Löydä itsesi ennen burnoutia

Olen pikkuisen kyllästynyt sankaritarinoihin lehdessä, jossa kerrotaan, miten uraohjus löytää itsensä joogan ja syvähengityksen kautta ja elää nyt puutalossa pikku kilejä tuttipullolla ruokkien ja leipäjuurta hoivaillen. (Ei mitään hajua, miten laskut tulee maksetuksi.)

Sen sijaan näkisin enemmän tarinoita ihmisistä, jotka elää mukavaa ja tasapainoista elämää ilman, että pitää ensin polttaa itsensä loppuun, masentua, uupua, erota, sairastua, parantua, muuttaa ja löytää uusi ammatti ja puoliso.

Siksi pidän Helsingin Sanomien henkilökuvista (joihin jostain ihme syystä olen itsekin päätynyt), koska niissä on hienolla tyylillä kerrottu mielenkiintoisista ihmisistä, mutta ilman ylimääräistä hönkimistä suurista aallonpohjista ja nousuista. Näissä jutuissa on paljon ajateltavaa ja opittavaa!

Draama on mielenkiintoista kirjoissa, sarjoissa ja leffoissa, mutta vähemmän kiinnostavaa tosielämässä. Isoksi osaksi draama syntyy, kun epävarmat ja -kypsät ihmiset eivät tiedä, mitä haluavat tai luulevat olevansa maailman napa  – tai sitten niin vähäpätöisiä, että vähättelevät tarpeitaan.

Itse masennuksen läpikäyneenä ja burnoutin rajapinnalla pyörineenä voin todeta, että paljon voi tehdä itsekin. Omalla kohdallani helpottaa se, että olen masennuksen kautta oppinut melko hyvin, missä menee rajat. En siis jää tuleen makaamaan, jos alan voida huonosti ja vaaran merkit on ilmassa. En odottele, että uppova laiva joutuu veden varaan, vaan hyppään kyydistä jo ennen sitä. Vähitellen olen oppinut sanomaan ei ja tajuan, että en ole todellakaan korvaamaton, vaikka olenkin ainutlaatuinen.

Liika kiltteys, liika perfektionismi, venytetty stressinsietokyky ja tosiaan tuo ajatus siitä, että on korvaamaton. Kaikki aikamoista myrkkyä hektisessä maailmassa. Tätä on toitotettu jokaisen työterveyspsykologin haastattelussa, mutta kerta kiellon päälle… Tulevaisuuden selviytyjä on se, joka osaa jarruttaa, ei kiihdyttää.

Siksi, ihminen hyvä, löydä itsesi ennen burnoutia.

Älä välitä

Muistan ekalla luokalla ilmoittautuneeni liikka-kerhoon ja olin ihan paniikissa siitä, että olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja pelotti ihan hirveästi, kun en tuntenut kerhosta muita. Olin kauhun kyllästämä ensimmäisenä kerhoiltapäivänä. Tämän lisäksi minulla ei joko ollut vielä rannekelloa tai en sitä löytänyt, joten olin ottanut mukaan herätyskellon näyttämään oikeaa aikaa, että en varmasti myöhästyisi kerhon alusta.

Kävikin niin, että jotain meni vikaan ja todella olin paniikista ja kellovarautumisistani huolimatta väärässä paikassa väärään aikaan. En vieläkään tiedä, kumpaa vai kumpaakin, sillä kerhoa en löytänyt. Enkä koskaan enää uskaltanut sinne mennä, saati, että olisin uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Tai en ainakaan muista, että olisin ikinä asiasta puhunut.

Koska hävetti. Enkö ollutkaan reipas koululainen, joka tekee kivoja asioita reippasti? (Leima, joka otsaani oli leimattu jo hyvin varhaisessa vaiheessa.) Että paljastuisin noloksi ja jotenkin yleisesti urpoksi. En edes liikka-kerhoon selvinnyt!

Ja sitten tulee se hulluin osa: Pelkään edelleen kaikkea uutta, etenkin, jos se liittyy asioihin, joita en osaa. Uusiin harrastuksiin lähden aina pelonsekaisin tuntein. Kuntosali ei ole vuosienkaan jälkeen muuttunut mieluisaksi paikaksi, koska joka kerta salille meno on pelon voittamista. Ei sen takia, että en osaisi toimia siellä. Sen takia, että en ole täysin päässyt typerästä piirteestä olla välittämättä muista.

Kyllä, olla välittämättä siitä, mitä joku ajattelee tekemisestäni ja toiminnastani. Tiedostan pelot täysin irrationaalisiksi ja typeriksi. Tajuan, että hermostunut lapsi minussa vaan ei meinaa unohtaa neuroosejaan. Osaan pelot myös lähes aina voittaa, mutta joka kerta ne on edessä.

