”Sut mä haluun mun ryhmään.”

Saatoin pari kuukautta sitten uhota, että kirjoitan blogipostauksen kerran viikossa. Viime postauksesta on jo reilusti yli kuukausi aikaa. Joko tämä tarkoittaa sitä, että rima tuli nostettua liian korkealle, tai sitä, että alan kohta tykittää hitonmoisella vauhdilla tekstiä saadakseni rästit kiinni. Tai sitten sitä, että olen ollut kuluneen syksyn niin innoissani, että en ole tiennyt, miten sen saisi parhaiten purettua tekstin muotoon.

Viime jaksossahan kerroin teille, että salitreeni oli nyt toistaiseksi tässä. Juuri nyt tässä elämäntilanteessa teen treenini mieluummin jossain muualla kuin kuulokkeiden taakse sulkeutuneiden yrmykatseisten fitnesspakaroiden seassa. Jätin kuitenkin kertomatta, että en ihan pelkän leikkipuiston varaan ole jättänyt treeniäni. Nimittäinpä kuulkaa, olen aloittanut yleisurheilu-urani Jyväskylän kenttäurheilijoiden järjestämässä aikuisten yleisurheilukoulussa.

Ja olen aivan järjettömän innoissani tästä! On tainnut täälläkin olla jo joskus puhetta, että minulla ei ole koskaan ollut omaa lajia. En ole koskaan kokenut olevani hyvä missään urheilulajissa. Ja olen kärsinyt siitä pienen ikäni. Olisin aina halunnut olla sellainen cool sporttimimmi, mutta sen sijaan päädyin hyppimään tasatakaetua* kansallispuku päällä Löylypäivillä**. Sittenhän minusta kasvoi sellainen perusjumppapirkko, joka veivasi ryhmäliikuntatunneilla vuosikausia, siirtyi jossain vaiheessa salitreenin pariin, yritti vähän jotain lenkkejäkin joskus juosta, mutta oli kuitenkin varsin onnellinen, että liikunnan harrastamiseen on niin paljon mahdollisuuksia, vaikkei olekaan sitä omaa lajia.

Kunnes viime vuosina en enää olekaan ollut. Liikunnan harrastaminen ilman omaa lajia on tuntunut vähän tyhjältä. Ja siksi juuri olen alkanut kyseenalaistaa, miksi lähteä yksin vaikka sinne salille puurtamaan, jos ja kun ei yhtään kiinnosta, ei minua eikä varsinkaan ketään muutakaan. Olen kaivannut jonkinlaista yhteisöä harrastamisen ympärille. Että jotain muutakin kiinnostaisi, mitä teen ja miksi teen. Ja sanottakoon nyt suoraan, että kyllähän sitä kiinnostaisi kokeilla, voisiko sitä olla jossain lajissa edes vähän hyvä.

Tänä syksynä päätin, että nyt jos koskaan ja ilmoittauduin Jyväskylän kenttäurheilijoiden järjestämään aikuisten yleisurheilukouluun. Johan tässä ollaan veteraani-iässä, mitä tulee Suomessa käytäviin kilpailuihin. Ja kansainväliselle tasolle on aikaa vielä muutama vuosi treenata, ennen kuin on täysi-ikäinen niihin kisoihin.

Mutta miksi juuri yleisurheilu? No siksi, että joukkuelajeihin koen olevan vaikea päästä sisään, kun ei ole taustaa, ja toisaalta pelkäisin olevani joukkueen heikoin lenkki enkä sietäisi sitä yhtään. Esteettinen urheilu ei kiinnosta sen esteettisyyden vuoksi vaikka esim. tanssiminen sinänsä kiinnostaisikin. Telinevoimisteluun tms akrobatiasettiin tai toisaalta mihinkään kamppailuhenkiseen olen vain yksinkertaisesti liian jalat maassa viihtyvä arkajalka. Yleisurheiluun kynnys oli sopivan matala: jos mokaan, mokaan vain oman suoritukseni, ei tarvitse ommella esiintymisvaatteita eikä seistä päällään.

Etsin jotain aiheeseen sopivaa kuvaa. Tämä nauratti.

