Mikä teitä fiksuja ihmisiä vaivaa?

Missään ei ole enää turvassa. Nekin ihmiset, joiden kuvitteli olevan ihan tolkkuja tapauksia, pääsevät yllättämään. Jutta ei olekaan television surkuhupaisa hahmo, vaan ihminen, jonka sana on laki. Terveydenhuoltoalan ihmiset, joiden olisi luullut joskus kuulleen sanayhdistelmät ’näyttöön perustuva’ tai ’lähteiden kriittinen arviointi’  lukevat ja uskovat mitä tahansa uskottavaan muottiin pakattua sontaa. Pelkkä salitreeni ei ole enää mitään, nyt treenataan vähintään jonkun sortin uikkarifitnesstä. Mikä teitä fiksuja ihmisiä oikein vaivaa?

Itse innostuin salilla käymisestä vasta viime kesänä, silloinkin oikeastaan vahingossa. Toiseen perspuolikkaaseen yllättävän kovaa iskenyt longboard-tapaturma tiputti minut paitsi konkreettisesti maan pinnalle myös hetkeksi pois lähes kaikesta alaraajoihin kohdistuvasta liikunnasta. Koska sintynyt ja turvonnut perspuolikkaani invalidisoi minut vain, no, sen perspuolikkaan osalta, päädyin haastamaan sitä kehonosaani, jonka vielä koin toimintakykyiseksi. Mielikuvitukseni ei riittänyt salitreeniä kummempaan haasteeseen, joten tartuin puntteihin.

Ja jäin koukkuun, sillä seurauksella, että vanhat paidat kiristävät epämukavasti hartioista ja riittävän pitkien hihojen löytäminen on vielä hankalampaa kuin ennen. Ja tämä kaikki on tapahtunut, edelleen, aika lailla vahingossa. Ei ole ollut tavoitteita, en ole mitaillut kehittymistäni ympärysmitoilla tai kehonkoostumusmittauksilla enkä ole pitänyt salikirjanpitoa. Olen vain käynyt siellä salilla aikaisemmin harrastamieni ryhmäliikuntatuntien sijaan, suht säännöllisesti, sen enempää hifistelemättä. Jättänyt treenin väliin silloin, kun on ollut oikeasti parempaa tekemistä. Tehnyt välillä muutakin kuin salia. Syönyt ihan tavallista ruokaa (ei superterveellistä mutta herkkujakin säännöllisen epäsäännölllisesti sallivaa perusterveellistä), silloin kun on ollut nälkä tai joskus myös siksi, ettei tulisi liian kova nälkä. Tätä voi mielestäni kutsua elämäntavaksi. Ehkä jopa urheilulliseksi/liikunnalliseksi/aktiiviseksi elämäntavaksi. Vähintään terveeksi elämäntavaksi.

Mitä on sitten se fitness-elämäntapa, josta ne vähintään kolme laitetta kerralla varaavat, treenikassia mukanaan laitteelta toiselle raahaavat (miksi?) ja pukkarissa palkkarimakuja vertailevat fitnessbeibet jaksavat jankuttaa? Eikö elämäntapa ole jotain sellaista, jonka mukaan eletään loppuelämä? Aikovatko nämä fitnessprinsessaparat pakata tupperware-kippoihinsa grammalleen punnittuja eväitä, buustereita, latareita ja palkkareita loppuelämänsä? Voivatko he ikinä elää ilman niitä ihania rutiineja, joita fitness-elämäntapaan kuuluu? Aikovatko he missään vaiheessa myöntää, että fitness-elämäntapa (varsinkin silloin kun siitä puhutaan elämäntapana eikä urheilusuorituksena) ja syömishäiriö ovat jo ottaneet toisiaan kädestä kiinni?

Katri

Pakaratarinalle arvoisensa rullalauta-kuva.

Mainokset

11 kommenttia artikkeliin ”Mikä teitä fiksuja ihmisiä vaivaa?

  1. Ja hei, sali on mukava paikka kaikenkuntoisille kuntoilijoille! Ei siellä kaikki stressaa. Mä esimerkiksi kävin aina pappa- ja mummuvuorolla aamupäivästä, joten oli kovin leppoisa meininki. 🙂 Nahkapohjaisia jumppatossuja käytetään elämänkaaren molemmissa päissä.
    Sitten siellä on myös telkkareita, jos on tosi epäsosiaalinen olo. Luurit ja musiikki auttaa myös siinä, että voi keskittyä ja fiilistellä omassa rauhassa.

