Terveydenhuollon asenteiden tuuletustalkoot

Pidätkö siitä, kun sinua syyllistetään tai vähätellään? Pidätkö siitä epämääräisestä vihamielisestä ilmapiiristä, jonka seurauksena pohdit, kuvitteletko vain, vai onko kanssaihmisillä jotain sinua vastaan? Tuskinpa. Erityisen kurjalta tällainen toiminta tuntuu tilanteissa, joissa olet hakemassa apua terveysvaivoihisi mieli jo valmiiksi huolestuneena.

Seuraa pieniä paljastuksia terveydenhuoltoalan ennakkoluuloista ja asennevammasta. Olen toiminut monenlaisissa eri töissä terveydenhuoltosektorilla. Perusterveydenhuollossa tk:ssa, erikoissairaanhoidossa sairaalassa, työterveyshuollossa yksityisellä sektorilla ja lyhyesti myös kuntoutuspuolella. Ei ole työpaikkaa, ettenkö olisi törmännyt ilmiöön nimeltä läskifobia.

Olen kuullut aivan liian monta epäarvostavaa kommenttia potilaista kahvihuoneissa ja kokouksissa sekä lukenut vihjailevia tai suoria arvosteluja ja arvioita potilaspapereista. Rivien välistä voi kuulla tuskastumista: eivätkö nämä ihmiset nyt vaan saa syömistään – itseään! – kuriin! Kuinka ratkaisu kaikkeen on aina laihduttaminen.

Mutta todellisuudessa laihduttaminen ei ole aina ratkaisu terveyspulmiin. Se voi olla osatekijä joissain vaivoissa, mutta painon putoaminen ei aina ratkaise ongelmaa, joka usein jätetään riittävän monitahoisesti tutkimatta, koska kaikki oireet ja vaivat halutaan saada kuitatuksi painolla. Ja please, jos joku nyt sieltä innostuu kommentoimaan, että ”ei aina!”. No, ai, jaa. Ei tietenkään aina. Mutta sen verran olen tässä vuosien saatossa seurannut niin potilastyötä kuin esimerkiksi kehopositiivisia keskustelupalstoja, että joudun toteamaan, että liian usein. (Seuraan useita keskustelupalstoja, pääasiassa sellaisia, jotka ovat lähtöisin Suomesta, Yhdysvalloista ja Australiasta.) Olen kuullut ja lukenut karmivia kertomuksia hoitamattomista syövistä, kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja keuhkosairauksista. Olen myös lukenut ja kuullut lukuisia kertomuksia epäasiallisista kommenteista painoon ja syömiseen liittyen, joita potilaat ovat saaneet terveydenhuollossa kuulla.

Laihduttaminen ei myöskään ole ratkaisu ahmintahäiriöön tai psyykkisten tekijöiden, kuten trauman tai masennuksen, aiheuttamaan ylipainoon, joka on tällöin ennen kaikkea oire, ei itse ongelma. Näitä taustatekijöitä ei kartoiteta nimeksikään terveydenhuollossa. Itse pidän ne aina mielessä, kun ihminen haluaa keskustella painoon liittyvistä asioista. Usein esitän kysymykset hienovaraisesti. Kysyn kehosuhteesta, siitä, mitä ihminen on itsestään mieltä. Kysyn, milloin paino lähti dramaattisesti muuttumaan ja mitä silloin tapahtui, millaista elämää hän silloin eli.

Muistan kollegani Patrik Borgin maininneen jossain haastattelussa tai luennolla, että jos sinulla ei ole aikaa keskustella potilaan laihdutushistoriasta ja tulevaisuuden suunnitelmista kattavasti, on parempi olla ottamatta sitä puheeksi lainkaan. Sillä, että pikaisesti suosittaa laihduttamaan, ei yleensä saavuta mitään muuta kuin ketutuskäyrän nousun potilaan mielessä. Se on vähän sama kuin sanoisi potilaalle, että ota lääkettä, mutta ei antaisi reseptiä. Vielä pahempaa on kannustaa ihmistä laihduttamaan ilman, että tietää esimerkiksi syömishäiriöhistoriaa. Silloinhan sitä laihdutuspuheillaan antaa myrkkyä eikä suinkaan lääkettä.

Ristiriita hoidettavien ja hoitajien terveyskäsityksissä on melkoinen. He, jotka ovat hakeutuneet alalle, lukeneet vuosia ihmisen terveydestä, sairauksista ja siitä, miten vältetään sairaustumasta niihin ja miten niitä hoidetaan, eivät tunnu aina ymmärtävän, että kaikki ihmiset eivät ajattele samoin. Kaikkien elämä ei pyöri miettien terveysriskejä ja tavoitellen kaikin keinoin mahdollisimman pitkää ja tervettä elämää.

Aina tämä kiinnostus ei ole minusta täysin terveellä pohjalla. Olen lisäksi kuullut aivan liian monta ”pitäisi laihduttaa” tai ”en oikeasti saisi syödä tätä (kahvihuoneeseen tuotua) pullaa”, että tiedän myös, millainen suhde monella terveydenalan ammattilaisella on syömiseen ja kehon kokoon. Se on usein pelkojen, sääntöjen ja kurin sävyttämää. Lihavuus pelottaa, koska se monen mielestä viestii siitä, että ei osaa elämää oikein ja kurinalaisesti. Samalla toive terveestä ja pitkästä elämästä lipuu etäämmäs. Sillä mikä se semmoinen löperö ihminen on, joka elää yhteiskunnan riippakivenä ja verokuluna?

Valitettavan paljon olen istunut terveysalan seminaareissa, jossa pääpaino luennoissa on alleviivata, miten suuri ongelma lihavuus on taloudellisesti. Paljon vähemmän olen kuullut ratkaisuehdotuksia, kuten sitä, miten verotuksellisesti saadaan terveellinen ruoka houkuttelevaksi vaihtoehdoksi, miten vähennetään eriarvoistumista terveydenhuollossa ja miten jokainen saisi vaikuttavaa ravitsemus-, liikunta- ja elämäntapaneuvontaa kaiken kokoisille – automaattisesti, potilaan etu edellä mennen. Itse olen hämmästellyt aina alalla ollessani, miten meillä on varaa olla hyödyntämättä ravitsemusalan osaajia tehokkaammin?

Lähes kaikissa niitä sairauksia, jotka riivaavat länsimaita taloudellisella rasitteellaan, voitaisiin ennaltaehkäistä ravitsemuksen keinoin. Osaa jopa hoitaakin. Verenpainetauti, koholla olevat kolesterolit, sydän- ja verisuonisairaudet laajasti, syöpä, mielenterveysongelmat, ylipainon mukanaan tuomat tuki- ja liikuntaelinsairaudet, neurologiset sairaudet…

Mutta minä ymmärrän myös terveydenhuollon osaajia. Suurin osa haluaisi auttaa potilaitaan olemaan terveitä, toipumaan ja voimaan hyvin. Moni kyllä tietää, miten huono onnistumisprosentti laihduttamisessa on, mutta koska heille on opetettu, miten kauheaa ylipaino on terveydelle, he fiksoituvat siihen niin voimakkaasti. Pulmana on, että ennakkoluuloinen asenne ja osalla moraalinen paheksunta ylipainoisia kohtaan voi hyvinkin olla esteenä todellisella vaikuttavalle avun antamiselle.

