Pahimmillaan laihdutusbisnes ja laihuuden tavoittelu tappaa.
Ranskassa on menossa suuri oikeudenkäynti, jossa syytettyjen penkillä ovat niin laihdutuslääkevalmistaja kuin valvova viranomainenkin. Kuolemantapauksia on jopa 2000 ja sitäkin useampi on pysyvästi vammautunut.
Huomiota herättävää on se, että lääkettä määrättiin aiemmin terveille naisille ruokahalun hillitsijäksi ja siten painonnousun ehkäisijäksi.
Näin rumaa jälkeä painopelko saa pahimmillaan aikaan. Kehosuhdetta voi parantaa kyllä läpi iän, mutta sitä on hankala tehdä haudan takaa.
Tämä herättääkin pohtimaan jälleen kerran sitä, miten haitallista jälkeä terveydenhuollossa voidaan saada pahimmillaan aikaan. Epäsuorat ennakkoluulot terveydenhuollossa verhoutuvat terveyshuoleen, mikä yleensä on kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna läskifobiaa. Ranskan tapauksessa on mitä ilmeisemmin pääasiassa esteettisistä syistä lähdetty normaalipainoisia naisia lääkitsemään tarpeettomasti.
Toinen seikka, jota en todellakaan voi tajuta on kehopositiivisuuden kritisointi, etenkään, jos sen kritiikin esittää terveydenhuollon ammattihenkilö. Keskustelua ei auta, että jos ammattilaisen kommenttia vastakritisoi, hän poistaa sen keskustelusta (josta tosin olin sattunut ottamaan screenshotin asiasta kollegalle keuhkotessani).
Eli käytännössä, jos haluat tuoda eettisen epäkohdan esille terveysviestinnässä ainut tapa on käyttää omia viestintäkanavia. Todellisuudessa haluaisin puhua asioista siinä foorumissa, missä keskustelu on aloitettu (kuten isäni on fiksuna miehenä opettanut!), mutta ehkä kaikilla ei ole siihen kykyä tai intressejä.
Luonnollisesti tämä herättää myös huolen siitä, miten vääristyneelle ”terveys-/”hyvinvointi”-viestinnällä kuluttajat altistuvat, kun dialogi on blokattu ja omasta ajatusmaailmasta poikkeavat kritiikit karsitaan näkyvistä. Lievästi sanottuna sydäntä kylmäsi lukea kyseisen Instagram-postauksen kehutulva, jossa mm. julkisuuden henkilöt kannustivat ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”. Eli he olivat avoimen läskifobisia, kts. Traci Mann – lainaus. edellä.
Olen avoimesti huolissani siitä puheesta, jota olen vuosien saatossa kuullut lääkäreiden, sairaanhoitajien ja ravitsemusterapeuttien suusta, sillä se puhe on ollut nimenomaan painopelon sävyttämää. Se on saanut minut pahoinvoivaksi ja pettyneeksi, koska niiden ihmisten, joiden kuuluisia auttaa potilaita ovat osa ongelmaa.
Kuulin todella koskettavan puheen Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – kirjan julkkareissa. Tytti Shemeikka kertoi siitä, miten on inhonnut kehoaan ja miten paljon hänen kehoonsa on kohdistunut suoranaista vihaa. Kuinka moni meistä hoikista on koskaan saanut viestejä, jossa meille toivotaan kuolemaa vaan kehojemme koon takia (!!!) ? Siitä mielentilasta – itseinhosta – lähtienkö siis on tarkoitus tehdä hyvinvointitekoja ja pitää huolta sisäelimistä?
Kritiikin esittäjät, vastatkaa minulle: keneltä kehopositiivisuus on pois?
Sisäelinten terveyttä yhtään väheksymättä kehoaktivisti-ravitsemusterapeuttina laittaisin aina ensisijalle kuitenkin mielenterveyden. Kymmenen vuotta olen kuunnellut asiakkaitteni tarinoita ja tullut vahvasti siihen lopputulokseen, että ilman (jonkinasteista) kehopositiivisuutta ei tule kokonaisvaltaista terveyttäkään.
