Metsässä pööpöilyä, kirjaproggista ja SYLI-kummi-kandidaattius (onko se sana?)

Terkut tyypit. Perheelliset aina valittaa ruuhkavuosista, mutta osaa sitä näköjään sinkkunakin elämästään tehdä sellaista sirkusta, että joka toinen päivä hirvittää ja joka toinen päivä meinaa tulla hulluksi. Koko ajan on kuitenkin pohjavireenä semmoinen loputon kiitollisuus kokemuksista ja ihmisistä ja huumorpitoinen fiilis (tragikomiikkakin lasketaan komiikaksi luulen 😀 ).

Tässä tulis nyt kaks ilmoitusluontoista asiaa. Sillä aikaa, kun meikä opettelee muun muassa suunnistamista eräkoulussa (kuvassa huippu kämppikseni ja erään iltapäivän suunnistusparini Tiian kanssa), niin Syömisähiäiriöliitto on armossaan suonut mulle vuoden 2018 SYLI-kummin äänestyksessä kandidaattiuden!  (Edelleen… onko se sana? Sanakirja.org löysi sen venäjäksi, että ehkä se on Venäjällä sana… ) Äänestys löytyy Syömishäiriöliiton upouusilta nettisivuilta tästä linkistä. Varoitus kuitenkin. Siellä on ihan turkasen hyvät ehdokkaat, joten valinnan vaikeus on taattu!

Mukana ovat:

  • 365 kehoposiviinen -kollektiivi
  • Psykologi Katariina Meskanen/PsyKat
  • Ravitsemusasiantuntija Patrik Borg
  • Meitsi 🙂
  • Ravitsemusterapeutti Ulla Kärkkäinen/Bite – Haarukassa hyvinvointi
  • Tampereen kaupungin syömishäiriöyksikkö
  • Vatsamielenosoitus/Tytti Shemeikka
  • Älä mahdu muottiin –projekti

Tarkemmin proggiksista ja ammattilaisista Syömishäiriöliiton sivuilla.

Toinen ilmoitusluontoinen asia on, että se on kuulkaa SEFB-henkinen kirja tuloillaan! Kolmas kirjalapsukainen putkahtaa painosta ennen tammikuuta 2019, jolloin sen pitäisi löytyä kirjakaupoista ja kirjastoista.

Tavoitehan oli, että mulla ois ollut kirja kasassa keväällä, sitten ennen opintojen alkua, nyt vaan toivon ihmettä ennen deadlinea. Tämä ei ole valitus. Tämä on realistinen kuvaus siitä, millaista yrittäjähenkinen, luova työnteko voi olla. Onneksi elämää tasapainottaa avovesiuinti, fatbike-pyöräily, luontopolkujen suunnittelu, sienten opiskelu ja ennen kaikkea loistava seura eräopaskoulussa.

Kolmas, vähän jo vanhentunut, uutinen on se, että olen aloittanut kesällä Helsingin Sanomien kolumnistina, mikä on mahtava tilaisuus, josta olen todella iloinen! 🙂  Älkääkä säikähtäkö kolumnien kommentteja – en säihkähdä minäkään. 😉

Ihanaa syksyn alkua kaikille ja muistakaa mennä metsään! (Neljäs ilmoitusluontoinen asia…) Lauantaina on Nuku yö ulkona -tempaus, josta löytyy lisätietoa esimerkiksi Suomen Ladulta. Lähiluontoon nukkumaan mennessä on varsin sallittua (oikeastaan suositeltavaa) raahata telttaan vaikka patja, lämmin talja tai kymmenen tyynyä. Luonnossa ei minusta yleisesti ottaenkaan tarvitse kärvistellä.

Pysykäämme kuulolla, sillä kunhan kässäri on lähetetty, kerron lisää eräopaskoulusta ja luontomeiningeistä!

Yours truly,

kehoaktivisti ja ruokaradikaali (siinäpä vähän esimakua kirjasta…)

Leena

Outdoor life best

Älä laihduta – päivä – mitä tiede sanoo?

Olen kirjoittanut vuosittain välillä aktiivisesti ja välillä vähemmän aktiivisesti Älä laihduta – päivän aikaan. Tänä vuonna sitä vietetään sunnuntaina 6.5. Joka vuosi saan myös käydä Facebookissa, Twitterissä ja täällä blogin puolella keskustelun siitä, mitä Älä laihduta – päivä oikein tarkoittaa ja mitä se ajaa takaa. Kehoaktivistit ja syömishäiriöiden ennaltaehkäisytyötä tekevät ovatkin nyt keskustelleet muutaman vuoden, että pitäisikö päivän nimi muuttaa.

Tänä vuonna ajattelin olla selittelemättä mitään ja totean, että nimeä ei missään nimessä saa muuttaa, sillä se on tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna osuva ja totuudenmukainen.

Syömistutkimukset kertovat karua tarinaa: Laihduttaminen ei auta laihtumaan ja pahimmillaan vain kerryttää lisää painoa. Näitä tutkimuksia sekä lihavuustutkijoiden kirjoittamia kirjoja olen saanut kahlata läpi tehdessäni taustatyötä uutta kirjaani varten. Mitä enemmän teen taustatyötä, sitä enemmän allekirjoitan Älä laihduta – päivän nimen.

Ne, jotka laihtuvat saavat terveyshyötyjä, kuten vaikkapa kivuttomammat ja vetreämmät polvet ja lonkat, verensokerit ovat aisoissa ja verenpaine kurissa. Tätä en minäkään kiellä. Ongelmana vain on se, että aktiivinen laihduttaminen, se, että kehoa kuritetaan pienempään ja kilomäärältään kevyempään muottiin, ei ole se teko, joka nuo hyvät muutokset saa aikaan.