Menen uusiin harrastuksiin, mutta  kukaan ei taida tajuta, millaista henkistä tsemppausta ja itse-sparrausta nuo kerrat ovat. Joudun pakottamaan itseni ihmisten ilmoille jatkuvasti, koska jännitän myös noita katuja allani ja baareja, kahviloita ja muita julkisia tiloja. Jos jätän poistumatta kotoa (siis muutakin kuin töihin), se muuttuu päivissä ja viikoissa tosi raskaaksi. Se, mikä näyttää kaikista hyvin sosiaaliselta elämältä, on isolta osin aktiivisesti luotua. Koska pelkään, että se muuttuu vaikeaksi, jos jään kotiin kyhjöttämään ja typerät pelot ottaa vallan. (Onneksi olen myös jääräpäinen ja en suostu ikinä antamaan peloille periksi.  Ja tokihan kantapaikat ovat asia erikseen. Siksi Tavastia ja Brewdog ei enää herätä pelkoja. 😀 )

Hoitokeinoksi en ole keksinyt sen parempaa kuin hokea itselleni, että ketään ei kiinnosta, mitä minä teen. Koska tottahan se on. En minäkään pohdi etenkään vieraiden ihmisten tekemisiä tai päivittele! Ystävätkin tekee omat valintansa ja that’s it.

On tässä se hyvä puoli, että tämä irrationaalinen pelko auttaa ymmärtämään vaikkapa arkaa tai ikäviä katseita pelkäävää vastaanottotyössä. I get it. Ei ole helppoa etsiä uusi harrastus, opetella uusia taitoja tai löytää omanhenkistä seuraa.

Onnekseni on myös  paljon tilanteita, jolloin en todellakaan mieti, mitä minusta ajatellaan. Ilman, että psyykkaan itseäni. 😉 Työssäni olen aika sinut itseni kanssa ja semmoisia lamaannuttavia pelkoja ei juuri tule vastaan. Joitain kertoja kylläkin ja silloin tiedän, että työn laatuhan siinä kärsii, kun tehtävän loppuun vieminen on yhtä selviämistaistelua. Se harmittaa. Mutta on ymmärrettävää ja en nyt kauheasti itseäni jaksa niistä tilanteista soimata. Ei ole mahdollista tehdä koko ajan 100-prosenttisen hyvää jälkeä.

Ja sitten on tämä elämä kokonaisuutena. Moni tuntuu elävän henkisessä lasitalossa ajatellen, että kaikki katsoo sisään pahansuopaisesti haluten hajottaa koko rakennelman. Jatkuva vatvominen siitä, mitä muut ajattelevat ja kuvitelmat siitä, että muut haluavat pahaa tai tuhota, vievät tolkuttomasti energiaa. Itselläni nämä vatvomiset liittyy – onneksi! – vain irrationaalisiin liikunta- ja kahvittelu-hetkiin eikä elämään kokonaisuutena! Yleisesti olen vähän silleen, että living the dream. 😀

On myös tilanteita, jolloin joku sanoo ilkeästi ja ne sanat jäävät sisään muhimaan. Syntyy pelkoja ja ajan saatossa sisällä porisee varsinainen myrkkykeitos. Sellainen, joka syövyttää minuutta, tekee araksi ja samentaa mielialan. Joskus sanomiset voi olla hyviäkin. Minulla reippaan leima on ollut kyllä ennen kaikkea rasite, vaikka vanhemmat varmasti tarkoittivat vaan hyvää kehumalla. Se oli ehkä kuitenkin liian iso kehu pienelle neuroottiselle mielelle. 😀

Siksi vinkki jännittäjältä: Älä välitä.

Tämä ei tarkoita, että ala kyyniseksi erakoks, joka pelkää ihmisiä ja korottaa individualismin ylimmälle korokkeelle. Tämä ei tarkoita, että jätä tekemättä asioita, jotka pelottaa. Tämä tarkoittaa vaan sitä, että ihminen tulee liian varovaiseksi, jos liikaa miettii sitä, mitä muut ajattelevat. Sitä toimiiko normien tai neuroosien mukaan. Onko liian vanha tai vastaavasti liian kokenematon johonkin. Näyttääkö oudolta, tekeekö väärin vai oikein.

Nyt kun pelot on kirjoitettu auki, tuntuu muuten todella paljon kevyemmältä. Lisäksi ehkä piirun verran rohkeammalta tehdä valintoja, jotka vie eteenpäin. Vaikka taas pelottaa.

Ehkä se oli tämän sekavan sepostuksen tarkoitus. Auttajan tarvitsee joskus vissiin auttaa itseäänkin. 😉

Meijän Katri Aamulehdessä!

Mitäpä sitä ei kehoaktivisti tekisi viestin viemiseksi… Tässä tapauksessa uisi hyisessä Jyväsjärvessä Aamulehden pyynnöstä. 😀 Erinomainen juttu Katrista, kehoaktivismista ja siitä, miten SEFB sai alkunsa. Huomenna lehdessä, tänään jo täällä. Kiitos, Aamulehti, jutusta ja tärkeän asian nostamisesta esille! 