Toivon kovasti, että kun tätä kehopositiivisuutta ja lihavuuden kompleksisuutta pohditaan avoimesti, tilanne terveydenhuollon alallakin muuttuu. Voi hyvinkin olla, että ensimmäinen askel painopulmien ratkaisuun on tuulettaa vahvat ennakkoluulot nurkista pyörimästä.

P.S. Koska en halua ryöstää lukuintoa ja –ihmetystä niiltä, jotka meinaavat lukea Superhyvää keholle, en tässä käy läpi tutkimuksia aiheeseen liittyen. Kirjasta löytyy lisätietoa sekä myös tutkimusviitteitä aiheesta.

Pitääkö kehoa rikkova liikunta hyväksyä, koska sitä kutsutaan urheiluksi?

Jos liikunta rikkoo ja hajottaa, voidaanko silloin puhua enää terveellisestä tai tavoiteltavasta toiminnasta? Oletetaan, että vaikkapa mäkihypyssä havahduttaisiin, että kypärät lisäävät painoa ja ovat siksi turhia. Sieltä sitten tyypit pomppisivat torneista ilman kypärää ja aika ajoin kajauttaisivat päänsä kunnolla lumiseen kanveesiin. Kaikki pitäisi tätä hulluna toimintana ja vaatisivat kypäröitä turvatoimeksi.

Mutta kun urheilussa puhutaan ruokavaliosta ja ravitsemuksesta, kaikki terveen järjen ja tieteen äänet sammutetaan ja kehon turvaaminen on toissijainen juttu. Mihinkään muuhun johtopäätökseen en ravitsemusalan ammattilaisena pääse, kun nyt olen tässä ammattilaisena vuodesta 2009 ja opiskelijana vuodesta 2003 urheilu-uutisointia seurannut.

Kehoja pakotetaan toimimaan liian vähäisellä energialla ja palautumaan olemattomilla ravintoaineilla ja sitten ihmetellään, miksi tulee rasitusvammoja, loukkaantumisia ja suomalaiset urheilijat eivät menesty. (En tosin menisi vannomaan, että missään muualla tehtäisiin tätä paljon paremmin.) Voisikohan vaikka olla niin, että turvatoimenpiteistä on unohtunut se olennaisin: kehon fysiologisten tarpeiden huomioiminen monipuolisen, riittävän ja joustavan syömisen kautta? Keho ei toimi pitkään liian vähällä energialla ja yksipuolisella ruokavaliolla! Totta kai se alkaa hajota ja treeni kärsii.

Oman osansa ajattelun vääristämisessä tekee media. Luin juuri uusimmasta Trendi-lehdestä juuri Eva Wahlströmin haastattelua, josta lainauksia.

Aamupalaksi yön aikana hautunut jyväpuuro, puoli purkkia rasvatonta raejuustoa ja paistettuja kananmunia, joista heitetään keltuaiset roskiin. Ketsuppia vain juhlapäivinä. Mustaa kahvia, ei maitoa.

 Kun Wahlström oli parikymppinen amatöörinyrkkeilijä, hän oli itseään kohtaan äärimmäisen ankara. ”Ei ollut väliä, oliko joulu vai juhannus, mutta tein joka päivä raskaat treenit ja pidin painoni kurissa. Olin mustavalkoisesti päättänyt, että hoidan homman, kunnes olen maailman paras.”

Jos itsekuri joskus petti, syytökset tulivat saman tien. ”Älä fuskaa, paskahousu”, Wahlström sätti itseään, kun oli lorauttanut tilkan maitoa kahviinsa. Juoma lensi lavuaariin, ja pian Wahlström oli jo juoksutrikoissa lenkkipolulla.

”Edes valmentajani eivät tienneet, mitä naisen keho kestää. Minua valmennettiin samalla tavalla kuin miehiä.” Sitten Wahlströmin kroppa sanoutui irti, ja pysähdys oli raju.

(Pitkät tarinat ylikunnosta, kivuista, sairasteluhistoriasta ja muista elämänmuutoksista, kuten raskaudesta jne.)

”Mutta jokin oli muuttunut: hän päätti nyrkkeillä rennommin. ”Aloin syödä juustoja, juoda viinejä ja nukkua pitkään aamulla, jos halusin. Päätin lopettaa turhan kiristelyn.”

 Se kannatti.  ”Aloin voida paremmin.” Oli vain kivempi elää.”

Aloittelevana urheilijana hän ei olisi voinut höllätä. Mutta huipulla hänen oli opittava rentoutumaan.

Ravitsemusammattilaisena joudun kyllä olemaan skeptinen sen suhteen, etteikö jo nuorempana olisi voinut olla rennompi, sillä hänen kuvaamansa ruokailutottumukset eivät missään nimessä ole välttämättömyyksiä menestymiselle: Nähdäkseni ne enemmin vaarantavat sen. Kahvin hylkääminen maitotilkan takia ja ruokavalion ehdottomuus eivät ole normaalin ja terveen syömiskäyttäytymisen merkkejä.

Tässä artikkelissa rääkkääminen, kehon pakottaminen ja ”ylikunnon kautta voittoon” – tarina vahvistavat vain sitä, että yhteiskunnassa yleisesti on ilmeisen vaikea hahmottaa, millaista on kehoystävällinen treenaaminen ja syöminen. Keho usein kestää rääkkiä vuosiakin, riippuen vähän, millaisia muita kuormittavia tekijöitä elämässä on. Se onko se järkevää onkin sitten toinen juttu.

Aivan järkyttävän usein saan lukea, kuinka joku keskustelupalstalla avautuu, että ”se nyt on se ammattiurheilun hinta, joka pitää maksaa”. Todellako koko elämän mittainen ongelmallinen suhde syömiseen, kehon palautumattomat kivut ja vammat ovat järkevä hinta muutamien vuosien urheilumenestyksestä? Vain harvoista tulee Evan kaltaisia menestyneitä urheilijoita ja näissäkin tapauksissa pohtisin, että olisiko esimerkiksi tuon ravitsemusvalmennuksen voinut tehdä paljon paremminkin.

Otin syksyllä kantaa voimistelijoiden epäinhimillisiin treeniohjelmiin ja ruokavalioihin. Arvioin niin rasvaprosentin mittaamista kuin ravitsemusohjelmaa, jonka toinen ravitsemusterapeutti oli tehnyt. Olen pahoillani, mutta en osaa mitenkään muuten arvioida 1100-1500 kcal/pv ateriasuunnitelmaa yhdistettynä 30 treenituntiin viikossa kuin kuvaamalla sitä epäinhimilliseksi kidutukseksi.

Lopulta painonhallintaan tuli sikäli ammattimaisuutta, että rytminen voimistelija sai ravitsemusterapeutilta ruokaohjeen, jonka mukaan hänen päivittäinen kilokalorimääränsä rajattiin 1500:aan.

”En ikinä päässyt tavoitepainoon, joten jouduin noudattamaan 1 500 kilokalorin kuuria koko ajan. Se voisi olla inhimillinen normaalille ihmiselle, mutta meillä oli treeniä 30 tuntia viikossa.”

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Syödään yhdessä -taulukon mukaan energiasuositus 14–17-vuotiaille on laskennallisesti 2 340 kilokaloria päivässä.

”Ehkä tästä voi jotain päätellä, miten kaukana ollaan kehon fysiologisesta tarpeesta, jos ruokavaliota rajoitetaan 1 100–1 500 kilokaloriin”, Putkonen toteaa.