Etsin jotain aiheeseen sopivaa kuvaa. Tämä nauratti. (Kuva nyysitty täältä.)

Homma starttasi juoksulla. Pikajuoksun tekniikkaa ja samalla vähän makua aidoista, kestävyysjuoksusta ja kilpakävelystä. Etukäteen aavistelin, että juoksu on vähiten todennäköisesti se mun juttu. Enhän saanut kesällä edes 9-vuotiasta serkkupoikaani pihalla kiinni.

Toisin kävi. Tiistain treeni-illasta tuli uusi viikon kohokohta. Eikä vähiten siksi, että valmentajaksemme saimme aivan ihanan ukon, joka tsemppasi, kannusti ja jakoi upeasti huomiota jokaiselle yleisurheilukoululaiselle. Kehuja sateli suuntaan jos toiseen, myös minulle. Uskalsin jopa varovaisesti ajatella, että olisipa kiva treenata näin enemmänkin. Mutta ei kai minusta nyt sentään juoksijaa. Onhan täällä varmaan moni muu paljon nopeampi kuin minä.

Neljän viikon juoksukoulun viimeisellä kerralla tuo intoa puhkuva valmentaja markkinoi omaa valmennusryhmäänsä vieressä seisovalle juoksukoulutoverille. Havahduin kuuntelemaan tarkemmin, kun kesken paasauksensa ukon etusormi osoitti minua ja totesi, että tämä muuten koskee sitten myös sinua. En muista ukon puheista enää muuta kuin, että kestävyyttä löytyy, vahvuusalue vois olla 400 metristä eteenpäin, treenit on maanantaisin ja torstaisin klo 19, toinen juoksuryhmä treenaa klo 16 ja tottakai sinnekin saa mennä, kyllä niilläkin treeneillä voi päästä pitkälle mutta tämä klo 19:n ryhmä on mun valmentama ja ehkä vähän kovatasosempi ja eihän siinä muuta tarvii tavotella kun lähteä katsomaan että mikä se oma taso on. Ja vielä lopuksi kävi muistuttamassa, että sut mä kyllä haluan sinne mun ryhmään.

Minut. Joku haluaa minut, koska ajattelee, että minä voisin olla hyvä. Joku tarjoaa minulle yhteisöä, jossa käydä treenaamassa. Joku on kiinnostunut siitä, miten treenaan. Joku haluaa nähdä, mikä se minun taso on.

Lupasin mennä, kunhan tämä syksyn setti on ensin käyty loppuun. (Ja jos ruuhkavuosiaikataulut ja kukkaronnyörit kestää.)

Voi veljet. Ensi kesänä haastan kyllä sen serkkupojan juoksukisaan.

-Katri

* tasatakaetu = polkan perusaskelikko

** Löylypäivät = kotipitäjän kesäjuhlat

Hei, ei olekaan pakko mennä salille!

Leena on minulle jo pitkään kitissyt, kun ei ole intoa/halua/motivaatiota/järkeä käydä salilla. Kun tuntuu, että salillakäymisestä on tehty jonkunsortin kansalaisvelvollisuus, kun kaikki käy salilla, kapinahenki nostaa päätään: jos kaikki muutkin niin sitten en minä ainakaan. Ja mitä tulee kaupallisiin jäsenyyssaleihin, miksi käydä paikassa, joka sotii omaa arvomaailmaa vastaan? Olen tavallaan ymmärtänyt Leenan pointin, mutta kuitenkin itse sinnikkäästi tuupannut itseäni sinne salille, kun se nyt on tässä viime vuosina ollut se, mitä olen tottunut ja vaihtelevissa tiineysolosuhteissa myös pystynyt tekemään. Miettinyt, että kun niiltä kehonmuokkausintoilijoilta ja laihdutusmainoksilta vaan sulkee silmänsä niin ihan kiva paikkahan se on.

Eikä siinä mitään, kävisin varmaan edelleen rimpuilemassa leuanveto-, punnertamis- ja yhden jalan kyykky -haaveideni parissa, jos olisi aikaa. Mutta kun aurinkoisena ja lämpimänä lokakuun sunnuntaina ensimmäistä kertaa koko viikkona olisi ollut aikaa, toisena vaihtoehtona oli lähteä koko perheen kanssa ulos. En keksinyt yhtään hyvää syytä valita salia.