Muodonmuutoksia-dokumentti osoittaa, että feminismiä tarvitaan

Raflaavasti heitin tietysti f-sanan otsikkoon, mutta heitin sen siksi, että se on päällimmäinen ajatus, kun dokumentti loppui. (Niille, joille otsikko ei heti aukene, niin kyseessä on Areenasta löytyvä bikinifitneksestä kertova dokumentti.)

Tasa-arvoa ja suvaitsevuutta siihen, miten katsomme ihmiskehoa. Riittävyyden tunnetta. Sitä, että olemme oikeanlaisia ilman, että meidän tarvitsee yltää kankeisiin kauneus- tai treeni-ihanteisiin.

Tiesin kyllä ennestään, millaista bikinifitness ja fitness-”urheilu” on. Sen lisäksi, että olen paasannut kolme vuotta Se erilainen fitness -blogissa aiheesta, olen saanut kuulla aiheesta niin vastaanotolla kuin esimerkiksi entisen fitness-urheilijan ja nykyisen personal trainer Nora Yrjölän ja urheilulääkäri Pippa Laukan luennoilla.

Noh, niin, lähdetäänpä siitä, että katselukokemukseni alkusekunnitkin olivat hankalia. Yritin ymmärtää, että jonkun naiskauneuskäsitys on tätä:

Taiteellisen sumuinen kuva.

Mikkilä tarjosi vertaistukea Whatsappin välityksellä.

Aloituslauseet sai kiemurtelemaan epämukavuuden tunteessa:

”Rumat ihmiset eivät pysty pärjäämään tämmösessä lajissa. Kaikki bikinihuiput on todella kauniita naisia ja niin tulee myös varmasti jatkossa olemaan.”

Ihmiselle, jonka motto on, että kaikki ihmiset (ja heidän kehot) ovat kauniita, ei mitenkään istu mieleen tämä ajatus.   Plus tämä hienosti vesittää sen viestin, joka jaksetaan jatkuvasti liittää fitnekseen – se, että se olisi urheilua. Ei ole. Se on koiranäyttelyyn verrattava tapahtuma, sillä erotuksella, että koiranäyttely on inhimillisempi.

Kun feministi katsoo lököasussaan Muodonmuutoksia-dokkaria Älä laihduta – päivänä.

Lähtökohdat harrastukselle ja kehon kehittämiselle eivät tunnu olevan rakkaudessa ja itsensä hyvinvoinnissa, joka ihan tutkitusti on se terveellisin tapa, joka johtaa myös pitkäaikaiseen hyvinvointiin.

”Ja silloin kun mä muutin vuonna 2010 Helsinkiin, niin mä tapasin täällä miehen ja hän vei minut sitten kuntosalille. Hän ehkä alkuun vähän jopa pakotti minua sinne mukaan. Mullakin alkoi ikää olla se reilu kakskymmentä ja niin ei myöskään voinut  syödä ja juoda niin ettei se ois näkynyt kropassa. Ja sit mä olin itsekin vähän tyytymätön siihen omaan ulkonäkööni.”

Tiedoksi muuten, että olen 34-vuotias nainen ja saan syödä ja juoda hyvin vapaasti ja herkullisesti.  Näkyykö se kropassa? Ehkä, ehkä ei, ehkä ajoittain.  Tietoisen syömisen ansiosta homma pysyy silleen mahtavasti vähän niinko itsestään tasapainossa, että pari kiloa sinne tai tänne ei haittaa, koska itsetuntoni tai mielialani ei ole kytketty mihinkään painolukemaan tai rasvaprosenttiin.  Silleen aika kiva juttu.

Tässä videolla esitellään tervehenkistä treenaamista. Se erilainen fitness -blogin motto on fitness for fun ja sitähän tässäkin videossa on tarjolla hartiamitoin. ”Ihan normaalia.”

Ja sitten se kohta, joka sai tekstaamaan pitkät rivistöt kirosanoja Mikkilän suuntaan:

”On ehkä etua siitä, että on mies, kun valmentaa bikinifitnekseen. Että siinä on varmaan se auktoriteetti-kysymys tulee hyvin monella. Että… jos sanon, että tee kolme aamulenkkiä, niin mä tiedän, että ne kolme aamulenkkiä on tehty.” 

Hyvä jeesus. Nämä 2017 vuonna elävät ihmiset puhuvat siitä, että mies on naiselle auktoriteetti. Olen sanaton. Vaan en kauaa…

Nyt sanon suoraan: Historian saatossa naisasialiike (yhdessä miesaktiivien kanssa) ei taistellut naisten ihmisoikeutta, äänestysoikeutta, mahdollisuutta siirtyä työelämään ja kehollista vapautta sitä varten, että naiset itse laittavat itsensä takaisin tuohon alisteiseen lokeroon. Ei, siskot, ei. Vuosisatoja tehtiin töitä sen eteen, että naiset nähtiin älyllisinä, tasaveroisina ihmisinä miesten rinnalla. Ja nyt tyypit kävelee strösseleissä ja strasseleissa, bikinit liimattuna kannikoihin ja puolen kilon irtoripsissä lavalle arvioitavaksi? Not cool.

