tilanteissa muuttua. Että riskeistä huolimatta, ihmisen pitää pitää kiinni syömällä ja juomalla haalituista kiloista kaikin voimin.

Se, että edellisessä postauksessa kannustan ihmisiä ja terveydenhuollossa toimivia ammattilaisia olemaan käyttämättä syyllistämistä työkaluna ei ole suora johtopäätös, että kannustan  ihmisiä olemaan puhumatta painosta tai ekstrakilojen tuomista terveyshaitoista.

Puhun siitä siksi, että se ei toimi. 

Syyllistäminen on yhtä tehokasta kuin homeopatia ylipainon hoidossa. Se ei toimi, ei tehoa. Jos siitä jotain pientä vaikutusta saa, se on tilapäistä ja verrattavissa alkuvaiheen psykologiseen vaikutukseen – plaseboon. Plasebossa on vaan semmonen kurja piirre, että se ei kyllä vaikuta, kun todistusaineistoa alkaa kerääntyä sitä vastaan. Tässä tapauksessa siihen, että se syyllisyyden tunteminen ei itse asiassa johda laihtumiseen, vaan negatiiviseen jojoilukierteeseen ja häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen.

Kukaan ei väitä, etteikö jokaisen kuulu kantaa vastuu itsestä ja terveydestään. Sen välttelystä ei ole kyse, kun sanotaan, että ei kannata syyllistää tai syyllistyä. Kyllä, ihmisen pitää hakea ja ottaa apua vastaan, jos on terveyshuolia. Ongelmana on, että se mitä on tarjota, on usein täysin toimimattomia keinoja, jotka pahentavat tilannetta. Jos laihduttaja hakee apua, että nyt treenataan ja syödään terveellisesti, mutta saa huonoja neuvoja (niitä perinteisiä syyllistämiskeinoja yhdistettynä ”syö vähemmän ja liiku enemmän” -mantraan), niin siinä helposti käy niin, että  näitä näennäistuloksia (paino putoaa, liikunta lisääntyy) syntyy hetkellisesti, mutta jos ei fiksata syvällisempiä ajatusmalleja , ollaan todennäköisesti saatu ihminen tilaan, jossa hänellä on käytännössä yksi epäonnistumisen kokemus lisää ja viturallaan oleva aineenvaihdunta.

Itsensä hyväksyminen ja painonhallinta on kanssa toinen asia, joka varmaan pitää tähän samaan syssyyn purkaa auki.  Se, että hyväksyy itsensä ei tarkoita, että ei sen jälkeen saisi lisätä liikuntaa tai fiksuntaa syömiskäyttäytymistään. Rento painonhallinta ei tarkoita, että otetaan rennosti ja odotellaan, että terveys ja kunto kohenee pelkästään sillä. Itsensä hyväksyminen on ainakin osittain minuuden erottamista ruumiillisesta puolesta. Sitä, että kokee olevansa arvokas ja ainutlaatuinen ihminen – oli elopaino mitä vain. Että ei jätä tekemättä elämässä asioista ylipainon takia.

Inspiraatiota – ei enää yhtään lisäsyyllisyyttä – ELÄMÄÄN kaiken kokoisille tästä videosikermästä.

Vikassa videossa ei nyt näy koko tarina, mutta ainakaan videolla ei mainita motivaatioksi tiedon puutetta (päinvastoin) eikä musertavaa syyllisyyttä.

Ikinä ei ole uskottava

Ravitsemusterapeuttina sitä joutuu altistumaan sille, että jatkuvasti joku on ainakin mielessään analysoimassa kehon kokoa, mallia ja sitä, onko siinä lihasta vai löllöä. Teimmepä Katrin kanssa tällaisen altistuksen katseille tahallaan tässä männä päivänä. Edellisen postaus oli lähinnä painottaa sitä, että meidän kaikkien ei tarvitse noudattaa erityisruokavalioita ja että ravitsemussuositusten mukaiset ruokavalinnat sopivat nekin osalle.

Olen puhut tästä ravitsemusterapeutit ja paino – asiasta muun muassa kuntoutumiskeskuksen kurssilaisten kesken sekä asiakkaiden kanssa. Yleensä tämä analyysi yksilövastaanotoilla on mallia: ”kun sinä olet noin hoikka” tai ”se yks ravitsemusterapeutti oli ihan plösö, olipa uskottava!” Ja useimmitenhan tämä tulee esille, kun puhutaan painonhallinnasta. Tässä sitä nyt tasapainoillaan, mikä olisi uskottava keho ravitsemusalan ammattilaiselle.