Tiedän tasan tarkkaan, miten hämmästyttävän pienillä energiamäärillä osa ihmisistä pärjää ja selviää: Syömishäiriöitä sairastavien ruokapäiväkirjat rikkovat välillä kaikkia fysiikan lakeja. Selviäminen on kuitenkin eri asia kuin kehon fysiologisten tarpeiden riittävä huolehtiminen, sairauksien ennaltaehkäisy koko elämän mittaisella matkalla (ei vain kisavuosina) ja kehosta huolehtiminen, niin, että se kestää rankkaakin harjoittelua. Ennen pitkää tuossa selviämispelissä alkaa pää ja keho hajota.

Englannin kielessä on mainio sana ”thrive”, jota mielelläni käyttäisin tässä yhteydessä, mutta suomeksi kehon kukoistaminen kuulostaa enemmän huolestuttavalta sienisairaudelta kuin tavoiteltavalta fysiologiselta tilalta.

En ehtinyt syksyllä opiskelukiireiden takia sen kummemmin bloggaamaan, mutta ehkä painokkaat kannanotot antoivat ilmi, mitä ajattelen ammattimaisesta urheilusta yleisestikin – ja ehkä vähän urheiluravitsemuksestakin. En itse tee urheiluravitsemusta varsinaisesti, koska koen sen eettisesti niin ongelmalliseksi. Se ei silti tarkoita, ettenkö jatkuvasti törmäisi näihin asioihin vastaanotolla. Silloin syömisen kanssa on jo ongelmia. Lajitavoitteet ovat liian usein epäfysiologisia ja kehoa ja tervettä syömiskäyttäytymistä rikkovia, enkä siksi halu olla sellaisessa osana. Tiedän, että lajien sisällä on varmasti pelaajia ja urheiljoita, jotka eivät sairastu syömishäiriöihin ja jotka ovat fysiikkansa puolesta terveitä. Valitettavasti kuitenkin koen, että riskit ongelmille ovat niin suuret, että pysyn skeptisenä tämän sektorin suhteen.

Eipä silti, tällä hetkellä lasken kaloreita umpihankihiihtoa varten. Kaloreiden laskeminen on ihan ok silloin kun saan laskea riittävän suuria lukemia. Energiaa pitää olla niin suoritukseen, termogeneesiin, jotta pysyy lämpimänä kuin siihen, että päänuppi toimii kunnolla. Tällaista urheiluravitsemussuunnittelua toki teen mielelläni. Vielä mieluummin lähden tosin sitä toteuttamaan kuun lopussa hiihtovaellukselle ja umpihankihiihdon SM-kisoihin. Tiimillämme on muuten varsin tervehenkinen nimi: ”Nisun perässä”.

Liikutetaan kehoa sitä kunnioittaen ja liikkeestä nauttien ja iloiten! Jos ei kehon liikuttaminen tunnu erityisen hyvältä, kannattaa mennä raittiiseen ilmaan virkistäytymään ja vaikkapa kauniita maisemia katsomaan. Ehkäpä se liikunnan ilo löytyykin jotain muuta kautta kuin hikisen treenisalin uumenista. Uudessa kirjassa myös pohdintoja aiheesta.

Ja hei, feel free to disagree! Ajattelin tässä kuitenkin asiakseni horjuttaa “business as usual” – ajattelua mitä urheilumaailmaan tulee.

P.S. Lue fiksusta liikunnasta ja treenistä  hiihtovalmentaja ja ravitsemustieteiljä Maria Heikkilän blogista, joka löytyy osoitteessa: https://mariaheikkila.com 

Kehokapinaa vuodelle 2019

Meinasin toivotella otsikossa kehorauhaa, ja vaikka se onkin lopullinen tavoitteeni, joudun ottamaan alkuvuoteen tiukemman asenteen. Tässä on vatuloitu nyt vuosikymmeniä idioottimaisten painohysterian, terveysterrorismin ja tehottomien ravitsemuspalveluiden kanssa, ja vaikuttaa, että pientä eteenpäin potkivaa angstia tarvitaan, että saadaan oikeasti muutosta asioihin!

Minusta tuntuu, että kehopositiivisuus-keskustelu on aikoja sitten mennyt solmuun ja keskustelijat puhuvat eri asioista, toistensa yli ja toisiaan kuuntelematta. Syyllistyn tähän itsekin. Tuntuu ihan antiikkia-antiikkia-keskustelulle selittää rautalangasta (useimmiten) setäihmisille ja jokuselle terveysalan terveysfasistille, että kaiken kokoisilla ihmisillä on itseisarvo ja lupa hengittää samaa ilmaa kuin painoindeksi-taulukon ”normaali”-kategoriaan kuuluvilla.

Ylipainon ja lihavuuden arvostelu on ollut aivan liian pitkään piilohyväksyttyä ja jopa tavoiteltua. ”Pitäähän sitä nyt muistuttaa, ettei lisää liho!”

On se järkyttävää kuulla (muuten) fiksujen ihmisten, joita pidän hauskoina ja pääpiirteittäin hyväsydämisinä, avoimesti puhuvan, kuinka he ajattelevat, että ylipainoisilla on varmasti elämänhallinta hukassa.

Tällaista sortoa ja epätasa-arvoa ei pidä hyväksyä eikä siltä sulkea silmiään eikä mieltään. Ylipainofobia on puhtaasti vääryys, johon pitää puuttua. Ihan samalla lailla, kuin rasisteille pitää sanoa, että tuommoinen puhe  ei käy ja natseille nyt varsinkin pitää sanoa, että hävetkää ja lukekaa historian läksynne. Puhumme isoista, isoista asioista, kun puhumme erilaisesta kohtelusta ihmisten välillä – olin sen perusteena sitten ihon väri,  rotuteoriat tai kehon koko.

Siksi tarvitaan kehokapinaa kehorauhan rinnalle. Salonkikelpoinen sorto on epätasa-arvo-kysymys sekin.

Superhyvää keholle saatavissa N-Y-T-NYT!

Korkataan vuosi käyntiin blogin puolellakin. Ilokseni voin ilmoittaa, että uusin kirjani, Superhyvää keholle – Tee rauha ruoan kanssa löytyy jo kirja– ja nettikaupoista!

Ja tältähän se näyttää (kiitos, Piia Aho, ulkoasusta!):

Kirjan prosessi alkoi alitajuntaisesti lähes kaksi vuotta sitten. Silloin suunnittelin kirjaa nuorille, mutta kustantaja pohti, että ehkä aikuisväestölle suunnattu kirja toimisi paremmin. Jäin  hautomaan asiaa. Varsinaisen kirjan työstön aloitin taustatyön merkeissä vuosi sitten tammikuussa. Keväällä teimme kustannussopimukset ja tässä sitä ollaan – varsin intensiivisen vuoden jälkeen!

Kirjan inspiraationa on toiminut niin ravitsemusterapeutin työni kuin tämän blogin teemat, joita olen saanut pyöritellä itseäni fiksumpien ihmisten kanssa (heille löytyy kiitokset kirjan lopussa). Olen tehnyt ravitsemusterapeutin mielenkiintoisia töitä lähes kymmenen vuoden ajan. Siinä on aikaa kuunnella, havainnoida ja ihmetellä. Potilasvastaanotoilla on käynyt selväksi etenkin nämä asiat:

  • Ihmiset ovat onnettomia omissa kehoissaan.
  • Syöminen on sääntöorientoitunutta. ”Kerro, miten syödä!”
  • Moni on kadottanut taidon ”miten” syödä.