Avataanpa terminologiaa. Suurin osa niistä, jotka puhuvat laihduttamisesta, tarkoittavat niitä tekoja, jotka saavat painon putoamaan ripeään ja tasaiseen tahtiin. Yleisesti ajatellaan, että mitä nopeammin, sitä parempi. Toisaalta olen huomaavinani, että laihduttaminen on epämuodikas sana, jota muun muassa markkinoinnissa vältellään. Puhutaan ”kiinteytymisestä” tai mainostetaan, että ohjeilla pääsee ”timmiksi kesäksi”. ”Elämäntapamuutos”-termiä viljellään myös ahkerasti. Ammattilaisena, eli laillistettuna ravitsemusterapeuttina, tarkastelen tällaiset jutut kriittisesti, sillä lähes aina erilaiset nettikurssit, artikkelit tai kirjat kuvaavat aktiivista laihduttamista, ruokavalion rajoittamista ja suuria treenimääriä. Se, että joukkoon on ujutettu lause henkisestä hyvinvoinnista, ei tarkoita, etteikö suurin osa sisällöstä olisi samaa vanhaa huttua.

Moni näistä kursseista ja ohjelmista perustuu itsekuriin ja ohjeiden tarkkaan noudattamiseen. Me, jotka teemme töitä useassa työpisteessä ja joiden elämäntapa on liikkuvainen, tiedämme, miten haastavaa näiden ohjeiden noudattaminen on. Jääkaapissa ei olekaan nyt juuri niitä raaka-aineita, joita listalla lukee tai kokous aikaistuu ja joutuukin syömään lennosta lounasravintolassa, eikä esimerkiksi valmiiksi pakattuja eväitä. Stressaannun pelkästä ajatuksesta.

Mutta niin stressaantuvat myös laihduttavat ihmiset. Tutkimusten mukaan laihdutuskuurit ovat niitä noudattaville stressin lähde, mikä entisestään heikentää mahdollisuuksia onnistua pudottamaan painoa. Stressihormonit kehossa ovat signaali pitää kiinni ylimääräisistä energiavarastoista ja mielellään varastoida entistä herkemmin ruokavaliosta saatavaa energiaa. Stressaantuneena moni nukkuu vähemmän, syö enemmän ja valitsee mielellään rasvaista ja sokerista ruokaa, eli käytännössä tekee asioita, jotka vaikeuttavat painonhallintaa saati laihdutusyritystä entisestään.

Houkuttelevat mainoslauseet, kurssille osallistujien ylistävät tarinat ja kampanjatarjoukset ovat  kuitenkin suunniteltu niin, että niitä on vaikea vastustaa. Laihdutusfirmojen edunmukaista ei ole, että ihmiset laihtuvat, sillä siinähän se bisnes sitten meneekin. Painonvartijat on yksi tunnetuimmista alan yrityksistä. Yrityksen talousasiantuntija Richard Samber on verrannut laihduttamista lottoamiseen: jos et voita ensimmäisellä kerralla, herkästi sitä ajattelee, mutta ehkä seuraavalla kierroksella onnistaa! Edes yrityksen pääjehun luotto oman tuotteet toimivuuteen ei ole kovin suuri! Tai tavallaanhan konsepti toimii oikein hyvin: se tuottaa voittoa omistajilleen (muualla kuin Suomessa, sillä täällä se ei enää toimi) ja laihduttajat palaavat kerta toisensa jälkeen asiakkaiksi ajatellen, että ehkä tällä kierroksella lykästää!

Laihduttamisen vaikutukset koskevat myös työelämää. Työnantajiakin pitäisi kiinnostaa, että työntekijöistä iso osa on muissa maailmoissa ja ruoka-ajatuksissa. Laihduttajat nimittäin ajattelevat ruokaa koko ajan. Fyysisesti paikalla, henkisesti miettimässä, mitä seuraavalla aterialla uskaltaa syödä tai haaveilemassa, mitä söisi, jos voisi syödä mitä vain mieliruokia – ellei olisi tällä kirotulla dieetillä. Ravitsemusterapeutit tietävät tämän ilmiön myös syömishäiriömaailmasta: potilaat ajattelevat suurimman osan ajastaan ruokaa, sitä mitä ei ”saa” syödä (mutta jota usein nimenomaan tekisi mieli syödä). Tutkimusten mukaan laihduttavat henkilöiden muisti ei pelitä yhtä hyvin kuin normaalisti ja reaktionopeuskin huononee.  Lisäksi dieetti saa mielialan apeaksi, joten työn teho ei varmasti ole parhaimmillaan.  Toisin sanoen: iso osa työkapasiteetistä ei ole käytössä.

Siksi kyseenalaistaisin, kuinka fiksua on, että työterveyshuollossa kehotetaan laihduttamaan tai järjestetään laihdutuskuureja työnantajan piikkiin. Työpaikoilla ja ystäväpiireissä kisataan hävitetyistä senteistä tai kiloista. Yleensä aikaa laihduttaa on viikkoja tai kuukausia ja taktiikka mahdollisimman askeettinen ja energiavaje iso. Tämä on varma resepti sekoittaa aineenvaihdunta ja varmistaa, että kilot palaavat, kun laihdutuskuuri lakkaa.

Tärkeintä olisi tajuta, että rankka energiavaje ja/tai ekstra energiankulutus johtaa fysiologisesti nälkiintymiseen ja siihen, että elimistö dieetin loputtua alkaa kerätä kiloja. Elimistö virittyy kiinnittämään huomiota ruokaan, ajattelemaan ruokaa ja hidastamaan aineenvaihduntaa – onhan sille aivan selvästi signaloitu, että nyt on karut pula-ajat käsillä, kun ruokaakin saa vain niukasti!  Siksi minun on vaikea tajuta, miksi ihmeessä erittäin niukkaenergiainen ruokavalio, joka käytännössä on nälänhätää imitoiva ruokavalio, kuuluu Käypä hoito – suosituksiin. Pikavoitto voi nimittäin hyvinkin kostautua suurempina painonhallinta-ongelmina tulevaisuudessa.