    -Leena

  2. jokainen taaplaa tyylillään. Toinen kaipaa tavoitteita, toinen reenaa ilman niitä. Annetaanhan vaan kaikkien liikuntakukkien kukkia. Kunhan faktat ja lääkärin konsultaatiot ovat kunnossa, pitäisi ”uikkarifitneksen” olla ihan turvallinen laji 🙂 Pöljä ehkä, mutta hakataanhan jenkkifutiksessa vastapuolta niin paljon kun kropasta lähtee ja silti se jotenkin vaan on kivaa.

    • Blogimme idea on nimenomaan herättää keskustelua ja kaikki näkemykset ovat tervetulleita. Toisaalta meidän näkemys on ehkä hieman erilainen kuin harrastajan. Välillä tuntuu, että oma työ on semmoista damage control – meininkiä ja palojen sammuttelua, kun ihmiset hätääntyvät tai menevät hämilleen kaikesta tästä treeni-, syömis- ja ulkonäkökeskustelusta. Molemmat meistä on työkseen tekemisessä myös ihmisten kanssa, joilla on syömishäiriö tai syömishäiriötausta. Haluamme tuoda näitä puolia näkyviin tässä tarinassa enemmän.

      Jenkkifutista harrastava kaverini voi käydä kommentoimassa lajiaan tänne, jos haluaa. Minen osaa siitä kummempia sanoa. No, eiku sen voin sanoa, että antaa se naiseudesta vähän eri kuvan, jos misu laitetaan biksuihin kuin että se panssaroidaan suojakuoriin. Mullahan tunnetusti on kyllä mielipide kaikkeen. 😉

      Kiitos kommentista!

    • Juuri näin. Tämän tekstin tarkoitus olikin ennemmin kyseenalaistaa (tarkoituksellisen kärkkäästi kun en muutakaan tyyliä osaa) fitness elämäntapana kuin tyrmätä koko laji. Ja hyvä pointti, aivovammojen ja niitä seuraavien neurologisten ongelmien riski on ainakin fitness-lajeissa pienempi kuin esim. jenkkifutiksessa, nyrkkeilyssä, jääkiekossa jne. Ei niin pöljää ettei jotain fiksuakin siis! 🙂

      • Ei ollut tarkoitus mitenkään lajina jefua dissata, vaan korostaa kuinka mukavaa se pöljyydestä huolimatta on. 🙂 Syömishäiriöihin olen itse törmännyt usean kovia tavoitteita asettavan lajin puolella, eritysesti täysi- ikäisyyden kynnyksellä urheilulukion puolella ja sen lähimaastossa.

        On totta, että fitnesshömppä voi jäädä päälle, mutta tuskin kukaan usko jatkuvaan fitness lifestyleen (paitsi fitness classicissa kilpaillut heppu, jolla oli menossa päälle 20. kisa putkeen :D). Alan asiantuntijat tietävät kuinka paljon ruokaa pitää itseensä ahtaa, että fitness-kuosiin pääsee ja arvostavat lavalla olevaa tilaa kovan työn tuloksena, eikä tisseinä ja siistinä pebana 🙂 Hullujen hommaahan se on, mutta tulosten saamiseen on ihmiluonnolla tapa olla tyytyväinen. Toki olisi parempi jos lajeista uutisoitaisiin vähemmän ja että ainakin ikärajoja nostettaisiin, ehtisi enin villitys laantua 🙂 Kohta tulee uusi juttu joka on in ja fitness unohtuu asiasta selvää ottamattomalta massalta. Toivottavasti, muuten meillä fyssareilla ja myös lääkäreillä ja terapeuteilla on kova homma jälkien korjaamisessa.

  3. Hyvä Leena ja Katri! Tuotte tärkeän aiheen esille! Mutta harmittaa hieman miten tässä tekstissä sorrutaan oikeastaan siihen samaan mistä itse parjataan. Eli lähdekritiikittömään arviointiin. Jos ainoana tiedon lähteenä fitness-urheilusta on Jutta ja superdieetit, niin ei voida puhua kauhean hyvästä näyttöön perustuvasta arvioinnista. Antoiko Olet mitä syöt oikean kuvan ravitsemusterapeutin työstä? Eipä tainnut. Antaako media oikean kuvan ravitsemussuosituksista? Tuoko se sitä edes esille? Ei kauhean hyvin. Jutan ja Bullin möläytykset telkkarissa ovat todellakin surkuhupaisia, mutta eivät varmasti kerro heistä ihmisinä. Eihän Hanna Partanenkaan mene oikeasti asiakkaansa jääkaapille ja totea, että ”mitä kamalaa paskaa sä syötkään”.