Olen tuntenut oloni orvoksi niin vastaanotolla kuin välillä ammattilaisten keskuudessa, kun minun on ollut vaikea tajuta, miksi terveellisesti syömisestä on tehty vaikeaa, tylsää ja tiukkaa, kun se ei omassa elämässä ole sitä pätkääkään. Minusta hyvinvointi on hauska asia, mutta se on helvetin ankeaksi brändätty! Helppoheikkien kikkakolmosia tai tiukkoja suunnitelmia kirja ei tarjoa, vaan haastaa aivojumppaan, tutustumaan itseensä ja opettelemaan erilaisia syömistaitoja.

Kirja koostuu viidestä osiosta:

  • Miksi pelkäämme painoamme
  • Laihduttaminen ei laihduta
  • Kehopositiivisuus muutoksen moottorina
  • Nautinnollinen tietoinen syöminen
  • Terveellistä ja herkullista ruokaa

Olen tyytyväinen kirjaani, sillä se on opus, joka minun olisi itseni pitänyt kasvuiässä lukea. Toivoisin, että kehorauhan löytäminen olisi tuleville sukupolville nykyisiä helpompaa. Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu pelkästään nuorille, vaan meille kaikille, sillä uskon, että meille jokaisella on oma roolimme kehoystävällisemmän yhteiskunnan luomisessa. Toivon, että ihmiset saavat uutta ajateltavaa ja vapautuvat laihduttamisen ja täydellisen kehon tavoittelusta ja oppivat pitämään huolta kehoistaan – ja mielestään – ilon ja hyvän fiiliksen kautta!

***

Jälkikirjoitus

Lopuksi muutamia avoimia ajatuksia työskentelystäni Otavan kanssa sekä tietokirjoista yleisesti. Olen koko syksyn seurannut Otavan myllytystä median käsittelyssä Antti Heikkilän ja homeopatia-kirjojen julkaisun johdosta. Kritiikki on täysin aiheellista ja Skepsiksen vuoden Huuhaa-palkinto meni oikeaan osoitteeseen osuvin perustein: ”Otavan tietokirjatoimitus on julkaissut myös paljon laadukkaita tietokirjoja. Tällä palkinnolla Skepsis ry pyytää kustantamoa yhteiskunnallista vastuuta ja kiinnittämään enemmän huomiota tietokirjojen luotettavuuteen ja sisällön tarkistuttamiseen. Tietojen oikeellisuus on huomioitava erityisesti ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä julkaisuissa. Lisäksi Skepsis haluaa herättää laajempaa keskustelua kotimaisen tietokirjallisuuden tasosta ja siitä, miten sovittaa kaupalliset intressit laadukkaaseen sisältöön.”

Kannan vastuun kaikista asiavirheistä, mikäli niitä kirjasta löytyy.  Pyydän kustantajaa myös ne mahdollisiin jatkopainoksiin korjaamaan. Esimerkiksi Superhyvää suolistolle! -kirjassani on allergiatestien kohdalla G:t ja A:t mennyt sekaisin, mutta koska kirjasta ei ole otettu uutta painosta havainnon teon jälkeen, se valitettavasti siellä edelleen on. Lisäksi uutta tietoa on tullut siitä, että ärtyvän suolen oireyhtymässä ei varsinaisesti synny kaasua enemmän kuin ns. tervesuolistoisilla. Virheet ja uuden tiedot tarkennukset ovat näissä tapauksissa pieniä kokonaisuuden kannalta., vaikkakin tietysti harmillisia. On myös selvää, että tieto tarkentuu vuosien saatossa, joten tietokirjojen asiasisällöt eivät välttämättä ole ikuisia.

Olen pyrkinyt tekemään kirjassa selväksi, mikäli aiheesta on vain vähän tutkimuksia tai jos jokin lopputulosta tai päätelmä on enemmän oma hypoteesi kuin tiedeyhteisön konsensus. Toisaalta opin viime keväänä käydyllä Suomen Tietokirjailijoiden mainiolla kurssilla, että tietokirjailijalla on vapaus esittää uusia ja omia näkemyksiä tutkijaa vapaammin. (Huomaattehan, että tietokirja-kategoriaan putoaa kaikki muu, mikä ei ole kaunokirjallisuutta – niin pölhöä kuin se onkin!)

Oma kokemukseni Otavan kanssa työskentelystä ei ole antanut aihetta kritiikkiin. Kustannustoimittajani on erittäin tarkka ja huolellinen työssään ja on myös kyseenalaistanut faktoja ja pyytänyt niitä tarkentamaan, jos on kokenut siihen aihetta olevan.

Metsässä pööpöilyä, kirjaproggista ja SYLI-kummi-kandidaattius (onko se sana?)

Terkut tyypit. Perheelliset aina valittaa ruuhkavuosista, mutta osaa sitä näköjään sinkkunakin elämästään tehdä sellaista sirkusta, että joka toinen päivä hirvittää ja joka toinen päivä meinaa tulla hulluksi. Koko ajan on kuitenkin pohjavireenä semmoinen loputon kiitollisuus kokemuksista ja ihmisistä ja huumorpitoinen fiilis (tragikomiikkakin lasketaan komiikaksi luulen 😀 ).

Tässä tulis nyt kaks ilmoitusluontoista asiaa. Sillä aikaa, kun meikä opettelee muun muassa suunnistamista eräkoulussa (kuvassa huippu kämppikseni ja erään iltapäivän suunnistusparini Tiian kanssa), niin Syömisähiäiriöliitto on armossaan suonut mulle vuoden 2018 SYLI-kummin äänestyksessä kandidaattiuden!  (Edelleen… onko se sana? Sanakirja.org löysi sen venäjäksi, että ehkä se on Venäjällä sana… ) Äänestys löytyy Syömishäiriöliiton upouusilta nettisivuilta tästä linkistä. Varoitus kuitenkin. Siellä on ihan turkasen hyvät ehdokkaat, joten valinnan vaikeus on taattu!

Mukana ovat:

  • 365 kehoposiviinen -kollektiivi
  • Psykologi Katariina Meskanen/PsyKat
  • Ravitsemusasiantuntija Patrik Borg
  • Meitsi 🙂
  • Ravitsemusterapeutti Ulla Kärkkäinen/Bite – Haarukassa hyvinvointi
  • Tampereen kaupungin syömishäiriöyksikkö
  • Vatsamielenosoitus/Tytti Shemeikka
  • Älä mahdu muottiin –projekti

Tarkemmin proggiksista ja ammattilaisista Syömishäiriöliiton sivuilla.

Toinen ilmoitusluontoinen asia on, että se on kuulkaa SEFB-henkinen kirja tuloillaan! Kolmas kirjalapsukainen putkahtaa painosta ennen tammikuuta 2019, jolloin sen pitäisi löytyä kirjakaupoista ja kirjastoista.

Tavoitehan oli, että mulla ois ollut kirja kasassa keväällä, sitten ennen opintojen alkua, nyt vaan toivon ihmettä ennen deadlinea. Tämä ei ole valitus. Tämä on realistinen kuvaus siitä, millaista yrittäjähenkinen, luova työnteko voi olla. Onneksi elämää tasapainottaa avovesiuinti, fatbike-pyöräily, luontopolkujen suunnittelu, sienten opiskelu ja ennen kaikkea loistava seura eräopaskoulussa.