Pahinta laihduttamisessa on se, että vaikka sitä monesti perustellaan terveyssyillä, todellisuudessa taustalla vaikuttavat esteettiset seikat ja kehon kokoon liitetyt ennakkoluulot. Ylipainoon liitetään tutkitusti sellaiset mielleyhtymät kuin laiskuus, tehottomuus, typeryys ja aikaansaamattomuus. Erityisen kurjaa on lukea niiden tutkimusten tuloksia, joissa on arvioitu terveydenhuoltohenkilökunnan asenteita ylipainoisia kohtaan. Ne kun ovat hyvin negatiivisia, mikä on omiaan selittämään myös ne lukuisat kertomukset omalla vastaanotollani, kun asiakas kertoo, että on saanut riittämätöntä hoitoa, kun ratkaisuksi tarjotaan vain laihduttamista. Moni kokee, että ei tule kuulluksi, vaan hoidon lähtökohta on olettamuksessa, että ylipainoinen syö epäterveellisesti, ei urheile ja todennäköisesti kolesterolit ja verensokerit ovat koholla. Näinhän ei suinkaan aina ole.

Kauneusihanteisiin taas vaikuttavat kulttuurilliset ja opitut seikat. Naisellinen keho on siro, sorja ja hoikka, miehen lihaksikas, raamikas ja voimakas. Näihin kategorioihin ei kovin moni sovi, eivätkä niihin varmasti sovi ne, jotka eivät koe kuuluvansa joko kumpaankaan sukupuoleen. Stereotyyppiset kauneusihanteet tuottavat mitattoman määrän ahdistusta, mielipahaa ja huonommuuden tunteita. Tunteita, jotka eivät varmasti tuo hyvää terveyttä.

Mikä sitten avuksi, jos laihduttaminen – siinä muodossa kuin sen tunnemme – on haitallista terveydelle?

Itse toivon, että ensin tunnustetaan se, että ylipaino ei ole yksilön terveys-ongelma vaan yhteinen tasa-arvo-ongelma. Ihmettelen tässä potilastyötä tekevänä, että miten voimme vielä olla näin lapsenkengissä tämän asian edessä. Minulta ei vienyt kyllä montaa työvuotta tajuta, että ne keinot, joita esimerkiksi itse sain ravitsemustieteen opinnoissa, eivät vain toimi tai selitä ylipainoa tai auta sen hoidossa. Tokihan lautasmallille on oma hyvä tarkoituksensa, mutta varsinaista ylipainoa se ei ratkaise. Harvoin asiakkaitteni ylipainon syy on vain se, että ruokavalio on lihottava. Lähes kaikilla taustalla löytyy stressiä, kiirettä, työpaikan sisäisiä ongelmia (yleensä henkilöstöasioissa), itsetunto-ongelmia tai tyytymättömyyttä itseen tai elämään. Eivät nämä ongelmat ratkea salaattia syömällä. Puhutaan työelämän rakenteista, kestämättömästä kiireestä, johtajuuden laadusta, epävakaista tulevaisuuden näkymistä, taloudellista huolista. Harvoin tässä sopassa ehtii ensimmäisenä miettiä lenkille lähtöä, koko viikon ravitsevaa ruokalistaa tai perheen aktiivista laatuaikaa. Yksilöiden syyllistäminen ylipainosta on vastuunpakenemista. Sitä, että ei haluta myöntää, että olemme yhteiskuntana luoneet sietämättömän epäterveen ja ihmisille fysiologisesti luonnottoman maailman.

Mitä yksilöt voivat tehdä yhteiskunnan muuttumista odotellessa? Ainakin tehdä realistisen arvion laihduttamistarpeesta. Kehosta kannattaa pitää huolta, oli se sitten pieni, suuri, kapea, leveä, jäntevä, letkeä, notkea tai jäykkä. Nautinnollista, monipuolista ja värikästä ruokaa sopivissa annoksissa tasaisin väliajoin, jotta keho jaksaa. Annoksia, jotka vievät nälän ja tuovat hyvän olon. Liikettä, jotta veri kiertää ja lihakset saavat kaipaamaansa työtä. Keholle pitää antaa myös lepoa, sillä levossa keho kehittyy ja palautuu, jotta se jaksaa tehdä yhteistyötä jälleen vuodesta toiseen. Kun kehoa huoltaa, paino mitä todennäköisemmin asettuu sille sopivaan biologiseen painoon, joka useimmiten on painoväli, ei suinkaan yksi puntarilukema. Osalla taas perimä on sellainen, että kehon koko nyt kerta kaikkiaan on suurempi kuin mitä terveysmittarit kertovat. Heillekin kehon huolto tuottaa terveyttä ja toivottavasti myös hyvää oloa.

Erityistä huolenpitoa kaipaa minuus fyysisen kehon sisällä. Sille toivon sitkeyttä ja uskoa siihen, että vaikka yhteiskunta tuputtaa ajatuksia hoikkuuden onnea tuovasta voimasta, on minuudella, persoonalla, lujuutta kuunnella sitä, mikä itselle on parasta ja opetella näkemään itsensä kauniina ja arvokkaana kaikissa painoluokissa.

Ja ainahan voi olla osa sitä muutosta, jonka haluaa maailmassa nähdä. Minä ainakin ajattelin olla.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty muun muassa seuraavia kirjoja:

Mann, Traci. Secrets from the Eating Lab, www.secretsfromtheeatinglab.com

Bulik, Cynthia M.  The Woman in the Mirror: How to Stop Confusing What You Look Like with Who You Are.

Tribole Evelyn,‎ Elyse Resch  Elyse. Intuitive Eating, 2nd Edition: A Revolutionary Program That Works.

Näiden lisäksi taustamateriaalina on alkuperäistutkimuksia, joista osa löytyy listattuna:

The Mann Lab

***

Kirjoitus löytyy myös Etelän-SYLI:n blogista. Allekirjoittanut toimii yhdistyksen hallituksessa.

#metoo on karjuvan kehopositiivisuuden ilmentymä

Olen koko #metoo -kampanjan aikana saanut tehdä paljon itsetutkiskelua aiheen tiimoilta. Olen yrittänyt muistella, mitä vääryyksiä, minulle on sattunut ja milloin kehoni koskemattomuutta on rikottu. Listani on hyvin vähäpätöinen verrattuna monen muun naisen –  ja miehen – kokemaan.