Ollapa ”normaalipainossa”

Mitä se sitten ikinä onkaan. Saat kuulla, että et varmasti voi tajuta, miltä tuntuu olla ylipainoinen tai terveysongelmainen.  Tämä on aika rohkea väite, jos tekee päätelmän toisen ihmisen syömisestä tai syömishistoriasta pelkästään senhetkisen tilanteen perusteella. Lääkärillä ei tarvitse olla amputoitu jalka tajutakseen amputaatioiden hoidosta eikä hänellä myöskään tarvitse olla ollut sydänkohtausta osatakseen hoitaa niitä. On kuitenkin todennäköistä, että ravitsemusterapeutti on pohtinut omaa ruokasuhdettaan melkoisen usein ja uskallanpa väittää, että monella on ollut sen kanssa haasteita. Lohdutukseksi voin kertoa, että ravitsemusterapeutilla, kuten sillä lääkärilläkin, on kyllä alaan soveltuva koulutus ja hän osaa eriyttää omat kokemuksensa ja potilaan tarpeet. Joskus tietysti omista kokemuksista on hyötyä myös potilastyössä – sehän on hyvä vaan.

Ollapa ylipainoinen

Saat kuulla, että miten epäuskottava olet, koska et saa itseäsikään ruotuun. Ylipainoisuuteen liitetään kulttuurissamme myös muita negatiivisia ominaisuuksia ja piirteitä, kuten laiskuus, aikaansaamattomuus ja epäviehättävyys. Nämä tausta-ajatukset vaikuttavat aivan varmasti myös vastaanottotilanteessa, todennäköisesti alitajuntaisesti. Siksi tästä asiasta pitää olla tietoinen: Ylipaino ei kerro henkilön sisäisestä kyvykkyydestä, älystä eikä edes siitä, miten liikunnallinen hän on tai syökö hän terveellisesti vai ei. Kyllä, ylipaino voi tuoda mukaan terveysongelmia. Suurin terveysongelma tällä hetkellä, mikä ylipainoon liittyy on kuitenkin asennevamma ja normien luoma itseinho.

Kehoni polku

Kun puhut jonkun toisen kehosta, tiedosta, että näet vain senhetkisen tilan. Et voi tietää toisen ihmisen tarinaa, et sitä, mitä hän ITSE ajattelee omasta ulkonäöstään. Minua on syvästi liikuttanut tämä video, jossa 22-vuotias Matt Diaz, kertoo suhteestaan kehoonsa merkittävän painonpudotuksen jälkeen. Varatkaa nenäliinat lähelle tätä katsoessa.

Katselin äitini syntymäpäivillä valokuva-albumeita ja niissä oli tietysti kuvia minustakin kaikenikäisenä. Oli raskasta katsottavaa. Koska muistin, miten paljon olen vihannut kehoani. Se oli muka lihava – nuorena sitä kuvittelee kaikkea outoa. Inhosin silmälasejani, joita olen nenälläni keikuttanut 7-vuotiaasta asti. Tukkani oli vaikea laittaa nätisti. Se ei kasvanut (eikä kasva vieläkään) nätisti pitkäksi (se malli, josta pojat kuulemma tykkäsivät). Minulla kasvoi (ja kasvaa edelleen) napakarvoja, nolointa, mitä tiesin (ei ole enää, itsetuntoni kestää napakarvat onneksi jo nykyään 😀 ).  Muistan varmasti suurimman osan negatiivisista kommenteista, joita kuulin muun muassa luokan pojilta (nykyään lohduttaudun sillä, että ilmeisesti kaikkia muitakin pitkiä tyttöjä haukuttiin läskiksi). Positiivisia ja imartelevia kehuja muistan vähemmän (oli niitä, isä ja äiti ainakin sanoivat, että näytän nätiltä).

Tämä on osa minun kehoni polkua. Motiivini puhua näistä asioista on kertoa erilaisuudesta, ulkonäköpaineista ja toivoa, että oppisimme ymmärtämään toisiamme enemmän luonteenpiirteiden ja tekojen kautta emmekä niinkään arvottaisi toisia ulkonäön perusteella. Samalla aivopesen myös itseäni näkemään ihmiset vieläkin enemmän sydämellä silmien sijaan.

”Sulle sopis paremmin… Ootko miettinyt, jos kokeilisit tätä dieettiä…”

Juttelin juuri ystäväni kanssa tänään, kuinka hänen uusi tapailujen kohde oli halunnut kertoa hänelle, että ”älä ota uutta tatuointia, kun minä en tykkää niistä” ja tukkaa silittäessä ”oispa sulla pitkä tukka, näyttäs nätimmältä kuvissa”. Julkisesti haluaisin kertoa tälle kaverille, että guess, what? Ei ole sinun kehosi eikä siten sinun päätäntävalta. Ystäväni pitää tatuoinneistaan ja lyhyestä tukastaan, ne ovat osa häntä.