Kolmas, vähän jo vanhentunut, uutinen on se, että olen aloittanut kesällä Helsingin Sanomien kolumnistina, mikä on mahtava tilaisuus, josta olen todella iloinen! 🙂  Älkääkä säikähtäkö kolumnien kommentteja – en säihkähdä minäkään. 😉

Ihanaa syksyn alkua kaikille ja muistakaa mennä metsään! (Neljäs ilmoitusluontoinen asia…) Lauantaina on Nuku yö ulkona -tempaus, josta löytyy lisätietoa esimerkiksi Suomen Ladulta. Lähiluontoon nukkumaan mennessä on varsin sallittua (oikeastaan suositeltavaa) raahata telttaan vaikka patja, lämmin talja tai kymmenen tyynyä. Luonnossa ei minusta yleisesti ottaenkaan tarvitse kärvistellä.

Pysykäämme kuulolla, sillä kunhan kässäri on lähetetty, kerron lisää eräopaskoulusta ja luontomeiningeistä!

Yours truly,

kehoaktivisti ja ruokaradikaali (siinäpä vähän esimakua kirjasta…)

Leena

Outdoor life best

Älä laihduta – päivä – mitä tiede sanoo?

Olen kirjoittanut vuosittain välillä aktiivisesti ja välillä vähemmän aktiivisesti Älä laihduta – päivän aikaan. Tänä vuonna sitä vietetään sunnuntaina 6.5. Joka vuosi saan myös käydä Facebookissa, Twitterissä ja täällä blogin puolella keskustelun siitä, mitä Älä laihduta – päivä oikein tarkoittaa ja mitä se ajaa takaa. Kehoaktivistit ja syömishäiriöiden ennaltaehkäisytyötä tekevät ovatkin nyt keskustelleet muutaman vuoden, että pitäisikö päivän nimi muuttaa.

Tänä vuonna ajattelin olla selittelemättä mitään ja totean, että nimeä ei missään nimessä saa muuttaa, sillä se on tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna osuva ja totuudenmukainen.

Syömistutkimukset kertovat karua tarinaa: Laihduttaminen ei auta laihtumaan ja pahimmillaan vain kerryttää lisää painoa. Näitä tutkimuksia sekä lihavuustutkijoiden kirjoittamia kirjoja olen saanut kahlata läpi tehdessäni taustatyötä uutta kirjaani varten. Mitä enemmän teen taustatyötä, sitä enemmän allekirjoitan Älä laihduta – päivän nimen.

Ne, jotka laihtuvat saavat terveyshyötyjä, kuten vaikkapa kivuttomammat ja vetreämmät polvet ja lonkat, verensokerit ovat aisoissa ja verenpaine kurissa. Tätä en minäkään kiellä. Ongelmana vain on se, että aktiivinen laihduttaminen, se, että kehoa kuritetaan pienempään ja kilomäärältään kevyempään muottiin, ei ole se teko, joka nuo hyvät muutokset saa aikaan.

Avataanpa terminologiaa. Suurin osa niistä, jotka puhuvat laihduttamisesta, tarkoittavat niitä tekoja, jotka saavat painon putoamaan ripeään ja tasaiseen tahtiin. Yleisesti ajatellaan, että mitä nopeammin, sitä parempi. Toisaalta olen huomaavinani, että laihduttaminen on epämuodikas sana, jota muun muassa markkinoinnissa vältellään. Puhutaan ”kiinteytymisestä” tai mainostetaan, että ohjeilla pääsee ”timmiksi kesäksi”. ”Elämäntapamuutos”-termiä viljellään myös ahkerasti. Ammattilaisena, eli laillistettuna ravitsemusterapeuttina, tarkastelen tällaiset jutut kriittisesti, sillä lähes aina erilaiset nettikurssit, artikkelit tai kirjat kuvaavat aktiivista laihduttamista, ruokavalion rajoittamista ja suuria treenimääriä. Se, että joukkoon on ujutettu lause henkisestä hyvinvoinnista, ei tarkoita, etteikö suurin osa sisällöstä olisi samaa vanhaa huttua.

Moni näistä kursseista ja ohjelmista perustuu itsekuriin ja ohjeiden tarkkaan noudattamiseen. Me, jotka teemme töitä useassa työpisteessä ja joiden elämäntapa on liikkuvainen, tiedämme, miten haastavaa näiden ohjeiden noudattaminen on. Jääkaapissa ei olekaan nyt juuri niitä raaka-aineita, joita listalla lukee tai kokous aikaistuu ja joutuukin syömään lennosta lounasravintolassa, eikä esimerkiksi valmiiksi pakattuja eväitä. Stressaannun pelkästä ajatuksesta.

Mutta niin stressaantuvat myös laihduttavat ihmiset. Tutkimusten mukaan laihdutuskuurit ovat niitä noudattaville stressin lähde, mikä entisestään heikentää mahdollisuuksia onnistua pudottamaan painoa. Stressihormonit kehossa ovat signaali pitää kiinni ylimääräisistä energiavarastoista ja mielellään varastoida entistä herkemmin ruokavaliosta saatavaa energiaa. Stressaantuneena moni nukkuu vähemmän, syö enemmän ja valitsee mielellään rasvaista ja sokerista ruokaa, eli käytännössä tekee asioita, jotka vaikeuttavat painonhallintaa saati laihdutusyritystä entisestään.

Houkuttelevat mainoslauseet, kurssille osallistujien ylistävät tarinat ja kampanjatarjoukset ovat  kuitenkin suunniteltu niin, että niitä on vaikea vastustaa. Laihdutusfirmojen edunmukaista ei ole, että ihmiset laihtuvat, sillä siinähän se bisnes sitten meneekin. Painonvartijat on yksi tunnetuimmista alan yrityksistä. Yrityksen talousasiantuntija Richard Samber on verrannut laihduttamista lottoamiseen: jos et voita ensimmäisellä kerralla, herkästi sitä ajattelee, mutta ehkä seuraavalla kierroksella onnistaa! Edes yrityksen pääjehun luotto oman tuotteet toimivuuteen ei ole kovin suuri! Tai tavallaanhan konsepti toimii oikein hyvin: se tuottaa voittoa omistajilleen (muualla kuin Suomessa, sillä täällä se ei enää toimi) ja laihduttajat palaavat kerta toisensa jälkeen asiakkaiksi ajatellen, että ehkä tällä kierroksella lykästää!

Laihduttamisen vaikutukset koskevat myös työelämää. Työnantajiakin pitäisi kiinnostaa, että työntekijöistä iso osa on muissa maailmoissa ja ruoka-ajatuksissa. Laihduttajat nimittäin ajattelevat ruokaa koko ajan. Fyysisesti paikalla, henkisesti miettimässä, mitä seuraavalla aterialla uskaltaa syödä tai haaveilemassa, mitä söisi, jos voisi syödä mitä vain mieliruokia – ellei olisi tällä kirotulla dieetillä. Ravitsemusterapeutit tietävät tämän ilmiön myös syömishäiriömaailmasta: potilaat ajattelevat suurimman osan ajastaan ruokaa, sitä mitä ei ”saa” syödä (mutta jota usein nimenomaan tekisi mieli syödä). Tutkimusten mukaan laihduttavat henkilöiden muisti ei pelitä yhtä hyvin kuin normaalisti ja reaktionopeuskin huononee.  Lisäksi dieetti saa mielialan apeaksi, joten työn teho ei varmasti ole parhaimmillaan.  Toisin sanoen: iso osa työkapasiteetistä ei ole käytössä.