Seuraavana päivänä Leena avautui ensin privana ja sittemmin julkisesti täällä blogissakin Kauneus ja terveys -lehden kannesta, joka huusi: ”Pakko mennä salille! Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” Minulla on jo pitkään ollut periaatteena, että jos on pakko mennä salille tai jos on sellainen olo, että pitäisi mennä salille, on parempi jättää treeni väliin. Liikuntaharrastuksen on syytä olla sellainen, että sitä lähtee tekemään siksi, kun intoa ja halua on niin mahdottomasti, ettei vaan malta pysyä poissa tekemisen parista. Ei siksi, että on pakko tai pitäisi.

Totesin, että syksyisen arjen alettua salilla ei ole juuri tullut käytyä. Oikeastaan ollenkaan. Ei ole ollut aikaa, mutta ei myöskään tahtoa raivata sille aikaa. Eikä kyse ole nyt siitä uhrautuvasta äidistä, jolla ei ole tervettä itsekkyyttä ja joka tinkii omasta hyvinvoinnistaan, vaan siitä, että minulla ihan oikeasti tässä elämäntilanteessa on parempaakin tekemistä. Tekemistä, joka edistää hyvinvointiani taatusti salireissua kokonaisvaltaisemmin. Eikä sen silti tarvitse tarkoittaa että liikkuisin tippaakaan vähempää. Itse asiassa, tein pari päivää sitten lähipuistossa ihan tutun oloisen rimpuilutreenin.

Rimpuiluteline. Yksi niistä.

Rimpuiluteline. Yksi niistä.

Se siitä salijäsenyydestä.

-K

 

Fitness-kanastelua

14570493_10154551713522930_3275484957878300463_n

”Pakko mennä salille. Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” 

Öööö, ei kyllä oo ja kyllä pärjää. Eiks lihaskuntoa voi harjoittaa aika monella muullakin tavalla?

”Joka ihon puhdistusopas.”

Ei rakettitiedettä. Osta pesuaineet ja pese.

(ISOLLA FONTILLA) ”Laihdutin 62 kg.” 

Kerrotko vielä, miten muutuit iloisemmaksi, onnellisemmaksi, baarissa alkoi käymään flaksi ja löysit sisäisen rauhan? Laihtumisessa ei ole mitään vikaa, mutta se, että se on lehden kannessa kissankokoisin kirjaimin vähän niinko on.

”Eija-Riitta Korhola, 57. Tähtään painonnoston SM-kisoihin.”

Tässä maassa ei ole kovin montaa poliitikkoa, joka aiheuttaisi itsessä suurempaa ärsytystä kuin hän. En ole vieläkään päässyt yli siitä lässyttävästä ja holhoavasta asenteesta Greenpeace-aktivisteja kohtaan. (Kyllä, tässä maassa on ihan itsenäisesti ajattelevia naisia, jotka valitsevat aktivismin ja laivoihin kiipeilyn paritalo-idyllin sijaan.) Olen siis täysin kykenemätön kommentoimaan tätä asiallisesti. Ja myönnän, että jos tässä olisi Marja Meikäläinen suhtautuisin tähän vähän eri tavalla.

”Kävelijästä maratoonariksi.”

Koska juoksuhan toki sopiikin ihan kaikkien keholle ja kävely ei yksistään riitä. Onhan se tehotonta ja kummalisen näköistä haahuilua, jos sitä verrataan kireisiin trikoisiin ja virtaviivaiseen juoksuun.

”Personal trainer Linda Manuella taltutti anoreksian.”