Sillä, kyllä, #metoo, on minusta laajentunut pelkästä naisvihamielisyydestä kuvaamaan vallankäyttötilanteita, jotka mahdollisesti ovat vielä seksuaalisesti virittyneitä. Enkä yritä viedä fokusta siitä, että suurin osa seksuaalista häirintää tai asiattoman vallankäytön kohteista on naisia.

Olen ollut aidosti järkyttynyt monien miesten ja naisten, myös mielipidevaikuttajien asenteesta, kun asiattoman kohtelun tapauksia on tuotu päivänvaloon. Puolustuskanta pärähtää käyntiin heti kuin jutun kirjoittaja on ehtinyt enteriä koneellaan painaa.

”Ei kaikki miehet!”

”Ei saa tuomita ennen kuin on tutkittu!”

”Nämä on tulkintakysymyksiä ja pitää todistaa.”

Ei, nämä eivät edes ole ole käräjöimisaiheita, vaan nämä ovat omia näkemyksiä epäasiallisesta käytöksestä. Työpaikkakiusaamisesta. Ahdistelusta. Toisen ihmisen kohtelusta objektina ja alempiarvoisena. Kehollisen koskemattomuuden loukkaamista.

Nämä tapaukset ovat kansakunnan moraalisen kompassin uudelleen kalibroimista.

Juttuja lukiessa voi todeta, että sille todella on tarvetta. Omalla kohdalla epäasiallisuudet ovat olleet ohimenevissä tilanteissa, eivätkä esimerkiksi jatkuvana läsnä työpaikalla tai harrastuksissa. (Naisvaltaisen alan etuja vissiin…) Siten en ole tajunnut, millaisen pelon ja ankean ilmapiirin parissa moni elää.  Ne muutamat kerrat, kun tissiäni tai persettäni on puristettu, olen kyllä tehnyt asiasta haloon, koska se on luontainen reaktioni tuollaisissa tilanteissa. Myönnän julkisesti myös syyllistyneeni reaktioläppäisyyn. Ja se on väärin. Nykyään osaan jo tajuta, että se on se ensimmäinen reaktio, josta sivistyneenä ihmisenä yritän pidättäytyä, koska kuten eräs kaveri vitsaili, kieleni on Mora-puukkoakin terävämpi (etenkin ärsytettynä). Sovinismiin taipuvia miehiä en ole kovin kauaa katsellut, jos parisuhteissa tai niiden yritelmissä on näitä piirteitä alkanut ilmaantua.

Onnekseni olen kohdannut pääosin miehiä, jotka kohtelevat minua tasa-arvoisena. Esimerkkinä toimikoon olutharrastajat, joiden parissa olen pyörinyt joitakin vuosia. Varsinkin joitain vuosia takaperin, kun nainen Olutexpossa oli harvinaisuus, en ikinä, ikinä, kokenut mitään muuta kuin hyväntuulisuutta ja ystävällisyyttä. Tilanne ei ole tiettävästi muuttunut naisosallistujien lisäännyttä. Flirttiä voi olla ilmassa ja sehän on vain mukava asia. Sivistynyt ihminen kyllä tietää ahdistelun ja flirtin eron, vaikka tämäkin on ollut yksi #metoo -kritisoijien lempi aihe. Että ei saisi enää edes lähestyä kiinnostavaa kohdetta. Voin vaan todeta, että lähestymistaktiikka on ollut harvinaisen hanurista, jos sitä edes vahingossa voi luulla epäasialliseksi ahdisteluksi.

Omaan ystäväpiiriin on  kuulunut tasa-arvoisesti ajattelevia ihmisiä, miehiä ja naisia, joten eipä ole näitä juttuja tarvinnut miettiä. Ehkä joku päivä kuuluu myös muun sukupuolisiakin.

Oon joskus aiemminkin todennut, että alan olla sitä mieltä, että mitä pienemmäksi saadaan häivytettyä sukupuolen merkitys, sitä onnellisempia olemme. Tämä ei tarkoita, etteikö seksuaaliset mieltymykset saisi olla mitä ovat biologisesti, mutta seksi on minusta koko sukupuoli-keskustelussa naurettavan pienessä roolissa, mutta siitä on tehty isokin asia. Syyksi en keksi mitään muuta kuin yltiö macho-kulttuurin ja riittävän äänekkään porukan heikon egon, joka ei tajua eriyttää omaa toimintaa maailman menosta ja tajuta, että vaikka olemme yhteisön jäseniä, meidän ei tarvitse toimia samalla tavalla toimiaksemme yhdessä.

Sitten se kehopositiivisuus! Niin, miten sorsittujen naisten kokemukset liittyvät kehopositiivisuuden ajatukseen? Siten, että he esimerkillään sanovat, missä menee rajat esineellistämiselle ja fyysiselle koskemattomuudelle. Ja se, jos mikä, on semmosta hyvää ja räväkkää itsesuojelu-kehopositiivisuutta! Että tämä minun kehoni on niin mahtava – ja minä sen sisällä tietysti! – että tätähän ei kaltoin kohdella!

Seksuaalinen häirintä on ahdistavaa ja  usein mielen hallintakeinoksi muodostuu syömishäiriö, pakonomainen laihduttaminen, kehon muokkaaminen ja omalle keholle kostaminen, vaikka oikeasti on vihainen väärintekijälle. Tarina, joka toistuu ravitsemusterapeutin vastaanotolla, kun puhutaan syömishäiriön syntysyistä, on jonkun valopään kommentti asianosaisen kehosta.  Kommentti on voinut jopa olla positiiviseksi tarkoitettu, mutta on koettu hyvin ahdistavana.

Että seuraavana kerran, kun joku toteaa vaan jakavansa kohteliaisuuksia toisen kehosta ja että niistä kehuista pitäisi olla kiitollinen, hänet voi palauttaa maan tasalle vaikka näillä faktoilla.