Siksi kyseenalaistaisin, kuinka fiksua on, että työterveyshuollossa kehotetaan laihduttamaan tai järjestetään laihdutuskuureja työnantajan piikkiin. Työpaikoilla ja ystäväpiireissä kisataan hävitetyistä senteistä tai kiloista. Yleensä aikaa laihduttaa on viikkoja tai kuukausia ja taktiikka mahdollisimman askeettinen ja energiavaje iso. Tämä on varma resepti sekoittaa aineenvaihdunta ja varmistaa, että kilot palaavat, kun laihdutuskuuri lakkaa.

Tärkeintä olisi tajuta, että rankka energiavaje ja/tai ekstra energiankulutus johtaa fysiologisesti nälkiintymiseen ja siihen, että elimistö dieetin loputtua alkaa kerätä kiloja. Elimistö virittyy kiinnittämään huomiota ruokaan, ajattelemaan ruokaa ja hidastamaan aineenvaihduntaa – onhan sille aivan selvästi signaloitu, että nyt on karut pula-ajat käsillä, kun ruokaakin saa vain niukasti!  Siksi minun on vaikea tajuta, miksi ihmeessä erittäin niukkaenergiainen ruokavalio, joka käytännössä on nälänhätää imitoiva ruokavalio, kuuluu Käypä hoito – suosituksiin. Pikavoitto voi nimittäin hyvinkin kostautua suurempina painonhallinta-ongelmina tulevaisuudessa.

Pahinta laihduttamisessa on se, että vaikka sitä monesti perustellaan terveyssyillä, todellisuudessa taustalla vaikuttavat esteettiset seikat ja kehon kokoon liitetyt ennakkoluulot. Ylipainoon liitetään tutkitusti sellaiset mielleyhtymät kuin laiskuus, tehottomuus, typeryys ja aikaansaamattomuus. Erityisen kurjaa on lukea niiden tutkimusten tuloksia, joissa on arvioitu terveydenhuoltohenkilökunnan asenteita ylipainoisia kohtaan. Ne kun ovat hyvin negatiivisia, mikä on omiaan selittämään myös ne lukuisat kertomukset omalla vastaanotollani, kun asiakas kertoo, että on saanut riittämätöntä hoitoa, kun ratkaisuksi tarjotaan vain laihduttamista. Moni kokee, että ei tule kuulluksi, vaan hoidon lähtökohta on olettamuksessa, että ylipainoinen syö epäterveellisesti, ei urheile ja todennäköisesti kolesterolit ja verensokerit ovat koholla. Näinhän ei suinkaan aina ole.

Kauneusihanteisiin taas vaikuttavat kulttuurilliset ja opitut seikat. Naisellinen keho on siro, sorja ja hoikka, miehen lihaksikas, raamikas ja voimakas. Näihin kategorioihin ei kovin moni sovi, eivätkä niihin varmasti sovi ne, jotka eivät koe kuuluvansa joko kumpaankaan sukupuoleen. Stereotyyppiset kauneusihanteet tuottavat mitattoman määrän ahdistusta, mielipahaa ja huonommuuden tunteita. Tunteita, jotka eivät varmasti tuo hyvää terveyttä.

Mikä sitten avuksi, jos laihduttaminen – siinä muodossa kuin sen tunnemme – on haitallista terveydelle?

Itse toivon, että ensin tunnustetaan se, että ylipaino ei ole yksilön terveys-ongelma vaan yhteinen tasa-arvo-ongelma. Ihmettelen tässä potilastyötä tekevänä, että miten voimme vielä olla näin lapsenkengissä tämän asian edessä. Minulta ei vienyt kyllä montaa työvuotta tajuta, että ne keinot, joita esimerkiksi itse sain ravitsemustieteen opinnoissa, eivät vain toimi tai selitä ylipainoa tai auta sen hoidossa. Tokihan lautasmallille on oma hyvä tarkoituksensa, mutta varsinaista ylipainoa se ei ratkaise. Harvoin asiakkaitteni ylipainon syy on vain se, että ruokavalio on lihottava. Lähes kaikilla taustalla löytyy stressiä, kiirettä, työpaikan sisäisiä ongelmia (yleensä henkilöstöasioissa), itsetunto-ongelmia tai tyytymättömyyttä itseen tai elämään. Eivät nämä ongelmat ratkea salaattia syömällä. Puhutaan työelämän rakenteista, kestämättömästä kiireestä, johtajuuden laadusta, epävakaista tulevaisuuden näkymistä, taloudellista huolista. Harvoin tässä sopassa ehtii ensimmäisenä miettiä lenkille lähtöä, koko viikon ravitsevaa ruokalistaa tai perheen aktiivista laatuaikaa. Yksilöiden syyllistäminen ylipainosta on vastuunpakenemista. Sitä, että ei haluta myöntää, että olemme yhteiskuntana luoneet sietämättömän epäterveen ja ihmisille fysiologisesti luonnottoman maailman.

Mitä yksilöt voivat tehdä yhteiskunnan muuttumista odotellessa? Ainakin tehdä realistisen arvion laihduttamistarpeesta. Kehosta kannattaa pitää huolta, oli se sitten pieni, suuri, kapea, leveä, jäntevä, letkeä, notkea tai jäykkä. Nautinnollista, monipuolista ja värikästä ruokaa sopivissa annoksissa tasaisin väliajoin, jotta keho jaksaa. Annoksia, jotka vievät nälän ja tuovat hyvän olon. Liikettä, jotta veri kiertää ja lihakset saavat kaipaamaansa työtä. Keholle pitää antaa myös lepoa, sillä levossa keho kehittyy ja palautuu, jotta se jaksaa tehdä yhteistyötä jälleen vuodesta toiseen. Kun kehoa huoltaa, paino mitä todennäköisemmin asettuu sille sopivaan biologiseen painoon, joka useimmiten on painoväli, ei suinkaan yksi puntarilukema. Osalla taas perimä on sellainen, että kehon koko nyt kerta kaikkiaan on suurempi kuin mitä terveysmittarit kertovat. Heillekin kehon huolto tuottaa terveyttä ja toivottavasti myös hyvää oloa.

Erityistä huolenpitoa kaipaa minuus fyysisen kehon sisällä. Sille toivon sitkeyttä ja uskoa siihen, että vaikka yhteiskunta tuputtaa ajatuksia hoikkuuden onnea tuovasta voimasta, on minuudella, persoonalla, lujuutta kuunnella sitä, mikä itselle on parasta ja opetella näkemään itsensä kauniina ja arvokkaana kaikissa painoluokissa.

Ja ainahan voi olla osa sitä muutosta, jonka haluaa maailmassa nähdä. Minä ainakin ajattelin olla.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty muun muassa seuraavia kirjoja:

Mann, Traci. Secrets from the Eating Lab, www.secretsfromtheeatinglab.com

Bulik, Cynthia M.  The Woman in the Mirror: How to Stop Confusing What You Look Like with Who You Are.

Tribole Evelyn,‎ Elyse Resch  Elyse. Intuitive Eating, 2nd Edition: A Revolutionary Program That Works.

Näiden lisäksi taustamateriaalina on alkuperäistutkimuksia, joista osa löytyy listattuna:

The Mann Lab

***

Kirjoitus löytyy myös Etelän-SYLI:n blogista. Allekirjoittanut toimii yhdistyksen hallituksessa.

#metoo on karjuvan kehopositiivisuuden ilmentymä

Olen koko #metoo -kampanjan aikana saanut tehdä paljon itsetutkiskelua aiheen tiimoilta. Olen yrittänyt muistella, mitä vääryyksiä, minulle on sattunut ja milloin kehoni koskemattomuutta on rikottu. Listani on hyvin vähäpätöinen verrattuna monen muun naisen –  ja miehen – kokemaan.