Dokkarin alussa päähenkilö Linda puhuu siitä, että tällaista kehollista ihannetta sitä naisilta vaaditaan, mutta että heitä syyllistetään siitä, että tekee kovasti töitä sen eteen.

Rakas, Linda, SINÄ ITSE vaadit sitä itseltäsi. Aika moni muu on jo havahtunut siihen, että ulkonäköpaineet ovat kapitalistinen juoni saada meidät tuhlaamaan aikaa ja rahaa tyytymättömyyden alttarilla. Suosittelen lämpimästi tutustumaan vaikkapa tähän blogiin, Ylen Vaakakapinaan tai vaikkapa #älämahdumuottiin – kampanjan iloisiin ihmisiin, jotka edustavat hyvin erilaisia kauneuskäsityksiä, mutta ilo ja hyvä mieli hyväksynnästä herää pelkistä kuvista eloon. Ero alistuneisiin, keinotekoisiin hymyihin fitness-lavoilla on huima.

Dokkarissa Linda myös valittaa sitä, että joutuu kuuntelemaan läheistensä ongelmia tai vastaamaan kyselyihin,  siitä, lähtisikö ulos, vaikka haluaisi vaan keskittyä itseensä ja kisoihin valmistautumiseen. Ihminen on laumaeläin ja ihan satavarmasti onneton ja tyytymätön, jos kuvittelee, että onni ja tyytyväisyys löytyy omaa napaa riittävän kauan tuijottamalla.

Darlings, you are looking the wrong way. Trust me. I’ve been there.  Parikympppisenä hain hyväksyntään ympäriltäni ihan samoilla keinoilla. Olen hoikempi, olen aktiivisempi, teen vielä vähän enemmän. Aika jännästi en tullut yhtään onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi. Se tapahtui vasta sen jälkeen, kun aloin keskittyä enemmän ajatusten ja empatian treenaamiseen sekä ulkoiseen maailmaan.

SEFB perustettiin, koska olimme huolissamme, miten tämä ulkonäköpelleily vaikuttaa nuoriin ja lapsiin. Ikävästihän se vaikuttaa (terkut ravitsemusterapeutin vastaanotolta). Siinäkin on yksi syy, miksi fitness-urheilu on niin hanurista: Se vahingoittaa varmasti muita. Se, mikä on yksilölle hyvästä, ei välttämättä ole yhteisölle. Alkoholisti ei ehkä itse koe käytöstään ongelmalliseksi, mutta on satavarma, että vähintään hänen lähipiirinsä näin tekee. (Ja ei, tätä ei siinä jyväskylässä tehdyssä tutkimuksessa taidettu selvittää, vai kuinka? Tutkijat tekee yhden tutkimuksen ja sitä sitten yleistetään pro-fitness-piireissä… phhhfff….)

Lisäksi logiikan puute vaivaa toimintaa. Sanotaan, että tältä nykynaisen kuuluu näyttää, mutta mitä ihmeen iloa siitä omasta mielestä upeasta kehosta on, jos sitä ei koskaan ehdi viedä tanssilattialle, teatteriin, leppoisalle kävelylenkille, kavereiden kanssa keikalle, kahville tai syömään? Se pää  siinä kropan jatkona ja mieli siellä jossain sisällä todennäköisesti arvostaisi sitä kovasti.

Itepä sen sanoitte:

P.S. Ennen kuin joku alkaa itkeä, että miksi naiset aina lyttää naisia, niin siitä ei ole tässä nyt kyse. Kyse on siitä, että fitness ja sen kauneusihanteet nimenomaan vahingoittaa naisia  – ja jos laajemmin ajatellaan myös miehiä. Feminismin tavoitteena kun on laajentaa myös yhteiskunnan käsitystä siitä, millaista on olla mies. 

Otetaan rennosti, ei syyllistytä… ja pysytään paksuna?

Suunnittelematon osa 2 kirjoitukseen Parantaako paheksunta? Tsekatkaas ensin osa 1, niin ootte, rakkaat lukijat, kärryillä paremmin.

***

Ei, jessus sentään, ei. Älä laihduta – päivä, rento painonhallinta tai nautinnollinen katsantokanta syömiseen ei tarkoita, että ihmisen elopaino ei saisi missään tilanteissa muuttua. Että riskeistä huolimatta, ihmisen pitää pitää kiinni syömällä ja juomalla haalituista kiloista kaikin voimin.

Se, että edellisessä postauksessa kannustan ihmisiä ja terveydenhuollossa toimivia ammattilaisia olemaan käyttämättä syyllistämistä työkaluna ei ole suora johtopäätös, että kannustan  ihmisiä olemaan puhumatta painosta tai ekstrakilojen tuomista terveyshaitoista.

Puhun siitä siksi, että se ei toimi. 