Jos sinulla ei ole kivaa sanottavaa, älä sano sitä. Ja silloinkin, kun on kivaa sanottavaa, mieti, onko suhteesi ihmiseen sellainen, että on korrektia kommentoida hänen ulkonäköään ja mieti, miten asian esität. Tiedän, että moni asiakas vastaanotolla voi ajatella, että olen jotenkin välinpitämätön, kun en ole kehumassa heidän muuttunutta kehonmuotoaan. En vaan halua viedä fokusta hyviltä terveysteoilta ulkonäköön, haluan mielummin puhua energisestä olosta ja jaksamisesta. Olen myös ihan satavarma, että asiakkaan lähipiiri kyllä pitää huolen, että kommentteja tulee.

Miten sitten voisi ehdottaa vaikkapa parisuhteessa toiselle jotain ulkonäköön liittyvää muutosta? Miltä kuulostaisi: ”Hei, sulle muuten varmaan sopis tosi hyvin tommonen paita!” ”Ootko miettinyt, että sulle saattas sopia parta tosi hyvin?”  Vertaa sitä sitten siihen, että toinen sanoo: ”Pitäs vähän kyykätä” (samalla kuin kopeloi takamustani, true story) ja ”kyllä pitkä tukka on naisella aina kauniimpi” (minulla ei ole ollut kunnon pitkää tukkaa sen jälkeen kun täytin 7 v. – nykyään en kyllä myöskään edes halua sellaista).

Ehkä kuitenkin kivintä olisi kertoa, mikä toisesta ihmisestä tekee ainutlaatuisen ja ihanan. Ehkä sydänkäpysesi on sydämellinen, kohtelias, välittävä, empaattinen, hyvä keskustelija tai kunnioittava (parhaassa tapauksessa jopa kaikkea tätä 😀 )? Minä ainakin mieluiten kuulen, että olen tehnyt jotain hyvin tai onnistunut jossain. Ulkonäköni kommentit hyväksyn ystäviltäni ja rakastetuiltani, mutta muilta en niitä edes halua. Koska haluan, että pärstäni sijaan minut muistetaan teoistani ja työstäni.

Ystäväni harrastaa arkipäivän anarkiaa ja lukee prinsessasadut lapselleen niin, että korvaa ulkonäköön liittyvät kuvaukset luonteen piirteillä. ”Lumikkiin rakastuivat kaikki, sillä hän oli suloinen kuin kesän ensimmäinen ahomansikka nokkela ja taitava.” Jännitämme, mitä lapsi kommentoi, kun hän oppii itse lukemaan ja tajuaa ”petoksen”. 😀

Bodypositivity koskee kaikkia

Se, että minä olen tämän kokoinen ja tämän näköinen, ei tarkoita, että minulla ei olisi oikeutta puhua bodypositivity-ajattelusta. Kaikki kehot ovat kauniita. Myös minun. Vaikka kuulun niin sanotusti normaalipainoisten porukkaan, painoni pysyy tasaisena ja minulla on syöminen hallinnassa. Tie itsensä rakastamiseen ja hyväksymiseen on ollut pitkä ja ajoittain riipaisevan raskas. Sitä ei kukaan pysty pyllyni kaarista, vatsani kuopista tai poskieni piirteistä lukemaan.

#painorauhaa #ulkonäkörauhaa (myös ravitsemusterapeuteille)

Kenen on vastuu, kun aineenvaihdunta on pilalla ja pää hajalla?

Tavoittelin seitsemää kirjoitusta ennen Älä laihduta – päivää, joka on keskiviikkona 6.5. Eilen, aurinkoisena vappuaattona tämän jutun raskaus tuntui kuitenkin väärältä ja jätin sen siksi julkaisematta. Paasausvaroitus annettu.

***
Tärskäytänpäs eetteriin ruodintaa siitä, mikä MEIDÄN tervespalveluja tarjoavien tyyppien vastuu toisten ihmisten terveydestä oikein on. Sillä, kyllä, kuulun itsekin tähän porukkaan.