Minä todella toivon, että meillä on kasvamassa uusi sukupolvi ihmisiä (ihan sama miten seksuaalisesti itsensä identifioivat), jotka osaavat sanoa myös kaksikymppisenä uraa aloittavana auktoriteetti-asemassa olevalle, että tämä tuntuu kurjalta, en halua näin tehdä tai näin en halua minua kohdeltavan. Arvostavat itseään ja kehoaan niin paljon, että sitä ei laita kärsimään tai epämiellyttäviin tilanteisiin. Että ei tarvitse kuunnella enää ikinä sitä, että miksi vanhoja kaivellaan. Pakko niitä on kaivella jälkikäteen, kun ennen ei ole otettu tosissaan. Uran alussa ei myöskään tiedä paremmasta, joten tiukat tilanteet voi oikeasti sulkea suun.  Toivon, että tulevaisuuden maailma on mukavampi ja turvallisempi paikka kaikille.

Toimittaja Sanna Saastamoinen kirjoittaa Iltalehteen hyvin asiasta. Linkki juttuun tässä.

Kuulin viime viikolla tämän biisin mahtavan #metoo -paasauksen saattelemana First Aid Kitin keikalla ja vaikka keikka-energiaa en saa täysin välitettyä, niin tässä tämä aiheeseen liittyvä erinomainen biisi kuitenkin!

Ravitsemusterapeuteilla on huono maine – eikä täysin syyttä

”Ravitsemusterapia, ei ravitsemusneuvonta tai -ohjaus. Terapia on tila, jossa työstetään asioita. Valitettavasti ihmeita pääsee todistamaan vain harvoin. Toisaalta, prosessi itsessään on mielestäni palkitsevampaa kuin pikavoitot. Kyllä, niitäkin ”terapeutteja” on, jotka käytännössä lätkivät ateriasuunnitelmaa nenän eteen, mutta minun käsitykseni ammatistani on varsin erilainen.”

Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?

Varmasti kukaan ammattilainen ei halua hyppiä yhdenkään kollegan varpaille tai kritisoida toisen työtä. Tämä lienee kirjoittamaton sääntö alalla kuin alalla.

Joskus tulee kuitenkin tilanteita, joissa epäkohtiin puuttumatta jättäminen on karhunpalvelus kollegialisuuden nimissä. Tulee tilanteita, jolloin on oikeastaan velvollisuus sanoa sanottavansa.

Eikä tämä suinkaan taida olla ensimmäinen kerta, kun pöllyttelen mielipiteitäni hoitoalan takaperoisista asenteista ja kaloritiedon tuputtamisesta asiakkaille. Näitä kirjoituksia ja huomautuksia sivulauseissa on SEFBissä menneiltä vuosilta useita. Enkä edelleenkään ole asettumassa mihinkään omiin sfääreihini, vaan myös minun työtäni saa ja pitää kritisoida, jos siinä on kritiikin aihetta.

Juttelin kollegan kanssa ihan muista asioista puhelimessa, kun hän kertoi juuri lukeneensa eräältä keskustelupalstalta ikävän tarinan ravitsemusterapeutilla käynnistä ja kuinka kommenttikentät täyttyivät pöyristyneistä kommenteista. Halusin itsekin lukea, mistä oli kyse.

Henkilö* oli käynyt ensimmäisen kerran elämässään ravitsemusterapeutilla ja tapaamisesta jäi vähintäänkin karvas maku suuhun ja synkkä mieli sieluun. Enkä ihmettele yhtään.

Tiivistetysti käynti meni näin:

  1. Itsensä esittelyn jälkeen työterveyshuollon ravitsemusterapeutti kysyy, onko asiakas miettinyt laihdutusleikkausta.
  2. Asiakas kertoo, että ei ole kiinnostunut, koska on jo pudottanut omin toimin 10 kg painostaan, laboratoriokokeiden perusteella ei myöskään ole terveydellistä tarvetta akuuteille toimenpiteille.
  3. Ravitsemusterapeutti jatkaa laihdutusleikkausesittelyään piittaamatta edellisestä.
  4. Ravitsemusterapeutti kokee asiakseen lytätä maltillisen painonhallinnan periaatteita, mm. aamupalan syömisen. Se on kuulemma ”painoaktivistien propagandaa”. (Haluan muuten tietää, että mihin suuntaan nämä aktivistit painoa haluavat muuttaa…? Sen verran hämärä käsite…)
  5. Asiakas poistuu 1200 kcal ateriamallin kanssa, josta hänen on kehotettu vielä alkuun vähentämään 200-300 kcal, eli syövän 900-1000 kcal/päivä.

Sehän meni, no… päin persettä.

En pyydä yhtään anteeksi kielenkäyttöäni, sillä en hyvällä tahdollakaan saa tästä väännettyä muuta arviota. Tilannekuvauksen perusteella (ja asiasta henkilön kanssa yksityisviestein sanasen vaihdettuani), en näe mitään tolkun selitystä, miten tällainen vastaanottotilanne pääsi syntymään.

Hirveä mennä toisen ammattilaisen työtä tällä tavalla alleviivaamaan, mutta no, nyt on vaan pakko. Ravitsemusterapeutin arvovalta on kiikun kaakun muun hoitohenkilökunnan silmissä ja varsinkin julkinen mielipide on aika tyly. Meillä ei ammattikuntana ole varaa näin paskaan tasoon.

Ai, mikä tässä meni pieleen? En tiiä, pitäskö tässä alkaa joku Reilu kerho -sertifikaatti kehittelemään, joka takaa, että terveydenhuollon alalla toimiva henkilö on sitoutunut palveluammatin periaatteisiin, kuuntelemaan, ymmärtämään oman roolinsa auttajana, ei päällepäsmärinä, ja sitoutuvansa sopeuttamaan ohjausta kunkin tarpeiden mukaan sekä olemaan sortumatta terveysfasismiin. Tämä pitäisi olla itsestään selvää, mutta ei näköjään, mitä ilmeisemmin, sitä ole. Oli sitten ravitsemusterapeutti, lääkäri, hoitaja, fysioterapeutti tai vaikka vastaanottovirkailija. Herrajeesus, ei tämä voi olla niin vaikeaa. Ole ystävällinen, kuunteleva, läsnä, toimi asiakkaan lähtökohdista  ja kohtele kaikkia tasa-arvoisesti.