Sillä, kyllä, #metoo, on minusta laajentunut pelkästä naisvihamielisyydestä kuvaamaan vallankäyttötilanteita, jotka mahdollisesti ovat vielä seksuaalisesti virittyneitä. Enkä yritä viedä fokusta siitä, että suurin osa seksuaalista häirintää tai asiattoman vallankäytön kohteista on naisia.

Olen ollut aidosti järkyttynyt monien miesten ja naisten, myös mielipidevaikuttajien asenteesta, kun asiattoman kohtelun tapauksia on tuotu päivänvaloon. Puolustuskanta pärähtää käyntiin heti kuin jutun kirjoittaja on ehtinyt enteriä koneellaan painaa.

”Ei kaikki miehet!”

”Ei saa tuomita ennen kuin on tutkittu!”

”Nämä on tulkintakysymyksiä ja pitää todistaa.”

Ei, nämä eivät edes ole ole käräjöimisaiheita, vaan nämä ovat omia näkemyksiä epäasiallisesta käytöksestä. Työpaikkakiusaamisesta. Ahdistelusta. Toisen ihmisen kohtelusta objektina ja alempiarvoisena. Kehollisen koskemattomuuden loukkaamista.

Nämä tapaukset ovat kansakunnan moraalisen kompassin uudelleen kalibroimista.

Juttuja lukiessa voi todeta, että sille todella on tarvetta. Omalla kohdalla epäasiallisuudet ovat olleet ohimenevissä tilanteissa, eivätkä esimerkiksi jatkuvana läsnä työpaikalla tai harrastuksissa. (Naisvaltaisen alan etuja vissiin…) Siten en ole tajunnut, millaisen pelon ja ankean ilmapiirin parissa moni elää.  Ne muutamat kerrat, kun tissiäni tai persettäni on puristettu, olen kyllä tehnyt asiasta haloon, koska se on luontainen reaktioni tuollaisissa tilanteissa. Myönnän julkisesti myös syyllistyneeni reaktioläppäisyyn. Ja se on väärin. Nykyään osaan jo tajuta, että se on se ensimmäinen reaktio, josta sivistyneenä ihmisenä yritän pidättäytyä, koska kuten eräs kaveri vitsaili, kieleni on Mora-puukkoakin terävämpi (etenkin ärsytettynä). Sovinismiin taipuvia miehiä en ole kovin kauaa katsellut, jos parisuhteissa tai niiden yritelmissä on näitä piirteitä alkanut ilmaantua.

Onnekseni olen kohdannut pääosin miehiä, jotka kohtelevat minua tasa-arvoisena. Esimerkkinä toimikoon olutharrastajat, joiden parissa olen pyörinyt joitakin vuosia. Varsinkin joitain vuosia takaperin, kun nainen Olutexpossa oli harvinaisuus, en ikinä, ikinä, kokenut mitään muuta kuin hyväntuulisuutta ja ystävällisyyttä. Tilanne ei ole tiettävästi muuttunut naisosallistujien lisäännyttä. Flirttiä voi olla ilmassa ja sehän on vain mukava asia. Sivistynyt ihminen kyllä tietää ahdistelun ja flirtin eron, vaikka tämäkin on ollut yksi #metoo -kritisoijien lempi aihe. Että ei saisi enää edes lähestyä kiinnostavaa kohdetta. Voin vaan todeta, että lähestymistaktiikka on ollut harvinaisen hanurista, jos sitä edes vahingossa voi luulla epäasialliseksi ahdisteluksi.

Omaan ystäväpiiriin on  kuulunut tasa-arvoisesti ajattelevia ihmisiä, miehiä ja naisia, joten eipä ole näitä juttuja tarvinnut miettiä. Ehkä joku päivä kuuluu myös muun sukupuolisiakin.

Oon joskus aiemminkin todennut, että alan olla sitä mieltä, että mitä pienemmäksi saadaan häivytettyä sukupuolen merkitys, sitä onnellisempia olemme. Tämä ei tarkoita, etteikö seksuaaliset mieltymykset saisi olla mitä ovat biologisesti, mutta seksi on minusta koko sukupuoli-keskustelussa naurettavan pienessä roolissa, mutta siitä on tehty isokin asia. Syyksi en keksi mitään muuta kuin yltiö macho-kulttuurin ja riittävän äänekkään porukan heikon egon, joka ei tajua eriyttää omaa toimintaa maailman menosta ja tajuta, että vaikka olemme yhteisön jäseniä, meidän ei tarvitse toimia samalla tavalla toimiaksemme yhdessä.

Sitten se kehopositiivisuus! Niin, miten sorsittujen naisten kokemukset liittyvät kehopositiivisuuden ajatukseen? Siten, että he esimerkillään sanovat, missä menee rajat esineellistämiselle ja fyysiselle koskemattomuudelle. Ja se, jos mikä, on semmosta hyvää ja räväkkää itsesuojelu-kehopositiivisuutta! Että tämä minun kehoni on niin mahtava – ja minä sen sisällä tietysti! – että tätähän ei kaltoin kohdella!

Seksuaalinen häirintä on ahdistavaa ja  usein mielen hallintakeinoksi muodostuu syömishäiriö, pakonomainen laihduttaminen, kehon muokkaaminen ja omalle keholle kostaminen, vaikka oikeasti on vihainen väärintekijälle. Tarina, joka toistuu ravitsemusterapeutin vastaanotolla, kun puhutaan syömishäiriön syntysyistä, on jonkun valopään kommentti asianosaisen kehosta.  Kommentti on voinut jopa olla positiiviseksi tarkoitettu, mutta on koettu hyvin ahdistavana.

Että seuraavana kerran, kun joku toteaa vaan jakavansa kohteliaisuuksia toisen kehosta ja että niistä kehuista pitäisi olla kiitollinen, hänet voi palauttaa maan tasalle vaikka näillä faktoilla.

Minä todella toivon, että meillä on kasvamassa uusi sukupolvi ihmisiä (ihan sama miten seksuaalisesti itsensä identifioivat), jotka osaavat sanoa myös kaksikymppisenä uraa aloittavana auktoriteetti-asemassa olevalle, että tämä tuntuu kurjalta, en halua näin tehdä tai näin en halua minua kohdeltavan. Arvostavat itseään ja kehoaan niin paljon, että sitä ei laita kärsimään tai epämiellyttäviin tilanteisiin. Että ei tarvitse kuunnella enää ikinä sitä, että miksi vanhoja kaivellaan. Pakko niitä on kaivella jälkikäteen, kun ennen ei ole otettu tosissaan. Uran alussa ei myöskään tiedä paremmasta, joten tiukat tilanteet voi oikeasti sulkea suun.  Toivon, että tulevaisuuden maailma on mukavampi ja turvallisempi paikka kaikille.

Toimittaja Sanna Saastamoinen kirjoittaa Iltalehteen hyvin asiasta. Linkki juttuun tässä.

Kuulin viime viikolla tämän biisin mahtavan #metoo -paasauksen saattelemana First Aid Kitin keikalla ja vaikka keikka-energiaa en saa täysin välitettyä, niin tässä tämä aiheeseen liittyvä erinomainen biisi kuitenkin!