Olen kuullut ravitsemusterapeutin ammatissani, ja ihan siviilissäkin, karmeita tarinoita hirviö – personal trainereista, nipottavista ja tunnekylmistä ravitsemusterapeuteista  sekä itsensänäännyttäneistä jumppareista. Lääkäreistä ja hoitajista, jotka tarjoavat ylipainoon ratkaisuksi suun suppuun laittamista tai mahalaukun nipistämistä pienemmäksi. Droppeja ja uutteita myyvistä terveslähettiläistä, joista iso osa on intoilijoita, ei niinkään ammattilaisia.

Heille haluan tässä lausua kiitokseni: Thanks for making EVERYONE’S life difficult. Niin sen tyypin, joka yrittää saada elämäntapojaan kuosiin kuin meidän, jotka yrittää auttaa siinä järkevin ja toimivin keinoin (jotka tosin vievät vähän enemmän aikaa).

Turhat lupaukset

”Saavuta ihannepaino.”

Kenenkä ihannepainosta olikaan kyse? Tiedetään, että etenkin nuorten naisten käsitys ihannepainosta on kaikkea muuta kuin realistinen ja terve, niin mitähän tässä nyt lähdetään tavoittelemaan? Kuuta taivaalta? Maagista, mielessä päätettyä lukua vaa’alla?

Se on lukema. Se on vain lukema. Se ei kerro lihasmassasta, voimasta, jaksamisesta, paremmasta unesta ja vastustuskyvystä, paremmista verensokeriarvoista, maltillisemmasta verenpaineesta tai paremmasta potenssista (kyllä vain! Tästä aiheesta lupaan puhua blogissa lisää!  Kovat (pun unintended) keinot käyttöön terveysvalistuksessa! :P).

Samaa viestiä terveydenhuoltoon. Se on vain lukema. For the love of god,  ihminen on enemmän kuin paino tai ylipainoinen ulkomuoto. Ihan hirveästi tulee palautetta siitä, että millekään terveysasialle ei tehdä mitään, kun vastaus on ”kun sulla on tota ylipainoa”. Terkut hoitajille ja lääkäreille, että ohjatkaa vaan ravitsemusterapeuteille. Uskoisin, että suurin osa kollegoista keksii kyllä tukun juttuja, joilla terveyttä voi kohentaa. Turhat lupaukset on siis eri asia kuin ihan realistiset lupaukset, joita voi antaa, jos tietää mitä tekee.

Epärealistiset tavoitteet

Mitä vastata, jos asiakas/potilas kysyy: ”Miten laihtua 3 kg viikossa?”

Reippaasti ylipainoa omaavalle vastaus on: Tämä voi tapahtua ihan vaan ruokaremonttia tekemällä, eli karsimalla turhat napostelut ja lipittelyt, mutta syömällä muuten riittävästi ateria-aikoina. Liikunta tukee tavoitetta.

Sellaiselle ehkä hieman ekstrakiloja omaavalle vastaus on: Don’t do it. Liian kovat tavoitteet ovat epärealistisia, syövät motivaatiota ja ovat hulluja, koska ei elimistön puolesta nyt ihan noin vaan päätetä, että tästä veke sen ja sen verran. Syömiseen ja liikuntaan voi vaikuttaa, mutta esimerkiksi stressin ja univajeen vaikutus on epäselvempi.

Plus liian nopea tahti syö lihasmassaa. Jos sitten hetken päästä paino lähteekin nousuun, tilalle tulee rasvakudosta. Eli noin! Kehon rasvaprosentti saatiin suuremmaksi, kun yritettiin laihduttaa liian nopeasti.

Asiakasta/potilasta pitää kuunnella, mutta ammattitaitoon kuuluu myös sanoa ”kuule, tämä ei tee sinulle hyvää pidemmän päälle ja nytpä minä voin selittää miksi ei…”.

”Yksilöllisyys”-harha

Kätösiini on vastaanotolla päätynyt useampi ”henkilökohtainen” ateriasuunnitelma, jossa on jokaiselle päivän aterialle suositellut ruoat. ”Laatijana” joku nettisaitti tai pt. En tiedä, millä perusteella näitä kaupitellaan yksilöllisiksi, sillä niissä kaikissa toistuu a) samat ruoat: salaattia, kananrintaa, raejuustoa, rahkaa, kalaa, pähkinöitä välipalaksi b) ne muistuttavat toisiaan asiakkaan kokoon tai sukupuoleen katsomatta.

Ja kyllä, ravitsemusterapeutitkin välillä käyttävät ateriasuunnitelmia. Suhteeni niihin on kuitenkin kankea: en itse niistä pidä, mutta jos niitä käytän (asiakkaan ehdottomasta toiveesta tai tiettyjen potilasryhmien kanssa), painotan, että tämä on vain esimerkki ja käytän kipsivertausta: Ateriasuunnitelma on kuin kipsi. Se auttaa alkuun, mutta ei ole tarkoitus, että se ohjaa syömistä hamaan tulevaisuuteen saakka.