Etenkin tuo toisen tarinan kuuntelu on kyllä kaiken a ja o. En edes tiedä, miten muuten näitä töitä voi tehdä, kuin asiakkaan lähtökohdista?

Toisekseen, en todellakaan tajunnut, että vuonna 2018 joku alani ammattilainen neuvoo asiakkaille 1200 kcal SAATI vähentämään siitä vielä 200-300 kcal. * tähän se silmät päästä vollottava emoji * En tiedä, miten tästä vetäisi jotain analyysia. Että joidenkin ammattilaisten mielestä laihduttaminen on kalorilaskentaa, nälkäkuuria ja aamiaisen väliin jättämistä? Sanattomaksi vetää.

Kolmannekseen, henkilökohtainen mielipiteeni laihdutusleikkauksia kohtaan on hyvin, hyvin kriittinen. Mielipiteeni olen muodostanut aikanaan, kun vielä tein näitä ohjauksia ja seurasin leikkausprosessia. Laihdutusleikkaus on joskus harvoin perustelua ja tiedän toki onnellisiakin tarinoita, mutta sekään ei ratkaise niitä juurisyitä, miksi paino on noussut. Ilman niiden hoitamista, homma on sulaa hulluutta.

Jotta näin kurjilta kokemuksilta ja suurelta mielipahalta vältyttäisiin, vetoan jokaiseen ravitsemusterapeuttiin, joka alalla työskentelee, että pohtii kriittisesti omaa ammattitaitoaan ja kykyään toimia sillä tontilla, jolla toimii. Jos pitää kalorilaskennasta, kannattaa mieluummin mennä vaikka erikoissairaanhoitoon letkuravitsemussuunnitelmia tekemään tai ruokapalveluihin suunnittelemaan eri annostasoja. Ravitsemusterapia on auttamistyötä, vilpittömästi toiselle hyvän tekemistä. Se ei ole arvovalta-areena, kaloritaulukoita saati omien periaatteiden tuputtamista.

Minulla on toki myös ravitsemusterapeutille tuleville toiveena muutama seikka. Ne olen listannut aikanaan kirjoittamaani ”Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?” Haluaisin sanoa, että me olemme teitä varten, ei tarvitse pelätä, ei tarvitse tulla yhtään sillä ajatuksella, että siellä rajoitetaan kaikki ja kielletään syömästä sitä ja tekemästä tuota. Valitettavasti se ei aina mene niin ja siitä olen kovin, kovin pahoillani.

Leena ja hengessä myös Katri (jonka silmien näin pyörähtelevän puhelinlangan päässäkin tarinan kerrottuani 😀 )

Se erilainen fitness -blogi, we won’t do calories in 2018 either. 

* Kertomus ja lainaukset asianomaisen suostumuksella. 

Katu-uskottavaa välipalaa lapsille

Neljä vuotta sitten harkitsin graafikon uraa ja tuunasin Vanhempainliiton Kotirintama-kampanjan  pelottelujulisteita uusiksi. Olin tyytyväinen lopputulokseen, esimerkkinä tämä:

Samassa jutussa pohdin sitä, miksi lapsille on tarjolla kaiken maailman epäterveellistä mössöä liikuntatapahtumissa ja huvipuistoissa. Mielikuvat siitä, mikä on juhlaruokaa ja ruokaa, joka yhdistyy kivoihin tapahtumiin, luodaan lapsuudessa. Niiden mielikuvien pulmalliin ruokailutottumuksiin johtavia tapoja sitä sitten esimerkiksi ravitsemusterapiassa yritetään purkaa aikuisena.

Sitten on lapsille markkinointi. Siihen pätee kyllä samat säännöt kuin aikuisillekin markkinointiin, mutta Kuluttaja-asiamies on antanut oman linjauksensa, jonka suositukseksi tulkitsen. Siinä annetaan muun muassa hyviä esimerkkejä siitä, mitkä mainonnan keinot on tulkittu hyvän maun ja lasten edun vastaisiksi. Esimerkeistä löytyy muun muassa seuraava:

Makeisia mainostettiin tekstillä ”Karkilla saat kavereita.” Kuluttaja-asiamies piti mainosta hyvän tavan vastaisena, kun siinä annettiin ymmärtää, että karkkia ostamalla välttyy yksinäisyydeltä. (KA 1996/40/0989)

Tämä tapaus on vuodelta 1996. Nyt, 21 vuotta myöhemmin, erään hyvin laajalevikkisen lastenlehden takakannessa komeilee tämä:

Mistähän sitä aloittaisi tämän ruotimisen? Mainos on ilmeisesti tarkoitettu aikuisille, mutta joku firmasta on keksinyt, että eiköhän osteta paikka suosituimmasta lastenlehdestä, kuulkaas!

Kyseisen lehden levikki on 300 000 ja lehden nettisivujen mukaan sitä lukee viikottain yli miljoona suomalaista. Kohderyhmänä siis pitäisi olla lapset, mutta tämä mainos ei todellakaan näytä lapsille suunnatulta tai sitten tässä halutaan korostaa jotain ikiaikaisia ”näin kasvat raavaaksi mieheksi lihaa syömällä” -myyttiä. Joka on hengenvaarallinen. Kirjoitin Feminismiä pojille -kirjoituksessa aiheesta, mutta otetaanpa kertauksen vuoksi nosto sieltä.

Se, että pojat kasvaa ajatukseen, että liha on miehistä ruokaa ja kasvikset naismaista sievistelyä, vaurioittaa poikien fysiologista terveyttä. Ihan samalla tavalla kun ei markkinoida tupakkaakaan, pidän hyvin kyseenalaisena, että prosessoitua lihaa saa tällä tavoin ”katu-uskottavana” ja coolina mainostaa. Prosessoitu liha on yhdistetty muun muassa suolistosyöpiin, ylipainoon ja diabetekseen. Ei yhtään sen parempi kuin keuhkosyöpä, jota yleisimmin tupakointi aiheuttaa.  Puhun pojista, koska en parhaalla tahdollanikaan saa tätä ajateltua tytöille tai naisille kohdistettuna.