Nyt ei oo yhtään skitsofreeninen olo kannen luettua. Ensin pakotetaan salille, kerrotaan huimista laihdutuksista, siitä, että kyllä 60-kymppisenäkin kannattaa tavoitteellisesti teuhtaroida painojen kanssa ja kävely kannattaa vaihtaa maraton-juoksuun ja loppuun tämä. Noin niinko syömishäiriöiden parissa työskentelevänä totean, että KAIKKI aiemmat asiat liittyy siihen, missä paineaallossa nuoret – ja vanhemmat! – tyypit elävät ja mitkä altistavat syömis- ja liikuntasekoiluun, joka äityessään voi johtaa anoreksiaan. (Kyllä, monia muitakin syitä on, mutta nämä ulkonäköpaineet ovat vahvana osatekijänä.)  Voi perkeleen perkele näitä naistenlehtiä.

Tälla angstilla jatkan makaamista puumajassa ties monetta päivää ja kirjoitan Ruokamysteerit-kirjan kässäriä, johon yritän ähdätä myös yhden luvun ikuisesta laihduttamisesta.😉 Eli siinä mielessä nää aamukierrokset tulee tehokkaaseen käyttöön!  Liikunta on ihanaa, mutta joka päivä siihen ei oikeasti ole aikaa. Ja sekin on ihan fine.

P.S. Hheeeheh, ei hitto, ens kesänä pitää tehdä maraton-kävely ihan vaan huvikseen.😀 Tänä kesänä meni jo se 31 km Lapissa, niin heleposti menee maraton-matka! Ja kaikessa rauhassa ja luontoa ihaillen. Lyhyet juosulenkit on itsellä lähinnä sykkeen ja kunnon nostamista varten.

14324660_10153728787910800_2794622900049130786_o

Siellä huiskuttavat 71- ja 74-vuotiaat vanhempani 30 km kävelyn jälkeen. Itselleni on tavoitteena olla siinä kunnossa 70-vuotiaana, että pystyn lampismaan reippaat 100 km viikon aikana ilman pulmia ja mukavalla mielellä.

P.P.S. Lehden kuva levinnyt somessa – sori, otin käyttöön ilman lupaa, kun en oikein tiedä, keneltä lupaa pyytää!

Muka-läskimaha ja muita muistoja 15 vuoden takaa

Järjestin yläasteen luokkatovereilleni luokkakokouksen viikko sitten lauantaina. Loin fb-tapahtuman, kyselin aika- ja paikkaehdotuksia, otin nopeat kopit ensimmäisistä ehdotuksista, varasin kabinettitilan ehdotetusta ravintolasta ja kutsuin paikalle myös ne loput, jotka eivät tuhlaa aikaansa facebookissa hillumiseen. Sain saaliiksi 13 luokkakaveria 19 mahdollisesta + luokanvalvojan .

Ja voi jehna miten mahtavan illan! Olemme napanneet peruskoulun päättötodistukset käpäliimme kunnioitettavat 15 vuotta sitten ja silti juttu jatkui niin kuin ei oltaisi hetkeä oltu erossa (hmm, vai voikohan tästä päätellä, että juttujen taso ei ole viidessätoista vuodessa juuri kohentunut…). Olen fiilistellyt onnistunutta luokkakokoustamme koko viikon. Mahtavia ihmisiä, upeita kohtaamisia, kovaäänistä naurua. Ihan niin kuin silloin ennen.

Nää tyypit! <3

Nää tyypit!❤

Tosiaan. Illan aikana toistui useasti, että et se ole sinäkään mihinkään muuttunut. Kenenkään elämäntarina ei päässyt yllättämään. Kaikki olivat ihan niin kuin silloin ennen.

Ai oikeastiko? Ai minäkinkö?

Teki mieli huutaa, että hei, ihanko tosissanne väitätte, etten ole muuttunut mihinkään. Ettekö te muista sitä epävarmaa, itseään rumana ja lihavana pitävää Katria, joka piiloutui telttapaitojen syvyyksiin, ettei kukaan näkisi minkäkokoinen ja -näköinen olen siellä sisällä? Joka pörrötti tukkansa mahdollisimman pöyhkeäksi, jotteivät kasvot näyttäisi pyöreiltä? Joka vihasi aknen runtelemia poskiaan niin syvästi, että lintsasi liikuntatuntien uimahallikerralta, kun ei halunnut näyttäytyä kenenkään edessä ilman tasoittavaa kosmetiikkaa? Sekö minä olen edelleen?

