2.2.2019 elettiin melkoisia hetkiä. Jo edellisenä iltana ehdin elää monta kauhun tuntia Hammastunturin leirissä ajatelleen – mutten riittävästi suunnitellen – aamua. Olin erä- ja luonto-opaskoulutukseen kuuluvan vaativan vaelluksen tiimissä ja meidän tehtävänä oli järkätä hiihto- ja lumiturvallisuusleiri Hammastunturiin. Kuulostaa hc:lle. On hc:tä. Etenkään, kun en ollut ikinä hiihtovaeltanut ja näyttöpäivänä piti larpata opasta niin uskottavasti, että saisin näyttöni läpi.
Heräsin liian myöhään, eli silloin kun koko muu leirikin. Virhe. Opas herää 1-1,5 h ennen, riippuen vähän paikasta. Tuolla varmaan olisi pitänyt herätä kaksi tuntia ennen. Koska aloitin aamuni hirveällä ripulilla.
Ripuli normaali olosuhteissa on sekin todella kettumainen vaiva, mutta voin kertoa syvillä suolistoäänillä, että jossain -35-40 hirmupakkasissa se on vielä kettumaisempaa. Upottava hanki, jossa koheltaa toppahousuissa, lukuisissa villakerrastoissa ja vessapaperipussukan kanssa, kirvelevä pakkanen ja tuotos, loputon pyyhintä – elämäni epämiellyttävimpiä hetkiä. Graafinen kuvaus, jotta kenellekään ei jää epäselväksi, mitkä oli näyttöpäivän lähtökohdat.
Aamupuuroni oli jäätynyt salamana Kupilkan reunoille, joten olin saanut syötyä vain pienen osan hienosti lasketusta aamupalastani. Paniikissa ja pelkotiloissa aamupala ei myöskään (luonnollisesti) maittanut. Nestevaje oli melkoinen, koska juotavan veden sulattaminen oli ollut ihan hirveä operaatio edellisenä iltana. Termoksien korkkien liimat eivät sitten kestä -30-40 asteen pakkasia, vaan ne lähtevät irti. Sen sijaan se varsinainen korkki ei meinaa aueta, koska pienikin määrä väliin jäävää kosteutta luonnollisesti jäätyy ikiroutaan hetkessä. (Epäilen, että pakkini menee sekaisin nimenomaan näistä luonnonvesien juomisesta. Niitähän pitäisi siis keittää semmoinen 5-10 min, joka käytännössä karuissa oloissa jää vaan haaveeksi. Tätä ongelmaa oli havaittavissa viime vuonna… Nyt omaan hyvät vedensuodattimet ja käytän puhdistustabletteja. Tilanne on helpottanut.)
Muillakaan ei mennyt kauhean vahvasti. Keittimet eivät toimineet, varpaat jäätyi, osa oli ihan sekaisin ja telttojen pakkaus venyi (ymmärrän täysin fiiliksen!). Yritin tosiaan opasta larpata, koordinoida edes jotenkin touhua, passittaa palelevia hiihtämään umpihankeen (siinä sentään hitusen lämpiää) ja kannustaa lähtöön. Paino sanalla yritin.
Kaiken lisäksi olin edellisenä iltana tehnyt niin tyhmästi, että olin ottanut Naali-saappaistani huopaosuuden ”kuivamaan”. joku fiksumpi ehkä tajuaisi, että -35 asteessa märkä huopatossu jäätyy, ei kuivu. Opin tämänkin kirjaimellisesti kantapään kautta, koska koomista kyllä, sen jäätyneen sisäkengän änkeminen kumppariin oli nimenomaan kantapääkysymys. Sekavuustila oli joko pakkassokista, nestehukasta tai energiavajeesta sellainen, että vaihdoin toiset kengät. Lähtötilanteessa tajuan, että ai, niin, ostin kalliit Naalit ihan vaan sen takia, että ne menevät armeijasuksien siteisiin. Siinä vaiheessa muut jo odottavat opasta. Lopulta lähdin matkaan niin, että käytännössä tuntui, kun hiihtäisin korkkareilla. Survoin sen jäätyneen Naalin joten kuten saappaaseen ja hyppäsin vaan päälle. Siinä se sitten littaantui, kun jalat lämpesivät. #surkeaopashack (Muuten Naali on super kenkä! Lämpimät varpaat noinkin kovilla pakkasilla, vaikka ois märkä! Jäätynyt sisäkenkä oli se suurin ongelma.)
En ollut missään vaiheessa oikein ehtinyt edes karttaa tai gps:ää katsoa ja vaikka normisti minulla on ihan ok suuntavaisto, olin lähdön hetkellä aivan kuutamolla. Ainut suunta, jonka tiesin, oli se, josta oltiin tultu edellisenä iltana ja sen osasin rajata pois. Onnekseni sain apua näytön valvojalta, vaikkakin sain tästä kyllä maininnan palautteessa. Itsemyötätuntoinen kuin olen, olen ihan sinut sen kanssa, että tästä tuli maininta. Sisäisesti olin niin hajalla, että tämä miinus ei siihen verrattuna tunnu edelleenkään niin missään.