Syyllistäminen on yhtä tehokasta kuin homeopatia ylipainon hoidossa. Se ei toimi, ei tehoa. Jos siitä jotain pientä vaikutusta saa, se on tilapäistä ja verrattavissa alkuvaiheen psykologiseen vaikutukseen – plaseboon. Plasebossa on vaan semmonen kurja piirre, että se ei kyllä vaikuta, kun todistusaineistoa alkaa kerääntyä sitä vastaan. Tässä tapauksessa siihen, että se syyllisyyden tunteminen ei itse asiassa johda laihtumiseen, vaan negatiiviseen jojoilukierteeseen ja häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen.

Kukaan ei väitä, etteikö jokaisen kuulu kantaa vastuu itsestä ja terveydestään. Sen välttelystä ei ole kyse, kun sanotaan, että ei kannata syyllistää tai syyllistyä. Kyllä, ihmisen pitää hakea ja ottaa apua vastaan, jos on terveyshuolia. Ongelmana on, että se mitä on tarjota, on usein täysin toimimattomia keinoja, jotka pahentavat tilannetta. Jos laihduttaja hakee apua, että nyt treenataan ja syödään terveellisesti, mutta saa huonoja neuvoja (niitä perinteisiä syyllistämiskeinoja yhdistettynä ”syö vähemmän ja liiku enemmän” -mantraan), niin siinä helposti käy niin, että  näitä näennäistuloksia (paino putoaa, liikunta lisääntyy) syntyy hetkellisesti, mutta jos ei fiksata syvällisempiä ajatusmalleja , ollaan todennäköisesti saatu ihminen tilaan, jossa hänellä on käytännössä yksi epäonnistumisen kokemus lisää ja viturallaan oleva aineenvaihdunta.

Itsensä hyväksyminen ja painonhallinta on kanssa toinen asia, joka varmaan pitää tähän samaan syssyyn purkaa auki.  Se, että hyväksyy itsensä ei tarkoita, että ei sen jälkeen saisi lisätä liikuntaa tai fiksuntaa syömiskäyttäytymistään. Rento painonhallinta ei tarkoita, että otetaan rennosti ja odotellaan, että terveys ja kunto kohenee pelkästään sillä. Itsensä hyväksyminen on ainakin osittain minuuden erottamista ruumiillisesta puolesta. Sitä, että kokee olevansa arvokas ja ainutlaatuinen ihminen – oli elopaino mitä vain. Että ei jätä tekemättä elämässä asioista ylipainon takia.

Inspiraatiota – ei enää yhtään lisäsyyllisyyttä – ELÄMÄÄN kaiken kokoisille tästä videosikermästä.

Vikassa videossa ei nyt näy koko tarina, mutta ainakaan videolla ei mainita motivaatioksi tiedon puutetta (päinvastoin) eikä musertavaa syyllisyyttä.

Parantaako paheksunta?

Kukapa meistä ei olisi jossain tilanteessa paheksunut toista ihmistä.

”Mitä se tuolla tavalla kailottaa?”
”Ai, kauhea, miten se voi tolla tavalla roskata?!”
”Hirveää, että se pettää puolisoaan.”

Tämä on normaalia ja joskus jopa suotavaa toimintaa. Se virittää moraalista kompassiamme toimimaan niin, että olemme hyviä tiimipelaajia yhteisössä. Että osaa ottaa muut huomioon ja toimimaan fiksusti. (Kunhan näkee myös omatkin mokat eikä vain muiden…)

On kuitenkin tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen toimivat erittäin huonosti ja jopa vahvistavat epätoivottua toimintaa ja käyttäytymistä. Terveydenhuolto ja elämäntapojen tervehdyttämisprojektit ovat tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Silti niitä käytetään jatkuvasti niin neuvoja-antavan tahon kuin itse muutoksen tekijän toimesta.

”Kyllä se nyt on niin, että sinun pitäisi ryhdistyä ja alkaa laihduttamaan.”
”Olen niin huono, kun en ole jaksanut mennä tällä viikolla salille.”
”Terapeuttini pyysi, että teen tämän tehtävän tällä viikolla, mutta en ole ehtinyt. Tässäkin minä epäonnistuin!”

Myös itsestäänselvyyksien ja ulkokultaisten ohjeiden jakaminen on minusta toista väheksyvää toimintaa, joka voi kimmota paheksunnasta ja toisen arvioimisesta nenänvartta pitkin.

Varsinkin ylipainoisia ja päihdeongelmaisia on saanut paheksua ja vähätellä iät ja ajat.  Luulisi, että se, että samat ihmiset ovat hetken päästä uudelleen hakemassa apua olisi riittävän vahva signaali, että taktiikka ei toimi, mutta kun ei. Ei se näytä olevan. Epäilen, että monella on syvällä sisimmässään niin tiukassa ajatus, että koska ihminen on itse aiheuttanut vaivansa (syönyt itsensä suureksi tai ”ryhtynyt” alkoholistiksi), kuuluu hänen myös itsensä siitä suosta nostaa ylös.