Ravitsemusterapeuteilla on huono maine – eikä täysin syyttä

”Ravitsemusterapia, ei ravitsemusneuvonta tai -ohjaus. Terapia on tila, jossa työstetään asioita. Valitettavasti ihmeita pääsee todistamaan vain harvoin. Toisaalta, prosessi itsessään on mielestäni palkitsevampaa kuin pikavoitot. Kyllä, niitäkin ”terapeutteja” on, jotka käytännössä lätkivät ateriasuunnitelmaa nenän eteen, mutta minun käsitykseni ammatistani on varsin erilainen.”

Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?

Varmasti kukaan ammattilainen ei halua hyppiä yhdenkään kollegan varpaille tai kritisoida toisen työtä. Tämä lienee kirjoittamaton sääntö alalla kuin alalla.

Joskus tulee kuitenkin tilanteita, joissa epäkohtiin puuttumatta jättäminen on karhunpalvelus kollegialisuuden nimissä. Tulee tilanteita, jolloin on oikeastaan velvollisuus sanoa sanottavansa.

Eikä tämä suinkaan taida olla ensimmäinen kerta, kun pöllyttelen mielipiteitäni hoitoalan takaperoisista asenteista ja kaloritiedon tuputtamisesta asiakkaille. Näitä kirjoituksia ja huomautuksia sivulauseissa on SEFBissä menneiltä vuosilta useita. Enkä edelleenkään ole asettumassa mihinkään omiin sfääreihini, vaan myös minun työtäni saa ja pitää kritisoida, jos siinä on kritiikin aihetta.

Juttelin kollegan kanssa ihan muista asioista puhelimessa, kun hän kertoi juuri lukeneensa eräältä keskustelupalstalta ikävän tarinan ravitsemusterapeutilla käynnistä ja kuinka kommenttikentät täyttyivät pöyristyneistä kommenteista. Halusin itsekin lukea, mistä oli kyse.

Henkilö* oli käynyt ensimmäisen kerran elämässään ravitsemusterapeutilla ja tapaamisesta jäi vähintäänkin karvas maku suuhun ja synkkä mieli sieluun. Enkä ihmettele yhtään.

Tiivistetysti käynti meni näin:

  1. Itsensä esittelyn jälkeen työterveyshuollon ravitsemusterapeutti kysyy, onko asiakas miettinyt laihdutusleikkausta.
  2. Asiakas kertoo, että ei ole kiinnostunut, koska on jo pudottanut omin toimin 10 kg painostaan, laboratoriokokeiden perusteella ei myöskään ole terveydellistä tarvetta akuuteille toimenpiteille.
  3. Ravitsemusterapeutti jatkaa laihdutusleikkausesittelyään piittaamatta edellisestä.
  4. Ravitsemusterapeutti kokee asiakseen lytätä maltillisen painonhallinnan periaatteita, mm. aamupalan syömisen. Se on kuulemma ”painoaktivistien propagandaa”. (Haluan muuten tietää, että mihin suuntaan nämä aktivistit painoa haluavat muuttaa…? Sen verran hämärä käsite…)
  5. Asiakas poistuu 1200 kcal ateriamallin kanssa, josta hänen on kehotettu vielä alkuun vähentämään 200-300 kcal, eli syövän 900-1000 kcal/päivä.

Sehän meni, no… päin persettä.

En pyydä yhtään anteeksi kielenkäyttöäni, sillä en hyvällä tahdollakaan saa tästä väännettyä muuta arviota. Tilannekuvauksen perusteella (ja asiasta henkilön kanssa yksityisviestein sanasen vaihdettuani), en näe mitään tolkun selitystä, miten tällainen vastaanottotilanne pääsi syntymään.

Hirveä mennä toisen ammattilaisen työtä tällä tavalla alleviivaamaan, mutta no, nyt on vaan pakko. Ravitsemusterapeutin arvovalta on kiikun kaakun muun hoitohenkilökunnan silmissä ja varsinkin julkinen mielipide on aika tyly. Meillä ei ammattikuntana ole varaa näin paskaan tasoon.

Ai, mikä tässä meni pieleen? En tiiä, pitäskö tässä alkaa joku Reilu kerho -sertifikaatti kehittelemään, joka takaa, että terveydenhuollon alalla toimiva henkilö on sitoutunut palveluammatin periaatteisiin, kuuntelemaan, ymmärtämään oman roolinsa auttajana, ei päällepäsmärinä, ja sitoutuvansa sopeuttamaan ohjausta kunkin tarpeiden mukaan sekä olemaan sortumatta terveysfasismiin. Tämä pitäisi olla itsestään selvää, mutta ei näköjään, mitä ilmeisemmin, sitä ole. Oli sitten ravitsemusterapeutti, lääkäri, hoitaja, fysioterapeutti tai vaikka vastaanottovirkailija. Herrajeesus, ei tämä voi olla niin vaikeaa. Ole ystävällinen, kuunteleva, läsnä, toimi asiakkaan lähtökohdista  ja kohtele kaikkia tasa-arvoisesti.

Etenkin tuo toisen tarinan kuuntelu on kyllä kaiken a ja o. En edes tiedä, miten muuten näitä töitä voi tehdä, kuin asiakkaan lähtökohdista?

Toisekseen, en todellakaan tajunnut, että vuonna 2018 joku alani ammattilainen neuvoo asiakkaille 1200 kcal SAATI vähentämään siitä vielä 200-300 kcal. * tähän se silmät päästä vollottava emoji * En tiedä, miten tästä vetäisi jotain analyysia. Että joidenkin ammattilaisten mielestä laihduttaminen on kalorilaskentaa, nälkäkuuria ja aamiaisen väliin jättämistä? Sanattomaksi vetää.

Kolmannekseen, henkilökohtainen mielipiteeni laihdutusleikkauksia kohtaan on hyvin, hyvin kriittinen. Mielipiteeni olen muodostanut aikanaan, kun vielä tein näitä ohjauksia ja seurasin leikkausprosessia. Laihdutusleikkaus on joskus harvoin perustelua ja tiedän toki onnellisiakin tarinoita, mutta sekään ei ratkaise niitä juurisyitä, miksi paino on noussut. Ilman niiden hoitamista, homma on sulaa hulluutta.

Jotta näin kurjilta kokemuksilta ja suurelta mielipahalta vältyttäisiin, vetoan jokaiseen ravitsemusterapeuttiin, joka alalla työskentelee, että pohtii kriittisesti omaa ammattitaitoaan ja kykyään toimia sillä tontilla, jolla toimii. Jos pitää kalorilaskennasta, kannattaa mieluummin mennä vaikka erikoissairaanhoitoon letkuravitsemussuunnitelmia tekemään tai ruokapalveluihin suunnittelemaan eri annostasoja. Ravitsemusterapia on auttamistyötä, vilpittömästi toiselle hyvän tekemistä. Se ei ole arvovalta-areena, kaloritaulukoita saati omien periaatteiden tuputtamista.

Minulla on toki myös ravitsemusterapeutille tuleville toiveena muutama seikka. Ne olen listannut aikanaan kirjoittamaani ”Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?” Haluaisin sanoa, että me olemme teitä varten, ei tarvitse pelätä, ei tarvitse tulla yhtään sillä ajatuksella, että siellä rajoitetaan kaikki ja kielletään syömästä sitä ja tekemästä tuota. Valitettavasti se ei aina mene niin ja siitä olen kovin, kovin pahoillani.

Leena ja hengessä myös Katri (jonka silmien näin pyörähtelevän puhelinlangan päässäkin tarinan kerrottuani 😀 )

Se erilainen fitness -blogi, we won’t do calories in 2018 either. 

* Kertomus ja lainaukset asianomaisen suostumuksella.