Meillä meni reilun 1 km matkaan kolme tuntia. Koko ajan sattui jotain. Ahkio kaatui ja letka jumitti. Törmä oli jyrkkä ja vaati aputoimia, jotta se saatiin ylitettyä. Otettiin riski, että järven jäällä on keskellä sohjoa. Oli. Kaikki vesinen moska jäätyi nanosekunnissa suksen pohjaan, jota piti sirklata toisella suksella ihan voimalla. Näin kävi etujoukoille. Muut seisoi ja paleli takana letkassa.
Toni Eskelisen otos ennen ensimmäistä leiriytymistä. Tässä kohti kai kukaan ei tajunnut, että eka yökin tulisi olemaan todella kylmä. Pakkastietoja seurattiin, mutta tunturissa ne antaa vaan karkeaa suuntaa tai ei sitäkään.
Reitti oli oikeasti maailman yksinkertaisin. Muistan sen vielä tänä päivänäkin niin kartta- kuin maisemaversiona mielessäni. Siinä hetkessä oli kuitenkin olo, kuin olisi kohti suurta tuntematonta madellut.
Toinen versio tarinasta olisi ollut, että oltaisiin pakkasen takia suksittu sinne, mistä oltiin tultukin. Minä sen päivän pääoppaana valitsin kuitenkin läheisen autiotuvan, koska ajattelin, että siellä saadaan kohmeinen porukka sentään lämpimiksi. Jotenkaan en nähnyt, että oltaisiin oltu kovinkaan hyvissä voimissa palaamaan 8 kilometriä alkupisteesen.
Ilmeistä päätellen oli meillä kivaakin! Autiotuvassa oli lämmintä, sai kamat puhtaiksi ja kaasun avulla saatiin vettä keitettyä helpommin.
En osaa vieläkään sanoa, kumpi ratkaisu oli parempi. Tai ehkä osaan. Valokuvauksellisesti autiotupa-keikka kannatti (kts. Toni Eskelisen hieno kuva). Ja sen takia, että illalla päätettiin porukalla, että evakuoidaan pari reissussa kipeytynyttä ja saatiin nähdä sekin operaatio. Toivotaan nimittäin, että sitä evakuointipalvelua ei tarttis liikoja jatkossakaan käyttää.
Komiata katottavaa, kun ammattilaiset laittaa niin potilaat kuin kamat siistiin nippuun ja heittää kyytiin!
Toni (Eskelinen edelleen) on syntynyt luontokuvaajaksi. Pärjää järkyttävän heppoisilla varusteilla ja sormiaan jäädyttämättä! Tupamme on niin soma tässä! Osa nukkui sisällä, osalla meistä oli varusteet semmoiset, että pärjättiin teltassakin.
Esimerkiksi telttakaverini, aina aidosti reipas ja sinnikäs Henska, viipotti koko pakkasillankin ulkona! Malliesimerkki pakkaspukeutumisesta ja huom. termareiden määrä ja suojaaminen.
Seuraavana päivänä hiihdeltiin ripeään tahtiin evakuointikelkkojen jälkiä alkupisteeseen varmaan sekä huojentuneena että vähän pettyneenä, että ei päästy tekemään kokopitkää, suunniteltua reittiä.
Paluumatkan aamu oli kaunis ja kylmä. Kuten koko retki muutenkin.
Huojentunut ilmeeni paluumatkalla. Naamassa aamupalan jäämiä ja viiksikarvoissa somat jääpuikot. Normi erälook siis!
Kukaan ei kuitenkaan saanut paleltumia, kipeytyneetkin toipui ja loppuleiri vietettiin leirikeskuksessa. Alkukantaisuutta loi sauna, josta tippui sulavaa ja siten jääkylmää vettä niskaan sekä ulkohuussi. Rippe rauhoittui, mutta ulkohuussissa asioiminen ei ollut suuri helpotus, kun himopakkaset purivat vielä monta päivää.
Mut hei, oon nukkunut -42 asteeessa teltassa! Kerron tästä urotyöstä turhankin usein ja olen mm. rajannut deittailumahdollisuuksiani kertomalla tästä aivan liian aikaisin keskustelussa. Minua pidetään joko a) lesona tai b) hulluna.
Sanoisin, että olen vaan ahne elämälle. Tässä kyseisellä reissulla otettu kuva, jossa molemmissa käsissä on rinkelimunkit, koska oli niin hyviä, että oli pakko ostaa toinen.
Opinko näyttöpäivästä mitään? Se selviää toivottavasti tämän talven hiihtovaelluksella, jota suunnitellaan tällä viikolla! 😀
Mainittakoon myös, että vein onnistuneesti viime viikolla yli kymmenen hengen pääasiassa ulkomaalaisista koostuvan porukan päiväretkelle Kätkä-tunturiin (ja toin takas!), vaikka aamun lämpötila Levillä oli -29 (tunturilla ehkä -20). Kaikilla oli riittävästi päällä, koska olin laittanut kattavat ohjeistukset edellisellä viikolla sähköpostiin. Ihastuksen määrä, jonka pakkasmaisema tarjosi oli pienen alkujännityksen arvoista! Jotain olen todennäköisesti viime vuonna tosiaan oppinut – myös talviretkeilystä!
Se erilainen fitness -blogi 