Syyllisyys, etenkin yhdistettynä häpeään, voi lamaannuttaa ja se johtaa toteamaan ”fuckit, ei tämä onnistunut taaskaan!” ja luovuttamaan. Monelle, joka on kokeillut useita kertoja raitistumista tai laihduttamista ja (näennäisesti) epäonnistunut, voi olla muodostunut epäonnistujan identiteetti, mikä lannistaa muutosprojektin starttilinjoille. Suottako sitä taas yrittää, kun kuitenkin epäonnistun ja sehän se vasta noloa onkin.

Mitä sitten tilalle avunantajalle?

Ihan mitä tahansa muuta. Ensisijaisena steppinä olisi ymmärtää, että ihmiset eivät ole tietämättömiä ja siksi kykenemättömiä muutokseen. Jos puhutaan laihduttamisesta, olisi järkevämpää keskittyä kaatamaan tietoa ihmisten käyttäytymismalleista, ei siitä, missä ruoassa on paljon energiaa ja missä ei.

”Minulla ei ole tarjota ratkaisua kansanterveydelliseen lihavuusongelmaan. Mutta olen vakuuttunut, että ei sitä tarjoa läskivihapuhekaan.”

Mikkilä täällä

Esimerkkinä tutkimus Canterburyn yliopistosta. Tutkijat havaitsivat, että ihmiset, jotka mielessään yhdistivät suklaakakun syömisen syyllisyyteen juhlimisen sijaan, olivat puolentoista vuoden seurannassa todennäköisemmin huonompia painonhallinnassa verrattuna heihin, jotka yhdistivät suklaakakun osaksi juhlimista.

Minulla on tapana sanoa, että syömispulmat (oli ne ali-, yli- tai laadullisesti kehnoa syömistä) ovat yleensä oireilua jostain muusta sisäisestä ja syvällisemmästä probleemasta, joka kaipaa ratkaisua. Siksi se ongelma ei myöskään korjaannu esittelemällä McDonaldsin kaloritaulukkoa tai 1400 kcal ateriamallia.

”People turn to diets to address vulnerable issues such as body image, sexuality and happiness – the answers to those issues does not sit in a diet – and often require deeper psychological work.

Ramani Durvasula, Sharecare-sivusto

Ja sitten yksi juttu… Hoida itsesi kuntoon ensin ennen kuin hoidat muita. Ihminen välittää omia ennakkoluulojaan alitajuntaisesti ympäristöön, halusit sitä tai et. Jos juhlapuheissa puhut siitä, miten tärkeää on suhtautua suvaitsevasti kaikkiin, mutta kaveripiirin kesken toimit ja puhut ihan muuta, niin kyllähän se varsin tekopyhää toimintaa on.

Entä mitä tilalle, jos paheksuu, syyllistää ja syyttelee itseään jatkuvasti?

Malttia, ymmärrystä ja tahtoa tutustua itseensä syvällisesti ja arvostavasti. Monesti syyllisyys ja itsensä morkkaaminen juontaa niinkin syvällisiin tunteisiin kuin että tuntee itsensä huonoksi tai epäkelvoksi. Ettei ansaitse hyvää. Että ei ole hyvän arvoinen. Energiaa kannatta ohjata siihen, että tekee asioita, joilla on merkitystä muutoksessa on kannattavaa. Syyllisyydessä vellominen ei auta eikä toimi, koska se vaan ylläpitää epäonnitumisen kierrettä.

Paheksuminen ja itsekuri-ajattelu, so last season. Let’s all move along.

Taustalähteet:

http://mattheweppelsheimer.com/2017/03/replace-guilt-with-science/

http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/guilt-weight-loss_n_4380080.html

http://jolamble.com/2011/12/08/the-paralysis-of-guilt/

https://www.sharecare.com/health/psychology-and-weight-loss/diet-guilt-shame?logref=Helpful_Button&regref=Helpful_Button

http://womenssuccesscoaching.com/radio-shows/the-science-of-motivation/

Hyvinvointihämäys

Olen räyhännyt aiheesta jo useammalle ystävälle ja nyt on aika avautua blogin puolelle. Tiedättekö ilmiön, joka englanniksi kulkee nimellä gaslighting?  Itse käytän puhekielessä siitä termiä sumutus tai hämäys, mutta periaatteessa sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa uhri tai kohde saadaan uskomaan, että hänen kokemansa tai näkemänsä todellisuus on jotenkin hänen omassa päässään. Laajemmin ajateltuna se voisi olla myös semmoinen keisarin uudet vaatteet – ilmiö, jossa tosiasiat kyllä ovat nenän alla, mutta suuri joukko mölisee tyytyväisenä, että onpa hienoa. (Tämä nyt on taas meikän omaa tulkintaa, että feel free to disagree.)