Itsekin puhun paljon samoja teemoja asiakkaiden kanssa: Kasviksia lisää, riittävästi hyviä rasvoja (vieläkin saa tähän ”patistaa”), maltillisesti alkoholia ja runsasrasvaisia ja -sokerisia makupaloja (kuulostaa vähän koiranruoalta, sorkke) ja arkiliikuntaa lisää, mielekkäitä urheilutapoja valitsemaan. Stressinhallinta ja uni ovat myös tapetilla usein.

Yksilöllisyys sen sijaan syntyy siitä, että huomioidaan työt ja vapaat, perhetilanne, yhteiset syömiset perheen, puolison tai ystävien kanssa ja tietysti erityistarpeet (ruoka-yliherkkyydet, painonpudotus tai -nostamistarve jne.). Ja puidaan, mistä ne huonot tavat oikein tulee ja miten niitä voisi muuttaa jatkossa. Just kyseisen asiakkaan kohdalla. Hänen ehdoillaan.

Unelmientoteuttajat

”Me teemme unelmistasi totta!”

Olen mielestäni aika hyvä näkemään sumutuksen läpi, joten käännänpä näkemäni mainosviestit ymmärrettävälle kielelle. Tsekkailin tässä vähän netissä kaupiteltäviä ”elämä remonttiin paketteja”. Sivustoilla kaupitellaan kisadieettiä tai jotain vastaavaa ”paras sinä pikana” – pakettia. Mitä todellisuudessa saa on rasvattoman vartalon, hormonitasapainon häiriön, epäsosiaalisen elämän, kasan orjallisesti noudatettavia ateriasuunnitelmia, hiustenlähdön, rahanmenon suihkurusketukseen ja kynsisalonkiin (miksi niitä kutsutaan?), ahdistuneen mielentilan, harhakäsityksen siitä, mikä on normaalia ja mikä tervettä. Halvalla lähtee. Terveys. Ja tämäkö oli jonkun unelma?

Saatavana yhdellä saitilla näyttäisi olevan myös erityisesti perseen treenaamiseen suunnattu paketti. What can I say? Oh, I said it already.

Kenelle markkinoidaan?

Jatkoin selailua. Sitten hymy hyytyi totaalisesti. Nuorille tarkoitettu ohjelma. Ihmisten toimesta, joiden käytös muita ihmisiä kohtaa vaikuttaa lähinnä läksyttämiseltä ja joista netissä on useita tarinoita huonosta asiakaspalvelusta ja semmosesta ”jos et meitä kuuntele, mene muualle” – asenteesta. Plus ihan tutuilta kuullut myös samaa tarinaa. Että näin. Sinne vaan lapsukaiset näiden tyyppien käsiin koulittavaksi. Kuulemma myös nuorille sopiviin ravintolisiin saa vinkit. *kiroilee itsekseen*

Pelastakaa Lapset ry:lle uusi kohde.

Omat palikat paikallaan

On ihan syynsä, miksi terveydenhuoltohenkilöstö kouluttautuu ennen kun lähtee kentälle auttamaan ihmisiä. Koulutus auttaa ymmärtämään, mitä tietää ja pystyy suhteuttamaan omat rajansa. Ns. virallisen linjan tyyppien sanomiset on tasoa ”tästä VOI olla sinulle apua”, ei ”kun teet niin kuin minä tässä nyt sanon, niin näin VARMASTI tapahtuu”. If it’s too good to be true, it is not true. Monen maallikkoauttajan tausta on oma muodonmuutos, mutta pitäisi ymmärtää, että silloin on kokenut vain yhden tavan ja version siitä, miten  muuttaa elämää. Ammatti-ihmisillä on yleensä aikas paljon laajempi näkemys, pääosin ihan sen takia, että tapaavat paljon erilaisia ihmisiä.

Ei tarvitse välttämättä kuitenkaan olla terveydenhuoltoalan ihminen auttaakseen ihmisiä, jos ymmärtää, missä menee omat rajat. Ja ei ole alalla auttaakseen itseään. Sillä jos meinaa olla muille avuksi, omat pään sisäiset palikat olisi hyvä olla järjestyksessä. Koskee myös meikäläisiä: Syömisestä ahdistuneet terapeuttikollegat, hakekaa apua (ainkin siellä opiskelijoissa ongelmaisia on useampi per vuosikurssi – ja noin, the secret is out).