Toiseksi vaihtokauppa: karkkia ei voi aina syödä, mutta Villen voima-jörkkiä (hyvä jeesus, mikä nimi…) voi. Paitsi että ei. Tässä ratsastetaan vuoden 2017 supervillityksellä eli sokerikammoisuudella. Vaihto karkista prosessoituun lihaan ei ole hyvä vaihtokauppa. Voima-jörkki koostuu n. 30 % rasvasta (josta tyydyttynyttä 1/3) ja 27 % proteiinista ja noh… suolasta.  Siinä on hulppeat 3 % suolaa. Suolaa, joka siis kulkee terveyspiireissä ”silent killer” -nimellä ja aivan syystä. Suola on verenpaineen merkittävin taustatekijä ja siten sydän- verisuoni- ja aivoterveyttä vaurioittava ravintoaine. Sitä pelättyä sokeria tosiaan ei ole nimeksikään (hurraa… 😛 )

Sitten vielä tämä tunteisiin vetoava mielikuvamarkkinointi. Ole katu-uskottava. Minusta tämä ei paljon eroa tuosta tapauksesta, jossa vuonna 1996 kuluttaja-asiamies katsoi, että ”karkilla saat kavereita” ei ole asiallista markkinointia. Lasten maailma on pahimmillaan hyvin raadoillista hyväksyntä-kamppailua, jota tällainen miehinen pönkitys ei ratkaise vaan pahentaa.

Kuluttaja-asiamies ei katso myöskään hyvällä, jos epäterveellisiä ruokia markkinoidaan julkkiksilla tai lasten ja nuorten idoleilla. En tiedä, onko näyttelijä, ravintoloitsija Ville Haapasalo nykyidoli, mutta tokihan hänestä rennon jätkän mielikuva välittyy ihan vaan mainoksenkin perusteella. Ja kyllä, jos hän rennon jätkän imagolla markkinoisi terveellisiä vaihtoehtoja, olisin ihan tyytyväinen, koska minulla ei sinällään ole mitään vastaan markkinoinnin keinoja, jos niitä käytetään yleisen hyvän ajamiseen – ja siinä sivussa rahan tekemiseen.

(Saman firman, eli Deliciestin lapsille suunnatut rahkavälipalat, joista Maiskuiksi kutsuvat ja jotka piirroshahmoin ovat koristelleet, on muuten ravitsemuksellisesti kaikkea muuta kuin hyvä välipala. Sanoi mainosteksti mitä hyvänsä. )

Lapsille hyviä välipaloja ovat (off the top of my head pikaisesti lueteltuna):

  • Hedelmät ja marjat
  • Kasvispalat (juurespalat kunniaan!)
  • Täysjyväviljatuotteet, kuten puurot, leivät, näkkärit, vähäsokeriset välipalapatukat, tolkullisesti sokeria sisältävät myslit ja murot, weetabix
  • Maustamattomat  tai kevyesti sokeroidut maitotuotteet tai vastaavat vegaaniset vaihtoehdot (sokeroidut, koska ei nyt terveysfasisteja sentään olla)
  • Proteiinia itse suosisin ekovaihtoehdoista eli esim. vapaankanamunat, tofu, muut kasviproteiinit, vaikkapa hummus voileipien välissä (luettelen nämä siitäkin huolimatta, että joku siellä nyt sanoo, että meidän lapset ei syö)
  • Pähkinät ja siemenet sekä näistä tehdyt patukat ja palat (joissa vähän enemmän sokeria, mutta edelleen, eipä mennä sille paniikkilinjalle)
  • Ja tokihan jätskiä tai leivonnaisia voi olla myös välipalana silloin tällöin! Heittona, että vaikkapa joitain kertoja kuussa (ja toki useammin aterian kylkiäisenä jälkiruokana kohtuu annoksina).

Voima-jörkkiä en kyllä tyjyn suolapitoisuutensa ja rasvaisuutensa takia olisi lasten suuta kohti ohjaamassa… Enkä kyllä aikuistenkaan. Mutta tämä on mielipide! Kukin aikuinen päättäköön omalta kohdaltaan mitä tekee.

Ai, mikä (Sanoma Magazinen julkaisema) lehti onkaan kyseessä?  Oma veikkaus pelkän mainoksen perusteella oli, että TM. Ei ollut. Oli tämä:

Tatun ja Patun Helsinki – Special edition

Jos oli oikein tarkkana, saattoi eilen bongata Outolan väkeä Helsingin kaduilla. Moni olikin, sillä juoksukengin varustautuneet Tatu ja Patu päätyivät useisiin kuviin jo ennen Helsinki Midnight Runin lähtöviivaa. Kuvia otettiin ”lapsille”. (Niinpä vissiin… 😀 )

Team Tatu ja Patu suosittelevat lämpimästi hyväntuulista Midnight Run -tapahtumaa kaikenkuntoisille kansalaisille! Kiitos tsemppareille ja kanssajuoksijoille läpyistä ja riemun kiljahduksista (”kato, Tatu ja Patu!”). 🙂 Hienosti järjestetty tapahtuma, ei niin mitään ikävää sanottavaa. Huikeeta, että koko matkalla oli musiikkia, live-esityksiä ja palvelut pelas. Tästähän voi vielä tulla traditio!

Tunnelma ja tukka oli katossa alusta alkaen.

Virallinen foto

Meidän oli sijoitettu ihan oikein VIP-lähtöön.

Ledeillä yöhön – ja voittoon. Oikeutetusti! Uppeet asut!

What a difference less than 24 hours makes… 😀 Edellisenä iltana moshatiin the Blankon tahtiin Lahdessa ja PÄÄSTIIN FANIKUVAAN PAULIN KANSSA, KOSKA AIKUISFANITUS ON PARASTA!