Meillä on meneillään paraikaa varsin massiivinen sumutusoperaatio niin sanotulla hyvinvointi-alalla, joka on hyvin irvokas nimitys alasta, jonka pääasiallinen tarkoitus on lähinnä tuottaa tulosta isoille lisäravinto- tai valmennusfirmoille. Ala tunnettiin ennen nimellä laihdutusbisnes. Nythän on niin, että Jutta Gustavbergin vanavedessä lukuisat muutkin ”hyvinvointivalmentajat” ovat lisänneet ohjelmistoonsa henkistä valmennusta, puhuvat mindfulnessistä ja itsensä hyväksymisestä.

Samat ihmiset, jotka toisella kädellä myyvät persetreeniä ja pikalaihdutusta sössöttäävät mediassa henkisestä kasvusta ja itsensä hyväkysymisestä. Yes, Fitfarmin tyypit, looking at you. Samaa kuraa on tarjolla sivustolla kuin aina ennenkin, mutta nyt siellä lukee siitä henkisyydestä joka kurssilla.

Aloin jo miettiä, että muistanko nämä asiat jotenkin väärin – että oliko ne ennen muka niin ikäviä ja raakalaismaisia kurinalaisuuteen pyrkijöitä? Kunnes muistin, että onneksi Katri on dokumentoinut Jutta Gustavsbergin Superdieetti-formaatin sanoman upeaan Puolen vuoden supersankarit – blogipostaukseen. Oli ne.

”Ruokavalion ehdottomuutta korostetaan joka välissä. Lipsumisia ei sallita. Keittiövaa-alla punnitut määrät minuuttiaikataululla. Jäävuoren huippu saavutettiin, kun valmennettava lähti sukukekkereistä (rippijuhlista tms.) välillä kotiin syömään. Koska oli ruoka-aika. Koska tätähän säännöllinen ateriarytmi tarkoittaa. Koska koko puoli vuottahan menee toki yhdestä kakunpalasta pilalle. Koska maailmassa ei ole muita värejä kuin musta ja valkoinen.”

”Tavoite määritetään kilogrammoina. Onnistuminen määritetään kilogrammojen perusteella. Dieetin eteneminen arvioidaan puolivälissä kilogrammojen perusteella. Koska laihtuminen puksuttaa eteenpäin tasaista tahtia, puolessa välissä on siten loogista olla pudotettuna puolet tavoitteesta. Kilogrammoista puhutaan yhden desimaalin tarkkuudella. Onhan se nyt oleellista, onko massa vähentynyt 12,2 vai 12,3 kilogrammaa. Niin. Eihän tämä kansa vielä ihan liikaa tuijottanutkaan sitä vaakaa.”

Mikkilä, Puolen vuoden supersankarit

Sami Sundvik on entisen räksyttämisen sijaan alkanut Suomen David Avocado Wolfiksi jakaen täysin merkityksettömiä PeaceWarrior-meemejä ja koristaen kaikki sarkastiset kommenttinsa sydämillä.  Tosin vähän huono vertaus, kun Sami ei kuulemma syö hedelmiä ja sellaiseksi kai se avokado kuitenkin lasketaan? 😉

Miten tämä liittyy mihinkään? Syvällistä sanomaa voi kukin nyt syvällä sisimmässään hakea.

Lempipäiväni, eli Älä laihduta – päivän, yhteydessä törmäsin myös bikinifitness-harrastajan Linda Paldaniuksen postaukseen aiheesta. ”Päivän tarkoituksena on, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.” Hän myös mainitsee (trendin mukaisesti)… ”Hyvinvointi lähtee sisältäpäin.”

Kaksi asiaa, ensimmäinen…

Linda, Älä laihduta – päivässä EI ole kyse, että hyväksyy itsensä EDES yhtenä päivänä vuodessa. Siinä ei myöskään ole kyse siitä, että voi muokata itsestään sellaisen kuin itse  haluaa. Älä laihduta – päivä on anarkian ja feminismin päivä. Se on sitä, että hyväksyy itsensä joka päivä enemmän kuin eilen (kiitos tästä ajatuksta, Nora Yrjölä!). Että ei yritetä sopia mihinkään ulkopuolelta annettuun malliin. Esimerkiksi sellaiseen malliin, johon bikinifitness perustuu. Seksistiseen, miehen katseeseen, perustuvaan malliin.

Olen pahoillani, mutta ei ole ok,  että otat tästä propsit kotiin, koska nyt on niin trendikästä hyväksyä itsensä ja puhua siitä, että hyvinvointi lähtee sisältä päin. Katsoin tätä postausta varten juuri Yleltä Muodonmuutoksia-dokumentin, joka kuvaa muun muassa Lindan bikinifitness-harrastusta.

Jos itse luo epätervettä ulkonäkökulttuuria, ei ole oikein, että sen jälkeen puhuu siitä, että hyväksykää te muut itsenne, minä tässä jatkan tämän toisen sanoman levittämistä, että on ”ihan normaalia” oksentaa kuntosalin roskikseen rankan treenin päälle ja punnita ruokaa. (Dokkarista teenkin vielä ihan oman postauksen.)