Tavallaan lohdullista. En ole muiden silmissä ollut se surkimus, joka olin itselleni. Muut näkivät minut kaiken sen ulkonäköepävarmuuden ja -tuskan takaa. Mutta silti surullista. Koska kaiken saatavilla olevan faktatiedon valossa tiedän, etten ole voinut olla niin iso ja ruma kuin kuvittelin.

Olen monesti miettinyt, että haluaisin kohdata yläasteikäisen itseni. Nähdä näillä silmillä ja tällä ymmärryksellä, kuinka ne reidet ei olleet ainakaan yhtään paksummat kuin nykyäänkään. Pistää sen katsomaan kokovartalopeiliin ilman telttasuojaa, ja nähdä, millanen se mukaläskimaha oli, koska sitä en koskaan silloin uskaltanut tehdä. Kertoa sille, että tuut 15 vuoden päästä painamaan monta kiloa enemmän kuin nyt (ja syömään täysrasvaista juustoa) ilman, että se ahdistaa sua yhtään. Ja etenkin näyttää sille, että hei, kato mua, sä oot kolmekymppisenä näin upea, vaikket muutu yhtään! Aika mageeta, eiksje?

– Katri (joka pukeutuu itsensä kokoisiin, istuviin vaatteisiin ja kantaa kehoaan ylpeydellä, joka kävi (taas) ajamassa hiuspinta-alastaan n. kolmasosaan kolmen millin siilin eikä kasvot näytä silti yhtään pyöreiltä ja joka on sittemmin käynyt uimahallin lisäksi täysin vapaaehtoisesti ja monesti jopa ilolla ilman peittävää kosmetiikkaa mm. kaupassa, koulussa, töissä, juhlissa ja yöelämässä.)

P.S. Yksi luokkatovereistani tuli paikalle grammantarkasti mitatut eväät muovirasiassa. Suhtauduin asiaan lähinnä olankohautuksella. En heti ajatellut, että vääräuskoinen pitää käännyttää vaan ennemmin että ”toi nyt ei vaan vielä oo tajunnut, miten sairasta toi on, sääli sille, ehkä sekin vielä joku päivä tajuaa” -meiningillä. Ei tullut enää sitä samaa angstia, joka olisi tullut muutama vuosi sitten (esim. tämän blogin synnyinhetkinä). Haittaakse?

Paras duunipaikka ikinä!

Äitiyslomani loppui viime viikolla. Jos olisi työpaikka, mihin palata, olisi sinne jo pitänyt palata. Onneksi ei ole, koska tämä nykyinen duuni kahden lapsen kotiäitinä on oikeestaan tosi jees. Okei, onhan tässä omat huonotkin puolensa, mitä tulee vaikka työaikoihin tai palkkaan, mutta koska itsepähän jätin pillerit nielemättä ja kumit käyttämättä, en aio valittaa. Ja koska oikeasti, tsekatkaapa nämä työsuhde-edut:

1. Ruoka. Työnkuvaan kuuluu työnjohdon säännölinen ravitseminen järkevällä, monipuolisella ja maistuvalla sapuskalla. Toisin sanoen, ruokaa pitää tavalla tai toisella loihtia pöytään tasaisin väliajoin ja mikä parasta, sitä samaa sapuskaa saa ja oikeastaan on jopa suotavaa itsekin syödä. Jes!

2. Ruuanlaittotaito. Tässä hommassa kehittyy ihan päteväksi kotikokiksi, koska ks. ed. kohta. Ruuanlaitto ei ikinä ole ollut mulle (toisin kuin monille muille meidän alan ihmisille) mikään varsinainen intohimo tai luovuuden leikkikenttä, enkä edelleenkään lähde mihinkään aikaavieviin näpertelyihin ruuanlaiton suhteen, mutta olen oppinut olemaan rohkea, soveltava ja välillä jopa innostunut ruuanlaittaja. Taannoisella käynnillä jopa masterchef-bestsellerkirjailija-Putkonen antoi varsin kiittävää palautetta loihtimastani quorn-soosista! (Oli mulle sellanen Harvey kehuu Louisia -moment. Jos et tiedä mistä puhun, mene Netflixiin, etsi ja katso Suits. Pari ekaa tuotantokautta riittänee.)