Se, että välittää muista ihmisistä eikä ole rahastus-mielessä liikenteessä on hyvä lähtökohta. Toki itsekin kärvistelen sen kanssa, missä menee raja tässä, kun pitäisi markkinoida ja kaupallistaa elinkeinon varmistamiseksi, mutta haluan tehdä sen hyvän maun ja eettisen toimistantavan rajoissa. Tätä joutuu pohdiskelemaan aikas paljon.

No, kenen on vastuu?

Meidän kaikkien. Ei voi syyllistää ylipainoista siitä, että on yrittänyt laihduttaa pussikuurilla, rääkkiliikuntakuurilla, karppauksella, paastoamalla ja muilla huonoilla keinoilla, jos ne ovat ne näkyvimmät keinot, joita tuputetaan lehdissä, netissä ja telkkarissa. ”Mitäs hassahdit!” Ja ennen sitä ”Mitäs söit!” Ei näin. Kaupalliset tahot vetää porukkaa kuin pässiä narussa ja porukka on vaan silleen: markkinatalous, what can you do? Tarvitsemme aikamoisen  ajatus- ja periaatevallankumouksen!

Jotain terveydenhuollossa tehdään pirun väärin, kun meillä ei ole tarjota kovinkaan toimivia keinoja auttaa ihmisiä, jotka haluavat omaksua paremmat elintavat. Yritin aloittaa Helsingin keskustassa eräällä yksityisellä klinikalla vastaanottoja. Sain vastauksen, että ei ole kysyntää. Siis ei ole kysyntää ravitsemusterapeutille, kun tiedetään, että terveellinen ruokavalio on isoin selittävä tekijä suurimpien sairausryhmien ehkäisyssä? Pientä epätoivoa ja ahdistusta tunsin kyllä. Tunnen edelleen. Puhelun soitin toissapäivänä.

Palvelun tarjoajien pitää ymmärtää, että jos kaupittelee epäeettisiä keinoja laihduttaa ja muokata ruokavaliota, voi aiheuttaa yksilölle todella isoa hallaa. Pahimmassa tapauksessa peruuttamatonta vahinkoa, kuten näissä kilpirauhasongelmatapauksissa, joihin törmää jatkuvasti ja joista soisi puhuttavan enemmän. Plus jojoilu tosiaan tekee painonpudottamisen aina vaan hankalammaksi. Mihinkäpä muuhun nämä niukkuuteen ja vippaskonsteihin perustuvat kuurit johtavatkaan kuin juuri siihen.

Fiksuja toimijoita on kyllä, mutta näyttäisi valitettavasti siltä, että ne hautautuvat räväkämpien ja rohkeampien viestien alle. Terveys on edelleen monelle yhtä kuin painonpudotus.

Tarjolla päätöntä ja paidatonta laihdutusta ja omenan syöntiä.

***

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).

#kommentoikeskenäs

Se erilainen fitness – blogi sai haasteen ja luonnollisesti otti sen vastaan. Heftytraining Anna haastoi meidät kirjoittamaan aiheesta bodyshaming eli kropanmollaus (vapaa suomennos by Leena). Ei kovin vaikeaa, koska aihe on hirvittävän tärkeä aihe kehoaktivistit Mikkilälle ja Putkoselle. Here goes. (Leenan versio aiheesta.)

Lopussa syy sille, miksi en normaalisti ota selfieitä.

***

Case Isot tissit: Kaiken kansan ilo (paitsi kantajansa)

Omistaapa isot tissit! Naisellinen figuuri! Vähän niin kuin Marilyn Monroe! Bikinit ja iltapuvut saisivat vähän enemmän täytettä – seksiwau!

Tai sitten ei. Isorintainen ystäväni selvitti vähän tarkemmin, miltä elämä tuntuu, kun persoona tiivistetään pariin maitorauhasrykelmää. Tisseistä puhutaan ja niitä puidaan. Iloisesti unohtaen, että niiden kantaja on paikalla, tajuissaan ja ymmärtää kuulemansa. Tissit ovat ikään kuin oma eliönsä – niitä voi kommentoida kuin David Attenborough konsanaan: ”Sieltä tulevat komeat E-kupin rinnat kulman takaa. Ne tuntuvat vain vaivoin pysyvän paidan sisässä. Uhkea ilmestys ei jätä ketään kylmäksi.” Paitsi ehkä kantajansa, joka on helvetin kyllästynyt kuuntelemaan keskustelua tisseistään, koska omaa myös aivot ja ajatukset.