AdBlock oli hetken pois päältä ja tämä ilmestyi hienosti Lindan blogin yhteyteen. Ehkä lievästi irvokasta, että kaksi kirjoista käsittelee syömishäiriöitä, kolmas ahdistusta ja neljäs tietoista syömistä. Minulle tuttuja kirjoja, ehkä Lindankin kannattaisi niihin tutustua?

Toinen asia…

Hyvät ”hyvinvointivalmentajat”, luulitteko tosiaan, että kukaan ei huomaa, kun tuuli kääntyy ja sanoma vaihtuu? Guess what? I’ve been watching. Ja mä en jaksa olla hiljaa.

Enkä mä jaksa olla tämän korrektimpi:

This is utter bullshit.

On ok kasvaa ihmisenä ja oppia virheistä. Ei ole ok vaivihkaa vaihtaa sanomaa ja sitten omia hyvinvointi-viestit omaksi, mutta tehdä sitä ihan samaa kurjuuteen, kontrolliin ja tyytymättömyyteen perustuvaa dieettaamista ja kurittamista. Tämä on nyt sitä hyvinvointihämäystä.

Tiedän, että kassakone siellä taas kilisee, mutta sitä vaan haluaisin kysyä, että miltä tuntuu repiä oma menestys toisten pahoinvoinnista ja epävarmuudesta? Miltä tuntuu tietää, että kaikki tämä vaikuttaa todella negatiivisesti nuoriin ja pahimmillaan lapsiin?

Kanssakuluttajat, kansalaiset, katsokaapas te tämä hieno tiivistys siitä, millainen laihdutus- aka tänä päivänä hyvinvointi-ala teitä kusettaa. Vastustakaa sen houkutuksia ja viestiä. (MIELEN-)TERVEYDEN  – ei hyvinvoinnin –  nimissä.

Kaikki kehot ovat kauniita, siksi… #älälaihduta

Kuudes toukokuuta. Vuoden paras päivä, koska se on Älä laihduta – päivä. Enkä nyt (tavoistani poiketen) liioittele yhtään. Tämä on minulle aidosti tärkein päivä vuodesta.

Se on minulle kapinallinen päivä. Se viestii jotain ihan muuta kuin yhteiskunnassa on totuttu viestimään.

Lihavuus on vaarallista.

Huono lihaskunto tappaa.

Ollaksesi seksuaalisesti haluttava, sinun tulee olla tietyn mallinen, tarakka tiukkana, tukka pitkänä ja tissit timakkana. Miehenä tulisi pullistella lihaksia kuin urosgorilla konsanaan ja pitää tukka tyylikkäänä.

I say fuck it.

Älä laihduta tarkoittaa itselleni juurikin sitä. Olen ravitsemusterapeutti, joka ei suosittele laihduttamista siinä muodossa kuin sen yleisesti tunnemme. Ei dieettejä, ei itseinhoa, ei kalorilaskentaa, ei överiliikuntaa. Elämäntapojen terveyttäminen omista lähtökohdista, itsestä huolehtiminen ja välittäminen ja hyvää oloa tuovat syömis- ja liikuntatottumukset ovat jotain ihan muuta kuin ”laihduttamista”.

Älä laihduta – päivää elävöittää tänä vuonna suuresti ihailemieni valokuvaajien Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin Ihana Elämys Oy:n hyväntekeväisyyskamppis Älä mahdu muottiin. Mirkku ja Niina pyörittävät suosittua Ihana Nainen – elämyskuvauksia.

Minusta #älämahdumuottiin-viesti on simppeli: Riko rajoja, ole oma itsesi, älä yritä ähtää itseäsi kauneusihanteisiin. Ole sinä. Ole oma itsesi. 

Siispä tein niin. Marssin hikisenä, ehkä vähän likaisissa reissuvaatteissa lähes suoraan Lapin lennolta saapuneena olemaan oma itseni ja pöllistelemään kameralle. (Mustavalkoisessa kuvassa ei muuten näy kunnolla upea laskettelurusketus! XD #goggles)  Ei jännittänyt, kun tiesin, että ammattilaiset antaa kyllä ohjeet, miten olla ja mitä tehdä.

Ja voi jumankekka, miten hyvältä näytän! Jos jotain elämästäni kadun, niin niitä teini-iän ja kakskymppisten alkuvuosien itseinhoa ja mietintää, kenelle kelpaan ja kelpaanko. Joudun nyt kyllä  julkisesti kiittämään entistä poikaystävääni Villeä siitä, että hänen suhtautumisensa kehooni muutti pysyvästi kaiken. Hän katsoi minua, kuin olisin parasta maailmassa. Villen ansiosta opin rakastamaan itsekin kehoani aidosti ja rehellisesti. Sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen kuuluisi olla. Toivon, että jokainen  saa kokea elämässään jotain niin eheyttävää.  Ehkä tämä kuvaus ja kampanja toimii joillekin samanlaisena kokemuksena.

Suurkiitos Niinalle ja Mirkulle! ❤ Ja Villelle. 😉

 

Ihastelemaasa upeita kuvia!

Tyypit, miten oottekin noin kauniita kaikki!