3. Ulkoilu. Koska on vaan niin siistiä, kun on käytännössä pakko lähteä päivittäin ulkoilmastoon. Kelistä riippumatta. Ennen ulkona viettämäni aika oli lähinnä välimatkojen taittoa tai lenkkeilyä, toisin sanoen puskin aina menemään vauhdilla eteenpäin. Toki tuota samaa saa tässäkin duunissa tehdä, mutta nykyään eteenpäin puskemisen lisäksi myös hengaan ulkona. Ilman paineita vauhdista, perillepääsystä tai oikeastaan mistään (paitsi toki työnjohdon hengissä säilymisestä). Ei ehkä varsinaisesti mitään mindfulnessia, mutta kyllä siinä jotain rauhoittavaa on.

4. Luonnollisen liikunnan lisääntyminen. Olen aina kaivannut fyysistä työtä. Nyt minulla on sellainen. Työpäivä sisältää mm. kumartelua, kyykistelyä, nostamista, kantamista, työntämistä, vetämistä, kiinni juoksemista, retuuttamista ja, mikä parasta, välillä myös konttaamista, karhunkävelyä, kiipeämistä, liukumäkilaskua, keinumista, kuperkeikkoja, lätäköissä hyppelyä jne. Varsinainen liikunnan harrastamiseni on nykyään minimaalista, mutta epäilenpä, etten ole koskaan ollut liikkeellä vuorokauden aikana yhtä paljon kuin nykyään. Tai istunut niin vähän paikallani mitä nykyään.

Siittä lapset, tehkää perässä!

Siittä mallia lapset, tehkää perässä!

5. Innostuva ja innostava yleisö. Ihan sama, millä tyylillä tanssii/laulaa/soittaa ilmakitaraa ja minkä biisin tahtiin, yleisö on haltioissaan. Spontaaneja aplodejakin on kuultu (no okei, on myös kuultu nöyrä pyyntö, että äiti, älä tanssi puistossa, mutta jätän sen omaan arvoonsa).

Mites teidän töissä?

-Katri

P.S. Äitiysloman loppumisen kunniaksi yritän ryhdistäytyä tämän blogihomman kanssa. Ettei ihan mene pyllyn pyyhkimiseksi tämä elämä. Vähintään yksi teksti viikossa. Rima on nostettu.

Tehtävä on kesken

”…Mä luulen, että mun ois pitänyt olla viistoista kiloa laihempi..”

Kahvilassa naapuripöydässä parikymppiset tytöt kävivät keskustelua, että miksi poika ei ollutkaan pitänyt heistä. Johtopäätös oli, että olisi pitänyt olla laihempi.

Ehkä Se erilainen fitness – blogi jatkaa kehopositiivisuudesta puhumista, vaikka välillä tuntuu, että eikö sitä oo jo sanonut kaiken aiheesta.

Ehkä meitä vielä tarvitaan.

Kiitos meidän 1004 Facebook-seuraajalle! Rajapyykkejä ylitelty tässä männä päivän.🙂

DSC_1149

Kaikki kehot ovat kauniita. – Katri ja Leena, Se erilainen fitness -blogi

Villejä muuvsseja ja väriestejuoksua

Katrin ja minun suunnitelmallinen liikunta on ollut katkolla pitkään. Katrilla muksujen takia, mulla töiden. Aloitin oman treenikauteni matkalla Marcialongaan rennolla otteella. Siksi väriestejuoksu. (Rehellisyyden nimissä: me saatiin liput sähköpostiin.)

Koska mun pitäs olla kirjoittamassa Ruokamysteerit-kirjan käsikirjoitusta, tässä tulee nyt lähinnä kuvia ja ranskalaisia viivoja.  Urputan ensin, kehun sitten.