Karseinta on, että kuulemma isojen tissien omistaminen viestii, että nainen on löyhällä moraalilla varustettu. Se naisellinen figuuri siis muka kertoo siitä, että on helposti valmis levittämään parin jalkoja halukkaan ja himokkaan miehen edessä. Joku biologi voisi nyt selittää, mitä helvettiä luontoäiti on ajatellut sillä, että osalla porukkaa on isot tissit, jotka a) aiheuttavat niska-hartiakipuja b) sekoittavat ihmismielen (niin miesten kuin naistenkin) ääliötasolle.

#tissirauhaa

Case Perse: Saa koskea – eiku…

Itsehän omaan hyvän pyllyn. Ei, en tarkkaile sitä peilistä ja en ole koskaan ottanut belfietä. Tiedän tämän, sillä olen kuullut sen aika hiton monta kertaa. Eikä siinä, sehän kiva, jos pyllyni tuottaa iloa jollekin. En hirveästi jaksa aiheesta stressata (tai sitä miettiä). Toivoisin kuitenkin, että aiheesta keskustelijat ja  kommenttien jakelijat olisivat ensisijaisesti tyyppejä, jotka ovat lähikontaktissa kanssani tai hyviä ystäviä, joiden kanssa keskustelu saattaa olla hyvinkin intiimiä, mutta hauskalla tavalla.

Plus semmonen pikku juttu, että vaikka hanurini on siellä takapuolella, tunnen kyllä, jos sitä lääpitään. Ja guess what? Not cool.

Äh, en voi käyttää pylly-aiheista häshtägiä tässä kohti ilman, että se kuulostaa jotenkin tosi pervolta…. 😛 Eiku, no, voinpas! #pyllyrauhaa (hihihihhiii) #strangerstopsgrabbingmyass

Case ”Mutta ylipaino on KAUHEAN epäterveellistä!!!”

Elämme murroskautta. Joitain vuosia sitten fitness-kulttuuri leimahti voimallisesti valloilleen ja vaikka sen terveellisyyttä on kyseenalaistettu, voidaan kai vielä todeta, että se vaikuttaa kauneus- ja terveyskäsityksiimme melkoisesti. On mahdotonta kirjoittaa aiheesta ”ylipainoinen voi olla terve”, ilman, että joku nettikommentoija sekoaa ja alkaa tykittää vastakkaista viestiä siitä, miten hirvittävän epäterveellistä ylipaino on – ei siihen saa kannustaa!

KUKAAN ei kannusta ylipainoisuuteen. That is not the point. En myöskään hetkeäkään usko, että tyypit, jotka huutelevat vastaavia argumentteja ovat todella ylipainoisen ihmisen puolella. Meillä jokaisella on oikeus tulla arvostetuksi ja kunnioitetuksi tasan sen kokoisena kuin on, ei sitku (on normaalipainoinen, lihaksikas, urheileva ja ortorektisesti syövä kunnon kansalainen). Ravitsemusterapeuttina näen niin paljon painoahdistuneita ihmisiä, että toivosin todella heille #painorauhaa.

Pointti on nimenomaan asenne, ei terveys. Se, että porukkaa lannistetaan ajattelemaan, että et voi olla terve, hyvä ja moraalisesti kunnollinen (aihe, josta bloggasin alkuvuodesta), jos olet ylipainoinen, ei vaan motivoi ketään tekemään niitä muutoksia, joilla ihminen todella olisi mahdollisimman terve koosta riippumatta. Ne muutokset voivat johtaa  – tai ollla johtamatta – siihen, että paino putoaa, mistä toki on paljon terveyshyötyjä. Kunhan tämä tapahtuu niin, että mielenterveyskin siitä hyötyy, sehän hyvä. Jos taas fyysisesti paino putoaa, mutta pää sekoaa, paljon on pielessä.

#everybodyisbeautiful #painorauhaa #stopbodyshaming

Case Bodyshaming-ilmiö

Lasken oikeastaan kaiken paskanjauhannan kehosta bodyshamingiin kuuluvaksi. Sillä vaikka puhuttaisiin siitä, että vau, onpa sulla kaunis perse tai kivat tissit, niin onhan siinä vähän niinku vertailussa kaksi asiaa: ihanne ja kaikki sen ulkopuolelle jäävä.

Kaikki kropat ovat kivoja ja tästä taas kannattaa puhua. Lasken itseni kuuluvaksi jotenkin valveutuneiden kehoaktivistien piiriin, mutta silti saan itseni välillä kiinni ajattelemasta, että ”tämä vaatemalli ei tainnut sopia pitkäselkäiselle”. Who the eff cares? Jos huvittaa laittaa jotain päälle, niin sitten voi laittaa. Korosti tai latisti se sitten jotain osaa minussa tai ei. Se on vain vaate.