Patun bongaus päivän lehdestä. 😀

 

Liiduilla piirtävät lifecoachit

Vietin maanatai-iltapäivän leikkipuistossa alle kouluikäisten kanssa. Tunnen oloni aina hyvin kotoisaksi tässä porukassa – todennäköisesti eskaritädin hommat on jättänyt jälkensä. Touhuiltiin vähän kaikenlaista. Lapset piirteli katuliiduilla (no, ehkä minäkin yhden kiven graffitteja tuunasin ja piirtelin tapani mukaan sydämiä asvalttiin) ja Katrin kanssa hypittiin portaita ja yhden jalan hyppyjä, samalla kun rupateltiin lasten kanssa.

Lapsilla on paljon opittavaa ihmisenä olosta ja aikuisten hommiin kuuluu tietysti näyttää hyvää esimerkkiä. Lapsena on monta tehtävää. Opetella syömään monenlaista ruokaa. Oppia sitomaan kengännauhat. Treenata tunteiden hallintaa ja säätelyä, jotta jokainen epämiellyttävä tilanne ei aiheuta kilareita, huutoa ja yleistä älämölöä. Eilen yksi sanoi, että ei leiki toisen kanssa, koska se on heittänyt joskus mutavelliä päälle. Totesin, että kyllä mekin Katrin kanssa välillä kinataan ja kiusataan toisiamme ja silti ollaan ystäviä. (Plus, että Katri pakotti heräämään 5.30 aamujumppaan, mikä on vähän sama asia.)

Vaan kyllä meillä aikuisillakin on paljon opittavaa lapsilta.

Jokainen lapsi, joka siinä skeittipuistossa kohdallemme tuli pyörähtämään muisti ylpeyttä uhkuen mainita, minkä erikoistaidon omaa.

”Mä osaan ajaa yhellä kädellä.”

”Mä uskallan ajaa noista portaista. *tups, tups, tups*”

Aah , miten virkistävää! Näinhän ne lapset tosiaan puhuu! Oon tosi taitava ja osaan vaikka mitä taitoja. Miten tämä aikuisille on paljon vaikeampaa?

Olen kärsinyt tässä jonkinmoisesta huijari-kompleksista siitä lähtien, kun olen kirjoja tehnyt ja vastaanottoajat on alkanut täyttyä mukavasti. Että olenko riittävän hyvä, jotta ihmisten kannattaa minua kuunnella?

Mun pitää selvästi itsekin treenata pokkana oman osaamisen alleviivaamista ja olla ylpeä omista taidoistani – ja ehkä ennen kaikkea asenteestani. Olen tosi kiitollinen, että eräs ystäväni esittelee minut Suomen johtavana ravitsemusasiantuntijana. Hän on pohjalainen, mikä selittää paljon. 😀 Toinen taas sanoi hinnoittelusta, että ”lähdet siitä, että oot priceless.”

Yritän parhaani mukaan treenata sitä, että osaan rehennelllä (terveellä ja realistisella tavalla tietty) osaamisellani. Täytyy sanoa, että nuorena tämä tuli helpommin, mutta nyt sitä joutuu tietoisesti harjoittelemaan, että tämä hehkutuksen taito ei ruostu ja katoa. Fakta kun on, että olen aika jees paketti sydäntä, tietoa, intuitiota ja hyväntahtoisuutta. Erityisosaamistakin on vaikka ja mistä.

Yhtä erityistaidoistani sain onneksi esitellä Optimoven aamun jumppatunnilla, kun ohjaaja Tommi kysyi, että osaako joku äänellä delfiinin lailla. Todistetusti osaan naksutella delfiini-ääntä myös lankutuksen aikana. 😀

Suosittelen lämpimästi nassikoiden seuraa myös meille, joilla ei omia muksuja ole.  Voi olla hyvinkin opettavaista. Ennen kaikkea hauskaa, vaikka sitä katuliitu pölyä onkin kaikki paikat täynnä. Tai ehkä just siks. Hyvä muistutus leikkimielisyyden säilyttämisestä ja hyvästä asenteesta.

Body Pride -hengessä: ”I became my own role model”

Kehopositiivisuus-päiviä ei voi olla koskaan liikaa. Ai, miksi ei? Koska sellainen pitäisi tietenkin olla joka päivä ja ilman, että siitä tarvitsee muistuttaa. Huomenna Helsingissä kutienkin vietetään Body Pride -tapahtumaa, jossa juhlistetaan #lupanäkyä -hengessä kaikenlaisia kehoja.

Ehkä joku päivä voidaan iloita samaa asiaa ilman, että tarvitsee alkaa käymään sitä iänikuista keskustelua ylipainon riskeistä ja esteettisistä arvotuksista… Odotan, että saan kohtaa taas kirjoittaa blogiin vastineita, kuten JOKA VUOSI Älä laihduta -päivän jälkeen. Mutta not to worry, kyllä minä kirjoitan. Niin kauan kuin on tarvetta. T: kehoaktivisti.

Minulle kehopositiivisuus ei ole todellakaan pelkkää ulkokuoren hyväksyntää, vaan se on vahvasti sitä, että kelpaa KOKONAISENA – ei pelkästään ajatusteni vuoksi, ei pelkästään ulkonäöni takia, vaan sekä että.

Eräs mies selitti joskus, kuinka ”menestyn” (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ulkonäköni takia (jatkokouluttautumisella, kovalla työllä ja aktiivisuudella saattaa olla osuutta asiassa…). Samaan aikaan hän kuitenkin halveksui feministisiä ajatuksiani ja sitä, että en ole ”riittävän” timmissä kunnossa. Se oli taas näitä, kun mikään eri riitä ja tämän takia tätä tyyppiä ei kauaa mukana roikotettu.

Mainittakoon kuitenkin, että olen tosi vähällä päässyt huonojen kokemusten suhteen. Varmaan 95 % elämäni miehistä – kavereista ja seuralaisista – on valtavan hienoja tyyppejä, joille olen ihan kokonainen tapaus.

Ystävien tuki on tärkeää, mutta siltikin ainut varma tapa selvitä tästä ristiriitaisten viestien viidakossa selväjärkisenä on olla välittämättä ja olla itsensä paras ystävä ja roolimalli. Kelvata itselleen KOKONAISENA.

Tässä ihanan idolini Ashley Grahamin inspiroiva puhe Body Pride -päivään!