Kaikenkokoiset kehot ansaitsevat huolenpitoa ja terveystekoja, koska se on ihan vaan ihmisoikeuskysymys. Terveysammattilaisen hyväksyvä katse, kuulevat korvat ja empaattinen asenne voivat olla ensimmäinen sysäys sitä sisäelinterveyttä kohden. Pelkopuhe ja -panikointi sitä vastoin ei johda todennäköisesti oikein mihinkään. Ja pidetään ne vaaralliset laihdutuslääkkeet poissa markkinoilta!
Loppuun pari kotiläksyä. Tämä koskee erityisesti sinua, rakas terveydenhuollon ammattilainen ja terveysalan tutkija.
Tehtävä 1: Lue tämä erinomainen kanstanterveysviestintään liittyvä Twitter-ketju. Hyvät tarkoitukset eivät riitä, jos päättäjätasoon ei päästä vaikuttamaan.
Tehtävä 2: Tee tämä silmiäavaava Harvardin yliopiston epäsuorien ennakkoluulojen testi. Itse paljastuin alitajuntaisesti ylipainoisia syrjiväksi, mikä tarkoittaa, että minun pitää tiedostaa ennakkoluuloni ja tehdä kaikkeni, että se ei vaikuta näkemyksiini ihmisistä tai vaikuta hoitosuhteisiin.
Ja lisää näistä aiheista kirjallisen verran Superhyvää keholle – opuksessa. 🙂
Se erilainen fitness -blogi 
Toimin lääketieteen piirissä. Olen ollut koko elämäni lihava ja olen edelleen lihava. Tämä on yhtälö, joka aiheuttaa minulle päänvaivaa lähes päivittäin ja hämmentää myös osaa kolleegoista. Yhtenä ongelmana on mielestäni se, että tälle alalle hakeutuu suurimmaksi osaksi henkilöitä, joille painoasiat eivät ole koskaan olleet suurikaan ongelma. Omakohtaisen kokemuksen puuttuessa näyttää olevan vaikea löytää ymmärrystä asian kanssa kamppaileville. Asiaa ei myöskään helpota, että niin monien sairauksien hoito-ohjeissa heitetään kevyesti yhtenä hoitokeinona ”laihdutus”. Itse asiaan perehtyneenä tiedän ettei laihdutus ole kovinkaan yksinkertaista, mutta monien kollegoiden asenteista paistaa se ettei tietoa tästä ole. Lihavaan potilaisiin suhtaudutaan hieman alentuvasti ja pahimmillaan avoimen halveksuen – ettei tuokaan nyt ole itseään saa kuntoon. Omakaan itsetuntoni ei tämän asian kanssa ole niin hyvissä kantimissa, että jaksaisin barrikadeille asian kanssa nousta, tai edes tähän kirjoitukseen kommentoida omalla nimellä. Pahinta oikeastaan on se, että huomaan myös itsessäni ennakkoluuloista suhtautumista lihaviin, vaikka tiedän ja tunnen ongelman todella omakohtaisesti. Miten siis vaatia kollegoilta sellaista mihin en itsekään pysty?
Kiitos, että kirjoitit näkemyksiäsi tänne. Tässä tulee esille hyvin se, mistä hommat olisi aloitettava: hoitohenkilökunnan asenteista. Kotipesä pitäs siivota ensin. SInuna en ottaisi liikaa morkkista omista ennakkoluuloista, kun me kaikki ollaan eletty ylipainostigmaisessa yhteiskunnassa ja väkisin altistuttu niille ajatuksille, halusimme tai emme. Niitä voidaan lähteä nyt muuttamaan ja kitkemään, jotta tulevien sukupolvien ei tarvitse tätä samaa kivistä polkua kompuroida. Arvostan, että tiedostat ja myönnät ajatukset ja väittäisin, että se on jo tosi paljon se! – Leena