Plus minusta olisi kiva, jos ihmiset keskittyisivät oman tai muiden napojen sijaan johonkin vähän kehittävämpään. Onhan tämä oman itsensä parissa huseeraus oikeasti ihan pelleilyä. Se ei tutkitusti lisää onnellisuutta tai tee meistä millään tasolla parempia ihmisiä. Jos tavoittelee onnellisuutta ja tyytyväisyyttä, toisten auttaminen sen sijaan olisi aktiviteetti, johon kannattaa satsata. Kunhan sen tekee ilman, että näännyttää itsensä siinä sitten. Toisten auttaminen ja siinä sivussa ihmisiin tutustuminen ehkä myös vähentäisi tarvetta arvottaa kanssaihmisiä kehonosien perusteella.

Eeppiset selfiet

Ajattelin, että pitää hyvän asian puolesta alistua selfien ottoon lapun kanssa. Realismia hain salilta, kun aattelin, että tulee sitten semmoset autenttiset, hikiset, tukka pystyssä, coolit kuvat. Tuli sit tämmöset. Hikikin kuivui 10 minuutin kotimatkalla.  Tutisevat kädet lisäsivät sopivasti haastetta. Kuvamateriaalia 17 kuvan verran ja kyllä, tässä on tarkimmat ja onnistuneimmat otokset. Tadaa! Enjoy!

Ja alussa oli valokatkaisija.

 

Sitä seurasi viekoitteleva seinä.

Silmät kiinni näyttää aina hyvältä.

Kieli keskellä suuta onnistuu paremmin.

”Pakko onnistua, kun on katse kamerassa!”

Selfieiden ottaminen on hanurista.

Onnistunein otos! And that’s a lot said.

Lopulta hallitsin tekniikan melko hyvin.

Turhien murheiden vuodet

Täytän tänään 32 vuotta. Ei, tämä ei ole kuitenkaan se postauksen arvoinen tieto. 😉 Siskoni oli kaivellut kuvia onnittelusähköpostin kylkiäisiksi. Sieltä löytyi tämä otos.

Olen kuvassa 10-vuotias. Ilme ei ehkä ole kuvauksellisin ja ei välitä sitä riemua, joka syntyy, kun saa kirmata Namib-aavikolla (se on mahtavaa! Poskien puna sentään osoittaa vauhdin hurmaa. 😀 ). Hetken aikaa tutkin kuvaa häkeltyneenä. Mutta enhän minä ole tässä ylipainoinen! Päinvastoin, aika varsamaiseltahan tuossa näytän. Aloin itkeä (#leenanaamuitkut). Siksi, että muistan, mitä olen ajatellut itsestäni tuolloin ja jonkun aikaa sitä ennen ja sen jälkeen. Että olen ylipainoinen ja iso. Ruma.

Näytin kuvaa Katrille (virtuaalisesti valitettavasti tämän välimatkan takia). Hän totesi: ”Meni just pohja siltä, että oot ollut lapsena pyöreä!” Kuten esimerkki osoittaa, lapsena on täysin suojaton ja kykenemätön suodattamaan kauneusihanteita. Kehonkuva on ollut täysin epärealistinen.

Synttärinä sitä aina pohtii, mitä kaikkea on vuosiin mahtunut ja millainen olen missäkin iässä ollut. Se, että poskeni olivat lapsenpyöreät, sai minut ajattelemaan, että olen myös muilta kehonosiltani vääränlainen. En ole aina ollut näin hyvällä itsetunnolla varustettu (no, kukapa olisi). Olen kiitollinen siitä polusta, jonka olen kulkenut, jotta olen päässyt eroon tuollaisista ajatuksista.

Samalla olen surullinen. En halua, että kukaan lapsi kärsii huonosta olosta, koska tuntee, ettei sulaudu joukkoon ja ole normaali (mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan). Siksi tulen jatkossakin olemaan hyvin anti-fitness ja anti-ulkonäkö. Ulkonäkökeskeiset lajit ja ajattelu saavat minut  voimaan pahoin, sillä tiedän, miten ne vaikuttavat niihin, jotka eivät pysty niiden välittämää viestiä ja ajattelumaailma suodattaman. Eli erityisesti lapset ja nuoret (ja aika monet aikuisetkin…).

Itseni tuntien veikkaan, että ihan hetkeen en ole yliviivaamassa tätä aihetta agendaltani. 😉