    Kuten tiedättekin jo (”terveydenhuoltoalan ihmiset” jotenkin sai aikaan piston sydämessäni ;)), tein itselläni empiirisen kokeen ”fitness”-dieetillä. Olin seurannut veljeni touhuja niiden parissa pitkään ja myös jyrän alle jääminen paria ravitsemusluentoa pitäessäni tuleville personal trainereille sai minussa tulenlieskat aikaan. Jotainhan tästä hifistelystäkin on sitten tiedettävä! En aikonut tulla uskoon, en aikonut uskoa ”sontaa”. Luin tutkimuksia urheiluravitsemukseen liittyen ja uskaltaako näitä lisäravinteita nyt suuhunsa pistää (palautusjuoma esim. heraproteiini on muuten tutkimustenkin perusteella turvallinen ja siitä on hyötyä lihasten palautumisessa ja proteiinien uudelleenrakentamisessa ja on muuten pirun helppo kuljettaa mukana, helpompi kuin maito). Kokemukset dieetistä oli sekä positiivisia että negatiivisia. Niistä olisi tarkoitus kirjoittaa vielä tarina kun vain nyt saisin aikaiseksi. ”Ravitsemusterapeutti kokeili fitness-dieettiä”. En häpeä sitä yhtään. Sain vain jälleen kerran todeta, että ravitsemussuositukset ovat todella fiksut suositukset. Tunsin sen nyt omassa kropassani myös fyysisesti.

    Pääsin kokeilun myötä seuraamaan myös keskustelua ja keskustelemaan foorumilla muiden dieetillä olijoiden kanssa. Nämä ihmiset ovat ihan tavallisia talliaisia, ainakin suurin osa, ei wannabe-fitnessbabeja (mutta jokaiselle oma motiivi suotakoon), jotka ostavat apua vaan sieltä, mistä sitä parhaiten ja näkyvämmin myydään. Näinhän se valitettavasti menee. Mutta eivät nämä ihmiset mitään aivottomia ole, osaavat kyllä kyseenalaistaa ja kuuntelevat omaa kroppaansa. Mutta syömishäiriön vaara tällaisissa dieeteissä todellakin piilee. Ruoka on melko askeettista (tosin tieto, hyvä mielikuvitus ja ruoanlaittotaidot pelastaa paljon, mutta toki kaikilla ei näitä ole) ja herkut on täysin pannassa ja niiden syömisestä podetaan huonoa omaatuntoa. Se tuntuu olevan myös vaikeaa hahmottaa, että mitä sitten kun dieetti loppuu. ”Apua, en osaa syödä mitään.” Osalle siis tällainen projekti tuntuu olevan pelkkä alkuponnahdus parempaan elämään, mikä toisaalta voi olla hyvä asia ettei sitä pidetä järkevänä pitkäaikaisena elämäntapana. Mutta jatko-ohjausta tarvittaisiin. Tai jo alun perin sitä oikeaa ja ehtaa ravitsemus- ja elämäntapaneuvontaa pitkällä tähtäimellä. Mutta kuka brändäis?? Tää teidän blogi vois toimia pioneerina tässä asiassa.

    Tsemppiä tarpeelliselle blogille! Pysykää fiksuina! 😉

    • Vau, hienoa kriittisyyttä, arvostan! Jutan otin esiin siksi, että kyseessä on julkisuuden ihminen, jonka oletettavasti suurin osa kansasta tuntee ja tietää ohjelman ja meiningin. Ja ilmeisesti Fitfarminkin. Mutta en todellakaan perusta näkemyksiäni pelkästään Juttaan, varsinkin kun itsellä on ollut parempaakin tekemistä kuin seurata sarjaa. Enemmän näkemyksiä on tullut ihan elämästä. Fysioterapeuttiopiskelijana ja salilla treenaajana niiltä ei vain ole voinut välttyä.

      Urheiluravitsemus kiinnostaa, kävin itsekin tässä kevään aikana yhden erittäin korkealle arvostamieni liikunnan ja etenkin lihasten parissa töitä paiskivan kaksikon koulutuksen. Kyllä niille kaikille palkkareille ja boostereille ja latareillekin on paikkansa, kun tutkimuksia luetaan. Oma ideani oli lähinnä tuoda esiin, että kyllä ne lihakset kasvavat ja kehitystä tapahtuu vähemmälläkin hifistelyllä. Ei ehkä yhtä nopeasti, mutta onhan tässä loppuelämä aikaa.