Huonoa:

  • Miksi tämän nimi on Colour Obstacle  RUSH? Ensinnäkin, tuo rush menee sekaisin runin kanssa ja toisekseen väriestejuoksu on hauskempi ja selkeämpi nimi.
  • Harmillisesti tilaisuus Hervannassa. Minulla ei ole mitään Hervantaa vastaan, mutta se on vähän kaukana ja söi tunnelmaa, kun oltiin tavallaan keskenään keskellä lenkkipolkua.  Muissa kaupungeissa vissiin keskeisimmillä paikoilla tämä.
  • Kukaan ei juossut, vaikka jotenkin aateltiin, mikä teki temmosta niin hitaan, että sekin vähän söi tunnelmaa. Jos ei tarkoitus oo lenkkeillä vaan enemmän kiipeillä, niin voisko nämä esteet vaan laittaa johonkin isolle kentälle?
  • Esteet oli liian helppoja.
  • Radalla ei soinut musiikki ämyreistä. Taas vähän söi tunnelmaa.
  • Järkkärit ei kauheasti tunnelmaa radalla nostattaneet. Riehumista, ääntä, innostamista? Ehkä mun pitää mennä ens vuonna vapaaehtoiseksi hillumaan.😀
  • Katri-raukka sai heti piston kylkeen alkulämpästä, niin meidänkin juoksut jäi vähän vajaiksi.
IMG-20160821-WA0013

Pistos. Molemmilla leffapahis-ilmeet. Taito se on sekin.

Hyvää:

  • Mahtavat t-paidat! Tekstit olivat ihan kuin Katrin ja mun pääkopassa kehitettyjä:  ”Don’t exist. Live.”  ”All for fun and fun for all.” ja ”Defy conventional.”
  • Huiput alkulämpän vetäjät ja muutenkin ihan kivaa purkkapoppia taustalla. No, ja näin uutena Antti Tuisku -fanina (kiitos Ilosaaren), niin hauskahan niitä oli tanssia ja pomppia alkuun. Katri tosin tanssi muutenkin koko ajan.😀
  • Väriläiskintä oli hauskaa.
  • Vaikka reitti oli syrjässä, niin olihan se nyt nätti.
  • Seura. Olipa ihana nähdä pitkästä aikaa! Ihan sama mitä sitä tekee, niin hauskassa seurassa viihtyy.

Vessajono on ihan hyvä paikka briljenteerata tanssitaidoillaan. Mistään ei huomaa, että Katri kärsii festareiden puutteesta. Mutta tämä tilanne onneksi korjataan ensi vuonna Ruississa.

DSC_1437

Katri kysy, että otetaanko uimalasit vai laskettelulasit. Minä otin tämän osittain vinoiluna tarkoitetun kommentin tietenkin tosissani. Mutta oli sentään jotain rekvisiittaa, kun muuten ei ehditty panostaa.

 

DSC_1438

Oltiin silleen suht energisessa vedossa alusta asti.

 

IMG-20160821-WA0012

Tai no, ainakin Katri oli kuvista päätellen.

IMG-20160821-WA0014

DSC_1445

Pyydä tätä sitten poseeraamaan.

DSC_1457

Katrilla on tukassa tyylikäs oranssi-turkoosi pilkutus, itselläni on vaaleanpunainen sänki. Reilua.

DSC_1463

Myös baby ja babyn vankkurit saatiin värjättyä.

DSC_1461

Supernannylle kiitos avusta! Äitintyttöys iski onneks vasta paluumatkalla.

DSC_1458

Onnistuin jotenkin ohittamaan pahimmat väripöllähdykset, niin oma lookki ei oo ees kovin värikäs.

14068462_1791432674425457_7294033063871480683_o

Järjestäjän kuvan perusteella meillä oli myös reitillä ihan iloinen tunnelma.

DSC_1442

Tälle me irvisteltiin.

DSC_1444

Ravitsemusterapeutti Putkonen paheksuu elmukelmu-kikkailua. Tyypit, ei, just no.

IMG_20160820_171334

Hyvä reissu! Saimme myös uuden profiilikuvan vahingossa! Se komeilee profiilikuvana tuolla: https://www.facebook.com/SeErilainenFitnessBlogi/

Loppuun vielä jumppamaikka-fyssari-ravitsemusterapeutti Mikkilän muuvssit ja ei muuta kuin villejä tanssahteluja tänäkin viikonloppuna!