      Äläkä ota liikaa pistoja sydämeesi. Viittaamallani sonnalla tarkoitin oikeasti sellaista tekstiä, mitä sinäkin pitäisit sontana.

      Kiitos esiintuomista kokemuksistasi! Ja tsemppauksista. Koitetaan porskuttaa!

      -Katri

  4. Katri jo oivasti tuohon SK:n viestiin vastasikin. Samoilla linjoilla.

    Blogin nimi ei tosiaan ole fitness-urheilublogi, eli se on lähinnä sanaleikki ja viittaa enemmän kaiken kansa kivaan kuntoiluun. Iltalenkin jälkeen aika harva tarvitsee palauttavaksi muuta kuin perusruokaa, lepoa ja riittävästi unta.

    Fitness-urheilu nyt ei meikäläistä kiinnosta niinko yhtään, joten en lähde sitä myöskään testaamaan ihan vaan sen takia, että voisin osoittaa, että tiedän mistä puhun. En minä ole myöskään koskaan ollut 150-kiloinen ja laihduttanut, mutta tiettävästi minulla on silti annettavaa painoaan pudottaville asiakkailleni. Ainakin heidän mielestään.

    Kiitos, SK, kommenteista! Hienoa, että tämä herättää keskustelua ja tuntemuksia. Tyhmäähän tätä blogia olisi pitää, jos kaikki olisi itsestäänselvää. 🙂

    • Juu, ymmärsin kyllä sanaleikin nimessä 😉 tekstissä kuitenkin Katri ottaa värikkäästi kantaa fitness-kuvioihin, joten koin oikeudekseni sitä vähän kommentoida oman kokemuksen ja havaintojen kautta. Mutta hieno juttu tämä! Herättää varmasti hyvää ja aiheellista keskustelua 🙂

  5. Pakkohan tähän on näin sekä ravitsemusterapeuttina että fitnessurheilijana ottaa kantaa. Fitness ei ole elämäntapa samalla tavalla kuin vaikkapa liikunnallisuus yleensä on. Fitness on kilpaurheilua aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin kilpaurheilulajit. Veikkaan, etteivät esim. taitoluistelijat/mäkihyppääjät/painoluokkalajien urheilijat yms. ihan mitä tahansa suuhunsa laita vaan homma on aika tarkkaa puuhaa. Siinä mielessä fitness ei eroa lajina. Toki kuljetamme dieetillä ollessamme niitä pirun muovikippoja mukanamme mutta ihan vain siksi, että kun painoa pudotetaan maltilla ja lihaksia säästäen, pitää tietää mitä syö. Ja paljonko. Dieetillä ei voi mennä mutu-tuntumalla. Tai voi jos on oikein hyvä tuntuma mutta harvalla on.

    Sekä mikä fitneksessä on mielestäni hyvä asia, on se että niiden hifistelyasioiden, kuten laturien, aminohappojen yms. lisäksi ravitsemuksesta opetellaan aika lailla perusasioita. Fitnessruokavalio ei siis ole kovin kummoinen vaan hyvin tavallinen, terveyttä edistävä, hiilihydraatteja, proteiinia ja rasvaa sisältävä ruokavalio. Jossa kisakauden ulkopuolella voi myös ottaa rennosti.

    Ja sitä treenikassia kuljetetaan mukana siksi, että treenin aikana voi tarvita pyyhettä, juomapulloa, vetoremmejä, polvisiteitä, muistiinpanovälineitä sekä palautusjuomaa treenin loppupuolella. Kaikkea on hirveän hankala kuljettaa käsissään mukana. Ja kyllä, apuvälineet saattavat mennä hifistelyn puolelle, mutta siinä kohtaa kun lihasmassaa jo jonkin verran on, on sen kasvattamiseksi myös hieman hifisteltävä. 🙂

    • Tätä kommenttia osasinkin odottaa. 🙂 Ja voin vaan todeta, että ihan samaa mieltä olen, fitness on kilpaurheilua, joka sopii harvoille ja valituille. Siksi sitä ei ole tarkoitettu kaikille ihannoitavaksi elämäntavaksi. Ja siksi sitä fitnessin kutsumista elämäntavaksi kritisoinkin.

      Ahaa, ette siis kärsikään kroonisesta ”taas unohdin pukukopin avaimen kotiin ja pakko kantaa tätä omaisuutta mukana” -syndroomasta. Hyvä tietää, kiitos.

      -K

      P.S. Voittakaa se Tappara!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s